Kulttuurimatkoja

No, koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain, mikä on jäänyt väliin. En ole koskaan ollut pakettimatkalla. Sellaisella, jolla viedään kentältä bussilla hotelliin, aamulla bussilla kiertoajelulle ja taas takaisin katettuun buffet-pöytään. Oma aika on aikataulutettu nähtävyyksien väliin. 

Olen aina suunnitellut omat matkani, netin tultua lennoista ja yöpymisistä lähtien - muistaako kukaan enää matkatoimistoja ja tiskin takana lentoja etsivää virkailijaa? 

Ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajat Tukholman laivan kannella nukkuen, sitten liftaillen kaverini kanssa. Englantiin muutin välivuodeksi junalla reppu selässä. Kerran matkustin Magic Bus-nimisessä kidutusvälineessä Lontoosta Ateenaan. Kuski taisi poltella tai naukkailla jotain loppumatkasta, jotta pysyisi hereillä. Tuntui että luut tärisivät vielä tuntikausia jäkeenpäin.

Se, että joku muu suunnittelee lomamatkasi, oli siis uutta. Tarjous oli niin halpa, ettei siitä voinut kieltäytyä marraskuun pimeydessä. Oli erikoista tulla komennetuksi lähtöön aamukahdeksalta ja jonottaa rivissä bussiin ja taas ulos. Juuri kun löytyi joku tavattoman kiinnostava historiallinen kohde, kuten Pyhän Barnabasin kirkko ikoneineen tai roomalainen kylpylä, oli taas lähdettävä. Muutaman päivän kuluttua retket alkoivat jo tuntua työltä. Onneksi toinen viikko oli omaa aikaa.

Totta on, että emme ehkä olisi omin päin nähneet Kyproksesta niin paljon, mutta taatusti olisimme viihtyneet paremmin omin nokkinemme. Huomasin taas, että sekä minä että lähiomainen kuulumme johonkin vaikeasti määriteltävään vähemmistöön, joka innostuu tuhansia vuosia vanhoista manteleista ja käsintehdyistä keraamisista korvakoruista. Moni muu näköjään ei.

Meitä yritettiin kyllä  houkutella persialaisilla matoilla, kultakoruilla, jalokivillä ja nahkatakeilla, mutta budjetti ei ihan riittänyt näihin tuliaisiin. Ymmärsin, että tämä oli halvan matkan hinta. Tästä kaupanteosta jäi ikävä maku, enkä usko että se vaurastuttaa paikallisia sentin vertaa.

Toisaalta se, että yhtäkkiä lähtee tutuista ympyröistä johonkin toiseen kulttuuriin, vaikka vain Välimerelle, tuntuu ravisuttavan aivoja. Se tekee hyvää samalla tavalla kuin hikijumppa keholle. 

Se, kun jättää sumuisen marraskuisen Suomen ja näkee täysikuun lämpimässä illassa tai ui aamuseitsemältä meressä, joka on niin suolainen, että sitä kelluu itsestään. Oman puutarhan hedelmät Suomessa lilluvat purkeissa ja pakastimessa, kun taas Välimeren maissa voi vielä poimia hedelmiä suoraan puusta.

Toisessa ääripäässä katselee Facesta tuttujen pulskia lemmikkejä, kissoja ja koiria joilla on nimet ja lelut kuin lapsilla, ja sitten näkee laumoittain nälkäisiä kissoja norkoilemassa terasseilla ja hotellien pihoilla. Kukaan ei näistä elukoista välitä ja turistisesongin kuivuessa mietin, miten niiden käy. 

Suomessa valokuvataan pöyristyneenä jos näkee roskia kadulla. Lomamatkallamme emme voineet olla näkemättä bussista roskaa täynnä olevia ojia, muovipullojen vuoria ja kaatopaikkoja jokaisella tyhjällä tontilla. Luksushotellin miljoonakasinon aulassa haisi ihan se itse, kun viemärit eivät vedä. Kaikki oli erittäin siistiä hotellin alueella, jota koko ajan siivottiin, mutta heti vieressä oli jäteoja. Miten näitten käy, kun tulee talvi, rankkasateet ja tuuli?

