Minun Eeva Kilpeni

 Eeva Kilpi on kirjailija ja runoilija, joka on jättänyt minuun syvimmät jäljet. Olen kantanut hänen runojaan muistissa vuosikymmenien ajan, silloinkin, kun en voinut kuulla enkä lukea äidinkieltäni missään. Se on aika paljon.

Teini-iässä löysin hänet kirjaston tuoksuvilta hyllyiltä ja palasin aina hakemaan lisää. Vähäisistä koululaisen ja opiskelijan rahoistani liikeni hänen runokirjoihinsa ja romaaneja olen täydentänyt antikvariaateista Suomen-lomilla, kun vielä asuin Irlannissa. Minulla on luullakseni koko hänen tuotantonsa alusta viime vuosiin asti. Viimeisin löytö oli Anna-Riikka Carlsonin Eeva Kilpi - nämä juhlat jatkuvat vielä (2024), eräänlainen Eevan elämän kuvaus kustannustoimittajan ja ennen kaikkea ystävän näkökulmasta, ei elämänkerta kuitenkaan.  

Villi, melankolinen sanantaituri on nyt jo 96-vuotias, eikä enää kirjoita. Muistan surreeni, kun hän kirjoitti siitä, miten elämä hiipuu ja vanhuus koettelee. Hän oli silloin 70-80-vuotias! Koskaan ei voi tietää, miten pitkälle elämä vie. 

Mikä minua Eevassa kiehtoo? Karjalaisuus, lämpö, huumori, rehellisyys, aitous. Sanoista eläminen ja niiden kautta elämän kokeminen. Järisyttävin löytö teini-iän identiteettiä etsiessäni oli kuitenkin hänen kirjansa Tamara (1972), jossa kerrankin oli nainen, joka oli sekä älyllinen että eroottinen. Hänen elämänvalintojaan - ja suhdettaan vammaiseen miespäähenkilöön - voi kritisoida, mutta minulle se oli oven avautuminen maailmaan, jonka tiesin olevan olemassa, mutta josta en löytänyt mitään merkkejä kirjallisuudessa. Mieskirjailijoiden eroottisiin naisiin en osannut samastua mitenkään, ja monelle kirjoittavalle naiselle se alue elämästä oli ongelmallinen, ei iloa ja rauhaa tuova. Nykyään erotiikasta ja omasta seksuaalisuudesta avoimesti kirjoittavia naisia on pilvin pimein, mutta 1970-luvulla se oli harvinaista. Eeva Kilpi mursi tabuja niin että rytinä kävi. Ei ihme, ettei häntä silloin ymmärretty.

Toinen alue, missä hän oli huikeasti aikaansa edellä, oli hänen luontosuhteensa. Hän kyseenalaisti vesakkomyrkytykset ja avohakkuut ennen kuin niistä juuri kukaan välitti. Taisi saada aikamoisen hörhön maineen. Carlsonin kirjassa on kuvia Eevan mökiltä ja kaupunkiasunnon takapihalta, ja kyllä siellä villi luonto kasvaa vyötärölle asti! Eeva tunsi kadehdittavan hyvin Suomen kasvit, hyönteiset ja puut ja kertoi niistä niin että ne haistoi ja tunsi. Mökillään hän puhutteli kivijalan alla asustavaa kyykäärmettä siinä missä perhosia ja koiranputkiakin.

Kolmas kiinnostava asia hänen kirjoissaan on kieli. Se rönsyää ja kuikertaa, lähtee lentoon ja käpertyy, tunnetilasta riippuen. Karjalan murre ei käy päälle mutta kuuluu aina välillä. Tämä liittyy myös hänen kuvauksiinsa ihmissuhteissa, jotka hän usein koki äärimmäisen vaikeiksi, introvertti kun oli. Harvojen kirjojen päähenkilöitä muistan edelleen ilmisevästi kuten Häätanhun (1973) Anna Marian, tai Tamaran lapsettoman nuoren emännän. Törmäykset ihmisiin olivat aina kivuliaita, syvällisiä ja ristiriitaisia. Vähän väliä löytyy jokin filosofinen ajatus, jonka haluaa alleviivata tai korostaa kynnellä poikkiviivalla reunaan - kaikki kirjani ovat näitä täynnä. 

Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista lukea, miten Kilpeä syrjittiin vasemmistolaisella 70-luvulla, koska hän ei halunnut sitoutua puolueisiin ja uskalsi kirjoittaa avoimesti Karjalan menetyksestä. Ihmisen ääni (1976) -kirjassa hän kertoo näistä paineista, yksityisestä parkaisusta taiteilijan sitoutumattomuuden puolesta. Mielenkiintoista on myös lukea hänen suhteestaan kustantajiin ja julkisiin esiintymisiin. Varsinkin, kun nykyään kirjailijoilta vaaditaan suostumista kirjamessujen valokeiloihin, matineoihin ja lavaraateihin. Näin toteaa Eeva: Kirjailijan esiintymisen tarjoama varsinainen opetus on: Katsokaa, tämäkin puhumista kuollakseen pelkäävä ihminen puhuu. Hän ilmaisee mielipiteensä pohjattomasta arkuudestaan huolimatta. Mene ja tee sinä samoin.

Rakkaus on kuitenkin se teema, jonka ympärille kaikki Kilven tuotannossa kiertyy. Sen vaikeus, yllättävyys, se miten emme koskaan opi ymmärtämään toista ihmistä. Yksin Eeva taisi elämänsä viettää avioeronsa jälkeen, monista suhteistaan huolimatta - liekö ollut edellytys kirjailijan ammattiin? Hän on aina suojellut yksityiselämäänsä kiivaasti ja minusta aivan oikeutetusti. Mikä oikeus lukijoilla on tietää, mistä mikin kohtaus tai juoni on todellisuudessa syntynyt? Jos jokin teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, en välttämättä halua tietää. Autofiktio on minusta tahallista itsensäpaljastusta, joka vie taian kirjasta. Itse kirjoittajana tiedän, että mikään teksti ei sovi yks' yhteen todellisuuden kanssa, vaan on sekoitus kaikkea, mistä syystä se on fiktiota.  Ainoa todellisuutta faktuaalisesti kuvaava teksti on ehkä poliisiraportit, joissa subjektiiviseen tulkinnanvaraan jätetään mahdollisimman vähän. Kaikki muu on fiktiota ja tulkittua jonkun siivilän läpi.

Eeva Kilven teoksia voin lukea aina uudestaan. Ikä on tuonut lukemiseen uusia ulottuvuuksia, ja kauan samastuin hänen Karjalan-kaipuuseensa oman koti-ikäväni takia. Iän myötä olen myös miettinyt, miksei Tamaran seikkaileva nainen nähnyt sitä, mikä oli ilmeistä kirjassa. Vain vammainen päähenkilö rakasti häntä ehdottomasti ja sellaisella voimalla, että sen varassa Tamara olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä tarvittiin koko oma elämäni tämänkin ymmärtämiseen?

Carlsonin kirjassa on paljon valokuvia Eevan elämästä, joita en ole koskaan nähnyt. Kaunis hän oli aina, mutta nuoruudessaan muistutti aivan Ingrid Bergmania. Oli jännää myös nähdä hänen kirjojensa paikat, niin kuin niitä olen vuosien varrella kuvitellut.

Jos lukijoissa vielä on joku, joka ei ole Eeva Kilpeen tutustunut, suosittelen aloittamaan romaaneista ja novelleista. Runot ovat myös helppolukuisia ja jäävät mieleen, niitä myös lainataan jatkuvasti edelleen julkisuudessa. Kirjaston esittelyssä Carlson kertoi saaneensa vielä lisää Kilven materiaaleja, pahvilaatikoita on kuulemma nelisenkymmentä: kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja. Joskus ehkä saamme kurkistaa niihinkin?

Kuva kirjaston täydestä salista, copyright Hämeenlinnan pääkirjasto. Itse Eevaa en ole koskaan päässyt livenä kuuntelemaan, mutta hänen kirjansa elävät kanssani ikuisesti. Haastatteluja ja tuotantoa voi katsastaa tästä.

