Minun Eeva Kilpeni

 Eeva Kilpi on kirjailija ja runoilija, joka on jättänyt minuun syvimmät jäljet. Olen kantanut hänen runojaan muistissa vuosikymmenien ajan, silloinkin, kun en voinut kuulla enkä lukea äidinkieltäni missään. Se on aika paljon.

Teini-iässä löysin hänet kirjaston tuoksuvilta hyllyiltä ja palasin aina hakemaan lisää. Vähäisistä koululaisen ja opiskelijan rahoistani liikeni hänen runokirjoihinsa ja romaaneja olen täydentänyt antikvariaateista Suomen-lomilla, kun vielä asuin Irlannissa. Minulla on luullakseni koko hänen tuotantonsa alusta viime vuosiin asti. Viimeisin löytö oli Anna-Riikka Carlsonin Eeva Kilpi - nämä juhlat jatkuvat vielä (2024), eräänlainen Eevan elämän kuvaus kustannustoimittajan ja ennen kaikkea ystävän näkökulmasta, ei elämänkerta kuitenkaan.  

Villi, melankolinen sanantaituri on nyt jo 96-vuotias, eikä enää kirjoita. Muistan surreeni, kun hän kirjoitti siitä, miten elämä hiipuu ja vanhuus koettelee. Hän oli silloin 70-80-vuotias! Koskaan ei voi tietää, miten pitkälle elämä vie. 

Mikä minua Eevassa kiehtoo? Karjalaisuus, lämpö, huumori, rehellisyys, aitous. Sanoista eläminen ja niiden kautta elämän kokeminen. Järisyttävin löytö teini-iän identiteettiä etsiessäni oli kuitenkin hänen kirjansa Tamara (1972), jossa kerrankin oli nainen, joka oli sekä älyllinen että eroottinen. Hänen elämänvalintojaan - ja suhdettaan vammaiseen miespäähenkilöön - voi kritisoida, mutta minulle se oli oven avautuminen maailmaan, jonka tiesin olevan olemassa, mutta josta en löytänyt mitään merkkejä kirjallisuudessa. Mieskirjailijoiden eroottisiin naisiin en osannut samastua mitenkään, ja monelle kirjoittavalle naiselle se alue elämästä oli ongelmallinen, ei iloa ja rauhaa tuova. Nykyään erotiikasta ja omasta seksuaalisuudesta avoimesti kirjoittavia naisia on pilvin pimein, mutta 1970-luvulla se oli harvinaista. Eeva Kilpi mursi tabuja niin että rytinä kävi. Ei ihme, ettei häntä silloin ymmärretty.

Toinen alue, missä hän oli huikeasti aikaansa edellä, oli hänen luontosuhteensa. Hän kyseenalaisti vesakkomyrkytykset ja avohakkuut ennen kuin niistä juuri kukaan välitti. Taisi saada aikamoisen hörhön maineen. Carlsonin kirjassa on kuvia Eevan mökiltä ja kaupunkiasunnon takapihalta, ja kyllä siellä villi luonto kasvaa vyötärölle asti! Eeva tunsi kadehdittavan hyvin Suomen kasvit, hyönteiset ja puut ja kertoi niistä niin että ne haistoi ja tunsi. Mökillään hän puhutteli kivijalan alla asustavaa kyykäärmettä siinä missä perhosia ja koiranputkiakin.

Kolmas kiinnostava asia hänen kirjoissaan on kieli. Se rönsyää ja kuikertaa, lähtee lentoon ja käpertyy, tunnetilasta riippuen. Karjalan murre ei käy päälle mutta kuuluu aina välillä. Tämä liittyy myös hänen kuvauksiinsa ihmissuhteissa, jotka hän usein koki äärimmäisen vaikeiksi, introvertti kun oli. Harvojen kirjojen päähenkilöitä muistan edelleen ilmisevästi kuten Häätanhun (1973) Anna Marian, tai Tamaran lapsettoman nuoren emännän. Törmäykset ihmisiin olivat aina kivuliaita, syvällisiä ja ristiriitaisia. Vähän väliä löytyy jokin filosofinen ajatus, jonka haluaa alleviivata tai korostaa kynnellä poikkiviivalla reunaan - kaikki kirjani ovat näitä täynnä. 

Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista lukea, miten Kilpeä syrjittiin vasemmistolaisella 70-luvulla, koska hän ei halunnut sitoutua puolueisiin ja uskalsi kirjoittaa avoimesti Karjalan menetyksestä. Ihmisen ääni (1976) -kirjassa hän kertoo näistä paineista, yksityisestä parkaisusta taiteilijan sitoutumattomuuden puolesta. Mielenkiintoista on myös lukea hänen suhteestaan kustantajiin ja julkisiin esiintymisiin. Varsinkin, kun nykyään kirjailijoilta vaaditaan suostumista kirjamessujen valokeiloihin, matineoihin ja lavaraateihin. Näin toteaa Eeva: Kirjailijan esiintymisen tarjoama varsinainen opetus on: Katsokaa, tämäkin puhumista kuollakseen pelkäävä ihminen puhuu. Hän ilmaisee mielipiteensä pohjattomasta arkuudestaan huolimatta. Mene ja tee sinä samoin.

