Korvalle kirjoitettu

Olen käynyt Helsingin kirjamessuilla varmaan jo 15 vuoden ajan. Myös silloin, kun asuin Irlannissa: syysloma alkoi juuri sopivasti messujen aikaan. Täytyy myöntää, että senaikainen euforia on visiiteistä kadonnut. Silloin olin ällistynyt kävijämäärästä, kirjapinoista, kirjailijoiden aiheista jo koko ilmapiiristä, mikä tuntui viisimiljoonaisen kansan piskuisen  kielen juhlalta. Kun maailmalla niin vähän noteerataan minun maatani ja sen kulttuuria, se samaan aikaan otetaan haudanvakavasti Suomessa. Ja mikseipä otettaisi?

Nyt kun olen asunut Suomessa kaksi vuotta, kirjamaailma on tullut tutuksi, erotan suuret tähdet ja olen lukenut kymmeniä suomalaisia kirjoja. Tunnistan kirjailijoita, näen kaupallisuuden läpi, tajuan, miten pienet piirit kirjankustantamisessa on. Kilpailu on kovaa. 

Sitten näkee sattumalta kahvilan parvelta valtavasti ihmisiä kirja kädessä jonottamassa signeerausta, ja jono kulkee pitkin osastoa loppumattomiin. Mikä on tämä kirjallisuuden helmi, jonka niin moni haluaa? Tervo näkyy juuri ja juuri jonon päässä, Loiri on myös itse paikalla signeeraamassa omaelämäkertaansa. Hmm.

Kävijöitä oli nelipäiväisillä messuilla yli 90 000. Kahvilan yläilmoista koko messut näyttivät hullunmyllyltä, meluisilta ja kaupallisilta. Kirjailijatähtien suuret potretit kiertävät katossa, kustantamojen valokyltit häikäisevät. 
Kaukana siitä kahden ihmisen yhteydestä, joka ääneti muodostuu kirjailijan ja lukijan välille. Se on kuitenkin kirjallisuuden tarkoitus. Kaikki muu on ylimääräistä.

Keskustelua äänikirjoista. Mari Wärre haastatteli Juha Vuorista, Paula Norosta, Elina Kilkkua ja Miklua (Mike Bäck). (Kuvakulmaa vaihtamalla myös lentävä lautanen olisi ehkä hävinnyt. Päivä oli kuitenkin tässä vaiheessa jo ylipitkä.)

Äänettömyydestä puheen ollen, tällä kertaa löysin uuden ulottuvuuden kirjoista, jota en koskaan ennen ole ajatellut. Äänikirjat! Seurasin paneelikeskustelua äänikirjoista, ja tajusin, että kirjailijoilla voi nykyään myös olla ääni, oikea ääni - toisinaan heidän oma äänensä - lukijan kuulokkeissa. Se, että voi kirjoittaa korvaa varten oli minulle järisyttävä oivallus. En ole koskaan mieltänyt kirjaa äänen muodossa. 

Tiedän, että omia tekstejä on hyvä lukea ääneen. Mutta että kirjoittaisi vasta vasten puhuttua, ääneen luettua, jopa näyteltyä tekstiä? Mieleeni tulivat lapsuuteni radiokuunnelmat, jotka veivät aivan toisiin maailmoihin kuin itse luetut kirjat. Taisin kuunnella lapsille täysin sopimattomiakin kuunnelmia, hiljaa kun osasin istua kotona. Linnan Tuntematon sotilas ja Orwellin Eläinten vallankumous jäivät traumoina ikiajoiksi mieleen. 