Talousongelmien tultua monet valtavat rakennusprojektit oli  vaan jätetty kesken. 

Vaikka kuinka soisi turismin tuovan vaurautta alueelle, ei siitä hyvää seuraa, jos ympäristöstä ei välitetä yhtään. Epäilen myös, ettei vauraus muutenkaan leviä kovin paljon alipalkattujen palvelualojen lisäksi. 

Eräs matkaseuralaisemme sanoi, että maailmaa ei voi muuttaa, kun kritisoin jotain. Ehkä niin, mutta kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Olin hetkien ajan täydellisen onnellinen, kun kelluin vedessä tai kuivattelin auringossa. Ihmisjoukoissa tunsin itseni vieraaksi. Tuonkaltaisessa matkassa kurjinta on turistikuplassa eläminen, kun ei saa mitään kontaktia paikallisiin ihmisiin, ei opi kieltä, päätökset tehdään puolestasi. Koko elämys on keinotekoinen alusta loppuun. 

Lähiomainen puolestaan nautti lämmöstä ja auringosta täysin. Yöllä piti pitää ikkunaa auki, jotta hän kuulisi meren aaltojen rytmikkään kohinan. Sitähän ei Suomessa juuri kuule.

Paras ratkaisu, kun reppureissailu ei enää ole vaihtoehto ja julkisilla kulkeminen ei näissä maissa onnistu, voisi olla asuntoauton vuokraaminen, jotta pääsee matkustamaan omaehtoisesti. Sellaisessa voisi kenties asuakin.

Joku ajatteli samaa joskus. Olisi jännä tietää, mitä sitten kävi?

Viisi eroa Suomen ja Irlannin välillä

Vuosi on tullut täyteen paluumuutosta. Pääni on vihdoin seurannut muuttoa, jalat hiljakseen laskeutuneet maan tasalle. On tilinteon paikka. 

Ihan ilman sen syvällisempiä perusteluja, viisi suurinta eroa halusi tulla julkisuuteen. Nämä kaikki liittyvät toisiinsa ja ovat juuri niin subjektiivisia kuin ihmisen kokemukset yleensäkin. 35 vuotta Irlannissa on pitkä aika, ja suurin osa siitä kotiäidin elämää tuppukylässä, joten yuppi-seikkailijat älkööt vaivautuko kritisoimaan. Tietenkin elämä pääkaupungin liberaaleissa akateemisissa piireissä olisi ollut ihan erilaista. 

1. Tempo. Kaikki Suomessa on niin verkkaista! Puhe, liikkeet, huumori, musiikki, liikenne, ajatuksenvaihto, reaktiot. Kun Suomessa laahataan syvyyssuunnassa joka asiassa, hypähdellään Irlannissa kevyesti asiasta, teemasta ja sävystä toiseen. En valita, tilanteeseen on vain pitänyt opetella. Huumori ja wit, nokkeluus, on irlantilaisen seuraelämän peruspilari, mutta se tuntuu usein olevan myös lasiseinä, jonka läpi ei pääse lähelle ketään. Jos haluaa kurkkauksen todella pakonomaiseen läpätykseen ja läpänheittoon, kannattaa kuunnella Martya, klassisen musiikin aamukanavan vetäjää. Kauimmin häntä jaksanut kuulija saa marttyyrimerkin! Marty papattaa Suomen aikaa arkiaamuisin klo 09-11 tässä nettilinkissä.

2. Ihmiset. Liittyy edelliseen. Siinä missä perusirkku on hymyilevä ja vitsaileva, on suomalainen totinen ja hiljaa. Suomalaiset sanovat mitä tarkoittavat ja tarkoittavat mitä sanovat - ja sanovat vain kun on asiaa. Suomalaista kannattaa kuunnella. Totuus on ehdoton ja takinkääntäjä ei saa koskaan anteeksi. Vilppiä ei unohdeta. Irlannissa 'vain tyhmät maksavat veroja', maksujen ja laskujen viivästyminen on normi, lupauksia annetaan jottei toinen pettyisi - tai kuten eräs tuttavani luonnehti: heti pettyisi. Ympäripyöreys puheessa on tavallisempaa kuin asian ytimeen pureutuminen. Kansanluonne on Irlannissa jotenkin flegmaattinen, enkä käsitä mistä tämä johtuu. Skandaaleja ja korruptiota päivitellään, mutta siedetään, mikään ei muutu. Tai muuttuu, mutta kovin hitaasti. Minulle Suomeen paluumuutto on ollut Ruman ankanpojan tarina: olen vihdoin löytänyt omieni luokse. Ymmärrän tätä kansaa. 