Rakkaus on kuitenkin se teema, jonka ympärille kaikki Kilven tuotannossa kiertyy. Sen vaikeus, yllättävyys, se miten emme koskaan opi ymmärtämään toista ihmistä. Yksin Eeva taisi elämänsä viettää avioeronsa jälkeen, monista suhteistaan huolimatta - liekö ollut edellytys kirjailijan ammattiin? Hän on aina suojellut yksityiselämäänsä kiivaasti ja minusta aivan oikeutetusti. Mikä oikeus lukijoilla on tietää, mistä mikin kohtaus tai juoni on todellisuudessa syntynyt? Jos jokin teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, en välttämättä halua tietää. Autofiktio on minusta tahallista itsensäpaljastusta, joka vie taian kirjasta. Itse kirjoittajana tiedän, että mikään teksti ei sovi yks' yhteen todellisuuden kanssa, vaan on sekoitus kaikkea, mistä syystä se on fiktiota.  Ainoa todellisuutta faktuaalisesti kuvaava teksti on ehkä poliisiraportit, joissa subjektiiviseen tulkinnanvaraan jätetään mahdollisimman vähän. Kaikki muu on fiktiota ja tulkittua jonkun siivilän läpi.

Eeva Kilven teoksia voin lukea aina uudestaan. Ikä on tuonut lukemiseen uusia ulottuvuuksia, ja kauan samastuin hänen Karjalan-kaipuuseensa oman koti-ikäväni takia. Iän myötä olen myös miettinyt, miksei Tamaran seikkaileva nainen nähnyt sitä, mikä oli ilmeistä kirjassa. Vain vammainen päähenkilö rakasti häntä ehdottomasti ja sellaisella voimalla, että sen varassa Tamara olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä tarvittiin koko oma elämäni tämänkin ymmärtämiseen?

Carlsonin kirjassa on paljon valokuvia Eevan elämästä, joita en ole koskaan nähnyt. Kaunis hän oli aina, mutta nuoruudessaan muistutti aivan Ingrid Bergmania. Oli jännää myös nähdä hänen kirjojensa paikat, niin kuin niitä olen vuosien varrella kuvitellut.

Jos lukijoissa vielä on joku, joka ei ole Eeva Kilpeen tutustunut, suosittelen aloittamaan romaaneista ja novelleista. Runot ovat myös helppolukuisia ja jäävät mieleen, niitä myös lainataan jatkuvasti edelleen julkisuudessa. Kirjaston esittelyssä Carlson kertoi saaneensa vielä lisää Kilven materiaaleja, pahvilaatikoita on kuulemma nelisenkymmentä: kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja. Joskus ehkä saamme kurkistaa niihinkin?

Kuva kirjaston täydestä salista, copyright Hämeenlinnan pääkirjasto. Itse Eevaa en ole koskaan päässyt livenä kuuntelemaan, mutta hänen kirjansa elävät kanssani ikuisesti. Haastatteluja ja tuotantoa voi katsastaa tästä.

Ja lopuksi joku hänen oivaltavista runoistaan.

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja, mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

Paratiisi

Vähemmälläkin hehkuttamisella voisi selvitä paluumuuttajan elokuusta. Paratiisi on kuitenkin sana, joka parhaiten kuvaa mennyttä kesää. Jos jotakin, oli liian kuumaa, mikä sekin taitaa olla harvinainen valitus näillä pohjoisilla metsämailla. 

Ahmimme kulttuuria ähkyyn asti, Hämeenlinnassa oli loputtomiin ja samanaikaisesti tapahtumia, festareita, konsertteja, näyttelyjä ja toriravintoloita. Kotikulmillakin riitti ihmettelemistä. Naivismi-näyttelyyn vein jälkikasvuakin, joka oli tullut vierailemaan uudessa kodissamme. Naivismia katsellessa ihmiset aina alkavat hymyillä, olo keventyy. Maailmanloppu ei ainakaan vielä ole käsillä.

Kia-Maria Aho: Paratiisi 2018, öljy, Naivismi -näyttely Iittalassa.

Helteen riivaamana pakenimme merelle, Helsingin Pihlajasaareen makaamaan kallioille kuin sisiliskot. Helpotti.

Kotimatkalla piti tehdä terassikierros Helsingin rantaa pitkin. Enpä tiedä monta pääkaupunkia, jossa voisi vastaavaa nauttia. Siis molempia: päivä luonnossa ja varttitunnissa taas keskikaupungissa. 

Kesällä Suomi on aivan eri maa kuin talvella. Ihmiset kuoriutuvat vaatteistaan, puhumattomuudestaan, estoistaan. Lihasjännitys laukenee ja hymy nousee kasvoille herkemmin. Huolimatta suomalaisten kännäilymaineesta, humalaista öykkäröintiä en nähnyt, ehkä lähdimme kotiin liian varhaisessa vaiheessa? Luulen, että nuoret eivät kuitenkaan enää juo samalla epätoivoisella, tajuttomuutta halajavalla tavalla kuten itse aikoinamme. 

Tapasin sukua, omaa ja jälkikasvuista. Mikään ei ole niin juurruttavaa kuin tutut naamat ja jutut! Meistä lähtee ääntä ja naurua kun kokoonnumme yhteen. Aikuiset lapseni lipsahtivat lapsuusriemuihin, kun löysivät suomalaiset leikkipuistot ja uimarannat. Kävimme myös pikaisesti soutelemassa harvinaisen tuulisella järvellä. Tämä karhuemo ei sallinut huomattavasti huippukuntoisempien poikasten soutaa suurissa aalloissa, koska Äitiys. Huomasin myös, että olin osoittanut kuopukselle paikan veneen keskeltä, koska hän on pienin. Kaverilla on kokoa melkein kaksi metriä ja todennäköisesti eniten painoakin. Sisaruusjärjestys pysyy läpi aikuisiän! Omalla pikkuveljelläni on myös kokoa sisarussarjasta eniten, mutta pikkuveljeksi hän jää loppuiäkseen.