Ja lopuksi joku hänen oivaltavista runoistaan.

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja, mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

5 virhettä, jotka voit tehdä lukiessasi tätä blogia

Nettimedia on täynnä koukkuja. Lukijalla ei ole paljon aikaa: ehkä jaksan lukea kolme virhettä, joita tekemällä tuhoan mikrouunini. Tai viisi tapaa pahentaa syyhyn oireita. Tai peräti seitsemän asiaa, joita en tiennyt hyvästä seksistä. 

Täytyy myöntää, että itsekin mielelläni luen numeroituja listoja. Artikkelin lukeminen netissä on tehty sietämättömäksi, kun sivupalkissa sätkii ja vilisee videoita, artikkeli keskeytyy tuon tuostakin liukuvien mainoskuvien alle, eikä yhdellä silmäyksellä enää näe, miten pitkästä jutusta on kyse. Puhelimella rullailu alkaa pitemmän päälle huimata. (Tiedättehän: juttu jatkuu mainoksen jälkeen.)

Viimeisimpiä töitäni. Öljy.

Olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuotta, aloitin v. 2013. Bloggaaminen oli nousuliidossa silloin, blogeja oli varmaan satoja tuhansia, myös useita niihin erikoistuneita hakemistoja. Minullakin oli suosikkiblogeja sivupalkissa, enää montaakaan niistä ei ole päivitetty. Facebook on tehnyt jakamisen helpommaksi ja kommentit tulevat näkymään heti - ja niihin tulee vastatuksi nopeammin. Instaa en ole vieläkään kokeillut. 

Bloggareille näkyy tuottavan eniten vaikeuksia jatkuva aiheen etsiminen, jos yrittää kirjoittaa vaikkapa pari kertaa viikossa. Oikeasti, kenen elämässä ehtii tapahtua jakamisen arvoista niin tiuhaan? En tietty seuraa sisustus-, meikki- tai ruokablogeja. Totesin, että itselleni sopiva tahti on kerran kuussa ja sitä olen noudattanut. Deadline häämöttää aina kuun lopussa, joskus enää tuntien päässä!

Aloitin bloggaamisen Irlannissa pitääkseni äidinkieltä yllä. Ajattelin ruveta kirjoittamaan Irlannin taide-elämästä ja asioista, jotka arjessa raivostuttivat. Siksi bloginimeni Kulttuurikorppikotka, englanniksi Culture vulture, ironinen nimike kissanristiäisissä hyörivästä kyldyyrifanista. Nykyään toivon hartaasti, että olisin valinnut jotain lyhyempää ja nasevampaa!

Blogin pitäminen auttoi minua henkisessä yksinäisyydessä, jossa elin Irlannissa. Sain jäsenneltyä sekavat ahdistukset ja turhautumiset päivänpolitiikan seurauksiin ja käsittämättömiin irlantilaisiin tapoihin. Jälkikasvu säästyi kuulemasta papatustani, kun purin sen blogiin. Uskon, ettei ole helppoa elää siirtolaisen lapsena! Aloin tarkkailla ympäristöäni herkemmin, ottaa valokuvia ja selvitellä taustoja. Olen kuluttanut tuntikausia googlaillessani faktoja jonkun blogin takeeksi. Kunnioitan suuresti ammattijournalisteja, joiden on pakko tehdä tämä työ, vaikkei se jutun pituudessa tai suosiossa näkyisi.

On eri asia kirjoittaa mutu-tuntumasta, minkä olen usein blogissani myöntänyt. Jos kirjoitan Irlannin asuntopulasta lasteni vaikeuksien näkökulmasta, on se eri kuin henkilön, jolla on asuntosijoituksia ja sivutuloja ympäri maata. Bloggarit harvemmin paljastavat korttinsa (eli kertovat henkilökohtaisesta asemastaan), mistä syystä näkökulman yleispätevyyttä on vaikea arvioida, varsinkin ulkosuomalaisten kohdalla. 

Huomasin kuitenkin, että tiedotusvälineenä blogi on hidas ja turha, kun lukijat asuvat ympäri maailmaa ja näyttelyt ja konsertit tulevat ja menevät. Nykyään postailen tällaisia Facebookissa ja mainostan hyviä kokemuksia.

Irlanti on viehättävä ja kiehtova maa, mutta sillä on myös synkät puolensa. Ymmärrän turistien kaipuuta vehreille niityille ja kalliorannoille - samanlainen kaipuu minulla on vaikka Venetsian kauneuteen. Olen silti aina halunnut valottaa Irlannin monia kasvoja, myös niitä tuskastuttavia. 

Jännittävintä, mitä omassa elämässäni on tapahtunut blogin aikana on paluumuutto Suomeen v. 2017. Sitä suunniteltiin, siitä haaveiltiin, sitä pelättiin. En uskonut, että pystyn siihen 40 vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Otin vuorotteluvapaata töistä ja asuin lukuvuoden Suomessa Oriveden kirjoittajakoulussa. Sen jälkeen en enää pelännyt, selviäisinkö. Palasin Irlantiin hoitamaan keskeneräiset asiat ja myymään talon. Kaikki kävi yllättävän nopeasti, vaikkei haavereitta. Jos elämää voi pidentää sillä, että kokeilee jotain uutta ja siirtyy epämukavuusalueelle, suosittelen maanvaihdosta!

Olen myös joutohetkinäni suunnitellut Kulttuurikorppikotkan kootut -teoksen julkaisemista, eli että valitsisin parhaat, ajattomat blogit ja pykäisin niistä kokoelman. Mitä mieltä?

Kuulisin mielelläni palautetta teiltä lukijoilta. Tiedän, että blogini ovat pitkiä, sanarikkauteeni on vaikea lyödä patoja. Kiitos teille molemmille, jotka olette jaksaneet tänne asti (tämä vitsi on jo aika kulunut, tiedän.)

Blogialustana minulla on aina ollut ilmainen blogger.com. Se ei ole joustavimmasta päästä, sillä esim. kuvia on vaikea sirotella mihin haluaa ja teksti vaihtaa välillä kokoa käsittämättömistä syistä ja päätyy joskus julkaisuun asti.  Tykkään mustasta taustasta, koska se korostaa valokuvia. Fontiksi valitsin dyslexia-ystävällisen Arielin ja fonttikokoa olen välillä suurentanut, kun epäilen lukijoideni olevan kuitenkin aika senioreita. Sivupalkissa on valtava määrä hakusanoja eli tunnisteita, joilla voi etsiä aiheita vuosien varrelta. 

Sivun tunnuskuvana on Wicklowin naisluostarin An Tairseach puutarhassa oleva (ollut?) kivistä tehty spiraali, joka kuvaa ajanlaskumme kulkua. Käsittääkseni me olemme tuo kivijono ulkokaarteella. Mutta oliko alussa Big Bang vai Aatami ja Eeva? Ei sanottu. Spiraalikuva muuten kiehtoi joskus itänaapurini lukijoita sen verran, että sain huimia lukijapiikkejä siellä päin ja blogia myös jaettiin sikäläisille yliluonnollisten ilmiöiden seuraajille. Roboteilla saattaa olla osuutta tapahtumaan.

Blogini löytyy myös hakemistosta https://www.blogit.fi/tag/irlanti nimellä Irlantilaisvinkkejä Suomeen, jossa sitä voi seurata. Sieltä löytyy myös muitten ulkosuomalaisten hulvattomia blogeja Irlannista, valitettavasti osa jo vanhoja.

Dugort beach, Co. Mayo, Irlanti. Pastelli.

Luova työni on siirtynyt kokonaan kuvataiteen puolelle: maalaan öljyllä ja pastelleilla ja olen myös hurahtanut mosaiikkitöihin. Seuraava pieni näyttelyni on Hätilän hammashoitolassa Hämeenlinnassa nyt pääsiäisen jälkeen (ihan entisillä kotikulmilla!), Facessa varmaan ilmoittelen kun tiedän paremmin. Heinäkuussa jatkamme viimekesäistä Iittalan Lasimäen taidekahvilaa. 