3. Historia. Irlantia ja Suomea samastetaan usein toisiinsa, olemmehan molemmat eläneet vuosisatoja naapurisuurvallan ikeen alla ja itsenäistyneet tuskien kautta, sisällissodan käyneenä. Irlanti menetti äidinkielensä, iirin, suurvallan painostuksessa, Suomi taas kohotti omansa pääkieleksi. Sisällissota käytiin (karkeasti yleistäen) Irlannissa kuuden kreivikunnan takia, ja maan pääpuolueiden Fianna Failín ja Fine Gael'in  erot perustuvat edelleen vuoden 1916 tapahtumiin. Sata vuotta on lyhyt aika kansan muistissa. Suomen sisällissota taas taisteltiin luokkajaon, punaisten ja valkoisten välillä, se oli paljon verisempi ja jätti syvemmät jäljet, hiljaisuuden joka vasta nyt on rikottu. Työväenaate ei koskaan rantautunut Irlantiin, sitä vastaan saarnattiin alttarilta ja Neuvostoliiton kääntymistä rukoiltiin. Edelleenkään Irlannissa ei ole varteenotettavaa vasemmistopuoluetta, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Luokkatietoisuuteen olen törmännyt ainoastaan ammattiliittojen parissa, ja liittojäsenyyskin taitaa olla vähäistä nykyisten nollasopimusten ja väliaikaistöiden maailmassa. Luokkajaot ovat todellisia mutta tabuja. Brittien koulujärjestelmä ja lainsäädäntö omaksuttiin kun muuta mallia ei ollut, ja katolinen kirkko piti senkin vallan kynsissään jota oltaisiin voitu jakaa demokraattisesti. Ja siitäpä silta seuraavaan:

4. Kirkon asema. Minulta on usein kysytty, ovatko irlantilaiset uskovaisia, ja siihen on vaikea vastata. Tapauskovaisuus on paljon yleisempää kuin Suomessa, ja koulujärjestelmä on pääpiirteittäin edelleen kirkon vallassa. Alakouluista (5-12v) suurin osa on katolisia, yläkouluistakin yli 90%. Church of Ireland (protestantit) kirii kakkoseksi alle 6 prosentilla. Tässä taulukko, jos ette usko. Katolisen kirkon vallasta kertoo, että avioero tuli lailliseksi vasta v. 1995, rajoitettu abortti tullee ensi vuonna, ja katoliset riitit kuten ensimmäinen ehtoollinen ja konfirmaatio suoritetaan koulun toimesta. 
On helpottavaa asua nyt maassa, jossa kirkko ei määrittele enää mitään. Uskonasia on jokaisen yksityinen valinta eikä sanele elämää, erityisesti naisen elämää. Minua Irlanti ahdisti, mutta sekin pohjautuu ilmapiiriin, johon muutin 1980-luvulla. Silloin en edes tiennyt mitään skandaaleista, vaistosin vain ilmapiirin, jossa vaiettiin. Pääkaupungissa elävät nykynuoret tuskin tunnistavat tuntemuksiani. Pitää myös muistaa, että irkkukulttuuriin kuuluu kaiken takanapäin, kotona ja pubissa irvailu, kun taas julkisesti kuljetaan kuin lampaat äänestysuurnille ja messuun. Minulle on mysteeri, miten kukaan enää voi kannattaa kirkon oppeja edes käymällä messussa, saati kastamalla lapsensa. 
Suomessa naiset ovat uskomattoman vapaita ja itsenäisiä! Joskus mietin, miten erilaista elämäni olisi voinut olla, jos olisin jäänyt tänne, tai palannut ennen kuin oli liian myöhäistä. 
Sain hiljattain mielenkiintoisen linkin v. 1968 tehtyyn dokkariin, Rocky Road to Dublin, joka oli kielletty Irlannissa ja jota haukuttiin koska se halvensi irlantilaisia. Nykynäkökulmasta katsoen harvinaisen tarkkasilmäinen ja aikaansa edellä oleva poikkileikkaus senaikaisiin tabuihin! Wikipedia-linkki tässä.