Kulttuurikierrokset käsittivät laidasta laitaan elämyksiä, Moottoriradan autokilpailuista (!!!) Taiteiden yön irkkukonsertteihin. Jälkimmäinen oli hauska elämys, kun lähiomainen lauloi mukana, mutta puoli säkeistöä edellä. Minulla on sama kokemus vain lestadiolaisten seuroissa virsien laulamisesta. Vastako ne on tuolla? 

Kansallinen tempo on varmaan geneettinen ominaisuus, jota ei niin vain muuteta. Lähiomainen tuskailee jatkuvasti paikallisten hitautta, joka minusta näyttää ihan normaalilta harkintakyvyltä. Ollaan sitäpaitsi Hämeessä! Täällähän ei hötkyillä. Minä olen ihan tyytyväinen maani ja ihmisten hiljaisuuteen, en ainakaan erotu joukosta eikä kukaan kysele olenko okei. 

Olen nauttinut myös ensimmäistä kertaa puutarhan antimista, Irlannissa meillä ei juuri ollut tilaa hedelmäviljelyyn pihassa. Nyt riittää poimimista, hilloamista, mehustamista, kuivattamista. 

Tein selkäni kanssa sopimuksen, että en enää raivaa lisää maata ja istuta uutta. Pihalta löytyi vanhoja pallogrillin puolikkaita, joihin kuitenkin istutin yrttejä. Ihanaa pyrähtää pihalle ja saksia tuoretta tilliä uusien perunoiden päälle!

En muista elämästäni yhtäkään onnellisempaa vuotta. Aina on ollut jotain huolta, surua, painetta, tai riitaa. Jos ei muuta, niin Suomen-ikävää. Vähä vähältä uskon, että kuulun tänne, eikä ole kiirettä enää minnekään. Lähiomainen ryömii puutarhassa ja kuvaa pieniä ohutjalkaisia sieniä ja mikroskooppisia kukkia. Ilokseni hänkin rakastaa metsiä ja pyöräilyä. Soutaminen sujuu jo suhteellisen suoraa linjaa. 

Tälla hetkellä saunan lauteet ovat täynnä kuivuvia sieniä. Eihän tällaisia aarteita voi jättää poimimatta!  

Myös olen löytänyt salaisen leipojan itsestäni. Minähän olen aina inhonnut ruuanlaittoa, suurperheen loputonta työtä. Jos vain mahdollista, luistan siitä, häpeällisellä tavalla tai toisella, joista ei puhuta jotten menetä lopullisesti irkkuäidin kruunua. Sivumuistin hakusanoilla lounasbuffetti ja einekset saattaa löytyä jotain. Yllättäen huomasin kuitenkin leipovani!

Minulla on  outo kymmenen vuoden sykli, syntymävuodestani lähtien. Jotain suurta ja elämää muuttavaa on tapahtunut aina kymmenen vuoden välein, joko hyvässä tai pahassa. Toivon, että tämä vuosi tulee jäämään niiden hyvien käännekohtien listaan! 

Suuntaamme syksyyn, uusiin harrastuksiin ja haasteisiin. Molemmilla on uusi ihonvärikin: mahonki, kuten tyttäreni lohkaisi. 

Hämeen kirjeenvaihtajan kevätraportti

Vain Suomessa on taivas näin sininen! Koko talven aikana ei ollut montaakaan päivää, ettemme säitten puolesta olisi voineet  ulkoilla. Irlannissa haaleansininen taivas vilahtaa  sadekuurojen lomassa, Suomessa on poutaa koko päivän. Kylmä minulla ei ole ollut kuin Lapissa, ja silloin oli -18c!

Tuuli on harvinaisuus sisämaassa, toisin kuin Irlannissa jossa kesälläkin voi olla kylmä viima. Suomessa kylmyys hohkaa syvältä jäätyneestä maasta, ei ilmasta.

Jouluvalojen johdot pihalla ovat edelleen jäätyneen lumen alla. Aurinko alentaa kuitenkin hankia päivä päivältä, suorastaan silmissä. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet valliksi ja vielä viime viikolla hakkasin rautakangella viisisenttistä jäätä ulkorappusista. Varjossa lumi säilyy kauimmin.

Pääsiäisaattona näin itse pääsiäispupun köpittelevän hangessa kamarin ikkunan alta. Iso ja ruskea, pitkät takajalat kuin kengurulla. Koko talven olen yrittänyt nähdä sitä öisin, hiipinyt ikkunasta toiseen. Turhaan. Aamulla oli aina uudet ilkkuvat jäljet hangessa. 

Järven jää, jolla kuukausi sitten vielä saattoi hiihtää, on jo ruskehtava ja virtapaikoissa sula. Pajujen kuoressa loistaa tumma puna ja vihreä. Koivut ovat aloittamassa oman punerruksensa, vai pitäisikö sanoa punastumisensa. Auringon lämpö kasvoilla tuntuu lahjalta, johon kääntää päätään aina kun voi. Enkä ole ainoa. Koko Suomi on kääntynyt aurinkoon päin.

Menneen talven lumia

Vaahtokarkkeja

Suomalaista ruohoa

Leskenlehtiä ei vielä ole näkynyt, ei juuri edes vihreää ruohoa. Mutta kuten entinen irkkuemäntä sanoi maahisista: en minä niihin usko, mutta kyllä niitä siellä on. Edit: lähiomainen bongasi kaksi kirkkaankeltaista nappia ojasta eilen.

Peipon luritus puussa: mikä ihmeiden ihme, pysäytti minut niille sijoilleni. Talitinttien kaksisointuista kiekumista on kuullut jo pitkään: ti-tyy, ti-tyy, yhä uudelleen. Lähiomainen nimittää niitä ruostuneiksi saranoiksi. Mustarastas etsii matoja sulaneen lumen jättämästä lammikosta. Eilen näimme kiikareilla punarastaan pihapensaassa. Olohuoneen ikkunasta! Irlannissa ainoat muuttolinnut, jotka oikeastaan huomasin joka vuosi, olivat pääskyset. Minua vaivaa, kun en tunnista kaikkia linnunääniä. Olen unohtanut.