Ne viisi virhettä? Äh. Meinasi unohtua.

1)    älä usko google-käännöstä, jos käännät blogin englanniksi. Really.

2)    älä kopioi kuvia ilman lupaa, ne ovat omiani tai lähiomaisen.

3)    älä ota juttuja ihan tosissasi.

4)    lue mieluummin läppäriltä/koneelta kuin puhelimelta, näkymä on parempi.

5)    älä pidä blogia omana tietonasi vaan jaa!

Sana vai kuva

Uskolliset lukijani, he molemmat, tietävät että olen vihdoin selättänyt kaksisuuntaisen luovuussyndroomani. Sen sijaan, että kiemurtelen kaksien impulssien kanssa ja käännän työtuoliani puolelta toiselle - läppäripöydältä maalauspöydälle - keskityn nyt vain ja yksinomaan kuvataiteen tekemiseen. Helpotus on mahtava. Ainakaan minun aivoni eivät selviä sekä sanojen pyörittelystä että visuaalisesta työskentelystä, ne tykittävät eri aivolohkoja tai sähköpiirejä. Blogikirjoittelua ei lasketa.

Olen siis eronnut kirjoittajaryhmästäni, haikeudella, myönnettäköön, pakannut käsikirjoitukset, kansiot ja kirjat piiloon ja käärinyt hihat kirjaimellisesti ylös. On ihanaa sotkea sormet pastellipölyyn ja öljymaaliin, hakata vasaralla lisää mosaiikinpaloja ja tehdä jotain käsinkosketeltavaa naputtelemisen sijaan. Aikuisten kuvataiteen peruskurssi, jonka juuri aloitin, pakottaa opiskelemaan perusteita, eli juuri sitä mitä olen aina tarvinnut ja halunnut. Elämä vain tuli väliin (lue: ex-mies, perhe ja työ, tässä järjestyksessä).

Kirjoittamista olen opiskellut vuosikymmeniä erinäisillä kursseilla ja saanut aikaan yhden romaanikässärin, omakustannerunokirjan sekä osallistunut kolmeen novelliantologiaan. Henkinen matka on tietty mittaamaton ja olen tavannut uskomattomia ihmisiä.

Yksi syy turhautumiseeni kirjoittamisen kanssa on tulosten 'vähäisyys'. Voit puurtaa romaanikässärin kanssa vuosikausia ja silti saada pelkkiä hylsyjä kustantamoilta. Näin voi kuulemma käydä ammattikirjailijoillekin. Juuri luin jostain, että vain 1-2% käsikirjoituksista tulee julkaistuksi. Kirjoittajaryhmästäni muutama on tässä onnistunutkin (vinkit lopussa). Omakustanteiden levittäminen olisi vaihtoehto, mitä voin vielä joskus harkita, e-kirjoina ainakin. 

Kuvataiteessa on paljon helpompi saada näkyvyyttä, fraasi jota inhoan, mutta sitähän se on. Töitä saa esille vaikka paikallisiin kirjastoihin, ryhmänäyttelyihin, kahviloihin, omille nettisivuille. Palaute on välitöntä ja usein positiivista. Joskus löytyy myös ostajia, mikä hyvittää kuluja. Ego saa päänsilitystä. Ymmärrän, että ammattitaiteilijoilla on yhtä vaikeaa kuin kirjailijoilla, mutta onneksi eläkkeeni pitää huolen laskuista ja saan vihdoinkin temmeltää rauhassa. Kansalaispalkka olisi hyvä idea taiteilijoillekin.

En tässä ole sanonut vielä sanaakaan kirjakustantamoiden ahdingosta, kirjailijoiden taistelusta elantoon, koko lukemisen ja lukutaidon kriisistä. Enkä sanokaan, aihe ahdistaa niin perusteellisesti. 

Minä opin lukemaan nelivuotiaana yläkerrassa asuneen Hilja-mummuni asiosta ja luin kaiken mikä eteen sattui. Ilman kirjastoa tämäkin harrastus olisi jäänyt toteutumatta. Eno kantoi meille röntgenkuvista jääneitä keltaisia papereita, joihin aloin riipustaa omia juttuja ja kuvittaa niitä. Joskus taiteentekokin voi olla sattumasta kiinni: siitä, että on ilmaisia kirjoja ja niin paljon paperia kuin tarvitsee, äiti joka ostaa värejä ja sakuroita. Koulu, jossa oppii kuvantekoa ja ainekirjoitusta. Kansanopisto, jossa pääaine oli Luova toiminta! Ystäviä, jotka pohtivat taidetta ja kirjallisuutta (tiedätte, keitä olette!). Kansalaisopistoja, joissa voi harrastaa taidetta.

Nykyinen hallitus, joka ymmärtää vain kaiken tämän hinnan, mutta ei sen arvoa, tappaa nämäkin sattumat ja tuhoaa monen polun luovuuteen. Taiteenteon - ja sen kulutuksen vaikutusta mielenterveyteen ei voi laskea rahassa. Kun kulttuuria sanotaan luksukseksi, ollaan jo näivettymisen tiellä.

Tärkeintä elämässäni on kuitenkin ollut lähiomainen, joka ensitapaamisessa kysyy kohtalokkaan kysymyksen: mikä on taidetta? 

Vastausta pohdimme edelleen, joka taidenäyttelyssä ja usein omien töittemme suhteen. Viime aikoina tekoälyn tuotokset ovat aloittaneet keskustelun uudestaan.

Kiitokset muuten Anneli Kannolle, joka inspiroi tätä blogia vimmaisella kirjoituksellaan: https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/menkaa-toihin/

Viime kesäisiä kuvia galleriasta (Raxu Helminen)

Tänä kesänä toteutunee taas heinäkuinen galleria-kahvila Iittalan Kylätalossa Lasimäellä. Mukana toisen kyläläisen Raxu Helmisen monoprinttejä ja akvarelleja ja kahvilassa suussasulavia herkkuja. Minulta pastelli- ja öljymaalauksia, lähiomaiselta ehkä myös valokuvia.

Kaikki on vielä suunnitteilla, mutta tiedotan kun aikataulu varmistuu. Watch this space! Facebookista löytyy Iittalan Kylätalo -niminen sivu. Instagrammiin tulee kuulemma myös tietoa. Jännittävää!

Tässä kirjoittajaryhmäni julkaistut kirjailijat ja joitakin teoksiaan (anteeksi jos olen unohtanut jonkun): 

Sanna Hirvonen: Margit

Johanna Förster: Unien sirkus

Erkki Böös: Nimi tappolistalla

Alpo Tiilikka: Sysimökki

Muutama vuosi sitten kokosin runojani omakustanteeseen Runoja arjensiivujen välistä. Jaan sen nyt täällä ihan ilmaiseksi online, olkka hyvä. 

Valokuvat copyright Joe Tully, runot minun. Runokirjaa löytynee pöytälaatikosta vielä muutama ihan painettunakin.

Tässä linkki, toivottavasti toimii: linkki omakustanteeseen

Laitan sen kommentteihin, jos ei näytä toimivan. 

Kuusi asiaa minusta

Elokuun lopun uhatessa nappaan kiinni Nadinen heittämästä blogihaasteesta: Kuusi asiaa, joita lukijat eivät tiedä minusta. 

Nyt alkoikin arveluttaa: mistä en ole jo kirjoittanut, kun aloitin blogini jo vuonna 2013? Henkilökohtaista elämää ei myöskään pidä revitellä julkisuudessa. Siihen ei tarvita edes vihollisia, kun on epäluotettavia tuttavia ja typerä media, kuten eräs nimeltämainitsematon nuori poliitikko on viimeaikoina saanut tuskallisesti kokea. Mutta SIITÄ ei sen enempää.

Hypätään siis menneisyyteen. Läheisillä ystävilläni saattaa olla aavistus näistä, mutta osa on ennen julkaisematonta skandaalimateriaalia. Ehkä hiven autofiktiotakin mukana sopassa. 