5. Ihan pakko myös verrata olennaisinta: luonto. Suomessa on neljä aivan erilaista ja erillistä vuodenaikaa, Irlannin perusharmaan +10c sadesään sijaan. Kosteutta en kaipaa, sitä mikä käy luihin ja ytimiin niin sisällä kuin ulkona. Kaipaan fyysistä eroavaisuutta: merta, rannikkoa, vuoria ja jokilaaksoja, Irlannin tuulta ja merilevän hajua, lammashakoja ja pitkiä hiekkarantoja. Toisaalta Suomessa voi poiketa jokamiehenoikeudella tieltä metsään ja melkein mihin tahansa, kunhan ei toisen pihaan kävele. Irlannissa olet polun ja tien vanki, pellot ja niityt kun ovat yksityisaluetta.
Suomessa olen oppinut keräämään marjoja ja sieniä, säilömään, hilloamaan. Aloittanut siitä, mihin joskus jäin. Mikä on kehnäsieni? Miten kuivataan omenoita?

Matka on ollut pitkä, mutta mielenkiintoinen. Emme olisi juuri tässä ja näillä eväin, ellemme olisi eksyneet välillä. 

Suomi v. Irlanti

Varmaan eräs ulkomaalaisten rasittavimpia ominaisuuksia on jatkuva vertailu: minun maassani on katsokaas näin...kotopuolessa me... onpas erikoista, meillä taas tehdään toisin...! Pahimpia ovat verrattain hiljattain kotimaastaan lähteneet, jotka usein hämmästelevät loputtomiin uuden maan tapoja. Yleensä kriittisesti. Yleensä mutu-tuntumalla. Oma perheeni on saanut kuulla Suomen erinomaisuudesta kurkun täydeltä vuosikymmenien varrella.

Valitettavasti, yli puoli vuotta Suomessa nyt asuneena, olen edelleen samaa mieltä. Jollain tapaa toivoin, että en olisikaan tykästynyt uudestaan synnyinmaahani, koska se tekisi Irlantiin paluusta paljon helpompaa. Kyllähän siellä lomailee, mutta en ikinä enää voisi asua Suomessa. Näitä mielipiteitä kuulee ulkosuomalaisten sivuilla. Kotimaa on muuttunut ja tuntuu vieraalta, ystävät ovat kadonneet, suku ei välitä, oma elämä on jo muualla.

Minulla vain on niin levollinen olo Suomessa, ei ole ikävä minnekään. Perhettä tietysti on ikävä, mutta muuten kuulun tänne kuin jäkälä kallioon. Rakastan Suomen vaihtuvia vuodenaikoja. Lehtipuut värittävät tummanvihreän kuusimetsän pysyvyyttä keltaisesta mustaan harsoon, sitten punertavan kautta hentoon vihreään, ja lopulta paksuun heleänvihreyteen. Maisema muuttuu koko ajan, pienenpienin sävyin.

Suomessa ei sada. Koskaan. Ilman kosteus ilmeisesti tulee lumena talvella, ja haihtuu olemattomiin keväällä. Eikä tuule, ainakaan sisämaassa. Sateenvarjo pysyy oikein päin, silloin harvoin kun sitä tarvitsee. Kylmyys ei tunnu pahalta, kun siihen ei liity kosteus ja viima. Jos kolme kuivaa lehteä pyörii pihamaalla, tulee radiosta myrskyvaroitus. Jos isompi tuuli sitten yllättää Suomen puut, ne napsahtavat poikki kuin tulitikut, kun taas irlantilaiset puut ovat tottuneet kääntymään ja vääntymään joka elinminuuttinsa. 

