Räkämärkä marraskuu

Mitä ihmettä voi kirjoittaa sysipimeänä, räkämärkänä marraskuun viimeisenä päivänä? Että kohta on joulu, kohta on joulu...?

Kun lumet sulivat.

Mitähän me pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat tekisimme ilman joulua pilkkomassa tätä pimeyttä. Kolme, neljä kuukautta henkeä ahdistavaa pimeyttä ja luihin käyvää kylmyyttä ilman mitään, mikä irrottaisi arjesta? Jouluhan nimittäin oli olemassa paljon ennen kristinuskoa ja senkin ajoituksesta ollaan aika epävarmoja. Varmuuden vuoksi lykättiin messiaan syntymä samaan ajanjaksoon kuin pakanalliset hillumiset ja taiat, ettei tulisi kilpailua, tai että pakanat pikemminkin unohtaisivat omat juhlansa. Joulupukki oli kuitenkin eläinhahmo Suomessa  alunperin: pukki.

Minun lapsuudessani joulupukki oli vielä harmaatakkinen, vanha ja kiukkuisenpuoleinen ukko, joka oli pelottava ja arvaamaton ja jolle piti olla kiltti, muuten sai vain risuja. Se todistettiin, kun kauhukseni eräs nimeltä mainitsematon sisarus saikin vain risuja yhtenä jouluna. Tuijotimme suu kauhusta auki vanhempiamme: ei näin voi tapahtua! En muista, oliko vanhemman kädessä oikeasti Koivuniemen herra, vai kuvittelenko vain sen, muistan vain pienen sisaruksen leuan väpätyksen. Tilanne selkisi, kun heti perään sisään kannettiin niin iso lahja, ettei sitä voitu edes paketoida: ohjattava mahakelkka, sellainen josta kukaan ei ollut osannut edes haaveilla. Se olikin vekutusta, kummallinen sana, jolla selitettiin kaikenlaista tyhmää, mitä aikuiset keksivät lasten iloksi. Ikinä en ole ollut niin kauhuissani joulupukin tekosista. 

Elämä on arvaamatonta ja pelottavaa, sen tietää jokainen tähän ikään tullut. Koko ajan jokin on vaanimassa, ja jos jostain syystä huokaa hetkeksi helpotuksesta, somessa pyörii jo seuraava kauhun aihe. Milloin syöpävaara siitä tai tästä ruuasta, milloin aivosumu liiasta ruudun tuijottelusta. Olen alkanut epäillä nivelvauriota vasemmassa peukalontyvessä, johon nojaan uutta kenkäpuhelintani, niin painavaa ja kookasta ettei se mahdu mihinkään taskuun. Jouduin luopumaan piskuisesta iPhonestani, joka oli kuulemma liian vanha päivittämään pankkiasetuksiani. Tämä nykyinen hävitti kaikki vanhat Whatsapp-postaukset, kuvat ja videot, kun vaihdoin systeemiä. Sivut aukeavat, tai siis yleensä eivät aukea viuhtomalla vai sanotaanko nykysuomeksi slaiding (yök). Otteeni on kuulemma liian raju, sanoo lähiomainen sivusilmällä seuratessaan. Harjoittelen kyllä hentoisempaa liu'uttamista, mutta kymmenennen pyyhkäisyn kerran jälkeen raivo alkaa nousta. Onko sillekin jo nimi? Puhelinraivo? 

Haimme piristystä livenä tänään, eli unohdimme ruudut ja koneet ja pyyhälsimme Voipaalan kartanon joulutapahtumaan. Se toimi! Löysin kaikkea pientä ja kivaa tuliaisiksi Irlannin matkaa varten, tapasin tuttuja ja hihitin suomalaisia joululauluja kuten ratkiriemukas Varpunen jouluaamuna. Ei ihme, että lapseni Irlannissa anelivat, etten soittaisi enää suomalaisia joululauluja: mammy they are so sad!

