Kulttuurimatkoja

No, koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain, mikä on jäänyt väliin. En ole koskaan ollut pakettimatkalla. Sellaisella, jolla viedään kentältä bussilla hotelliin, aamulla bussilla kiertoajelulle ja taas takaisin katettuun buffet-pöytään. Oma aika on aikataulutettu nähtävyyksien väliin. 

Olen aina suunnitellut omat matkani, netin tultua lennoista ja yöpymisistä lähtien - muistaako kukaan enää matkatoimistoja ja tiskin takana lentoja etsivää virkailijaa? 

Ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajat Tukholman laivan kannella nukkuen, sitten liftaillen kaverini kanssa. Englantiin muutin välivuodeksi junalla reppu selässä. Kerran matkustin Magic Bus-nimisessä kidutusvälineessä Lontoosta Ateenaan. Kuski taisi poltella tai naukkailla jotain loppumatkasta, jotta pysyisi hereillä. Tuntui että luut tärisivät vielä tuntikausia jäkeenpäin.

Se, että joku muu suunnittelee lomamatkasi, oli siis uutta. Tarjous oli niin halpa, ettei siitä voinut kieltäytyä marraskuun pimeydessä. Oli erikoista tulla komennetuksi lähtöön aamukahdeksalta ja jonottaa rivissä bussiin ja taas ulos. Juuri kun löytyi joku tavattoman kiinnostava historiallinen kohde, kuten Pyhän Barnabasin kirkko ikoneineen tai roomalainen kylpylä, oli taas lähdettävä. Muutaman päivän kuluttua retket alkoivat jo tuntua työltä. Onneksi toinen viikko oli omaa aikaa.

Totta on, että emme ehkä olisi omin päin nähneet Kyproksesta niin paljon, mutta taatusti olisimme viihtyneet paremmin omin nokkinemme. Huomasin taas, että sekä minä että lähiomainen kuulumme johonkin vaikeasti määriteltävään vähemmistöön, joka innostuu tuhansia vuosia vanhoista manteleista ja käsintehdyistä keraamisista korvakoruista. Moni muu näköjään ei.

Meitä yritettiin kyllä  houkutella persialaisilla matoilla, kultakoruilla, jalokivillä ja nahkatakeilla, mutta budjetti ei ihan riittänyt näihin tuliaisiin. Ymmärsin, että tämä oli halvan matkan hinta. Tästä kaupanteosta jäi ikävä maku, enkä usko että se vaurastuttaa paikallisia sentin vertaa.

Toisaalta se, että yhtäkkiä lähtee tutuista ympyröistä johonkin toiseen kulttuuriin, vaikka vain Välimerelle, tuntuu ravisuttavan aivoja. Se tekee hyvää samalla tavalla kuin hikijumppa keholle. 

Se, kun jättää sumuisen marraskuisen Suomen ja näkee täysikuun lämpimässä illassa tai ui aamuseitsemältä meressä, joka on niin suolainen, että sitä kelluu itsestään. Oman puutarhan hedelmät Suomessa lilluvat purkeissa ja pakastimessa, kun taas Välimeren maissa voi vielä poimia hedelmiä suoraan puusta.

Toisessa ääripäässä katselee Facesta tuttujen pulskia lemmikkejä, kissoja ja koiria joilla on nimet ja lelut kuin lapsilla, ja sitten näkee laumoittain nälkäisiä kissoja norkoilemassa terasseilla ja hotellien pihoilla. Kukaan ei näistä elukoista välitä ja turistisesongin kuivuessa mietin, miten niiden käy. 

Suomessa valokuvataan pöyristyneenä jos näkee roskia kadulla. Lomamatkallamme emme voineet olla näkemättä bussista roskaa täynnä olevia ojia, muovipullojen vuoria ja kaatopaikkoja jokaisella tyhjällä tontilla. Luksushotellin miljoonakasinon aulassa haisi ihan se itse, kun viemärit eivät vedä. Kaikki oli erittäin siistiä hotellin alueella, jota koko ajan siivottiin, mutta heti vieressä oli jäteoja. Miten näitten käy, kun tulee talvi, rankkasateet ja tuuli?

Talousongelmien tultua monet valtavat rakennusprojektit oli  vaan jätetty kesken. 