Suomen maaperä kuhisee elämää: sammalta, jäkälää, monenlaisia marjoja, sieniä, muurahaiskekoja, käärmeitä. Toivottoman kuolleesta lehtimatosta pilkistää uskomattomia väriläikkiä, kun lumi on vihdoin sulanut. Vielä ei ruoho viheriöi, mutta ehdin senkin vielä nähdä toukokuussa, ennen kuin lähden.

Lumi ja jää määrittävät suomalaista maisemaa. Järvet muuttuvat linnunmaidon lempeydestä hyhmäiseksi, sitten peilikirkkaaksi jääksi, sitten lumiseksi kentäksi jossa voi hiihtää ja kalastaa, ajaa autollakin. Sulavesi  (joka ei käänny englanniksi) ja jäidenlähtö on jokavuotinen keskustelunaihe: katos, järvi on auki! Samoin suomalaisia kiihdyttää joutsenien paluu, jostain syystä. Irlannissa joutsenet ovat jokapäiväisiä kuten lähestulkoon kaikki muutkin linnut, pääskysiä lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ohutta riitettä järvissä kuvataan Irlannissa erikoisraportteina kauhutalvista. Lunta oli sankemmin viimeksi Irlannissa vuonna 2010, jolloin koko maa oli katastrofin partaalla. Hiihtäminen on varakkaille, jotka lentävät harrastamaan sitä Sveitsiin tai Ranskaan.

Ilmaista Suomessa: luistelu, hiihto, pulkkailu. Latuja ja kenttiä pidetään auki verovaroin.

Mitä Suomessa voi tehdä talvella, siinä kylmyydessä?     Näitä kysellään, kuin ehdottaisin muuttamista Pohjoisnavalle, joksi Suomea ilmeisesti muutenkin luullaan muualla maailmassa. Olen ahminut teatteria, museoita, musiikkia, näyttelyjä, uusia harrastuksia, kirjoja. Olen istunut t-paidassa ja paljain jaloin kirjoittamassa koko talven, ylellisyys jota arvostaa vain Irlannin sisäilmaa kokenut. Ja mitä tulee homeeseen, jota Suomessa nuuskitaan mittareiden ja koirien voimin joka tilassa, sitähän kehotetaan pyyhkimään Vimillä Irlannissa ja maalaamaan päälle. It's just condensation, dear. Open the windows more.

Mittareista puheenollen, Suomi on täsmätiedon maa. Kaikki ilmaistaan luvuin: vertaillaan kolesteroliarvoja, lämpötiloja (-2.3 C!) ja neliöhintoja. Irlannissa kolesteroliarvoani ei ole koskaan mitattu (saati kukaan kysynyt), lämpötilat ovat runollisia it's a mild day tai a bit nippy, eikä asuntojen kokoa mitata neliöissä vaan makuuhuoneiden määrällä. Kokoa voi arvuutella adjektiiveista compact ja surprisingly spacious. Rakennustekniikka ansaitsisi oman bloginsa, ehkä sen vielä teenkin. 


On kaksi eläinlajia, joita Irlannissa piileskelee runsaasti ihmisen elinpiirissä: valtavat, kaiken edestään syövät etanat ja yhtä säikyttävän isot hämähäkit. 

Kuivina kesinä (sellaisiakin on, kaksiviikkoisina jaksoina) olen löytänyt tällaisia etanoita keittiöni tiskipöydältä. (Tämäkin kertoo paljon irlantilaisesta rakennustekniikasta. Luonto tulee sisään joka raosta.) Tarantellan näköisiä ja kämmenpohjan kokoisia hämähäkkejä on vaikea saada kiinni, vielä vaikeampi tappaa siististi. Suomessa olen nähnyt yhden hyvin pienen hämähäkin, kerran. Etanat ovat pieniä ja harmittomia. Kylmässä talvessa on hyvät puolensa!

Pidän suomalaisten hiljaisuudesta ja ujoudesta. Sehän rikkoutuu heti, kun tutustutaan paremmin. Eikä joka asiasta tarvitse heti vääntää vitsiä ja keksiä hauskoja puolia, hautajaisissakaan. Toisen tilaa kunnioitetaan. Olen tavannut mahtavia ihmisiä Suomessa. Irlantilaisiin en koskaan saa samanlaista yhteyttä, kuorien alle. Vika saattaa olla minussa.

