Palautuspiste

 Pahoittelut lyhyehköstä blogista, mutta tietokonepaholainen teki tuhoa koneellani ja aika ja energia on nyt kortilla. Sekä puhelimelle että koneelle on pyytämättä ilmestynyt sietämätön uusi sovellus, jonka nimeä en edes uskalla kirjoittaa, ettei se tulisi takaisin. Sanotaanko että se alkaa kaksoisveellä ja loppuu ässään ja välissä on pee. (Mitähän googlen käännösohjelma tekee tuolle lauseelle?) Se pyytää maksua aina uusiin toimintoihin, varastaa ja muuttaa vanhat kunnon word tiedostot omiinsa ja kieltäytyy tekemästä toimintoja, joilla olen selviytynyt vuosikymmenien ajan. Mikään ei enää pelaa yhteen, enkä nyt saa edes kaikkia kuvia tähän joita halusin.

Ilman lähiomaista ei tätäkään blogia varmaan olisi enää, niin monta kertaa hän on pelastanut minut pinteestä. Vannon, että hänellä on taikasormi. Kun pitää buutata systeemi painamalla isosta nappulasta kolme sekuntia, minun sormeni ei tee yhtään mitään, mutta hän purjehtii paikalle ja tekee aivan saman toiminnon onnistuneesti. Nyt kyllä googlasin itse, mitä tapahtuu jos poistaa k.o. saatanallisen ohjelman eli häviävätkö kaikki kaapatut tiedostot ja viestit ja kuvat. Ei kuulemma. Varmuuden vuoksi lähiomainen ehdotti että teen systeemiini restore pointin (eli mikä hän lie suomeksi - varmuuspiste?). Pidän sekä peukkua ylhäällä että sormia ja varpaita ristissä kaksikulttuuriseen tapaan, ettei mikään katoa.

Olisipa elämässäkin sellainen piste, johon voisi palata, kun asiat menevät mönkään! Ehkä menettäisi matkalla löytynyttä, mutta ainakin pääsisi uuteen alkuun entisestä kohdasta. Toisaalta, kuinka monta sellaista kohtaa on elämässä, joihin haluaisi palata? Aikamatkailu ei onnistu kuin unissa. 

Kun vielä ennen lopullista esirippua ymmärtäisi, mitä ne unet oikein ovat, sillä joskus elää niissä paljon voimallisemmin kuin hereillä. Ehkä se on oikean vanhuuden olomuoto, toden ja unen välillä, kun kaikki menee ristiin ja yhtyy ja eriytyy omien lakiensa mukaan ja itse vain kelluu siinä kuin ankka laineilla, ennen lopullista pimeyttä.

Juuri nyt tuntuu, että kovin moni valopilkku kulttuurielämässä on sammunut. Eeva Kilpi, Kristina Carlson, Glen Hansard...! Eeva eli pitkän ja upean elämän, nuo kaksi muuta menivät ennen aikojaan. Koskaan ei tiedä, kenen nimet on kirjassa, kirjan kannet kii, kuten hoilattiin pienenä leikissä. Eeva Kilvelle olen omistanut blogin syyskuussa 2024. 

Kesä on mennyt huikean nopeasti ja on ollut ihanaa, olen muuttunut suomuiseksi ja ruskeaksi kuin joku matelija liukuessani auringosta veteen ja takaisin. Nuorimmat tyttäreni toivat Irlannista sitten viikon sateet, mutta se ei iloa haitannut. Seurasimme heidän 10km:n juoksuaan, rakensimme mosaiikkitöitä sadepäivän ratoksi, esittelimme suomalaisia jättikirppiksiä, ITE-taidetta ja keskiaikaista linnaa ja söimme ja joimme hyvin. Minulla on hauskaa jälkikasvua!

Parin viikon päästä pääsen katsastamaan loputkin jälkeläisistäni Irlantiin. Ehkä tämä on se jekku: hyvät elämykset ja naurut palauttavat energian ja systeemi pelaa taas. 

Löytyi se suomennoskin: palautuspiste.

Hyvää loppukesää!

P.S: Päätin kasata retrospektiivisen otoksen töistäni 30 vuoden ajalta, omakuvia, maisemia, kokeiluja. Pieni näyttely paikallisessa kirjastossa. Facessa myös kuvia.

