Pages

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuvataide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuvataide. Näytä kaikki tekstit

perjantai 31. lokakuuta 2025

Miten taiteilijaksi tullaan?

 Minut valittiin vuoden taiteilijaksi paikallisen taideyhdistyksen johdosta.

Olen yllättynyt, ilahtunut ja hämilläni onnitteluista.


Jo sana taiteilija aiheuttaa kutisevan huijarisyndrooman - enhän minä ole oikea taiteilija! Kunhan harrastan.

Toisaalta, mieleltäni sellainen olen kyllä aina ollut. Silloinkin, kun oli kädet täynnä suurperhettä eikä hetkeäkään aikaa omille harrastuksille, minulla oli taiteilijan katse. Näin maisemia, värejä, sommitteluja. Valokuvasin niitä. Haltioiduin toisten taiteesta.

Kuka sitten voi sanoa olevansa taiteilija? Kuka tahansa. Se, miten muut hänet näkevät, on eri asia. Ammattitaiteilijoita kunnioitan, koska he ovat vuosikausia opiskelleet alaa ja yrittävät elää sillä. Moni ammattitaiteilija joutuu tekemään omaa taidettaan opetustyön tai jopa hanttihommien ohella.

Alkutaipaleeni taiteessa oli aika alkeellinen. Rahaa ei juuri ollut. Osasin sentään pohjustaa rautakaupasta saatuja kovalevyjä (kiitos nuoruuden taiteilijaystävien). Aloitin öljymaalauksen viidellä värillä. Kävin Irlannissa kansalaisopistojen iltakursseilla. Asuin kuuden kilometrin päässä kaupungista, ajokorttia ei ollut. Kyydeillä tai polkupyörällä pääsin perille. Kotona maalatessa ei ollut muuta työtilaa kuin keittiön pöytä, ja ahtaassa asunnossa öljytöille ainoa turvallinen paikka kuivua oli takanreunus. Kerran märkä taulu oli pudonnut lattialle, ja kuopus tassutteli sen päälle paljain jaloin. Työn saaja väittää, että jalanjälki näkyy yhä maisemassa, kun sitä katsoo tietystä kulmasta!

Ensimmäisiä töitä. 






Minulla ei ollut varaa kehyksiin, mutta kurssille osui eräs käsistään taitava mies, joka osasi niitä tehdä. Siitä kehkeytyi sitten pitkäaikainen tiimityö, mutta se taas on oma tarinansa!


Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun työni oli esillä ryhmän näyttelyssä. Oma nimi taulun vieressä tuntui huikealta. Ällistyksekseni ihmiset halusivat ostaa maisemia, joita maalasin. Se on ehkä ollut suurin kannustajani taiteessa; en olisi jatkanut maalaamista jos sille ei olisi riittänyt yleisöä. 

Luin ahkerasti kirjoja maalaamisesta ja kävin kursseja. Paperivalokuvat toimivat virikkeinä ja usein hain maisemia sillä silmällä. Ensisijainen vimma syntyi aina väreistä, ne oli saatava työhön oikein.

Maalaaminen ei ole ollut minulle se väline, jolla haluan sanoa jotain. Minulla ei ole konseptitaidetta. Jos pitää purkaa tunteita tai tutkia ajatuksia, tartun mieluummin kynään tai näppäimistöön ja kirjoitan. Maalaaminen kumpuaa siitä osasta aivoja, jossa visuaalisuus liikkuu. Siellä ei ole sanoja, on vain valoa, varjoa, värejä ja muotoja.


Nyt on öljymaalaukseen tullut tauko ja teen kuivapastellimaisemia paperille. Se on nopeampaa ja intuitisempaa, mutta talvikuukaudet varmaan tuovat öljyllä ja tärpätillä tissuttelun takaisin. Kesemmällä alkaa taas mosaiikkikausi, kun tarkenee tehdä töitä autotallissa. Mosaiikkityöt ovat minulle rentouttavaa askartelua, vähän kuin palapelin teko. Meditatiivista, paitsi ettei koskaan tiedä, mikä on lopputulos! Viime kesänä syntyi Lucy, jonka innoittajaa en tiedä, sillä se syntyi vähä vähältä, alitajunnasta. 