Suomalaisille luonto merkitsee paljon. Auringon vihdoin ilmestyessä näkee yksinäisiä hahmoja niemennokissa, kasvot aurinkoon päin kohotettuina.  Suomalainen nimenomaan tykkää olla yksin luonnossa, tai ainakin hiljaa. Ehkä kaikki nykyinen pahoinvointi johtuu siitä, että suomalaisten on sullouduttava kaupunkeihin työn perässä, keskelle asvalttia, betonia, autobaanoja. Kun he mieluiten vain istuisivat puun juurella ilmaa nuuskien tai järveä katsellen, itsensä unohtaen.

Toisenlaisiakin suomalaisia varmaan on, ja ikä tekee myös tepposensa. Yleistän pahan kerran, tiedän. 

Haltoidun usein museoissa, missä tahansa maailmassa, mutta Suomessa siihen liittyy kiihkeä halu tietää enemmän. Tämä on minun maani! Haluan tietää lisää! Mistä nämä sanat ja esineet ovat peräisin? Haluan pohtia...







Irlanti on myös tavattoman kaunis maa, ja sen ihmiset ainutlaatuisia maailmassa. Se vain ei ole minun maani, minun kulttuurini.

Vielä yksi kuukausi ja risat, ja on palattava Irlantiin. Päätökseni olen kuitenkin jo tehnyt, Suomeen on muutettava. Äidinkieli on pitänyt minuuteni koossa maanpaon ajan, nyt olen tullut kotiin. Tämä vuosi on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. 

Tätä aion jatkaa: elävän mallin piirtämistä. Tässä 2min. sormiharjoitus.

Korpisuomalaisen ja urbaani-irkun kesämökkeilyä

Minun sukupolveni unelma kesästä liittyy aina kesämökkiin. Ulkosuomalaisella unelma tiivistyy pakkomielteeksi: se järvi, se sauna, ne valoisat yöt, soutelu tyynellä järvellä, kuikan huuto. Haavanlehtien värinä, nuotion savu, Karhu-kalja huulilla. Mustikkapiirakka ja pannukahvi! Kaivovesi. Linnunlaulu. Veden kanto pataan järvestä. Puuhuussissa istuminen, kiireettä.


Yhdessä vaiheessa elämääni en päässyt käymään Suomessa kymmeneen vuoteen. Liian pienet lapset, liian vähän rahaa, liian vaikea aviomies. Suomi tuntui kaukaiselta unelmalta; joskus epäilin ettei koko maata ollut enää olemassakaan kuin unissani. Unissani kuljin lapsuudenkodissa, jossa oli 70-luvun maalatut keittiönkaapit ja ruskeat tapetit. Siellä seikkaili myös entisiä heiloja ja nykyisiä tuttavuuksia: aika kuroutui syklisesti umpeen ja kaikki tapahtui lapsuudenmaisemissa. Ne olivat yhtä todellisia, elleivät todellisempiakin kuin nykyisyys.

Muistoissani eli myös Suomen nuoruuteni intensiivisin kesä, kun vuokrasimme kimpassa vanhan huvilan järven rannalla. Koulu päättynyt, elämä alussa. Raahasin ruohosipulitöppäitä muovikassissa pyörän perässä uuteen puutarhaan. 

Se oli kuin viidakkoa, liaaneja roikkui vanhoista puista, saunapolku piti hakata viikatteella auki. Tyhjensimme huussinaluksen kasvimaalle ja kylvimme siihen kurkkuja. Vesi oli kannettava järvestä, ruoka laitettava puuhellalla. Sänky tehtiin vanhoista ovista, kirjahyllyt olutkoreista. Puutalo oli avoin ihmisten ja eläinten kulkea sisään ja ulos. Saunassa istui orrellinen ruskettuneita nuoria harva se ilta.