Kalvolan kirjasto

Sauvolanaukio 4

14500 Iittala

Ma-ti 12-17.45

Ke-pe 10-15.45

Vanamo-kirjastokortilla joka päivä klo 06-19.

Aikaloukku

 Olen miettinyt aikaa ja muistamista paljon viime aikoina. Aikaahan ei oikeasti ole, vaikka kuinka mittaamme sitä. Tunti hammaslääkärin odotushuoneessa on sata kertaa pidempi kuin tunti kivoissa juhlissa tai jännässä elokuvassa. Aivomme elävät omassa tahdissaan. Lapselle ei ole huomista, koululaiselle kuukausi on iäisyys, eläkeläiselle se on ehkä päivä pari. Kokemus ajasta on aina erilainen.

Monesti mietin, millaista olisi elää vaikka viikko tietämättä mitään kellosta. Herätä kun haluaa, syödä kun tulee nälkä, tehdä mitä huvittaa. Ikinä se ei vaan onnistu.

Kaksi fiktioluomusta virittivät näitä ajatuksia ajasta vielä hurjempaan suuntaan. Toinen on klassikkoelokuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) ja toinen on tanskalaisen Solvej Ballen kirjasarja Tilavuuden laskemisesta (alkup. 2020).

Päiväni murmelina -elokuvassa päähenkilö Phil herää aina samaan päivään, samaan aamuherätykseen. Jokainen päivä on sama. Turhautuneena hän tajuaa sitten, että koska seuraava päivä alkaa aina alusta, hän voi tehdä mitä tahansa kamalaa ja uhkarohkeaa, eikä millään ole mitään seurauksia. Niinpä hän hurjastelee autolla, lyö turpiin ällöttäviä ihmisiä, kokeilee yhden yön juttuja, herkuttelee ja juopottelee. Kaikkeen kyllästyy, vastuuttomaan vapauteenkin. Phil yrittää myös itsemurhaa kaikin eri tavoin, turhaan. Päivä alkaa aina alusta, samalla kaavalla. Hollywoodin tyyliin hän ihastuu työkaveriinsa ja yrittää valloittaa tätä, parannellen iskutekniikkaansa päivä päivältä ja muuttuen supersankariksi, joka vihdoin saa prinsessansa. Rakkaus pelastaa hänet aikaloukusta.

Tanskalainen Solvej Balle sen sijaan kirjoitti vakavan 7-osaisen  pienoisromaanisarjan päähenkilö Tarasta, joka on myös vangittuna heräämään aina samaan päivään. Kirjan ensimmäinen osa herätti minussa ahdistusta, kun kuvailtiin, miten hän jäi kuuntelemaan puolisonsa liikuskelua talossa, Taran kykenemättä enää lopulta kohtaamaan miestään. En paljasta enempää, tekstiin pitää syventyä, sen yksitoikkoisuus on melkein hypnoottista. Mietin, kuka kirjan tilanteessa on enää normaali? Oliko vaimo haamu, jota ei voinut nähdä, koska kukaan muu ei muistanut päivää, jonka hän koki. Vai oliko kaikilla muilla kollektiivinen dementia? Miksi Tara ei kestänyt tutussa kuplassa elämistä rakkaansa kanssa? Minkä pitää muuttua, jotta hän vapautuu aikaloukusta?

Olen aina haaveillut aikamatkailusta. Päästäpä päiväksi 1970-luvulle, hurjaan nuoruuteen! Tuntea se voima ja energia, jota silloin pursui, mielialojen syvyys ja heittely. Avoimuus ihmisiä ja tulevaisuutta kohtaan. Kihinä ja uteliaisuus kaikkeen uuteen, kun ei vielä tiennyt tulevista vaaroista ja epäonnistumisista. 

Teksti, jota parhaillaan kirjoitan, lähti liikkeelle nostalgiamatkasta 70-luvun päiväkirjojeni ja kirjeitteni pariin. Se ei ollut ihan niin ihanaa kuin muistan, mutta heittäytyminen uuteen oli eri asteella kuin nykyään. Ja sitä kaverimäärää! Bileitä! Seikkailuja!

Aikaloukku olisi silti kammottavaa. Elämän suola on ajankulussa, muutoksessa ja kasvamisessa, vaikka epäonnistumisien ja surujen kautta. Elämä tekee meistä sen mitä olemme.