Voipaalan taidekeskuksessa kahvi ja gluteeniton Budapestin kääretorttu oli taivaallista ja taidenäyttely seinillä katsomisen arvoista:  Laine & Jäntti feat. Outi Heiskanen. (Feat. tarkoittaa featuring, outo valinta näyttelyn nimeksi, minäkään en tajunnut sitä.) Mutta kuvat olivat upeita grafiikan ja maalauksen yhdistelmiä. Mennään ehkä uudestaan katsomaan ennen 2.2.25, kun se sulkeutuu. 

Isoisäni oli kotoisin Sääksmäeltä, Annilan kylästä, joten tunnen aina oloni kotoisaksi siellä. Hän joutui huutolaispojaksi lapsena ja ehti kuolla ennen kuin synnyin, joten Aukustista ei ole kuin pari valokuvaa jäljellä. Siinäpä olisi tarinaa kerrakseen ja todellista kauhua: nälkävuodet ja kulkutaudit ja joutuminen eroon omasta perheestä. Melkoisen pieniä nämä meikäläisen murheet loppujen lopuksi. 

Eli jotenkin ollaan päästy marraskuun loppuun. Irlannissa on eilen äänestetty seuraavasta eduskunnasta, vaikka arvaan, ettei mikään tule muuttumaan. Minä pääsen kuitenkin parin viikon kuluttua tapaamaan jälkikasvua, mikä varmasti piristää! 

Olen alkanut vähentää, leikkeleiden ja suklaan lisäksi myös kauhukuvien katselua, johon uutisetkin nykyään kuuluvat, dokkareista puhumattakaan, koska en enää saa öisin unta. Olen varmaan ylitiedostava ja valmiiksi melankolinen, jotta voisin katsoa todellisuutta. Tarvitsen kaikki voimani tästä pimeydestä nousemiseen. Tsemppiä teille lukijat, toivomme todella valkeaa, lumista joulua!

Näin upea auringonlasku yhden pimeän päivän päätteeksi!

Suomi on eri maata

Paluumuuttajalle on viimeistään tässä kuussa valjennut, että Suomi ON erilainen. En ole eläessäni ollut näin pitkään näin kylmissäni. Kenties satunnaisia kevätöitä kaverin mökillä nuoruudessa, tai viikonloppuretkellä jonkun asuntovaunussa, jossa ei ollut lämmitystä. 

Pitkään jatkuvalla kylmyydellä on jähmettävä vaikutus, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tammikuun tulipalopakkaset veivät selkävoiton talon lämmityksestä ja piti miettiä, millä selvitään. Suljin haikeana työhuoneen oven ja pelastin maalit ja liimat ja läppärin. Työhuoneen lämpötila laski lopulta +8C asteeseen. Muu huonetila pysyi 18C asteessa lisälämmittimin ja vasta viikon lopussa älysin, että puusaunaa lämmittämällä sekin osa talosta olisi pysynyt lämpimänä. Ymmärrän, miksi juuri suomalaiset keksivät saunan.

Onneksi olemme karaistuneet Irlannin kosteissa, nihkeissä talvissa, sillä 24/7 lämmitys on siellä harvinaista. Luulisi, että lähiomainenkin porskuttaisi tottuneena kerrospukeutumiseen, mutta hänelle olikin vaikeinta uskoa, miten paljon pitää miettiä kerroksia ulos mentäessä. Ulkona oli nimittäin mitä kaunein, aurinkoisin, kuulas pakkassää, ihanteellinen valokuvaukseen.

Kuuman veden heitto ilmaan pakkasella.

Yritin opettaa häntä pitkien kalsareiden ei-sukupuoliseen näppäryyteen, villasukkien autuuteen, toppahousuihin, kaulahuivin kiertämiseen kasvoille. Hansikkaat ja pipon hän jo ymmärtää pukea ennen uloslähtöä. Irlannissa ponkaistaan ulos takki auki, kaulahuivi liehuen, hanskat taskussa. Suomessa tuohon tyyliin menettäisi äärimmäisiä ruumiinjäseniään. En varmaan parantanut tilannetta kertoessani, miten kävi Suomen hiihtojoukkueen miehille kovalla pakkasella. Äärimmäisosien sulattelu se kuulemma vasta tuskallista onkin. 