Öljymaalaus on hidasta, oikeiden värien sekoittaminen ja löytäminen vie aikaa. Jos sekoitus on väärä, ei auta kuin aloittaa alusta. Eri kerrosten kuivumisen odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, toisaalta työtä voi työstää loputtomiin, vuosienkin päästä, päinvastoin kuin akvarellia. 

Nykyään käytän apuna vanhaa Ipädiä, jolle olen siirtänyt omia tai lähiomaisen valokuvia. Ipadillä valo tulee ruudulta kuvan lävitse, vähän kuin diakuvissa ennen vanhaan. Ero paperikuviin on iso. Ruutua voi myös rajata tai suurentaa tarvittaessa. 


Kotona maalatessa kuuntelen usein musiikkia, joka rentouttaa ja pitää jollain tavalla lukua tunneista. Tunnin, parin raita auttaa hamottamaan, olisiko ja aika huilata. Muuten ajantaju katoaa täysin. 

Jos joku tätä lukeva vielä empii, ryhtyäkö taiteilemaan, minä olen hyvä esimerkki. Taiteenharrastajat ovat yleensä samalla tavalla yllytyshulluja kuin itsekin olen, tämänikäisillä on huumorintajua ja lempeyttä epäonnistumisia kohtaan ja onnistumisista nautitaan täysillä. Luovuus on loppumaton lähde ja kursseilla löytää mitä ihmeellisimpiä projekteja seurattavaksi. 

Irlannissa juhlitaan tänä iltana Halloweenia, me onnistuimme unohtamaan koko juhlan. Olemmeko jo tarpeeksi integroituneita Suomeen?

Huomenna kuitenkin suuntaamme vuotuiselle retkellemme Taidekasarmille Hämeenlinnaan, jossa saa katsoa oikeiden taiteilijoiden töitä ja ateljeita ja juoda kupin kuumaa, ennen kuin suuntaamme vanhalle hautausmaalle kynttilöiden kanssa. Se on minusta mainio tapa juhlia sadonkorjuun loppua ja pimeän ajan alkua ja muistaa poismenneitä omaisia. Ehkä juomme rommitotit kotiin palattua. 

Sláinte!




perjantai 28. kesäkuuta 2024

Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 



                                                
                                                                                          



Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.


Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!




Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!







 


keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Elämännälkä

Viime vuosi ja puolet kuluneesta vuodesta kuluivat hissutellen. Ei uskallettu liikkua väkijoukoissa, ei juuri julkisilla pitempiä matkoja, ei tavattu uusia ihmisiä eikä juuri vanhoja tuttujakaan. Kaikki pistettiin lokeroon sitten joskus kun. Nyt kun kaksi rokotetta on nahoissa ja mikrosirut luistelevat suonissa, olemme taas uskaltautuneet vaikka mihin. Jopa pääkaupunkireissulle. Edelleen tuntuu vaikealta istua täydessä lähijunassa, ja gallerioissa annan väljästi tilaa muille. Kahvilassa ei voi syödä ja juoda maskin kanssa, muuten olemme hikoilleet tunnollisesti tuon inhottavan naamasuojan kanssa julkisissa sisätiloissa.


Mistä tietää, että tulee tuppukylästä? Tuijottaa Helsingissä ihmisiä ja katsoo, tunteeko ketään. Ihmettelee, miten erilaisia ihmisiä on pienessä Suomessakin. Nykii toista hihasta, katso, huomasitko tuon. Veikkaan, että omalla autolla liikkuvat jäävät paljosta paitsi. Junissa ja busseissa näkee ja kuulee vaikka mitä. Ei aina niin ylevää, joskus huvittavaa tai surullistakin. Kirjoittavalle ihmiselle mielin määrin tarinanpoikasia. Olen niin kaivannut satunnaisten keskustelujen salakuuntelua!