Suosittelen isosti sekä Ballen kirjoja (olen lukenut jo kaksi osaa) sekä k.o. leffaa, mikäli ette vähään aikaan ole nähnyt sitä.

Kesä on aikaa, kun aikataulut hellittävät, kurssit ja kokoukset ovat tauolla, rutiini hajoaa eläkeläiselläkin.

Emme pystytä kesänäyttelyä tänä vuonna, vaan pidämme vapaata, sen verran koetteleva tuo pitkä ja kylmä viime talvi oli. Nyt haluan kokeilla ajattomuutta, lepoa, toimettomuutta, laiskaa puuhastelua puutarhassa ja ehkä mosaiikkien parissa. Halajan uimista monissa, monissa Suomen ihanista järvistä, auringossa rentoutumista, salaatilla elämistä, pilvien seuraamista maailman sinisimmällä taivaalla. Lukemista puutarhakeinussa, torkkumista, jäätelöä, kahvia.

En kaipaa turistirannoille tai kaupunkikohteisiin.

Annetaan ajan soljua!

Hyvää kesää kaikille lukijoilleni.

Tietoja:

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta 1, 155 sivua 2024. Kosmos, suom. Sanna Manninen. Osia on kaiken kaikkiaan seitsemän.

Hyviä kritiikkejä Ballen kirjoista: Kiiltomato.net, Tähtivaeltajablogi

Toinen aikamatkailuun liittyvä hyvä kirja: Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy 2013. Suom. Markus Juslin. - ketä henkilöä menneisyydestäsi haluaisit vielä kerran tavata? Mitä tekisit toisin?

Ja klassikko elokuvista: Woody Allen: Midnight in Paris. Ei mitään sci-fiä, jota en ikinä jaksa katsoa, vaan ihan uskottava nostalgiamatka historian mielenkiintoisempiin ajanjaksoihin, eri kirjailijoiden ja taiteilijoiden seuraan. Olemme katsoneet sen ainakin kymmenen kertaa!

P.S. Käytän sanaa aikaloukku, vaikka time loop yleensä käännetään aikasilmukaksi, sillä se ei ihan minusta kuvaa ansaan jäämisen kauheutta. 

Liian pitkä talvi

 Kylmyyttä on jo kestetty kuusi kuukautta. Nyt riittää, sitä valkoista ainettakin, jonka vuoksi palasin Suomeen.

On parasta kirjoittaa tämä blogi nyt, sillä KUN lämpö ja aurinko palaavat, minua ei sisätiloissa tule näkymään. Nostan takamukseni aurinkoa päin ja alan tonkia kasvulavoja ja kukkaruukkuja. Syön aamiaisen, lounaan ja illallisen ulkona puutarhapöydän ääressä ja kuuntelen lintujen kevätkonserttia.

Linnut! Piti rynnätä kauppaan uudestaan etsimään ruokaa muuttolinnuille, jotka parveilivat ällistyneinä lumisella pihallamme. Ikinä ennen en ole nähnyt järripeippoja, västäräkkejä, vihervarpusia, hippiäisiä, ties mitä eksoottisia papukaijoja ahmimassa ruokaa keittiön ikkunan alla. 

Murphy's Law eli herra Murphyn todennäköisyyslain mukaan hankimme vihdoin auton ihania kevätretkiä varten. Lähiomainen onnistui vaihtamaan autoon jo kesärenkaatkin - ja sitten lumi ja jää palasikin. Pekka Pouta sanoi, ettei maanteille ole mitään asiaa kesärenkailla. Pekka Pouta on Suomen MTV:n sääennustajaukko, joka on kuuluisa siitä, että hän nauroi kesken säätiedotusta. Arvaamme miksi.

Siinäpä sitten oltiin, katseltiin autoa kinoksen alla ja muuttolintuja hangessa, kevätkukista puhumattakaan. 

Joka pilvellä on hopeareunuksensa, sanoo englantilainen sananlasku, mutta Suomessa ei sellaista tunneta. Niin makaa kuin petaa ja itku pitkästä ilosta. 

Vaivuimme takatalven tuhnuksi kutsuttuun apatiaan ja otimme käyttöön koronavuosilta tutut elämäntavat. Syödään paljon ja usein, juodaan kahvia ja keksitään sisähommia. Ai niin, herra Murphy lisäsi vielä polveeni tulehduksen, jotta en päässyt kävelemään viikkoon.