Valokuvaaminen osoittautui hankalaksi, kun paljaat sormet eivät enää totelleet  eikä hän saanut kameran laukaisijaa alas. Jossain vaiheessa, olisiko ollut -20C asteen pakkasella jopa hengittäminen alkoi tuntua vaikealta, kuivuus yskitti. 

Onneksi sentään lunta ei tullut, sillä kolaaminen  eli kola-ing on lähiomaisen inhokki. Hänelle myös värien ja valon katoaminen kuukausiksi Suomen talven aikana on raskasta. Irlannissa nimittäin on vihreää läpi vuoden, narsissit ja lumikellot alkavat jo kukkia tähän aikaan, valoa on enemmän. Ikivihreät muratit ja pensaat ja vuorilla kukkivat kanervat tuovat väriä. Keväämmällä keltaisena leimuavat piikkihernepusikot (europeus ulex) läikittävät vehreitä rinteitä. Monet kukat, vaikkapa lähiomaisen edesmenneen äidin ruusut kuulemma kukkivat läpi talven. 

Kevättä Irlannissa.

Glendalough, Wicklow tähän aikaan vuodesta.

Tiedän, että maalis-huhtikuun tienoilla minäkin alan ehkä olla kyllästynyt lumeen ja jäähän. En vielä. 

Minä nimittäin rakastan lunta, se muistuttaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Rakastan lunta sen kaikissa muodoissa: höyhenenkuivasta pakkaslumesta nuoskan narskuntaan jalan alla, pumpulipalloista, jotka tömpsähtelevät männyn oksilta, taivaan pimentävistä hiutaleparvista, mannerlaatoista jotka liukuvat jyristen katolta niin että lasit kilisevät hyllyllä, upottavasta nietoslumesta pakkasen sirottamaan tomusokeriin, joka tekee koivuista valkoisen pitsisiä kuin negatiivissa.  

Suomen talvi pakottaa ihmiset sisälle, ja sen takia kulttuuri kukoistaa talvella. Taidenäyttelyt, teatteri, taideharrastukset ja elokuvat kiehtovat juuri nyt. Tekee mieli tavata ihmisiä kupposen äärellä. Hyvään kirjaan uppoaa ihan eri tavalla kuin kesän hälinässä. 

Naivistien talvinäyttely Iittalassa.

Eikä meiltä huumori lopu. Huumoria pitäisi jakaa ihmisille reseptivapaasti tai tiskin alta ja muistuttaa naurun tärkeydestä, paljon useammin kuin kolesterolia alentavasta margariinista tai kolmesta niksistä jolla vähentää ylipainoa - mehän sitäpaitsi  tarvitsemme rasvakerroksia kylmällä säällä! 

Suomessa on myös yksi ase kuivuuteen, joka vaivaa pakkasella. Se on rasva, jota kannattaa levittää huulille ennen pakkaseen menoa, etteivät nämä herkät ruumiinosat rohdu ja halkeile. Lähiomainen ei millään usko, että tämä toimii miehillekin. Viimeksi pysäytin hänet eteisessä, otin esiin salaisen aseeni ja komensin: Lipstick! Pout! Miesparka suipisti suutaan kuuliaisesti mutta sitten molemmat aloimme hihittää niin, ettei koko toimituksesta tullut mitään.

Kyllä Suomi on eri maata.