En muista ikinä kuvanneeni ostoskeskusta aiemmin. Ihmispaljous järkytti.



Jaakko Niemelä, Quay 6, Helsinki Biennaali, Vallisaari. Teoksen katto näyttää tason, jolle merivesi nousee, jos jäätiköt sulavat. Tai kun.


Olemme kolunneet myyjäisiä, markkinoita, museoita, gallerioita, muutaman kulttuurisaaren, istuneet ulkokahviloissa, syöneet lounaita. Niin tavallista, että pari vuotta sitten sellaisia tuskin viitsi postata Facebookiin. Nyt ihmiset hehkuttavat: drinkillä kavereitten kanssa! Siskon kanssa kirpparilla! Syömässä ulkona! Vähemmän onkin yhtäkkiä enemmän elämännälän tyydyttämiseen. FOMO - Fear of missing out, paitsi jäämisen pelko - tuntuu hassulta kun niin pienet asiat tekevät iloiseksi. 


Muistan viime keväältä yhden juttuhetken naapurustossa, kun ensimmäisiä rokotteita alettiin Suomessa saada. Se oli niin iso asia ja toivonkipinä, että liityin juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Alkusysäyksenä heidän uusi koiranpentunsa, joka koronasta taivaallisen tietämättömänä iloisesti tervehti ja nuuski jokaisen. En ollut jutellut juuri kenenkään kanssa viikkokausiin ja hetki tuntui juhlalliselta, kun vertailimme - tosin epäluonnollisen välimatkan päässä toisistamme - kuka oli saanut minkäkin ajanvarauksen ja rokotteen ja missä. Se hetki ilahdutti pitkään!


Absence makes the heart grow fonder, ero lisää ikävää, sanotaan. On kulunut enemmän kuin vuosi, kun olen kasvotusten tavannut monia kavereita ja tuttuja. Sen kivempaa onkin tavata! Parin viikon kuluttua pääsen vihdoin Irlantiin ja rutistamaan lapsia ja lapsenlapsia. Tulee olemaan vaikeaa taas erota, mutta ehkä nämä rajoitukset vihdoin helpottavat ja hekin pääsevät vielä tänne. Toki koronatilanne voi milloin tahansa taas pahentua.


Elämännälkää olen potenut monessa ikävaiheessa. Esiteininä, kun kuunteli avoimesta ikkunasta kaupungin humua kauempana, eikä vielä uskaltautunut kylille. Murkkuna, kun mieli paloi maailmalle. Nuorena äitinä, kun pienet lapset sitoivat ja työllistivät. Eronneena, kun oma elämä alkoi uudestaan. Nyt tuntuu, että pitää taas päästä kulkemaan ja menemään, pitkän eristymisen jälkeen. Lähiomainen mutisee, että hänen vaimollaan on kutisevat jalat. Niin onkin, ja levottomat siiventyngät valmiina lepattamaan. Kalenteri on alkanut täyttyä tapaamisista ja menoista pikku hiljaa.


Jotain levottomuutta siinäkin, että blogi tuli kirjoitetuksi klo 04 aamuyöstä. Se on varmaan se mikrosiru kun pörisee suonissa.


Muutama maalauskin on valmistunut, helteistä huolimatta. Kuvia alkaa kerääntyä sen verran, että olen miettinyt yksityisnäyttelyn pitämistä. Olen kyllä osallistunut ryhmänäyttelyihin Irlannissa, mutta tämä on haastavampaa. Työnimikin on jo valmiina: Paluumuuttajan paratiisi!