Vaikka kuinka soisi turismin tuovan vaurautta alueelle, ei siitä hyvää seuraa, jos ympäristöstä ei välitetä yhtään. Epäilen myös, ettei vauraus muutenkaan leviä kovin paljon alipalkattujen palvelualojen lisäksi. 

Eräs matkaseuralaisemme sanoi, että maailmaa ei voi muuttaa, kun kritisoin jotain. Ehkä niin, mutta kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Olin hetkien ajan täydellisen onnellinen, kun kelluin vedessä tai kuivattelin auringossa. Ihmisjoukoissa tunsin itseni vieraaksi. Tuonkaltaisessa matkassa kurjinta on turistikuplassa eläminen, kun ei saa mitään kontaktia paikallisiin ihmisiin, ei opi kieltä, päätökset tehdään puolestasi. Koko elämys on keinotekoinen alusta loppuun. 

Lähiomainen puolestaan nautti lämmöstä ja auringosta täysin. Yöllä piti pitää ikkunaa auki, jotta hän kuulisi meren aaltojen rytmikkään kohinan. Sitähän ei Suomessa juuri kuule.

Paras ratkaisu, kun reppureissailu ei enää ole vaihtoehto ja julkisilla kulkeminen ei näissä maissa onnistu, voisi olla asuntoauton vuokraaminen, jotta pääsee matkustamaan omaehtoisesti. Sellaisessa voisi kenties asuakin.

Joku ajatteli samaa joskus. Olisi jännä tietää, mitä sitten kävi?

Valveilla Venetsiassa

Sateellakin riittää turisteja.

Kolmas kerta toden sanoo. 

Eli kolmas visiitti tähän uniikkiin, kaoottiseen ja kauniiseen kaupunkiin, jonka väkiluku on pienempi kuin Hämeenlinnan. 

Turismi paisuttaa sen kaksinkertaiseksi joka päivä - ja tämä on siis keskiarvo! Kesäkausina mahtaa olla tukalaa käydä täällä, saati asua. Minua massat ahdistavat, ei pääse liikkumaan, ihmiset tönivät ja tallovat varpaille. San Marcossa ja Realton sillan liepeillä tulee tukehduttava angsti: liikaa ihmisiä. Koin sen aikoinaan myös Lontoossa asuessani. Täällä siitä pääsee suuntaamalla pois keskustasta: jo Arsenalessa oli tyhjiä katuja, joissa näkyi pyykkipäivän liputus ja normaalia arkea.

Pari ensimmäistä päivää oli hurmosta, kuten lomalla aina.

Ensimmäiseksi kävimme Guggenheimissa moikkaamassa tuttuja taideteoksia. Tämä veistos toi erityisesti naisille hymyn huuleen.

Matkalla törmäsimme Barbara Luisin upeaan valokuvanäyttelyyn ihan sattumalta. Valokuvaaja oli itse paikalla ja vaihtoi ajatuksia kuvistaan kanssamme. 

Aukiolla meidän ikäinen pariskunta näkyi pohtivan, mennäkö sisälle galleriaan, ja me yllyttämään. He taas neuvoivat, että meidän pitää ehdottomasti käydä Giudeccossa katsomassa Letizia Battaglian näyttely. Tällaiset mikrokohtaamiset piristävät kummasti: löytyy yhteys samanmielisiin, vaikka vain viideksi ohikiitäväksi minuutiksi.

Toisena iltana menimme konserttiin, joka jätti meidät euforiseen tilaan: Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja Paganinia. Vanhan kirkon akustiikka oli upea, yleisö keskittyi kuuntelemiseen, eikä kukaan heilutellut kännyköitä edessämme. Viimeinen osuus oli niin uskomattoman loistava suoritus, että itkin ja haukoin henkeä samaan aikaan. Ei ihme, että sanotaan Paganinin olleen salaliitossa itse paholaisen kanssa: ei tuollaista tavallinen kuolevainen voi säveltää, ja minulla on epäilykseni näistä soittajistakin. 

Onneksi, onneksi olimme euforisessa tilassa konsertin jälkeen, sillä kotimatka hotelliin oli koetteleva. Alkuillasta olimme kuulleet tulvasireenin varoituksen. Menimme konserttiin sateessa, ja palatessa ymmärsimme, mitä varten kaduille oli aseteltu ikäänkuin matalia toripöytiä. Ne olivat pitkospuita tulvaa varten. Korkea nousuvesi ja rankkasade on paha yhdistelmä laguuniin rakennetulle kaupungille. Vesi nousee kanaaleissa ja maanalaisissa käytävissä kaduille asti. Muutamassa liikkeessä stoalaisen tyynet kauppiaat pumppasivat vettä ulos.