Lomalla Irlannissa

Palasin juuri viikon Irlannin-matkalta. Jälkikasvu voi hyvin, maa on entisellään niin hyvässä kuin pahassa, mutta täytyy sanoa että olin suunnattoman huojentunut päästessäni taas kotiin. Kotiin! Suomesta on nyt tullut kotini ja Irlannissa käydään lomamatkalla. Samanlainen ähky kuitenkin tulee kuin ennen Suomi-lomilla, kun yrittää ängetä mahdollisimman monta tapaamista ja elämystä mahdottoman pieneen aikaan. Joutuu kysymään, kerroinko jo tämän, kun tuntuu, että vaan toistaa samoja kuulumisia. Ja miettii, milloin viimeksi nähtiin, joko ennätin kertoa tästä. 

Kuten edellisellä visiitilläkin, Dublin tuntui järkyttävän meluiselta ja kaoottiselta. Suljin silmäni seuratessani kaksikerroksisen bussin yläikkunasta alhaalla puikkelehtivia pyöräilijöitä. Ei tietoakaan pyöräilyteistä, ja jos niitä hetkittäin palanen näkyi, ne loppuivat kuin seinään jossain vaiheessa.

Kevyen liikenteen väylä on kyllä paras suomalainen keksintö (liekö suomalainen?)! Sitä ei osata Suomessa edes arvostaa, että pyöräilijöille ja jalankulkijoille on pyhitetty ihan oma, suojattu, talvisin aurattu verkostonsa jota ei tarvitse jakaa muun liikenteen kanssa. Irlannissa otat todellisen hengenmenon tai loukkaantumisen riskin, jos haluat pyöräillä. Toisaalta fillaroijat myös ajavat surutta päin punaisia tai väärään suuntaan yksisuuntaisella kadulla. 

Irlannin sateinen sää tuskin innostaa pyöräilyyn muutenkaan. Koululaisilla ei pyöriä juuri näy, ja lasten kuljettaminen kouluun ja hakeminen muodostuu logistiseksi painajaiseksi, kun lapsi tulee 5-vuotiaana kouluikään.  Ei voisi kuvitellakaan, että edes 6-7-vuotiasta päästettäisiin yksin koulumatkalle. Lastensuojelu kyllä puuttuisi siihen! Toisaalta kun katsoo kaupunkiliikennettä, ymmärtää miksi. En todellakaan tiedä, miten nuoret, työssäkäyvät äidit tämän ratkaisevat. Tuskin kaikilla on vapaana olevia isovanhempia tai tätejä? Koulut alkavat vasta klo 9, kun vanhempien pitää jo olla töissä. Jonkun pitää siis viedä lapsi kouluun ja hakea sieltä, kun koulu loppuu nuoremmilla klo 14 tai 15. Työpäivä on useimmiten 9-17. Oma esikoiseni luopui kokopäivätyöstään ja sumplii työpäiviä miehensä kanssa. Sen verran kaukana ovat koulut, että tarvitaan kahta autoa, sillä julkista liikennettä ei isompien kaupunkien ulkopuolella ole. Toinen auto työssäkäyntiin, toinen lasten koulukuljetuksiin. Maaseudulla asuville sentään on koulubussit, vaikka niiden matkat venyvät joskus pitkiksi kun kierretään joka kylännyppylä.  

Länsi-Irlannin valkeita simpukkarantoja, tuulta, Atlantilta vyöryvää saderintamaa. En ehtinyt ottaa kuvia yksinäisistä lehmäparoista ruoholänteillä, kun sade tiivistyi melkein raekuuroksi.

Irlannin sää näytti pirullisimmat kasvonsa juuri sillä viikolla, kun kävin. Ensimmäiset päivät hikisen kosteita ja lämpimiä, loput kaatosadetta. Sateenvarjolla ei juuri tee mitään, kun sade tulee vaakatasossa! 

Connemaran lohdutonta, kivistä, puutonta maisemaa. Gaeltacht-alueilla koululaisten iirinkielen kesäleirit ovat tärkeä tulolähde paikallisille. Paljon muuta ei taida ollakaan.