Kirjoittajaryhmämme sai koronasta huolimatta aikaan elämänmakuisen novellikokoelman, joka on löyhästi sijoitettu Katajanokan vankilaympäristöön Helsingissä. Vankila palvelee nykyään Hotel Katajanokkana ja julkkarit on elokuussa! Kirjaa saa netistä klikkaamalla, saatavana sekä e-kirjana että painettuna: linkki


Tuulinen päivä Ahvenistolla. Öljy 50 X 70cm.




Olisinpa kala! Öljy, 50 x 70cm.


Rypsipelto. Öljy, 50 x 40cm










Vinkkejä Suomen-matkoihin:

  Helsinki BiennaaliVallisaaressa (vain lauttamaksu) 26.9. asti.
Valtava Ars-Hämeen Rönsyt-näyttely ja muitakin Hämeenlinnan keskustassa, ilmainen, 29.8. asti.
Tuusulanjärven taiteilijapolku, Erkkolassa Taneli Eskolan valokuvanäyttely 19.9. asti. 
Kämp Galleria (Mikonk. ostoskeskuksessa) Stanley Kubrickin valokuvanäyttely 29.8. asti
Iittalan Naivistinen näyttely 29.8. asti

Ja tietysti aina ihanat Seurasaari ja Suomenlinna. Kulttuurikorppikselle välttämätön uimaretkikin onnistui kaikissa muissa kohteissa paitsi Kämp-ostoskeskuksessa! Ja sieltäkin olisi ollut kivenheitto Kauppatorin allaselämykseen. Hämeenlinnassa voi valita useammasta järvestä jos haluaa uimaan.







tiistai 23. helmikuuta 2016

Anselm Kieferin näyttely Mäntässä


Teimme opintoretken Mänttään, Gösta Serlachiuksen Taidemuseoon. Saksalaisen Anselm Kieferin jättitöiden näyttely jatkuu vielä 24.4.16 asti. Kannattaa poiketa.

Työt ovat kooltaan suurimpia, joita olen koskaan nähnyt, niihin voisi kävellä sisään ja eksyä. Serlachiuksen arkkitehtonisesti upea taidemuseo on niille mahtava paikka. Museo kumisi tyhjyyttään talvisena arkipäivänä, ja pysähdyin useasti vain tuijottelemaan ikkunoista näkyviä heijastuksia ja lumisia maisemia. Ihminen tuntuu pieneltä täällä.






Anselm Kieferin maalauksissa värit on riisuttu pois kuin suomalaisessa talvimaisemassa. Taitettua valkoista, okraa, ruskeaa, nokisen mustaa, tummanvihreää. 





Vaikka minulle värit maalauksessa ovat tärkeintä, nämä maalaukset iskivät juuri värimaailman minimalistisuudella. 





Kieferin työt vievät outoon maailmaan, melkein apokalyptiseen, samanaikaisesti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Vaikkei olisi lukenut mitään Saksan historiasta tai taiteilijan töistä, niistä välittyy pahan läsnäolo ja ihmisen mitättömyys maailman aikajanalla. Oudolla tavalla ne myös lohduttavat. Ruoho kasvaa ja lehdet putoavat runnellun maiseman ylle, kukat ottavat maan valtaansa, eläimet ja linnut ovat osa evoluutiota. Ihminen on vain väliaikainen ilmiö kaiken jatkuvuudessa, ehkä myös ihmisen pahuus. Ihmisen jälki näkyy kulttuurissa, sen tuotteissa, rakennuksissa, kirjoissa, tieteessä ja taiteessa. 

"Baabelin torni"-teoksessa viitataan tarinaan kansasta, joka pelastautuu vedenpaisumuksesta Nooan arkissa, ja alkaa sitten rakentaa valtavaa tornia taivaisiin, jotta näkisi Jumalan. Jumala tästä typeryydestä suivaantuu, ja hajottaa tornin tuusan nuusaksi ja samalla maailman kielet tuhansiksi pirstaleiksi. Turhaan ovat kansat sen jälkeen yrittäneet ymmärtää toisiaan. Ehkä se lisää ihmiselämän rikkautta, ehkä verottaa sitä. Jokainen kielimuurin taakse jäänyt voi miettiä tätä.