Se vapauden tunne, kun vaihtaa talvisaappaista ekaa kertaa lenkkareihin ja polkaisee pyörällä alas hiekkaista rapisevaa mäkeä! Mikä vauhti! Koko pitkän talven olemme töpötelleet lumessa ja hyvin lyhyin askelin jäällä. Lähiomainen haaveili potkukelkasta katsellessaan mummojen huristelua 'moottorittomalla skiidulla'. Nyt polkee kauppareissun viidessä minuutissa.

Luonnon lisäksi olen alkanut tottua myös ihmisten jähmeyteen ja hitauteen. Kylillä kohdatessa katsotaan kyllä pitkään silmiin, muttei tervehditä. Yritän opettaa lähiomaiselle, että vieraalle voi sanoa  'päivää' mutta ei 'hei'. Muistin sen vasta itsekin hiljattain. 'Päivää' tosin on ulkomaalaiselle miltei mahdoton lausua. Keskustellessa suomeksi - ja etenkin puhelimessa - huomaan, että olen liian nopea, puhun päälle. Irlannissa on tyypillistä arvata toisen lauseenloppu ja keskeyttää, kun taas Suomessa pitää todella odottaa, ettei toinen vain pidä mietintätaukoa tai vedä henkeä, vaan on valmis kuulemaan oman repliikkisi. Päälle puhuminen hämmentää ja sekoittaa suomalaisen, samoin huumorin jatkuva viljeleminen. Molemmat ovat irlantilaisen sosiaalisten taitojen asetuksissa jo lastenohjelmista lähtien. Vitsailu yllättää Suomessa, sille on oma aikansa ja sitä sanotaan kaskun kertomiseksi. Tähän tapaan: 'amerikkalainen, venäläinen ja suomalainen menivät kapakkaan'. Kasku kerrotaan hi-taas-ti.

Irlantilaista ruohoa

Pari lyhyttä Irlannin-matkaa tuli tehdyksi talvella, ja molemmilla kerroilla se mikä Dublinissa yllätti, oli ihmisten paljous ja meteli, sosiaaliset tavat - ja liikenteen aggressiivisuus. Muunkinlaista aggressiota tulin todistaneeksi, kun burgeribaarin ulkopuolella O'Connollin pääkadulla nuoret huppupäät ryöstivät humalaisen. Lavastivat sen riidaksi, mutta uhri alkoi huutaa apua, kun häntä alettiin potkia ja hakata maassa. Entisen välituntivalvojan rooli ja sanat pulpahtivat minusta, mutten jäänyt paikalle, kun muita jo kerääntyi ympärille auttamaan miestä ja sättimään teinejä. Muuta en nähnyt teinien saaneen saaliikseen kuin halvan kännykän, ja epäilen, että he tekivät näytöksensä vain  saadakseen 'kicksejä'. Jokapäiväistä Dublinissa. En tiedä millaista viikonloppuhulinaa Suomessa on, mutta ei täällä humalaisia näy eikä tappeluja, ainakaan arkisin. Muutenkin olo on turvallisempi kuin missään muualla maailmassa. Poliisista oikeasti tykätään, myös somessa!

Ei elämä paluumuuttajana kuitenkaan ole sen ihmeellisempää kuin arki ulkomailla. Pääkieleni lähiomaisen kanssa on edelleen englanti, radion ja netti-television äänimaailma samoin. Roikumme liikaa netissä, luemme sängyssä blogeja ja uutisia toisillemme, kumpikin omalta tabletiltaan. Käymme kävelyretkillä luonnossa, taidenäyttelyissä ja ostoskeskuksissa. Kunto on noussut sen jälkeen, kun luovuimme autosta ja käytämme julkisia - ja omia jalkojamme. Aherramme kumpikin omien projektiemme kimpussa. Pidämme yhteyttä jälkikasvuun ja sukulaisiin netissä ja Skypellä. Aamiainen syödään sängyssä, hän tekee sen, minä päivällisen. Se syödään pöydän ääressä. Ai niin, sauna lämpiää kerran viikossa. Lähiomainen on lakannut valittamasta kuumuutta ja osaa jo nauttia löylyistä. Osaa jopa lämmittää hyvän saunan, puukiukaalla.

Heidi  Köngäksen vaikuttava 'Sandra'

Suurin yksittäinen muutos elämässä ovat omat kulttuuriharrastukseni, joihin ei ollut mahdollisuutta Irlannissa. Olen sukeltanut syvälle vuoden 1918 historiallisiin tapahtumiin, järkyttynyt ja vaikuttunut. En ole tiennyt omaa historiaani.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmasta, Hämeenlinnan vankileirillä 1918

Kuron kiinni 40 vuoden rästiä suomalaisessa kirjallisuudessa, tutustun uuteen kuvataiteeseen, koluan museoita ja katselen Areenasta suomalaisia dokkareita ja leffoja. Haen verkostoja, joissa räpistellä samanmielisten kanssa. Humina ja huippaus päässä kaikesta uudesta on himmennyt tasaiseksi onnen hyrinäksi. Olen onnellinen jokaisesta aamusta Suomessa.

Kevään tuloa en ole koskaan odottanut näin paljon, näin kauan. Se on uskomatonta pitkän pimeyden ja kylmyyden jälkeen, kuin kuolleista herääminen. Ei mikään yllätys, että kristinuskon pääsiäissanoma ajoitettiin juuri kevääseen. Ylösnousemuksen, jälleensyntymisen ihme!