Mitä voi tehdä istuallaan, sisällä ja päiväkausia? No taidetta tietysti. Maalasin ja kokosin mosaiikkitöitä. Lähiomainen puuhaili tietokoneensa parissa. Hän vetää kansainvälistä valokuvaajien ryhmää etäyhteyksin, mikä pitää hänet lähestulkoon henkisesti koossa Suomen talvessa. Valokuvausta voi harrastaa tietokoneella nykyään, varsinkin kun tiedostoissa on kymmeniä tuhansia valokuvia. Kesänäyttelyyn on nyt töitä molemmilla.

Lankesin toisen ex-ulkkiksen yllytyksestä myös paheeseen, josta tuskin kehtaan kirjoittaa. En usein koukutu tv-sarjoihin, mutta nyt aloin katsella YLE Areenasta 1980-90-luvun Metsolat-sarjaa. Ei, älkää lopettako lukemista. Antakaa kun selitän.

Lähdin Suomesta jo v. -78, joten en ole koskaan nähnyt k.o. sarjaa. Pikakysely Ulkosuomalaiset Seniorit-ryhmässä paljasti, ettei siitä tiedä moni muukaan. (Samaan syssyyn voin paljastaa, etten tiedä kuka on Eppu Normaali, Kummeli, Apulanta tai Dingo.) Suomen tietämyksessäni on valtava musta aukko 1990-luvun lopulle asti, kun netti saapui.

Kuulin kyllä Suomen suuresta lamasta, mutten ymmärtänyt sitä silloin. Irlannissa ei muuta kuin lamaa silloin ollutkaan ja elintaso oli alhaisempi kuin Suomessa. Siitä oli pitkä matka 2000-luvun nousubuumiin, sen romahdukseen ja Irlannin nykyiseen Roope Ankka -statukseen.

Metsolat-sarjassa seurataan kainuulaista pienviljelijätilan arkea kahden sukupolven välillä - vanha ja nuori. Kun rahaa ei ole uudistuksiin, oli pakko ottaa suuria pankkilainoja, ja lopun arvaammekin.

En tiedä, mikä sarjassa koukutti, näyttelijöiden luonnollisuus, huumori ja arkisuus, vaiko se, ettei ollut pelkoa äkillisistä seksikohtauksista tai sarjamurhaajista. Tavallisen elämän ilot ja surut riittivät.  Tiedämme, että aikuiset harrastavat seksiä noin yleensä ja nuoremmat useinkin. Ei sitä tarvitse tallentaa kameroilla, hehku aamuisilla kasvoilla tai pilke silmässä riittää. 

Niin suuri oli sarjan loppumisesta seurannut tyhjiö takatalven tuhnussa, että aloin addiktin tapaan etsiä seuraavaa annosta. Löytyi Rintamäkeläiset. Tarkistin sarjan valmistusajan, ja olinhan minä vielä siihen aikaan Suomessa. En muista Rintamäkeläisiä ollenkaan. Metsolat muuten näkyikin olevan päivitetty formaatti tästä; mikä pettymys!

Rintamäkeläiset kertoo 1970-luvusta, mutta kun Rintamäen vanhaan pirttiin tupsahtaa pitkätukkainen ja leveälahkeinen nuorimies, hän näyttää aivan marsilaiselta. 

Tämän oivalsin sarjasta: kuilu maalaisten ja kaupunkilaisten välillä oli silloin valtava. Samoin kahden sukupolven välillä. Vanhempieni sukupolvi oli 'vanha' jo eläköityessään, sodan läpikäyneenä ja köyhyyden karaisemana. Sitä emme me nuoret silloin voineet tajuta.

Sosiologisena oppimateriaalina nämä sarjat ovat loistavaa ajanvietettä. Minulle, 1970-luvun nuorelle, Rintamäkeläiset olivat aikanaan varmaan puuduttavan tylsää. Meillä oli Interrail, Pink Floyd ja ehkäisypillerit. Maailma oli auki.

Joskus on vaan niin hyvä palata juurilleen, niin ajassa kuin paikassa. Sitten voikin rynnätä aurinkoon ja kesään.

Paistaa se aurinko risukasaankin! 

Löytyihän se optimistinen suomalainen sanalasku. 

Aiheeseen sopivia sananlaskuja kommentteihin, please!