Meillä oli ihan hauskaa siihen asti, kunnes pitkospuut loppuivat, ja tajusimme, että hotelliin pääsi vain kahlaamalla. Olen ehkä maininnut, että lähiomainen ei osaa uida, ja inhoaa yli kaiken kylmää vettä. Ei auttanut kuin riisua sukat ja kengät ja rullata lahkeet polviin. Vesi oli jäistä ja katu liukas, mutta hotelliin päästiin, ja kuumaan suihkuun! Tuli kiitollisuus, ettei tämä sattunut edellisillalle, kun matkaväsymyksestä tokkurassa etsimme hotellia iltamyöhään, laukkuja raahaten! Olisin varmaan vain ulvonut.

Sää on ollut sanalla sanoen kaamea. Aikaisemmilla huhtikuisilla visiiteillä aurinko paistoi tai ainakin oli lämmintä, nyt on ollut niin kylmää ja kosteankoleaa, että vilustuin. Lämpötilojen pitäisi olla +12-16 luokkaa, mutta kosteus ja sade menee luihin. Lähdimme Suomen +8 asteesta, eikä ollut ollenkaan näin kylmä! 

Taide sen sijaan on lämmittänyt sydäntä. 

Vaporetto eli vesibussi

Ajoimme vaporetolla (=kirjaimellisesti höyrylaiva, vaikka ne nykyään puksuttavatkin dieselillä) Giudeccon saarelle, jossa katsastimme Letitzia Battaglian upean valokuvanäyttelyn. Dokkari hänen rohkeasta elämästään auttoi ymmärtämään kuvien taustan ja sai meidät molemmat kyyneliin. 

Battaglia kuvasi Sisilian köyhiä ja mielisairaita, romaneja, mafian rikospaikkoja, kyläjuhlia, lapsia ja naisia. Minua yllättivät mustavalkoisten kuvien vuosiluvut: niin köyhää Palermossa vielä 1980-luvullakin! En tiedä, onko Mia Kankimäki jo kirjoittanut Letitziasta, mutta tämä todella on nainen, jota ajattelen öisin! Ihailtavaa rohkeutta ja viisautta. Myös Elena Ferranten Napoli-kirjasarja tuli mieleen näistä kuvista.

Päätimme jättää listalta Accademia-museon. Kirkkotaide ei enää jaksa kiinnostaa. Olin nähnyt mainoksen kansainvälisen modernin taiteen näyttelyyn ja vihdoin saimme pähkäillyksi, miten sinne pääsee. Venetsiaa kiertävistä vaporetoista nimittäin toiset kiertävät myötä-, toiset vastapäivään, ja jotkut poikkeavat läheisille saarille. Celestiaan pääsi puolessa tunnissa lyhintä tietä San Marcosta. 

Tämä näyttely on Venetsian pohjoispuolen valtavissa, tyhjiksi jääneissä laivanrakennushalleissa. Sinne olisi mahtunut toiset kolme tai neljä näyttelyä! Hienoja installaatioita, maalauksia ja valokuvia. Osa kylläkin sitä 'konseptitaidetta', jossa idea on loistava, mutta toteutus huono, osa taas vaikuttavaa, teknisestikin mestarillista taidetta. Kun tarkastelimme varovasti illuusio-sokkeloa, nuori näyttelyopas tuli näyttämään, että installaatioon sai mennä sisälle kävelemään!

Yu Kato (Japan): Vague lines without you

Hänen innostuksensa oli tarttuvaa, ja mieleen tuli, miten usein saa enemmän näyttelystä irti, kun joku opas viitsii tulla juttelemaan. Lähtiessä kiitimme respan toista nuorta opasta, ja hän kysyi, halusimmeko kahvit. Totta kai, olin siinä vaiheessa nimittäin jo aivan kohmeessa. Juttelimme taiteesta, ja mainitsimme Battaglian. Kävi ilmi, että opas oli itsekin sisilialainen, ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun korruptiosta, EU-rahoituksesta, maahanmuuttajista ja köyhyydestä.