1.    Olen elämässäni ollut vain yhden kerran potilaana sairaalassa, jos synnytyslaitoksia ei oteta lukuun. (Kop, kop puuta!) Sairastuin vakavaan munuaistulehdukseen 20-vuotiaana Beninissä, Länsi-Afrikassa, jonne eksyin lyhyeksi jääneen au pair-kesän jälkeen, satunnaisesti tapaamani miehen matkassa. Tulehdus aiheutui varmaan juomavedestä, jota join raakana suoraan hanasta. Sen piti karaista kehoani, mutta jouduinkin tiputukseen pääkaupungin sairaalaan. Toivuin, mutta kovien kipujen kautta. 

2.    Olen selvästi ollut aina enemmän riski- kuin turvallisuushakuinen. (Ks. edellistä.) Olen useimmiten toiminut sydämen, en järjen ääntä kuunnellen. Uraputken sijaan valitsin kiehtovamman koiranputken, monihaaraisen ja nopeasti kukkivan. Arjen turvallisuus tylsistyttää, en jaksa tasapaksuutta ja ennalta arvattavuutta. Aina välillä pitää tehdä jotain vähän villiä, vaikkei aina niin järkevää. Vanhemmiten villi on suhteellisuuskysymys. Pulkkamäki?

3.    Ammatinvalinta tuotti lukioiässä valtavaa ahdistusta, kun en halunnut seurata sitä, mitä muut tekivät. (Ks. edellistä.) Kävin uunituore ällän yo-todistus kädessä  Luovan toiminnan linjan Kymenlaakson Kansanopistossa aikaa voittaakseni ja sain elinikäisiä ystäviä, sitten karkasin edellämainitulle välivuodelle au pairiksi Brittein saarille. Sieltä sitten reissaamaan seuraavaksi pariksi vuodeksi erinäisiin maihin satunnaisen miehen matkaan. Olin jo esiteini-iässä innostunut piirtämään pohjapiirustuksia taloihin, niitä on vihot täynnä ja muutama voipaperirullakin, kun yritin matkia oikeita piirustuksia. Tästä harrastuksesta tuli sitten elinkeino Lontoossa, kun pääsin kopioijaksi insinööritoimistoihin. Viitisen vuotta kopioin musteella sähkö- ja LVI-asennuspiirustuksia ja elätin itseni opiskellessani Open Universityssä psykologian kandin paperit. Sekin ammatti on nyt muinaismuisto, kaikki teetetään tietokoneilla nykyään, napin painalluksella. Eikä minusta koskaan tullut ammattipsykologia, alaa seuraan silti edelleen.

4.     Ainoa palkinto, jonka koskaan olen saanut, on hopeoitu lautanen: Henkisten kilpailujen eka palkinto, runonlausunnassa. Kokemus oli seitsenvuotiaana niin traumaattinen, että olen kärsinyt julkisen esiintymisen fobiasta koko ikäni ja se on todella rajoittanut elämänvalintojani. Nykyään ilmoitan fobiasta jos joudun esiintymään, ensiaputaitoiset kuulijat pysyvät siten valppaampina, jos pyörryn  kesken kaiken. Kirjoittajakursseilla ääneen oman tekstin lukeminen oli niin kammottavaa, että opin nopeasti rajoittamaan tekstini vajaaseen A4 liuskaan, koska tiesin, että saan happea ainakin sen lukemisen ajan. Fobia on kuulemma yksi yleisimmistä, pahempi kuin kuolemanpelko - siitä siinä itse asiassa on kysekin. 

5.    Lakkasin silittämästä vaatteita jo 19-vuotiaana. Esimerkkinä eräs walesilainen nainen, joka tuhahti, että se on ajanhukkaa. Olen oppinut kaikki mahdolliset kepulikonstit vaatehuoltoon liittyen ja onnistunut säästämään kokonaisia vuosia elämästäni kehittäviin harrastuksiin, mm. lukemiseen ja nukkumiseen. Pahempaa elämän haaskausta en tiedä kuin tekstiilien silitys. Tropiikissa sitä suositellaan toukkien ja munien hävitykseen vaatteista, se lienee ollut ainoa syy, miksi ehkä olen silittänyt joskus. Hyönteiskammoni nimittäin vie voiton tästäkin, en kestä toukkia, lieroja, etanoita, torakoita, muurahaisia, mitään kiemurtelevaa ja ryömivää. 

6.    En ole mielestäni nuuka, mutta kierrätän kaiken mahdollisen. Ennen Roskalava-Facebookryhmiä kurkistin aina oikeisiin roskalavoihin. Okei, kurkistan vieläkin, vaikka tiedän, etten todellakaan jaksa kantaa hyväkuntoista toimistopöytää enää kotiin. Ostan suurimman osan käyttötavaroista ja vaatteista kirpputoreilta, enkä heitä mitään hukkaan. Kimmokkeen sain lukiessani tyttäreni esseetä kerskakulutuksen kapitalistisista tavoitteista, siitä miten kaikkeen emotionaaliseen on onnistuttu liittämään ostotapahtuma. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat, äitien- ja isienpäivät, hautajaiset, häät, nimiäiset, depressiot ja ilot. Kulutuskrääsä saa minut epätoivoiseksi: mihin tämä kaikki joutaa, minkä näkee ostoskeskuksen liukuportaissa seistessään? Miksi ostovoiman uupuminen järkyttää kansantalouden, vaikka pitäisi säästää ja kierrättää?  Itse tehty ja kierrätetty pitäisi olla oikea suunta, jos mielimme elää tällä planeetalla.

Taiteilijana mietin tietenkin joskus, onko taide ongelmajätettä. Toisaalta, jos se on itse tehtyä ja tuottaa saajalleen iloa, ehkä sen voi myös kierrättää joskus. Kirjoittaminen ei enää käytä nippukaupalla paperia, kun kaikki on digitaalista, paperijulkaisuja lukuunottamatta. Pitkää käsikirjoitusta työstäessani mietin yhä useammin, onko tärkeämpää se, että sain tarinan kirjoitetuksi kuin se, että saisin sen julkaistuksi. Jos niin pitkälle joskus pääsen, ehkä julkaisenkin vain e- kirjana tai audiokirjana?

Loppuun yksi ongelmajätetuote, jota vähän kadun. Teetätin tauluistani kortteja lähinnä mainosmielessä, mutta myyntituotteina ne eivät menestyneet. Ihmiset eivät enää osta kortteja! Nyt minulla on sitten laatikollinen kortteja joka tilaisuuteen. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat... 

Miksi käydä taidenäyttelyissä

Miksi käydä taidenäyttelyissä ja museoissa?

En ole uskovainen, enkä harrasta meditaatiota, mutta kun törmään johonkin mielettömään taideteokseen, minut valtaa hartaus, kiihtymys, rauha tai tuska. Näin käy siis silloin, kun jokin työ saa haltioitumaan, pysähtymään, katsomaan tarkemmin. Kovin usein näin ei valitettavasti enää tapahdu. Sitä hienompaa sitten!

Lähiomainen ja allekirjoittanut tapasivat aikoinaan taiteen merkeissä. Valokuvanäyttelyssä, jos tarkkoja ollaan, jossa oli hänen mustavalkoisia kuviaan, joista pidin. Jatkoa ensimmäiselle kohtaamiselle toi intoni oppia maalaamaan. Siitä lähtien olemme rakastaneet näyttelyissä kiertelyä ja museoiden koluamista. Olen kiitollinen, että olen voinut jakaa nämä hetket lähiomaisen kanssa. Yleensä nimittäin haluan kokea kaiken yksin ja rauhassa, kuten elokuvat ja lukemisen. On suurenmoista introverttina jakaa heti tunnot ja mietteet jostain näyttelystä, väitellä, peilata omia reaktioita toiseen, intoutua.