Maisemat sen sijaan olivat henkeäsalpaavia, varsinkin Länsi-Irlannissa. Olin myös äimänä Spiddalin upeiden ja hinnoiltaan edullisien käsityökauppojen tarjonnasta. Mielelläni tuen paikallisia artisteja ja käsityöläisiä! Myös pokkareita tarttui mukaan ihanista kirjakaupoista, ne ovat paljon halvempia kuin vastaavat Suomessa. 

Katusoittaja ja -tanssija Galwayssä. Aamulla paikalliset vaan kävelivät ohi (tuttu näky, kommentoi tytär), iltapäivällä saman esiintyjäparin ohi tuskin pääsi kävelemään, niin sankka turistijoukko heitä kuvasi.

Galwayssä oli Race Week (esteratsastuskisat?) lopuillaan, ja kaupunki täynnä iloisia juhlijoita. Oikeat ravivieraat tunnisti muodollisista juhlavaatteista, muuten vain juomaan tulleet kansoittivat terasseja. Galway taitaa olla sopivan pieni, jotta tutustuu ihmisiin, mutta tarpeeksi iso jotta ei ahdistu. Miksen aikoinani löytänyt sinne?

Irlannin rehevyys ja kukkailo todella pisti silmään. Vehreys tunkee joka paikasta, Dublinin eläintarhasta oli tullut trooppinen viidakko sitten viime näkemän. No, tiedämme, miksi maisemat ovat niin vihreitä...

Irlannin meri oli  kuin nestemäistä jäätä. 

Jälkikasvu huolehti minusta, vanhasta äidistä, liikuttavalla tavalla: osti muutamalla klikkauksella bussiliput, kokkasi muhevia aterioita, vei kävelylle, kyseli miten olin nukkunut yöni, pihvasi (käyttääkö kukaan enää tuota sanaa?) leivoskahvit. Melkein talutti bussipysäkille ja hoputti, että ehtisin, kun ethän sinä sinne kuitenkaan löydä ajoissa. Tuntui oikein mukavalta, vaikka jossain vaiheessa ihmettelin, miten tämä näin päin on kääntynyt. 

Ah, poached eggs, black pudding, rashers...

Galwayn bussin ovella varmistin vielä kuopukselta, missä minun pitää jäädä pois Dublinissa, ja kuski huikkasi kuopukselle NIIN irlantilaiseen tapaan, jaysus, onko joku häntä vastassa? Kun hieman loukkaannuin, kuski vain virnisti ja tajusin, että tämähän oli slagging, vitsailua. En ikinä opi. Enkä tiedä, tarkoittiko hän kuitenkin, että olen vanhus. Ota noista nyt selvää. Irlantilaisenglanti on oma lukunsa, jota ei ikinä hallitse. Vähän samaan tapaan kuin suomen painotus sanoihin no niin (Ismo Leikolan sketsi oli paras!). Juuri ja juuri ymmärrän näidenkin eron: Ah, sure! ja: ah, here!

Summa summarum: ihana, kaunis, hurja maa, jossa mikään ei toimi, ongelmat ovat ikuisia ja vakavia, mutta huumorin avulla kaikki kuitenkin jotenkin toimii. Ilmastoahdistuksesta ei sanaakaan, ellei siihen lueta pitkän viikonlopun pilannutta saderintamaa. Aamuseitsemältä yksityisautojen virta Dubliniin on lakkaamaton, lentokenttä on ratkeamassa liitoksistaan, take-away-ruokaloita on enemmän kuin koskaan muovituotteineen. 

Pelkään oikeasti, miten tämän pienen, velkaisen, maatalousvaltaisen maan käy, jos Brexit toteutuu ilman sopimusta. Toivotaan, että EU pitää lupauksensa ja tukee kriisissä. Irlantilaisilla ei ehkä ole sisua, mutta huoleton tapa suhtautua ongelmiin: Ah, sure! Mitä se sitten tarkoittaakaan. Kyllä se siitä. Tai: ei kai.