Gondola-suma

Venetsiassa on aina ollut maahanmuuttajia, ja nykyäänkin näkee palvelualalla ihmisiä joka maailmankolkalta. Kaikkia kieliä kuulee, ja puhutaan, ja Milanon äärioikeistokokous tuntuu täällä pahalta unelta. Ehkä Venetsia on kupla, poikkeus. Massaturismi on sille suurempi uhka kuin maahanmuutto, niin vaurautta kuin turismi tuokin. 

Minua hämmästytti paikallisten kärsivällisyys töykeiden ja kovaäänisten turistilaumojen kanssa. Monet tuntuvat matkustavan tänne kuin Disneylandiin, ajattelematta, että täällä sentään asuu vielä paikallisiakin, joiden pitää matkustaa töihin, viedä lapsia kouluun, lääkärille, käydä kaupassa ja kenties viettää vapaa-aikaakin jossain. En ihmettele, että väestö vähenee Venetsiassa. Aika näyttää, kumpi voittaa, rahanahneus vai paikallisten halu pitää kaupunki asuttavana. Venetsia on sietänyt monta vallanvaihtoa, kulkutautiepidemiaa, sääolojen vaihtelua. Olisi surkeaa, jos massaturismi ja jättiristeilijät pilaisivat tämän uniikin paikan.

Luin mielenkiintoisesta kansalaisliikkeestä nimeltä Occupy Venice: paikalliset ottavat hylättyjä taloja käyttöönsä, kun vuokrat ovat taivaissa ja asunnot muutetaan Air B&B:ksi ja hotelleiksi. (He käyttävät muuten Venetsia Biennaalien rakennusjätettä korjatessaan hylättyjä asuntoja. Usein mietin, mihin kaikki päätyy, kun iso taidenäyttely puretaan, kierrätetäänkö sitä?) Tulee eittämättä mieleen eräs toinen turistikaupunki, jossa asunnot alkavat olla tavallisten ihmisten tavoittamattomissa. Dublinissa talonvaltausta on myös yritetty.

Viimeisenä päivänä ehdimme vielä koluta Ca' Pesaron taidemuseon, jossa oli hämmästyttävä kokoelma ikivanhaa japanilaista ja kiinalaista taidetta ja esinekulttuuria - modernin eurooppalaisen taiteen lisäksi. Chester Beatty Library Dublinissa kalpeni tämän kokoelman rinnalla. Tässä museossa oli jotenkin vanhanaikainen fiilis, valtava määrä esineitä lasivitriineissä, vähemmän selityksiä. 

Aika ei merkinnyt mitään, kun näitä mestariteoksia luotiin. 

Netsuket esimerkiksi ovat aivan miniatyyrikokoisia.

Netsuken koko on siis jotain sentin pari luokkaa.

Shakki, joka keksittiin Intiassa, löysi tiensä Japaniin ja pelinappuloista tuli norsunluisia taideteoksia. 

Mitä menettäisimmekään, jos keskittyisimme vain eurooppalaiseen, 'kristilliseen' kulttuuriin! Vuosituhansia  vanha sivistys oli olemassa meitä ennen.

Battaglia sanoi, että me olemme häviäjien puolella, olemme aina olleet, mutta luovuttaa ei voi. Maailmassa jylläävät nyt pahat voimat, rajoja yritetään sulkea, sulkeutua omaan kapoiseen identiteettiin, suojautumaan muilta kulttuureilta. Miten heikko on oma identiteetti ja kulttuuri, jos se tuntee uhkaa muiden edessä? Ikään kuin oman historian vaaliminen olisi ristiriidassa muiden vaikutteiden kanssa. Gallen-Kallelat ja Sibeliukset eivät olisi mitä ovat, ilman vaikutteita ja matkustelua muualla. Kirjallisuutta pitää avata, ei sulkea yli rajojen. Musiikki näivettyy, jos se ei saa uusia tuulia. Taide nimenomaan saattaa olla se väline, jonka avulla ymmärtää tätä planeettaa ja ihmisyyttä.

Eli maailman kulttuureista rikastuneena kohti vaalivalvojaisia. Nämä ovat tärkeät vaalit Suomessa. 

P: S. Edellisestä Venetsian-matkastamme on jo pari vuotta, tässä siitä blogi matkavinkkeineen. 

Uusia ja vanhoja vesivossikoita Grand Canalissa. Autoja täällä ei näe, ei edes polkupyöriä.