Nykyään kuulokkeista varmaan kuunnellaan podcasteja ja äänikirjoja juna- ja bussimatkoilla, autoa ajaessa, lenkkeillessä ja siivotessa. Äänikirjat pelastavat arjen, sanottiin paneelissa.  Vanhat kirjat saavat uuden elämän äänikirjaksi luettuna, ja lukemista inhoavat teinipojatkin saadaan houkutelluksi korvanappien avulla kirjojen maailmaan. Porttiteoria toimii. Kuulemma kriteerinä äänikirjoja kirjoittaessa on se, että jaksot ovat suunnilleen samanmittaisia ja jakson lopussa pitää olla cliffhanger, jotta kuuntelija koukuttuu. Tarinatyyppiset tekstit toimivat parhaiten äänikirjoina, samoin elämänkerrat ja huumori. Hätäisille suunnattu uusi toiminto on kertojaäänen nopeuden säätely. Ehkä jonakin päivänä tätä toimintoa voi myös käyttää ärsyttävän hitaiden suomalaisten juontajien suhteen?

En ole vielä itse kokeillut äänikirjoja, etsin tilaisuutta jossa se tuntuisi palkitsevalta. Ilmeisesti en siivoa tai puuhaile tarpeeksi, ja luonnossa kuuntelen mieluummin puun suhinaa ja tiaisen säksätystä. Olen varma, että unohtuisin junaan, jos alkaisin kuunnella jännittävää äänikirjaa. Ruokaa laittaessa on pakko keskittyä itse ruuanlaittoon, niin kuin sitä inhoankin. Olen joutunut heittämään liian monta kattilaa ja paistinpannua menemään, kun olen unohtunut lukemisen maailmaan. Ehkä en vain voi keskittyä kahteen asiaan yhtaikaa. Tai jos pitää valita, vie kirja aina voiton, surullisin tuloksin. Mielisin tietää, olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on onnistunut polttamaan keitetyt kananmunatkin pohjaan. Älkää kokeilko tätä kotona, haju on hirveä eikä lähde päivienkään tuuletuksella.

Kirjamessuilla tulee aina vähän ähky olo, vaikken mennytkään sinne ostomielessä, vaan kuuntelemaan mielenkiintoisia kirjailijoita ja keskusteluja. Uusissa kirjoissa on niin paljon ihmissuhdedraamaa, elämäkertoja, historiaa. Tuntui, että tarvitsin jotain säväyttävää, räväyttävää. Säröä. Jotain, mikä järkyttäisi. 

Päädyin pienen Sammakko-kustantamon hyllyille, ja mukaani tarttui kaksi todellista ääripäätä. Armahtakaa oi.

Kun olin pieni

Kun olin pieni, minulla oli vilkas mielikuvitus. Ympärilläni oli muille näkymättömiä ystäviä ja eläimiä, joille jupisin, enkä koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Muut sisarukset tietysti huomasivat supinani, ja pelleilivät kustannuksillani. Joskus he istuivat tahallaan tovereideni päälle, vaikka olin juuri tarjonnut istumapaikkaa MINUN ystävilleni. Se sattui. Vessaankin piti mennä yhdessä, ja pidin ovea maltillisesti ja joskus kiireellä auki, jotta maailmani ehti mukaan. 

En muista, milloin mielikuvitushahmot katosivat elämästäni, mutta kun opin 4-vuotiaana lukemaan mummuni avustuksella, alkoi päässäni toisenlainen kuhina. Nyt sinne liihotteli muiden ihmisten mielikuvitusolentoja, joskus kuvien kanssa. 

Hyppy lasten kuvakirjoista pelkän tekstin varaan oli sekin yhdenlainen aikuistumisriitti. Nyt kuvittivat pelkät sanat maailmojani. Toki se poiki halun kirjoittaa itse tarinoita, joita keksin. Nyt luettuna irvistelen juttujeni opettavaisuutta ja moralismia, ja tajuan, että koulun lukukirjojen Topelius-saduilla oli vaikutusta siihen, miten kuvittelin oikeiden kirjailijoiden kirjoittavan. Silloin piti lasten olla tottelevaisia ja tuhmuudesta seurasi rangaistus. Piti olla kiltti tai ainakin reipas.