Ihmisen maisemaan jättämä jälki kiehtoo Kieferiä. 
Teoksessa "Mustat hiutaleet" maasta kohoaa nokisia koukkuja, jotka saattavat olla kirjaimia, tai hautaristejä, tai tulessa vääntyneitä puita. Kaiken yllä lepää lyijynraskas, avonainen kirja. Kummasta jää pysyvämpi jälki ihmiseen, raakuudesta vai luovuudesta?



Museon koko sopii Kieferin töille, ja parhaimmillaan työt on katsottavissa hiljaisena päivänä, kun saa vaeltaa saleissa yksin. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään turhauttavampaa kuin jonottaa katsomaan taideteoksia ja kurkkimaan muitten takaa, kuten usein käy pääkaupunkiseudun hittinäyttelyissä. Kiefer on kansainvälisesti merkittävä taiteilija ja tämä on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä kolmisenkymmentä hänen teostaan Suomessa. 

Museon hieno maisemakahvila

Serlachiuksen museoon pääsee parhaiten omalla autolla - opaskylttejä ei kannata sekoittaa Gustaf Serlachiuksen Museoon, joka sijaitsee aivan Mäntän keskustassa. Gösta, joka on se Taidemuseo, sijaitsee parin kilometrin päässä Mäntästä. Meidän seurueemme pyöri opaskylttien perässä hyvän matkaa, kunnes viimein löysimme perille. Museon nettisivulla on kulkuyhteyksistä enemmänkin. 


Talvinen Suomi on oudon unelias, ja lumimaisemassa tuntuu kuin värit olisivat kadonneet. Jos eräs tuttavani lapsena luuli, että ihmiset eivät osanneet puhua mykkäfilmien aikaan ja kävelivätkin nopeammin ja nykivämmin kuin nykyihmiset, tuntuu minusta Suomessa joskus kuin olisin tipahtanut takaisin seiskytluvun mustavalkoiseen valokuvaan. 






Onneksi olemme jo matkalla valoa kohti, ja päivät pitenevät. Eräänä päivänä kuulin jo pontevaa linnunlaulua. Tiaiset, nuo aina ensimmäiseksi ennättävät. Ja katonreunalla pulut steppaavat aina vain lähemmäksi toisiaan. 




Ensi viikolla suuntaan taas Irlantiin, jossa jo narsissit ja helmihyasintit kukkivat ja ruoho on aina vihreää. Saa taas nähdä, onko ruoho vihreämpää aidan sillä puolen. Pahoin pelkään, että olen menettänyt sydämeni Suomelle.

torstai 16. tammikuuta 2014

Hiukopaloja kulttuurinnälkään

Yhtenä arki-iltana kyllästyimme tietokoneisiin ja telemööpeleihin. Hyppäsimme autoon ja ajoimme lähikaupunkiin, jossa oli kulttuuri-iltamat, live night.  Ilokseni pubin takassa loimusi tuli ja patterit olivat päällä - saattoi siis riisua päällystakin!

Illan anti oli kirjava, italialaisesta kansanmusiikista ja -tanssista isä ja poika-trubaduureihin ja lauluharmonioihin. Ahtaan pubin äänentoisto- ja valaistuslaitteet oli kytketty tusinan jatkojohdon avulla päätöpseliin seinässä. Mixeriksi päätynyt tyttö onnistui katkaisemaan sekä valot että äänen kahdesti, kun siirsi vahingossa tuoliaan. Tätä tervehdittiin irlantilaiseen tapaan hyväntahtoisin aplodein ja nauruin (- samoin kuin minua väliajalla, joka onnistuin kaatamaan mieheni guinness-tuopin pöydänreunalta lattialle). Jännitystä lisäsi taustaverho, joka oli arveluttavan notkolla keskeltä, liekö pyykkinarun varassa. Minä kärsin aina myötäjännityksestä, joten vei aikansa, ennen kuin rentouduin. Amatöörimäisestä laitetekniikasta huolimatta musisointi oli loistavaa, ja kummasti arjen huolet ja työmurheet unohtuivat, olo oli kuin puhdistunut illan jälkeen. Väitän, että vain live-esitys tuottaa sellaista energiaa.