Ihan vähän ikävä Irlannin ensimmäistä kukkaa, Camelia-pensaassa.

Top 10 lumolista

Hyvän tavan ja tasapainon vuoksi on pakko löytää myös positiivista asuinmaastani (vrt. edellinen blogini). Täytyy myöntää, että vei kauemmin löytää kaikki kymmenen.

Top 10 lumoutumislista Irlannista:

1.      Ihmisten puheliaisuus. Puhe on halpaa ja kevyttä, sitä riittää ja sillä tilkitään hetkenkin hiljaisuus. Nasevat lausahdukset, vitsailu ja juttujen kertominen on irkkujen mielipuuhaa, myös ventovieraiden kanssa. Jos siihen ei kykene, on outo introvertti. Sanallinen kulttuuri on äärettömän rikasta ja ainakin minulle ehdoton bonus. Lapset oppivat tervehtimään, kiittämään, hyvästelemään ja esiintymään jo pienestä. Muistan aina, miten joku kutsui ujoja lapsiani sanoilla so placid, enkä vieläkään ole varma oliko se  vinoilua vai ihastelua. Monitulkinnallisuus on sekä haastavaa että viehättävää.

2.      Huumorintaju. Tämä on ihmisen ykkösominaisuus. Kun Suomessa saisi tyhjänhölöttäjän, naistennaurattajan ja souvaajan maineen, se on täällä valttia. 'Great craic', 'a hoot', 'gas' ovat kaikki superlatiiveja, joita ei ainakaan minuun ole koskaan yhdistetty. Illanistujaisten määre on se, miten paljon saatiin nauraa. Huumorintaju toimii myös eräänlaisena sosiaalisena konerasvana, jolla estetään kitkaa ja närettä. Jos työkaverin jättämä sotku alkaa ärsyttää, siitä voi vitsailun avulla huomauttaa. Eräs hauskimmista tilanteista töissä syntyi, kun uusi työkaveri alkoi käyttää toisen nimikkomukia eikä tämä kehdannut huomauttaa siitä. Siitä tuli vihdoin salainen pila, joka kulminoitui pikkujouluissa julkisesti annettuun lahjamukiin, kun kaveriparalle paljastui hänen mokansa. Sanavalmius ja herjanheitto täytyy opetella, jos aikoo pärjätä. Paksusta nahasta on myös etua.

3.      Musikaalisuus. Irlannissa on mielettömän paljon hyviä laulajia ja muusikkoja. Esittävät taiteet ovat muutenkin dominoivia kuvataiteen tai designin sijaan, ks. kohdat 1 ja 2. (Ylipäänsäkin visuaalinen lukutaito tuntuu puuttuvan, esim. sisustus ja arkkitehtuuri on rumaa ja mielikuvituksetonta. Ihmiset ovat kiinnostuneempia puhumaan ja vaihtamaan kuulumisia sen sijaan että tuunaisivat kierrätysesineistä uutta sisustuslookia tai arvostelisivat kaupunkirakentamista.) Kun hyviä laulajia ja soittajia on niin paljon, ei heitä arvosteta samalla tavalla kuin Suomessa ja pinnalle pääsy on vaikeampaa. Minä jaksan edelleen ihastua muusikoiden vaatimattomuuteen ja nuoriin lahjakkuuksiin.

4.      Luonto. Irlannista löytää kaikkea!

Vuoria,hiekkarantoja, soita, niittyjä, järviä ja jokia. Villiä luontoa on vähemmän kuin Suomessa, mutta kaunista täällä on. Turisteja on edelleen niin vähän, että aina löytyy hiljaisia rantoja ja kävelyreittejä kun osaa etsiä. Vakuutusmurheet (esim. kaatumisista nostetut syytteet ja korvausvaatimukset) saavat aikaan sen, että hyviäkään kävelypolkuja ei aina mainosteta. Jokamiehenoikeutta Suomen tapaan ei ole, eikä kauniiden laidunmaiden poikki suinkaan voi aina kävellä. Olemme silti löytäneet uskomattomia maisemia niin rannikolta kuin sisämaastakin.

5.      Juurien merkitys. Irlantilaiset haluavat aina tietää, mistä päin joku on kotoisin. Yleensä pian löytyy joku yhteinen tuttava tai sukulainen tai kumminkaima. Pikkupaikkakunnalla jaksetaan tarkistaa mistä sukujuuresta on kyse, mikä on joskus vaikeaa kun samannimisiä on niin paljon ja isä ja poika usein vielä jakavat saman etunimen (yksi hauskimmista oli isä ja poikakaksikko nimeltään Big Willy ja Small Willy!) Luulin, että tämä on yksinomaan maalaiskylien ajanviete, kunnes eräs dublinilainen totesi, että kyllähän sitä harrastetaan heilläkin päin - tietty kaupunginosa, jossa pysytään sukupolvesta toiseen. Vanhempien sukujuuret saattavat määritellä aikuisten lastenkin identiteetin. Joka maakunnalla on oma maineensa. Kerryssä taitavat asua Irlannin laihialaiset, Mayossa viekkaat savolaiset. Puhetta kuunnellaan tarkasti, jotta saadaan paikallistetuksi niin kotipaikka kuin yhteiskuntaluokkakin. Urheilufanituksessa juurien merkitys korostuu huippunsa ja siitä tulee tribalismia lippuineen, paitoineen ja kaulahuiveineen.