Usein leikimme kolmen tai useamman teoksen ajatusleikkiä, eli toinen harhauttaa valvojat, sillä välin kun toinen saa ryöstää haluamamme teokset. Kiertelemme näyttelyä ja valitsemme halutut työt ja vertaamme, menikö valittu saalis yksiin. Usein olemme samaa mieltä joistakin töistä, harvoin kaikista. Usein täytyy sanoa, että vaikka en haluaisi herätä jonkun teoksen viereltä aamulla tai törmätä siihen olohuoneeni seinällä, työ on silti järisyttävä juuri siinä tilassa - näyttelyssä.

Viime Helsingin-matkalla kolusimme sekä Kiasman ARS22 -näyttelyn että Valokuvataiteen Museon (Mikonkatu), jossa oli Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvanäyttely Pohjoistuulen metsä. Muitakin näyttelyjä on haarukkaan osunut tänä kesänä, mutta näistä kannattaa kirjoittaa, molemmilla on näyttelyaikaa lokakuuhun asti.

En yleensä lämpene videoille, on myönnettävä. Ensimmäiseksi katson kuinka pitkä video on, ja jos se on yli 20 minuuttia, jätän sen väliin. Kenellä on aikaa ístua tunti katsomassa videota suuressa taidenäyttelyssä? Varsinkin jos se ei visuaalisesti ole antoisa ja teknisesti hyvin tehty. Kiasmassa Cyprien Gaillardin Ocean II Ocean kärsi teknisestä heikkoudesta, mutta aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäimme tuijottamaan. Isolta tankkerilta nostettiin vanhoja metrovaunuja ja pudotettiin ne mereen. Kamera seurasi kalojen uiskentelua tyhjissä vaunuissa meren pohjassa. Väliin oli lähikuvattu lattiapintaan jääneitä fossiileita Pietarin metroasemilta. Jokin tässä rinnastuksessa toimi, vaikken tiedä mikä. Se pitää muistaa nykytaiteesta: kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää kun katsoo ja ottaa vastaan. 

Toinen pysähdyttävä kokemus oli Tuan Andrew Nguyenin faabelivideo Vietnamista.  Jos joku olisi paasannut sukupuuttoon kuolevista eläimistä ja yleensäkin eläinten kohtelusta, olisin varmaankin skipannut aiheen. Videolla jäimme kuuntelemaan kahden sukupuuttoon kuolleen eläimen vuoropuhelua, jaavansarvikuono sekä kipikonnarouva. Mitä eläimet voisivat enää tehdä?

Oli Kiasmassa oikeita maalauksiakin, Lynette Yiodom-Boakyen erityisen hienoja potretteja tummaihoisista ihmisistä. Milloin viimeksi näitte sellaisia?

Kimmo Kaivannon Kun meri kuolee vei minut äkisti aikamatkalle 70-luvulle. ARS74 Helsingissä taisi olla ensimmäisiä isoja taidenäyttelyjä, joihin pääsin isosiskoni ja hänen uuden miehensä kanssa, molemmat idolejani esiteini-ikäisenä. Ajattelin tosissani, että seuraan heidän malliaan elämässä, näin itseni kiiruhtamassa venäläishuivissa johonkin taidekurssille tai hämmentämässä borsch-keittoa, sillä välin kun parrakas taiteilijamieheni avaa halvan punaviinipullon ja joukko älykkäitä ja kulturelleja ystäviä tupsahtaa kylään. Jossain vaiheessa idylliin kuului myös vanha puutalo, lampi, nahkatakkinen mies, räsymatot ja lapsi joka imee minusta voimaa, mutta toisin kävi. Tai: ehkä sain kaiken tuon, mutta siroteltuna aivan eri ajanjaksoihin elämässä.

Mutta nyt hairahduin aiheesta. Vuonna 1974 kuitenkin koko elämä oli vielä edessä, uskoimme, että aktivismi ja joukkoliike ympäristön puolesta pysäyttää saastumisen - ja niinhän osittain tapahtuikin. Optimismi oli vahvaa ja tunne vaikuttamisen mahdollisuudesta väkevä. Luokkahuoneemme seinällä yhteiskoulussa oli upea DDT-vastainen juliste koskettavine teksteineen. 

Sitä surullisempaa oli käydä katsomassa metsäkuvia, joissa liiankin selvästi näkyy, että nyt on jo myöhäistä monin tavoin. Uskomatonta, että kun puhumme metsällä kulkemisesta, tarkoitamme 99-prosenttisesti talousmetsää. Vain yksi prosentti Suomen metsistä on enää täysin luonnonvaraista.

Kovalainen ja Seppo, ikäisiäni naisia, ovat koonneet upean näyttelyn, jossa on sekä faktoja luonnon tilasta että suurenmoisia valokuvia. Sen verran tiedän valokuvauksesta, että tiedän näiden kuvien takana olevan huikean määrän työtä, samoamista, otoksia ja valintoja. Erityisesti arvostan sitä, että tavallisten ihmisten suru on kuvattu, kun tuttu sieni- ja marjametsä onkin yhtäkkiä jyrätty tyhjäksi, maa koneiden pirstoma. Metsäteollisuuden ahneudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Ehkä sitä jäin kaipaamaan, että näyttelyn tekijät olisivat antaneet jotain oljenkorsia. Mitä kulutusta voimme vähentää? Mihin puuta kulutetaan näin paljon, miten sen voisi korvata jollain muulla? Onko yksi syy nettimyynti, kun jokainen paketti pitää verhota taas uuteen pahviin ja paperiin? Voitaisiinko huonekalut kierrättää sen sijaan, että kaadetaan yhä uutta puuta?

Tällaisten taidekokemusten jälkeen on kylläinen ja nälkäinen yhtaikaa. On saanut visuaalista nautintoa, virikkeitä uusiin ajatuksiin ja haluaa tietää lisää. On jakanut jotain erikoista tuntemattomien ihmisten kanssa, samassa tilassa, kenties jutellut jonkun taiteen tekijän kanssa. Elämänmaku vahvistuu siitä, että saa yhteyden samoin ajatteleviin, tai no, edes ajatteleviin ihmisiin. 

Lähiomainen ja kulttuurikorppis istuvat lähijunaan särkevine jalkoineen ja toinen kysyy: mikä oli tänään parasta?

Suppilovahverot ja parisuhde

Mitä muut ihmiset oikein tekevät päivittäin, tarkoitan ne, joiden ei tarvi enää käydä töissä?

Kysyin tätä lähiomaiselta lähtiessämme päivän lenkille. Olimme juuri jutelleet taiteesta, politiikasta, sukupuolittuneista sanoista, arvioineet hänen valokuviaan näyttelyä varten ja minun viimeisintä räpellystäni hiilellä ja paperilla. Olin suomentanut lähiomaiselle muutamia meilejä, joita Google-käännös oli runnellut. Väittelimme kello yhdentoista kahvin äärellä Mozartista ja hänen neroudestaan, kuunnellen kierrätyksestä ostettua cd-levyä. Olimme ehtineet aamun mittaan kirota ja jahdata pihaoravaa, joka syö linnuille tarkoitetut pähkinät, riemuita 50% alennuksesta, joka saatiin kalentereiden painattamisesta, laittaa pesukoneen päälle ja käydä läpi sukulaisten kuulumiset. Nykyään kaikki yhteydenpito suvun kanssa käy ruudulla tai puhelimessa, joten jakamista riittää. 

Aika paljon puhumista ja yhdessä tekemistä, ottaen huomioon, että olemme tunteneet toisemme jo yli kaksikymmentä vuotta. Ja lenkille lähtiessä alkoivat uudet jutut. 

Lähiomainen vastasi kysymykseeni, että muut katsovat päivä-teeveetä. Se olisi vihonviimeinen, johon ryhtyisin. Ehkä jos olisin liikuntakyvytön. Kaikkein kamalinta olisi joutua pakolla kuuntelemaan - jos ei katsomaan - päiväteeveetä sairaalassa maatessa. Lähiomainen oli tulla hulluksi siitä, kun päätyi  edellisen koronan takia vuodehoitoon Irlannissa. Joskus tuntui, että televisio oli auki vain hoitajia varten, jotka seurasivat sarjoja kierrellessään osastoilla. 