Intensiivisiä elämyksiä hakee aina uudestaan. Yrittää palata, rakentaa alusta, järjestää jälleennäkemisiä ja muisteloita. Kesäiltoina, kun joskus Irlannissakin on valoista ja lämmintä, tulee outo raastava kaipuu jonnekin. Muistan tämän kaihon jo lapsuudesta. Jos tiedossa oli retki jonnekin seuraavana päivänä, kihisin jännityksestä ja kuitenkin vuodatin kyyneleitä pelosta, etten pääsisikään mukaan.

Ehkä kaiho on pohjimmiltaan mieluisa tunne, repivä ikävä tuo masokistista tyydytystä. 

Yhtenä kesänä päätin toteuttaa elämänikäisen unelman ja vuokrata kesämökin Suomesta. Kahdeksi viikoksi, kuvankauniilta paikalta. Vain meille kahdelle. Halusin näyttää, miten upea Suomen kesäinen luonto on, miten tyydyttävää yksinkertainen elämä, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee.



Olimme hamstranneet tarpeeksi ruokaa koko ajaksi, mökillä oli kyllä nestekaasujääkaappi. Ensimmäinen järkytys oli, kun tutkimme taloa ja lähisukulainen näki saunan: Eikö täällä ole suihkua? Puhisin harmista, eihän mökillä tarvita juoksevaa vettä. Saunotaan! Sytytin tulen kiukaan alle ja aloin kantaa vettä pataan järvestä. Vahva suomalainen nainen. 

Mies lähti keittämään kahvia. Toinen järkytys: vesipannu oli ruostumatonta terästä, kahvaa myöten, josta mies otti kiinni kun vesi kiehui. Armottomat vesikellot käteen. Mikset käytä patalappua, huusin. Miksei tässä kahvassa ole eristystä, kuului huuto vastaan, muutamalla f-sanalla höystettynä. 

No, pian päästiin saunaan. Olin tehnyt vihdankin, hyräillen ja muistellen edellistä irlantilaista aviomiestä, joka aikoinaan yritti auttaa vihdanteossa: onko tämä koivua? Tyrkyttäen milloin lepän-, milloin pihlajanoksia.

Miten vanhat ihmiset suoriutuvat peseytymisestä saunassa? Täällä on niin kuumakin! Lähisukulainen valitti. Huokasin, ettei hän vielä ollut vanhus, ja näytin kuin lapselle, miten kauhalla otetaan vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa vettä ja sekoitetaan se sitten kädellä vadissa. Löyly oli aivan liian kuumaa irlantilaiselle, joka istui alalauteilla, eikä suostunut ylemmäs, vaikka sanoin että vain pienet lapset istuvat alalauteella. Ryntäsin ulos laiturille ja sukelsin järveen. Taivaassa! 

Mitä tuo keltainen mönjä on vedessä? Mies tökki epäluuloisesti rantavettä. Koivun siitepölyä tietenkin, huusin kelluessani järvessä.

Olin tyystin unohtanut, että tämä irlantilainen ei osaa uida. Se on melko yleistä maassa, jossa sekä meri- että järvivesi on jäätävän kylmää ympäri vuoden. Mies kompuroi onnettomana rannan kivikossa ja palasi hytisten saunaan. Ensimmäinen paarma puri.

Istuskelimme jälkeenpäin kuistilla illan vaaleudessa. Järvi loisti pastellinsävyissä, uskomattoman tyynenä. Mies ärisi ja läpsi hyttysiä ja paarmoja kimpustaan ja siirtyi sovinnolla sisälle.

Yläkerran makuuhuoneessa oli tukalan kuuma nukkua. Tämän olin unohtanut. Nukahdimme lopulta, vaikka oli edelleen valoisaa. Heräsimme, kun joku tuikki taskulampulla silmiin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun aamuaurinko paistoi suoraan sisään ikkunasta. Kello oli varmaan jo kuusi. Mies tarkisti, pikemminkin 03.00. Ei nukuttanut siinä valossa. Mies puki ylleen t-paidan ja sortsit, otti kameransa ja sanoi lähtevänsä kuvaamaan auringonnousua. Minä torkahdin.