6.      Optimismi. Irlantilaiset ovat selvinneet vaikka mistä. Joskus tuntuu käsittämättömältä, että kukaan enää uskoo vaalien muuttavan mitään tai elämän parantuvan, mutta niin vain urheat irkut kantavat lamasakot, astronomiset asuntovelat, epäoikeudenmukaiset budjetit ja veroparatiisit ja tekevät niistä vitsejä. Pääsääntöisesti kaikesta selvitään, huomenna on uusi päivä ja ylitämme sillan sitten kun se tulee kohdalle. Sananlaskuissa ei varoitella valheesta tai muistuteta säästäväisyydestä, vaan siitä että täällä eletään hauskanpidon eikä pitkäikäisyyden takia. Lumoudun kerta toisensa jälkeen siitä, että kaikki sittenkin toimii ja selvitään budjetista toiseen. Ah, sure..! It'll be all right.

7.      Yhteisöllisyys. Tämä on kärsinyt varsinkin somen takia, mutta kyllä perhe, suku ja naapurusto on tänäänkin kantava voima Irlannissa. Sitä myös eniten kaivataan, kun muutetaan ulkomaille. Kirkko toimii edelleen yhdistävänä tekijänä häissä, kastajaisissa ja varsinkin hautajaisissa. Vaihtoehtoisia rituaaleja ei vain ole keksitty. Johonkin yhteisöön kuuluminen on tärkeää. Ihmisen arvoa ja asemaa elämässä mitataan sillä, kuinka monta ihmistä tulee hautajaisiin. Kutsuja ei lähetetä.

8.      Empatia. Jonkinlainen 'toisen kenkiin astuminen' käy irlantilaisilta helposti. Hyväntekeväisyyshankkeet sikiävät spontaanisti jonkun ikävyyden sattuessa. Rahakeräykset, tempaukset, kolehdit ja myyjäiset jonkun hyvän asian puolesta ovat arkipäivää. (Toisaalta nämä ovat poikineet liian monia järjestöjä ja päällekkäisiä 'charities' - joskus myös kavalluksia!) Irlantilaiset ovat luonnostaan empaattisia ja anteliaita. Myötätuntoon vetoaminen kannattaa aina, myös virastoissa asioidessa. Alakynteen jääneitä puolustetaan ja autetaan, kenties historiallisista syistä. Säästämistä ja nuukuutta katsotaan karsaasti, lahjojen ostaminen ja juhliminen esimerkiksi jouluna on pakko, vaikka jäisi korviaan myöten velkoihin joka vuosi. Huom. pubissa juomien ostamisen katsotaan olevan vastavuoroista.

9.      Historia. Irlannissa on paljon historiallisia kohteita, museot ovat yleensä ilmaisia, linnoja ja torneja löytyy joka maakunnasta. Menneisyydestä kiinnostuneille Irlanti on aarresaari. Vanhimmat kivihaudat ovat vanhempia kuin egyptiläiset pyramidit. Pari sataa vuotta on silmänräpäys ihmisten mielissä, ja vanhoja merkkipäiviä juhlitaan hartaasti. Vanhoja kaunoja ei niin vain unohdeta!

    10. Enpä olisi uskonut, että löydän näinkin paljon ihastelun aihetta edelleen. Tähän viimeiseen voi vaikka laittaa hyvät juomat - ruokakulttuuria en millään voi kehua. Keliaakikkona on usein vaikeaa, enkä voi juoda enää Guinnessia enkä oluita, mutta siideri on täällä hyvää. Maailmankuulua viskiä, 

    uisce beatha eli elämänjuomaa nautin joskus kahvissa. Viimemainittu on tullut saarelle jäädäkseen! 30 vuotta sitten ei ollut kuin murukahvia tai sitä kummallista kahviesanssista siirappia nimeltä Irel. Anoppini teki siitä minulle kupillisen, kun pyysin kahvia! Slainte! 

Suomi v. Irlanti

Varmaan eräs ulkomaalaisten rasittavimpia ominaisuuksia on jatkuva vertailu: minun maassani on katsokaas näin...kotopuolessa me... onpas erikoista, meillä taas tehdään toisin...! Pahimpia ovat verrattain hiljattain kotimaastaan lähteneet, jotka usein hämmästelevät loputtomiin uuden maan tapoja. Yleensä kriittisesti. Yleensä mutu-tuntumalla. Oma perheeni on saanut kuulla Suomen erinomaisuudesta kurkun täydeltä vuosikymmenien varrella.

Valitettavasti, yli puoli vuotta Suomessa nyt asuneena, olen edelleen samaa mieltä. Jollain tapaa toivoin, että en olisikaan tykästynyt uudestaan synnyinmaahani, koska se tekisi Irlantiin paluusta paljon helpompaa. Kyllähän siellä lomailee, mutta en ikinä enää voisi asua Suomessa. Näitä mielipiteitä kuulee ulkosuomalaisten sivuilla. Kotimaa on muuttunut ja tuntuu vieraalta, ystävät ovat kadonneet, suku ei välitä, oma elämä on jo muualla.

Minulla vain on niin levollinen olo Suomessa, ei ole ikävä minnekään. Perhettä tietysti on ikävä, mutta muuten kuulun tänne kuin jäkälä kallioon. Rakastan Suomen vaihtuvia vuodenaikoja. Lehtipuut värittävät tummanvihreän kuusimetsän pysyvyyttä keltaisesta mustaan harsoon, sitten punertavan kautta hentoon vihreään, ja lopulta paksuun heleänvihreyteen. Maisema muuttuu koko ajan, pienenpienin sävyin.