Kumppanin valinta on ehkä elämän tärkein asia. Siitä riippuu niin paljon, millaiseksi elämä muodostuu. Mihin ryhtyy tai minkä jättää, kehen tutustuu ja missä päätyy asumaan. Onnistuuko tekemään niitä asioita, jotka ovat rakkaita ja jotka innostavat loppuiän, vai joutuuko jättämään ne tyyliin sitten joskus. Lapset vaativat ja vievät  oman aikansa, se on selvää, mutta kumppani voi olla vierellä vaatimassa eläkepäivilläkin. Hyvä puoliso kannustaa kaikessa, mikä on tärkeää toiselle, vaikkei aina käsittäisi miksi. Rakkautta on se, että toinen saa vapaasti tehdä taidetta, tuunata autoja, pelata pasianssia, tanssia flamencoa, kerätä koiraposliinia tai matkustella. 

Vaikka olemme koronamaailmassa nyt yhdessä lähes 24/7, ei ole ollut tylsää hetkeä. Eikä riitoja. Tänään mietin ääneen, miten kiva olisi omistaa isompi tila maalaamiselle, jotta voisi askeltaa kauemmas katsomaan töitään. Lähiomainen ponkaisi siltä istumalta katsomaan vierashuone-studiooni, miten sen voisi toteuttaa. Kirjahyllyjäni hän ei suostunut ottamaan omaan työnurkkaansa (irlantilainen ilmaisu feck off riitti), mutta sängyn voisi nostaa pystyyn tai viedä pois. Ei kai meille nyt yövieraita voi tulla ennen kuin koronan jälkeisellä ajanlaskulla.

Oikeastaan sekin, että aikomus oli mennä ripeälle metsälenkille, ja päädyimmekin poimimaan suppilovahveroja - joista minä pidän, hän ei - oli kompromissi. Hänelle riittivät säihkyvät silmäni ja huokailuni, kun suppikset viimein löytyvät. Jos hän olisi löytänyt mielenkiintoista kuvattavaa, olisin minä odottanut jossain kannonnokassa. 

Kummallisinta on, että tiedän, että emme olisi sopineet toisillemme, jos olisimme tavanneet nuorena. Tapasimme juuri sellaisena hetkenä, kun olimme toisillemme valmiita - kaikin tavoin. Helposti en heittäytynyt avioliittoon, edellisestä oppineena. Seurustelimme nimittäin kymmenisen vuotta, asuen erillään, ennen kuin otin koevuoden ja hän muutti luokseni. Olin lopen kyllästynyt raahaamaan sekä ruokaa että illan/viikonlopun tekemistä paikasta toiseen ja vastuu talon hoidosta alkoi painaa. Vuosi onnistui. Kokosimme mm. makuuhuoneen kaapistot ja leikkasimme itse muovimaton keittiöön ja ruokailutilaan, tappamatta toisiamme. Häitä vietettiin kahdesti: sekä Irlannissa että Suomessa, jotta saimme kaikki kaverit ja sukulaiset mukaan. Nyt siitäkin on jo tusinan verran vuosia ja rakkaus kantaa arjessa edelleen.

Tiedän, että elämässä moni asia on sattumaa ja säkää. Joskus se aurinko vaan paistaa risukasaankin! Ja lenkillä löytyy suppiksia.

P.S. Olen jo kerran kirjoittanut anti-Halloween-postauksen, joten laitan vaan linkin tähän, jos haluatte lukea irlantilaisesta Halloweenista. 

Olen nyt vihdoinkin Suomessa, ja aion mennä muistelemaan vainajia viemällä kynttilöitä vanhalle hautausmaalle kotikaupunkiini. Siinä ihan tarpeeksi kekriä.

Jälki jonka jätät

Jos viime kuukaudet ovat opettaneet jotain, niin ainakin sen, että emme todellakaan kontrolloi yhtään mitään. Emme yksilöinä, emme kansakuntina, emme varsinkaan tätä planeettaa. Mikä tahansa on mahdollista, sekin mitä ei voi kuvitella.

Osallistuin viitisen vuotta sitten dystopia-seminaariin, joka kesti viikonlopun verran. Kirjailijat ja tutkijat esittelivät mitä ihmeellisempiä fiktionaalisia dystopioita. Alkoi itse asiassa olla jo pulaa uusista tavoista tuhota maailma, ja ikävästä toistosta varoitettiin. Kuuntelin näitä ilmeettömiä tai väliin  humoristisia esityksiä erilaisista malleista, joilla ihmiskunta tulee tuhoutumaan. Sehän oli pelkkää fiktiota, mukava genre jossa rellestää. Dystopioilla oli sitäpaitsi paremmat mahdollisuudet myydä elokuvaoikeuksia kuin ihmissuhdedraamoilla. Äksöniä nyt halutaan. On vain yhä vaikeampi shokeerata ihmisiä, kun väkivalta on niin tavallista viihdettä, ettei siihen kukaan enää reagoi.

Tunsin kasvavaa pahoinvointia ja turhautumista seminaarin aikana, ja päätin yrittää kirjoittaa jotain ihan muuta, termi jota käytetään luovan kirjoituksen kurssilla kun joku väistää tahallaan ohjeistuksen ja kirjoittaa ihan omiaan. Ajattelin, että täytyy olla mahdollista kirjoittaa utopiasta, maailmasta jossa on ongelmia ja ristiriitoja mutta ne voidaan ratkaista ei-väkivaltaisesti, demokraattisesti.  

En ole koskaan ollut sci-fin fanittaja, ja kun sci-fi jakso tuli eteen kirjoittajakurssilla, lupasin kyllä tulla kuuntelemaan, mutta en osallistuisi, ei ole minun juttuni. Oppitunnin päätteeksi tuli kotitehtävä:  Tulevaisuuden kaupunki. Kun pääsin huoneeseeni, kaikki jotenkin purskahti yli laidan ja aloin vain kirjoittaa. Paikka, aika ja henkilöt tulivat kuin annettuna, ja mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän halusin elää siinä maailmassa. Kirjailijat kutsuvat kai tilaa sanalla  flow, virta. Kuljin pitkin kylää muistikirja taskussa ja pysähtelin vähän väliä kirjoittamaan, kun henkilöhahmot alkoivat puhua. Voisin vannoa, että koko teksti tuli saneltuna jostain ylempää, kirjoitin sitä vain muistiin. Viikonlopun tuomat mietteet lennättivät minut utopiaan, josta olen aina haaveillut. Jonkin aikaa mietin, ketä siellä voisi asustaa, minkälaisia ihmisiä, ja mitä enemmän ajattelin valtaapitävien miesten pelejä ja asenteita, sitä varmemmin tajusin, ettei maailmassani voisi olla yhtä ainutta miestä. Utopiasta tulikin dystopia, maailmaani tuli idästä virus joka tuhosi miessukupuolen ja jätti naiset selviytymään pieninä saarekkeina, toisistaan tietämättä. Muistan ajatelleeni, että hengittämällä leviävä virus oli täysin yliampuvaa, mutta tarvitsi vain googlata biologisia aseita ja dystopiasta tuli melko realistista. Vähänpä tiesin! 

Käsikirjoitus jatkoi kasvamistaan, henkilökirjo vakiintui, yhteisöstä tuli toimiva ja hengittävä, ja aloin vuoden alussa jo työstää romaanin loppua, kun....varmaan arvaattekin. Syyllisyys ja pahoinvointi valitsemastani aiheesta lamautti kaiken kirjoittamisen. Seurasin pakkomielteenomaisesti uutisia koronaviruksen leviämisestä ja kauhistuin: minäkö tämän kuvittelin ja kuvitin sitä jo viisi vuotta sitten? Miten kevyesti sivuutin koko pandemian ja siirryin kauniiseen utopiaan, virus oli vain sivujuonne itse aiheeseen pääsemiseksi. Miten vähän tiesin sellaisesta taudista ja miten siihen kuollaan, oikeasti. 