Kulttuurin ei tarvitse maksaa miljoonia, taidenäyttelun voi pitää kahvilassa tai pop-up-kaupassa. Mikki ja piuhat rittävät konserttiin, kulut voi korvata arpajaisilla. Iltamien väliajalla kaksi vanhempaa naista möi arpoja, palkintoina arvatenkin lahjoituksia paikallisista kaupoista. Minun arpaonnellani voitin kolme lautasliinarengasta. Muisto musiikki-illasta takkatulen ääressä, siideriä lipittäen jäi kuitenkin ilmaiseksi.


Itä-Irlannissa on useita pieniä taidekeskuksia, joissa on vapaamuotoisia iltamia, konsertteja ja näyttelyitä - kaikilla on yleensä myös interaktiiviset Facebook-sivut:


Suurempaan kulttuurinälkään on Dublinissa tarjolla vaikka mitä. Tapahtumia ja festareita löytyy lähisukulaiseltani Kulttuuriketulta, tästä.

Dublin on myös täynnä hienoja museoita, joista useimmat aivan ilmaisia. Näihin palaan aina uudestaan:

  • Chester Beatty - maailmankuulu etninen esinekokoelma, josta en saa koskaan tarpeekseni. Eri maailmanuskontoja ja kulttuureita esitellään pyörryksiin asti. Sisäpiha on kivasti muutettu sisätilaksi, ja siellä on kahvila, josta löytyy etnisiä ruokia moneen makuun. Laktoosittomia, gluteenittomia ja vegetaristisia vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka, jopa suussasulavissa jälkkäreissä ja leivonnaisissa, mikä on harvinaista Irlannissa. Pieni mutta kiinnostava etnistuotteiden kauppa. Linkki tässä

  • National Gallery of Ireland - valtava historiallinen kuvataidekokoelma. Tammikuussa jokavuotinen Turner'in akvarellinäyttely, jota ei altisteta liialle valolle, niin eteerisiä maalaukset ovat. Kannattaa tutkia karttaa ja suunnistaa heti siihen osastoon josta on erityisen kiinnostunut, eikä tuhlata aikaa ja jalkoja turhaan (tärkeä neuvo vanhemmille jaloille). Iso ja valoisa atrium-kahvila. Vaarallisen iso kirja- ja julistekauppa. Linkki 

  • IMMA, Irish Museum of Modern Art - päiväretken arvoinen hyvällä säällä, vaikka multimedia-ultramoderni taide voi jättää kylmäksi. Silti, hauskaa meillä ainakin on joka kerran. Entinen sotilassairaala, jossa on iso kivetty sisäpiha, ulkona muodollinen puistopuutarha.  Hienoja lasimaalauksia entisessä sairaalan kappelissa ei valitettavasti pääse kuin varkain katsomaan (en siis julkisesti yllytä ketään, en yhtään).Tunnelmallisessa kellarikerroksessa holvikahvila, jossa hyvää ruokaa ja kahvia. Mielenkiintoisia asiakkaita.  Suositus / Varoitus: suosittu viikonloppukohde kulturelleille lapsiperheille.. Pikkiriikkinen kirjakauppa. Linkki






  • Collins Barracks on listallani käyntivuorossa - hienot ja runsaat esinekokoelmat. Viimeksi kuitenkin ärsyynnyin, koska kokoelma oli mielestäni käsittämättömästi järjestetty - eri aikakausien ja kulttuurien esineitä sekaisin samassa huoneessa, ilman mitään logiikkaa. Ehkä museo on vampattu uuteen uskoon? To be continued. Linkki