Suomessa ei sada. Koskaan. Ilman kosteus ilmeisesti tulee lumena talvella, ja haihtuu olemattomiin keväällä. Eikä tuule, ainakaan sisämaassa. Sateenvarjo pysyy oikein päin, silloin harvoin kun sitä tarvitsee. Kylmyys ei tunnu pahalta, kun siihen ei liity kosteus ja viima. Jos kolme kuivaa lehteä pyörii pihamaalla, tulee radiosta myrskyvaroitus. Jos isompi tuuli sitten yllättää Suomen puut, ne napsahtavat poikki kuin tulitikut, kun taas irlantilaiset puut ovat tottuneet kääntymään ja vääntymään joka elinminuuttinsa. 

Suomen maaperä kuhisee elämää: sammalta, jäkälää, monenlaisia marjoja, sieniä, muurahaiskekoja, käärmeitä. Toivottoman kuolleesta lehtimatosta pilkistää uskomattomia väriläikkiä, kun lumi on vihdoin sulanut. Vielä ei ruoho viheriöi, mutta ehdin senkin vielä nähdä toukokuussa, ennen kuin lähden.

Lumi ja jää määrittävät suomalaista maisemaa. Järvet muuttuvat linnunmaidon lempeydestä hyhmäiseksi, sitten peilikirkkaaksi jääksi, sitten lumiseksi kentäksi jossa voi hiihtää ja kalastaa, ajaa autollakin. Sulavesi  (joka ei käänny englanniksi) ja jäidenlähtö on jokavuotinen keskustelunaihe: katos, järvi on auki! Samoin suomalaisia kiihdyttää joutsenien paluu, jostain syystä. Irlannissa joutsenet ovat jokapäiväisiä kuten lähestulkoon kaikki muutkin linnut, pääskysiä lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ohutta riitettä järvissä kuvataan Irlannissa erikoisraportteina kauhutalvista. Lunta oli sankemmin viimeksi Irlannissa vuonna 2010, jolloin koko maa oli katastrofin partaalla. Hiihtäminen on varakkaille, jotka lentävät harrastamaan sitä Sveitsiin tai Ranskaan.

Ilmaista Suomessa: luistelu, hiihto, pulkkailu. Latuja ja kenttiä pidetään auki verovaroin.

Mitä Suomessa voi tehdä talvella, siinä kylmyydessä?     Näitä kysellään, kuin ehdottaisin muuttamista Pohjoisnavalle, joksi Suomea ilmeisesti muutenkin luullaan muualla maailmassa. Olen ahminut teatteria, museoita, musiikkia, näyttelyjä, uusia harrastuksia, kirjoja. Olen istunut t-paidassa ja paljain jaloin kirjoittamassa koko talven, ylellisyys jota arvostaa vain Irlannin sisäilmaa kokenut. Ja mitä tulee homeeseen, jota Suomessa nuuskitaan mittareiden ja koirien voimin joka tilassa, sitähän kehotetaan pyyhkimään Vimillä Irlannissa ja maalaamaan päälle. It's just condensation, dear. Open the windows more.

Mittareista puheenollen, Suomi on täsmätiedon maa. Kaikki ilmaistaan luvuin: vertaillaan kolesteroliarvoja, lämpötiloja (-2.3 C!) ja neliöhintoja. Irlannissa kolesteroliarvoani ei ole koskaan mitattu (saati kukaan kysynyt), lämpötilat ovat runollisia it's a mild day tai a bit nippy, eikä asuntojen kokoa mitata neliöissä vaan makuuhuoneiden määrällä. Kokoa voi arvuutella adjektiiveista compact ja surprisingly spacious. Rakennustekniikka ansaitsisi oman bloginsa, ehkä sen vielä teenkin. 


On kaksi eläinlajia, joita Irlannissa piileskelee runsaasti ihmisen elinpiirissä: valtavat, kaiken edestään syövät etanat ja yhtä säikyttävän isot hämähäkit. 

Kuivina kesinä (sellaisiakin on, kaksiviikkoisina jaksoina) olen löytänyt tällaisia etanoita keittiöni tiskipöydältä. (Tämäkin kertoo paljon irlantilaisesta rakennustekniikasta. Luonto tulee sisään joka raosta.) Tarantellan näköisiä ja kämmenpohjan kokoisia hämähäkkejä on vaikea saada kiinni, vielä vaikeampi tappaa siististi. Suomessa olen nähnyt yhden hyvin pienen hämähäkin, kerran. Etanat ovat pieniä ja harmittomia. Kylmässä talvessa on hyvät puolensa!

Pidän suomalaisten hiljaisuudesta ja ujoudesta. Sehän rikkoutuu heti, kun tutustutaan paremmin. Eikä joka asiasta tarvitse heti vääntää vitsiä ja keksiä hauskoja puolia, hautajaisissakaan. Toisen tilaa kunnioitetaan. Olen tavannut mahtavia ihmisiä Suomessa. Irlantilaisiin en koskaan saa samanlaista yhteyttä, kuorien alle. Vika saattaa olla minussa.

Suomalaisille luonto merkitsee paljon. Auringon vihdoin ilmestyessä näkee yksinäisiä hahmoja niemennokissa, kasvot aurinkoon päin kohotettuina.  Suomalainen nimenomaan tykkää olla yksin luonnossa, tai ainakin hiljaa. Ehkä kaikki nykyinen pahoinvointi johtuu siitä, että suomalaisten on sullouduttava kaupunkeihin työn perässä, keskelle asvalttia, betonia, autobaanoja. Kun he mieluiten vain istuisivat puun juurella ilmaa nuuskien tai järveä katsellen, itsensä unohtaen.

Toisenlaisiakin suomalaisia varmaan on, ja ikä tekee myös tepposensa. Yleistän pahan kerran, tiedän. 

Haltoidun usein museoissa, missä tahansa maailmassa, mutta Suomessa siihen liittyy kiihkeä halu tietää enemmän. Tämä on minun maani! Haluan tietää lisää! Mistä nämä sanat ja esineet ovat peräisin? Haluan pohtia...