Kun hän palasi, oli hän yltä päältä hyttysenpuremien peitossa. Ne alkoivat kutista, ja mies alkoi tuntea paniikkia. Aikaa myöten paukamat paisuivat peukalonpään kokoisiksi vesikelloiksi, jotka veivät voiton aikaisemmista palovammoista. Ne vuosivat visvaa ja ne piti sitoa sideharsolla. Yksi oli kantapään kohdalla, joten kenkiä ei voinut pitää. Kutina ja polte oli kuulemma sietämätöntä.

Otimme aurinkoa kuistilla au naturel. Hänen kimppuunsa käytiin koko riemastuneen luomakunnan voimin: vierasta verta! Paarmat, hyttyset, kusiaiset, hevoskärpäset, jopa ampiaiset halusivat maistaa irlantilaista.

Päätin, että järvellä olisi helpompaa, kun tuulikin sopivasti. Työnsin veneen vesille ja aloin soutaa. Kävimme muutamalla luodolla, ja minä uin onnellisena. Tämä se oli elämää! Mies kuului taas läpsivän.
Päätimme kiertää ulomman saaren ja palata sitten mökille. Olin älynnyt painaa mieleeni maamerkkejä paluumatkaa varten, sillä mökki oli aika piilossa järveltä katsoen. Mies ei ollut ajatellutkaan moista. Käsiini tuli rakot soutamisesta, ja mies tarjoutui auttamaan. Mies ei ollut koskaan ennen soutanut, huomasin pian. Aloimme kulkea laajaa ympyrää. Ota minusta sihti ja hae maamerkki jostain ja pidä se linja, neuvoin. Mies teki yhä isompaa siksakkia ja mutisi jotain vinosta veneestä. Lopulta minun oli tartuttava airoihin, jotta päästiin kotiin. Temmoin selittämättömästä raivosta puhkuen ja sain kahta kauheammat rakot.

Kartanon isännän huussi. Museokuva.

Huussi oli miehestäni kammottava ja alkeellinen laitos. Minusta se oli hieno ja siisti ja tyhjensin nurisematta makin kun se täyttyi. Vahva suomalainen nainen. 



Sitä en ollut huomannut, että nestejääkaapin liekki sammui vähän väliä tuulessa, jääkaappi kun oli asetettu kuistille. Viimeisellä viikolla söin jotain lihatuotetta ja sain armottoman vatsataudin, onneksi mies ei. Huussi tuli turhankin tutuksi. Ei enää ikinä, välähti mielessäni kouristusten välillä.

Olimme vihdoin älynneet, että alakerran ikkunoissa oli valoa läpäisemättömät uutiset, joilla loihdimme irlantilaisen pimeän kesäyön, jotta saatoimme nukkua.

Hyviä hetkiäkin varmasti oli. En vaan muista niitä enää. Valokuvat ovat suurenmoisia ja niitä on mukava katsella. 

Olin aivan unohtanut, yrittäessäni herättää eloon nuoruuteni kesiä, että mies, joka ei ui, sauno, kalasta tai souda, ei ehkä ole onnellisimmillaan suomalaisella perusmökillä. Se, mikä minulle oli korpisuomalaista nautintoa, oli hänelle kauhistus. Turha minun oli yrittää takoa hänestä suomalaista perusäijää.

Aina kun ajamme irlantilaisten kesämökkien ohi, minua hymyilyttää. Vieri viereen parkkeerattuja mobile homes eli asuntovaunuja. Tai valkeaksi maalattuja, siistejä taloja parturoiduilla nurmikoilla, ei pensastakaan hoidettavana, saati kukkia. En ole koskaan kuullut irlantilaisesta lomamökistä, jossa ei olisi juoksevaa vettä, suihkua ja WC:tä. Kukaan ei halua mitään niin alkeellista, saati paluuta ajassa taaksepäin, ollaanhan lomalla! Irlantilaiselle tärkeintä lomamökillä on todennäköisimmin se, onko lähellä mukavaa pubia, kenties hiekkarantaa lapsille, ja ihan varmasti hyvin varustettuja kauppoja ja huvipuistoja ja ravintoloita, joissa kuluttaa aikaa. 

Korpisuomalaisen kaiho jatkuu. Hyvää kesää!