Teini-iässä elin jo hurjempaa 1970-lukua, jolloin konservatiiviset arvot kaatuivat rymisten. Päiväkirjoihin saattoi kirjoittaa villeimmätkin tuntemukset. En ehkä olisi selviytynyt murrosiästä hengissä ilman kirjoittamista. Kun en osannut puhua, kirjoitin. Jos Internetin äärettömyys ja sensuroimattomuus olisi silloin ollut olemassa, olisin ehkä retkahtanut todella outoihin maailmoihin. Kirjekavereihini kuului mm. linnakundeja. Siis miksi linnakundi halusi kirjoitella koulutytön kanssa? Vieläkin puistattaa. Silloin se oli jännää. Liftatessa saattoi tutustua ihan kaikenlaisiin ihmisiin, uteliaisuuteni oli rajaton. Kirjailijoitten piti elää! Nyt seuraan uutisista, mitä tapahtuu tällaisille uteliaille, naiveille, ihmisyyteen uskoville nuorille naisille päivittäin. Oliko minulla vain onnea, vai ovatko ihmiset muuttuneet hävyttömämmiksi. Korjaan: miehet. 

Kun olin pieni, äiti varoitteli namusedistä ja juopoista. Muutamaa hämmentävää itsensäpaljastajaa lukuunottamatta elin turvassa. Kerran isäni sai kiinni tällaisen miehen itse teosta, kun seurasi meitä kauempaa. Toiste ei mies enää koskaan näyttäytynyt niillä kulmilla! Tuntui niin hyvältä, kun meitä oli uskottu, meitä puolustettiin, ja meidän reviirimme oli suojattu. 

En tiedä, millaista on olla isä nykymaailmassa. Voisin kuvitella että sanomattoman ahdistavaa, kun netissä luuraavat koko maailman pervertit ja kaupungeissakin on turvatonta. Tuntuu vaikealta opettaa tyttöjä (ja poikia) varomaan, kun paha tuntuu vaanivan kaikkialla. Maskuliinisuus on jotenkin muuttanut muotoaan, hyväksikäyttäminen ei ole vähentynyt kaikesta valistuksesta ja rangaistuksista huolimatta. Luulen, että tässä eivät enää auta naisten voimaantumiset ja yhdistykset, vaan tarvitaan miesten johtamaa joukkovoimaa ja liikettä. Sitä odotellessa...

Lukukokemukseni on muuttunut iän ja elämän mukana. Nykyään suojelen itseäni raaoilta dekkareilta, dystopioilta, kidutusmässäilyiltä, raiskauskohtauksilta. En ymmärrä, miksi niitä pitää enää lisätä maailmaan, tuleehan niistä tiedotusvälineistä tuutin täydeltä ja värikuvina, jos haluaa tietää. Puuttuuko ihmisiltä samastumiskyky? Haetaanko extreemikokemuksia, kun ne puuttuvat tylsästä arjesta? Eikö mikään enää hätkäytä?

Kun olin pieni ja ensi kertaa luin kärsimyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja kuolemasta, se järkytti minua perinpohjin. Sanotaan, että lukeminen lisää empatiakykyä, kun voi samastua toisen, täysin erilaisen ihmisen tuntemuksiin ja kokemuksiin. Jos lukeminen ja sanojen kuvittaminen häviää maailmasta, miten käy empatian? Olisi mielenkiintoista tutkia, miten empatiakyky toimii vaikka nuorten pelimaailmassa. Ehkä se on häviävä voimavara, tarpeeton lajiominaisuus, naivi taito, jolle ei enää ole käyttöä. 

Siinä dystopiaa ihan tarpeeksi. Suljen silmät ja korvat maailman pahuudelta aina välillä, kutistun pieneen kuplaani karviashillopuuhissa, saunan lauteilla, uimassa lämpimässä järvessä, pyöräillessä rapisevalla hiekkatiellä. 

Kaipaan lapsuuteni kesäaamuihin, kun kaikki oli vielä edessä ja ystäväni kulkivat taskussa.