Irlanti on myös tavattoman kaunis maa, ja sen ihmiset ainutlaatuisia maailmassa. Se vain ei ole minun maani, minun kulttuurini.

Vielä yksi kuukausi ja risat, ja on palattava Irlantiin. Päätökseni olen kuitenkin jo tehnyt, Suomeen on muutettava. Äidinkieli on pitänyt minuuteni koossa maanpaon ajan, nyt olen tullut kotiin. Tämä vuosi on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. 

Tätä aion jatkaa: elävän mallin piirtämistä. Tässä 2min. sormiharjoitus.

Anselm Kieferin näyttely Mäntässä

Teimme opintoretken Mänttään, Gösta Serlachiuksen Taidemuseoon. Saksalaisen Anselm Kieferin jättitöiden näyttely jatkuu vielä 24.4.16 asti. Kannattaa poiketa.

Työt ovat kooltaan suurimpia, joita olen koskaan nähnyt, niihin voisi kävellä sisään ja eksyä. Serlachiuksen arkkitehtonisesti upea taidemuseo on niille mahtava paikka. Museo kumisi tyhjyyttään talvisena arkipäivänä, ja pysähdyin useasti vain tuijottelemaan ikkunoista näkyviä heijastuksia ja lumisia maisemia. Ihminen tuntuu pieneltä täällä.

Anselm Kieferin maalauksissa värit on riisuttu pois kuin suomalaisessa talvimaisemassa. Taitettua valkoista, okraa, ruskeaa, nokisen mustaa, tummanvihreää. 

Vaikka minulle värit maalauksessa ovat tärkeintä, nämä maalaukset iskivät juuri värimaailman minimalistisuudella. 

Kieferin työt vievät outoon maailmaan, melkein apokalyptiseen, samanaikaisesti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Vaikkei olisi lukenut mitään Saksan historiasta tai taiteilijan töistä, niistä välittyy pahan läsnäolo ja ihmisen mitättömyys maailman aikajanalla. Oudolla tavalla ne myös lohduttavat. Ruoho kasvaa ja lehdet putoavat runnellun maiseman ylle, kukat ottavat maan valtaansa, eläimet ja linnut ovat osa evoluutiota. Ihminen on vain väliaikainen ilmiö kaiken jatkuvuudessa, ehkä myös ihmisen pahuus. Ihmisen jälki näkyy kulttuurissa, sen tuotteissa, rakennuksissa, kirjoissa, tieteessä ja taiteessa. 

"Baabelin torni"-teoksessa viitataan tarinaan kansasta, joka pelastautuu vedenpaisumuksesta Nooan arkissa, ja alkaa sitten rakentaa valtavaa tornia taivaisiin, jotta näkisi Jumalan. Jumala tästä typeryydestä suivaantuu, ja hajottaa tornin tuusan nuusaksi ja samalla maailman kielet tuhansiksi pirstaleiksi. Turhaan ovat kansat sen jälkeen yrittäneet ymmärtää toisiaan. Ehkä se lisää ihmiselämän rikkautta, ehkä verottaa sitä. Jokainen kielimuurin taakse jäänyt voi miettiä tätä.

Ihmisen maisemaan jättämä jälki kiehtoo Kieferiä. 
Teoksessa "Mustat hiutaleet" maasta kohoaa nokisia koukkuja, jotka saattavat olla kirjaimia, tai hautaristejä, tai tulessa vääntyneitä puita. Kaiken yllä lepää lyijynraskas, avonainen kirja. Kummasta jää pysyvämpi jälki ihmiseen, raakuudesta vai luovuudesta?



Museon koko sopii Kieferin töille, ja parhaimmillaan työt on katsottavissa hiljaisena päivänä, kun saa vaeltaa saleissa yksin. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään turhauttavampaa kuin jonottaa katsomaan taideteoksia ja kurkkimaan muitten takaa, kuten usein käy pääkaupunkiseudun hittinäyttelyissä. Kiefer on kansainvälisesti merkittävä taiteilija ja tämä on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä kolmisenkymmentä hänen teostaan Suomessa. 

Museon hieno maisemakahvila

Serlachiuksen museoon pääsee parhaiten omalla autolla - opaskylttejä ei kannata sekoittaa Gustaf Serlachiuksen Museoon, joka sijaitsee aivan Mäntän keskustassa. Gösta, joka on se Taidemuseo, sijaitsee parin kilometrin päässä Mäntästä. Meidän seurueemme pyöri opaskylttien perässä hyvän matkaa, kunnes viimein löysimme perille. Museon nettisivulla on kulkuyhteyksistä enemmänkin. 

Talvinen Suomi on oudon unelias, ja lumimaisemassa tuntuu kuin värit olisivat kadonneet. Jos eräs tuttavani lapsena luuli, että ihmiset eivät osanneet puhua mykkäfilmien aikaan ja kävelivätkin nopeammin ja nykivämmin kuin nykyihmiset, tuntuu minusta Suomessa joskus kuin olisin tipahtanut takaisin seiskytluvun mustavalkoiseen valokuvaan. 

Onneksi olemme jo matkalla valoa kohti, ja päivät pitenevät. Eräänä päivänä kuulin jo pontevaa linnunlaulua. Tiaiset, nuo aina ensimmäiseksi ennättävät. Ja katonreunalla pulut steppaavat aina vain lähemmäksi toisiaan. 

Ensi viikolla suuntaan taas Irlantiin, jossa jo narsissit ja helmihyasintit kukkivat ja ruoho on aina vihreää. Saa taas nähdä, onko ruoho vihreämpää aidan sillä puolen. Pahoin pelkään, että olen menettänyt sydämeni Suomelle.