Tiedämme paljon enemmän korronaviruksesta nyt kuin helmi-maaliskuussa, kun taivas tuntui pimenevän ja henkeä ahdisti nähdäkin muita ihmisiä. Suomessa ollaan toimittu vastuullisesti ja viisaasti ja tilannne on normalisoitumassa, mutta ainoastaan sen takia, että pidämme rajat suht kiinni. Pandemia jatkaa kiertokulkuaan maailmassa ja on vaikea nähdä sen katoavan koskaan kokonaan. En tiedä, pystynkö jatkamaan käsikirjoitustani.

Kun kirjoittaminen uupuu, maalaaminen herää. Innostuin taas maalaamaan uudella etäkurssilla.

Kontrollin käsite on kirjoittajalle mielenkiintoinen, varsinkin kun kontrolli katoaa. Irlantilainen Sally Rooney, menestysromaanin Normal People kirjoittaja ja siitä tehdyn vielä menestyksekkäämmän tv-sarjan yksi käsikirjoittaja, keskusteli kontrollin menettämisestä eräässä haastattelussaan. Hän ei usko yksilön autonomiaan ja pitää mukavana myyttinä ajatusta siitä, että ohjaamme omaa kohtaloamme. Pienet ja isot asiat elämässä saattavat muuttaa sen suuntaa perinpohjaisesti. Sairaudet, taloudellinen ahdinko tai vammat vetävät maton jalkojen alta. Elämäämme voi ilmaantua ihmisiä, jotka ovat tuhoisia ja muuttavat kaiken. 

Yksilön kaikkivoipaisuus on self-help-oppaiden perusta; kaikki on mahdollista kun vain tahtoo tarpeeksi paljon. Kukaan ei kuitenkaan elä eristyksissä muista, muilla ihmisillä on suuri vaikutus, JÄLKI elämämme valintoihin. Ei tarvitse kuin ajatella opettajien koskaan unohtumattomia kommentteja, lannistavia vanhempia, epäluotettavia ystäviä, pettäviä rakastettuja. 

Tätä voi myös katsoa postitiiviselta kantilta. Tarvitaan vain yksi kannustava ope, hyvä sisarus, uskollinen ystävä, maailmaasyleilevä rakkaus. Ne pienet säikeet, jotka pitävät meidän itsetuntomme kiinni elämässä pimeinä hetkinä. 

Syy, miksi Normal People on ollut niin suosittu ympäri maailmaa, on upeiden näyttelijöiden ja ohjauksen lisäksi varmaan se, että niin moni muistaa SEN ihmisen, joka jätti pysyvän jäljen.  Usein nimenomaan nuoruudessa, kun oli vielä orvaskesi ja kaikki sattui. Pienet tapaukset, sattumat, väärinkäsitykset ja virhevalinnat aiheuttivat jotain peruuttamatonta. 

Normal People-sarjassa oli henkeäsalpaavaa seurata kuin kärpäsenä katossa kahden nuoren kipuilua, tajuta laajemmat syyt ja seuraukset, elää pieni matka toisten ihmisten suurta draamaa. Harvoin olen koukuttunut mihinkään tv-sarjaan yhtä paljon. Se vei myös aivan toiseen maailmaan, unohdukseen tästä epävarmuudesta ja kaaoksesta, johon meidät sysättiin. Oli myös ihanaa nähdä upeita Irlannin maisemia ja kuulla rakasta aksenttia. 

Mikä outo kevät tämä on ollut! Kesä tuntuu taas tutulta ja turvalliselta ja antaa tilaa hengittää ja miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Meillä on vain tämä päivä. Minkälaisen jäljen jätät tänään? 

Sama maisema, kokeilin pystysuoraa muotoa. Armollisempi valo.

Ollako jotain vai eikö olla

Kuva pilailupuoti-sivustolta.

Vuoden viimeinen päivä, jopa vuosikymmenen, ellemme ala riitelemään siitä, alkaako seuraava kymmenluku huomenna vai vuoden päästä 1.1.2021. 

Minusta 20-luku alkaa huomisesta. Kummallista, että minun mielessäni siihen yhdistyy Charlie Chaplin, jazz, pottahatut ja sääriä viskelevä tanssityyli. Ai niin, sehän oli sata vuotta sitten. Kylläpä olen vanha.


Edellinen vuosi meni v. 1918 sisällissodan traumoissa: niitä lukiessa, muistellessa, katsoessa. Lähiomainen taisi saada kyllikseen kirjapinoistani ja puheistani. Lintukoto-Suomeni paljastuikin keskitysleirien ja lasten vainoamisen maaksi. Jopa oma rakas kotikaupunkini, sen kauniit maisemat. Vankileirien aika on täällä unohdettu ja vaiettu kuoliaaksi. Ehkä sadan vuoden kuluttua jo uskalletaan? Kun ketään ei enää henkilökohtaisesti kosketa?

Tänä vuonna ovat pimeyden voimat taas nostaneet päätään. Mitään, yhtään mitään eivät jotkut suomalaisiksi itseään kutsuvat ole oppineet menneistä kauheuksista. On kuin katselisi elokuvaa fasismin noususta: ai, näinkö se tapahtuu. Paitsi että elämme onneksi vielä maassa, jossa on perustuslait ja hitaat, mutta omantunnon omaavat ihmiset, jotka älähtävät kun liika on liikaa. Joukkovoima liikehtii ja protestoi äärimmäisiä voimia vastaan. Demokratiassa joukolla on merkitystä, vielä on enemmistöä puuttumaan vainoon ja valehteluun. Uskon tämän maan oikeudentuntoon, olen sen nähnyt. 

Paljon kauneuttakin olen tänä vuonna nähnyt, niin Suomen luonnossa kuin taiteessa. Muutamia kirjahelmiäkin löytyi, eivätkä ne välttämättä ole uusia. Epäröin innostua uudesta, joka on pinnalla, sytyn hitaasti, annan muhia. Vain harvoin enää innostun uusista ilmiöistä, taidesuunnista, kokeilevasta kirjallisuudesta. Ehkä ikä painaa, tai järki. 

Olen myös miettinyt autofiktiota, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, yleensä paljastaen omaa elämäänsä. Se on nyt niin muotia. Olen todennut, etteivät paljastukset kiinnosta minua, lukijana tai kirjoittajana. Harvalla meistä on todella mielenkiintoisia tositarinoita omasta elämästä, ja entäs sitten, kun ne on kerrottu? Mieluummin luen fiktiota, tai edes totuutta, joka on verhottu fiktioon niin ettei tarvitse yhdistää oikeita ihmisiä ja luettua. Paljastukset koskevat yleensä myös suojatonta lähipiiriä. Julkisuus voi olla julmaa. Lukijana on vaikea välttää tirkistelyn makua. 

Päivi Koivisto lainaa mainiossa analyysissään Helmet-sivuilla mm. Nuorten Voiman kirjoitusta, jossa termiä kärjistetään: 
autofiktio on selfie-ajan identiteettiprojekti, joka muistuttaa terapiaa.

Koivisto jatkaa:

Autofiktio ei kuitenkaan ole selfie-ajan ilmiö, vaan sitä varhaisempi, ja liittyi alun perin itsen kuvaamisen fiktisyyden paljastamiseen. Nopeasti se siirtyi parodioimaan kirjailijoiden brändäämistä ja yksityisyyden käyttämistä markkinoinnin ja myynnin välineenä. Molemmat autofiktion tehtävät tuntuvat täysin vastakkaisilta verrattuna kritiikittömään itsen brändäämiseen selfie-, blogi- ja vlogikulttuurissa. 

Hmm. Siinäpä sulateltavaa jokaiselle bloggarille, vloggarille ja somevaikuttajalle. Tässäkö me brändäämme omaa identiteettiämme, ollaksemme jotain?

Lähiomaisen kanssa meillä on perhevitsinä Marlon Brandonin kuolematon lause elokuvassa On the Waterfront: 
I could have had class, I could have been a contender, 
I could have been somebody, instead of a bum. 

Pyllyiksihän meistä useimmat päätyvät, kummiskin. Ehkä parasta, jota voimme saada aikaan on jättää jälki johonkin tai  johonkuhun. Mitä positiivisempi, sen parempi. Vaikka silakkana tai sardiinina parvessa, kuuntelevana korvana, hymyn nostattajana, hellänä kätenä. En ole hyvä ihmisten kanssa, en useinkaan jaksa ihmisiä, joten kirjoitan heille. Lähiomainen valokuvaa samasta syystä. Sovimme toisillemme. Voisi sanoa, että elämme kahden pyllyn kuplassa.

Tuntuu, että minuus rakentuu pala palata vanhetessa, turha putoaa pois, aito jää. Ja juuri kun tuntuu, että on valmiimpi kuin koskaan, tuleekin esirippu. 

Lainatakseni Taija Tuomisen Kuningaskobran loppusanoja: Sinulla on kaksi tärkeää päivää elämässä. Päivä kun synnyt ja päivä, kun ymmärrät miksi. 
Näin totesi White Eagle. 

Sitä päivää odotellessa, toivotan rauhan vuotta 2020!

Lopuksi kuvia pysäyttävän kauniista Kaapelitehtaan akvarellinäyttelystä kesäkuussa, kaikki teoskuvat löytyvät tästä. 

Helena Karhumäki: Hiljaisuus

Irma Oikarinen: Ilta

Kristiina Kostia: Joku meni tästä

Ritva Lahtinen: Kotikolo

Ritva Viitiö: Notre Damen pääsiäinen

Valentina Näsi: Juhannuspäivänä

Vuoden aikana luettuja kirjahelmiä:

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (1998)
Urula LeGuin: Osattomien planeetta (1974)
Olli Jalonen: Merenpeitto (2019)
Emma Puikkonen: Lupaus (2019)
(Useat kirjoittajat), toim. Catani ja Mäkelä: Toinen tuntematon (2017)
(Valokuvateos) Taneli Eskola: Blue Monograph (2019)

Omia tekstejä julkaistu tänä vuonna näissä:

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä, kirjoittajaryhmäni novelliantologia, BoD (2019)

Kuntta - Ulkosuomalaisten antologia, toim. Anu Heiskanen, OK-kirja (2020)

Hyvää elämää

'Hyvään elämään ei tarvita valtavasti rahaa. Ihmisen onnellisuuteen liittyy tiiviisti se, että pystyy tekemään asioita, joita haluaa tehdä, ja elämään oman näköistään elämää. Eli että ihminen pystyy asumaan kuten haluaa, hoitamaan laskut, harrastamaan, ilmaisemaan itseään, tapaamaan ystäviään. Raha on yksi väline, jolla näitä voi toteuttaa.'

Näin tutkija Frank Martela Yhteishyvä-asiakaslehdessä. Jäin miettimään, onko meillä jo tämä kaikki. Taloudellinen tilanteemme on, jos ei nyt romahtanut niin ainakin kutistunut normaalin palkansaajan elämästä. Aikaa meillä sen sijaan on nyt enemmän kuin koskaan. Terveys on kohentunut kun luovuimme autosta ja kuljemme fillarilla tai julkisilla - jälkimmäiseen liittyy yllättävän paljon kävelyä ja seisoskelua. Liikuntaan ei kiinnitä huomiota kun on nuori, mutta kunto jähmettyy vääjäämättä jos vain nousee autoon ja autosta ainoana liikuntana tällä iällä. Lähiomainen oli jo uhkaavasti käpertymässä hyötyliikunnan puutteessa. Äijäjoogasta on turha edes puhua. 

Sanon usein, että edes liikuntakyvyn ylläpito on nyt jokapäiväistä taistelua, jonka tietää jossain vaiheessa häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 



Jostain syystä tuntuu kuin vanheneminen kirkastaisi tavoitteita: joko nyt tai ei koskaan. Jos kaihoilee näyttelyn pitämistä, kirjan kirjoittamista, matkustelua, se kannattaa aloittaa nyt. Ei sitku.

Olemme matkustelumme tehneet, minulle riittävät muistot ja uusi kotimaani. Lähiomainen piti näyttelyn Irlannin valokuvistaan ja suunnittelee jo seuraavaa. Irlanti näyttää täältä harmaasta Suomesta käsin niin värikkäältä! Vaikka tiedän, että harmaina päivinä ei Irlannissakaan valokuvata.


Minä olen jo vuoden päivät piirtänyt Croquis-illoissa alastonmallia ja sain myös aikaiseksi painattaa kalenterin maalauksistani. Näyttelytasolla en ihan vielä ole. Enemmänkin keskityn kirjoittamiseen, käyn Vapaata Kirjoittajakoulua etänä ja livenä maailman ihanimpien kirjoittajakamujen ja opettajan kanssa - palaan aina kotiin jalat metrin korkeudella kadunpinnasta. Kirjoittajissa on se erikoispiirre, että he voivat puhua vain sanoista tuntikausia. On uskomatonta tutustua erilaisiin kirjoittajatyyleihin. Miten ihmeellinen on ihmisen mielikuvitus! Sillä todellakaan ei ole rajoja. Muutama viitesana, aikaa vartti, ja tuloksena on kymmenen täysin erilaista tarinaa. Henki on ryhmässämme huumorintajuinen, kannustava ja silti kriittinen, sopivassa suhteessa. Pätevä ope luotsaa tunnit niin ettei tule löysää ja pysytään aiheessa. Tapaamisten välillä annetaan etätehtäviä. Palautteen saanti muilta, kokeneilta ja tarkkasilmäisiltä kirjoittajilta on tähdellistä, koska omalle tekstilleen on sokea. Ope viitoittaa vielä tarkemmin omaa tekstiä. Käsikirjoitukseni on taas alkanut edetä, pitkän jumiutumisen jälkeen, vaikka en vieläkään tiedä, miten tarina päättyy. 

Marraskuun tähtihetkiä: Huippukääntäjä Kersti Juva Hämeenlinnan kirjastossa luennoimassa kääntämisestä - siinäpä hauska esiintyjä! Harvoin saa suomalaisen luennoilla nauraa. Liekö hitusen vaikutusta sillä, että Kersti Juva on puoliksi ulkosuomalainen? Muita: nuoruuden ystävien tapaaminen. Vuodet putoavat pois ja ollaan taas nuoria, pohditaan ja käkätetään ja avaudutaan. Huomasin, että olemme viksumpia kuin ennen, armollisempia itsellemme ja toisille, emmekä ihan niin hukassa kuin joskus. 

Sukujuhlat yli kolmenkymmenen hengen voimin olivat myös tähtihetki: kolmen sukupolven kohtaaminen, me vain nykyään olemme 'vanhusten pöydässä'! Mielettömän hienoa myös nähdä, miten eläkkeelle pääsy voi vapauttaa ihmistä kokeilemaan uutta. 

Muita: viime viikolla meitä kävi haastattelemassa maakunnan sanomalehti paluumuutosta, ja se olikin eka mediapölähdys  ainakin minulle. Tuntui oudolta vastailla niin henkilökohtaisiin kysymyksiin, ja koko juttu kuulosti kovin sekavalta. Välillä valokuvaaja halusi kuvata jotain 'äksöniä', hmm, talvisella pihamaalla, maa roudassa. Päädyimme kokoamaan vastaostettua lintulautaa. Videoklipissä pihalla kerroimme Suomen hyviä ja huonoja puolia, mutta kesken kaiken alkoi naapuri jurmuttaa moottorisahalla juuri kaatamaansa jättikuusta, joten päädyimme vain nauramaan hysteerisenä. Kun juttu julkaistiin tämän päivän lehdessä, ällistyin miten järkevältä, jopa johdonmukaiselta kaikki

näytti. Ammattijournalisti saa ihmeitä aikaan. Uraputkella en koskaan ole voinut kehuskella, elämäni muistuttaa enemmän koiranputkea tai piikkikuusamaa. Monen mutkan kautta päädyttiin tänne. Hyvä päätös!