Näin se kävi

Minkälaista on paluumuuttaminen Suomeen? Miten se sujuu?

Heti perään: eläkeläisen paluumuutto. Sillä tarinoita on yhtä monta kuin on paluumuuttajaakin. Eläkeläisilläkin on eroa: kuka tulee sinkkuna, kuka leskenä, kuka toisen suomalaisen kanssa, kuka ummikko ulkomaalaisen. Joillakin voi olla aikuisia lapsia täällä, joillakin ei ole enää lähisukua lainkaan. Se, jolla on toinen asunto jo odottamassa täällä, on eri lähtökuopissa kuin sellainen jonka pitää aloittaa kiinteistövälittäjien sivuilta. Taloudellinen tilannekin ratkaisee paljon.

Aloitetaan siis rajaamalla aihe, kuten kunnon opintotyössä. Näin paluumuuttoni kävi:

Jäin varhaiseläkkeelle Irlannissa erityiskouluavustajan työstäni, kun itseäni vanhempi lähiomainen jo onnellisena porskutteli eläkeläisenä. Irlannissa eläkeläiset ovat kuin Herran kukkarossa: kansaneläkettä ei veroteta, julkisilla liikkuminen on koko maassa ilmaista - myös 'saattajalle' eli tässä tapauksessa minulle, terveyspalvelut ovat pääasiassa ilmaisia yli 70-vuotiaille, ja lista jatkuu. Koti-ikäväni oli silti hallitsematon.

Perheen suhteen löytyi vihdoin rako taloudellisesti. Irlannissa (kuten melkein kaikkialla maailmassa, vaikkei sitä Pohjoismaissa tule ajatelleeksi) vanhemmat kustantavat lasten yliopisto-opiskelut, eli mitään jipii, lapseni on nyt 18v ja olen vapaa -ilmiötä ei ole, vaan siitä se taloudellinen kivireki vasta alkaa, kun nuori muuttaa opiskelemaan. Minulla oli onnea. Vaikka kolme jälkikasvustani oli samaan  aikaan yliopistossa, yksi sai komean stipendin ja toisen opinnot maksoi osaksi valtio, joten pääsin helpommalla. En tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman tätä apua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Kaikki jälkikasvuni on nyt koulutettu ja työelämässä.

Tämän rumban loputtua tajusin, että nyt tai ei koskaan! Maksoin velat tunnollisesti pois ja aloin suunnitella paluumuuttoa. Kunnostin talon ja laitoin sen myyntiin, luovuin irtaimistosta ja autosta. Lähiomainen oli jo käännytetty ajatukselle Suomeen muutosta. Lyhyesti: olin kertonut, että nyt minä menen, haluatko tulla mukaan? Itse lähtö oli niin stressaava, että blogista tuli silloin terapiavuodatus. Linkki!

Tulimme siis Suomeen pienen muuttokuorman kanssa, netistä etukäteen löydettyyn vuokra-asuntoon. Olin katsellut asuntoja Suomessa jo vuosia - oikeastaan siitä lähtien kun se oli netissä mahdollista. Alun romanttisten, romahtamaisillaan olevien hirsimökkien sijaan alkoi näytölle ilmestyä rivitaloja ja kerrostaloasuntoja julkisen liikenteen lähellä. Lähiomainen huokasi helpotuksesta. Paikkakuntakin oli selvä: juurilleni kotikaupunkiin Hämeeseen, ainoa paikka jossa osaisin suunnistaa ilman karttaa.

Kävimme näytöissä ja pohdimme elämistä kiinteistöyhteisöissä. Irlannissa ei oikein tunneta termejä asunto-osake ja yhtiövastike, kiinteistönvälittäjien ei edes tarvitse mainita vastikkeita, tietoja pitää erikseen kysyä. Kaikki hinnat ovat myös ns. velattomia, toisen asuntovelkaa ei voi 'siirtää'. Jokainen asunto on erillinen kauppa ja omistussuhde, jokainen vastaa omista remonteistaan. Yksityisesti omistetut kerrostalot ovat sen verran uusia, etten tiedä, miten kiinteistöjen huolto kustannetaan, saati yhteiset remontit. Suurin osa Irlannin asunnoista on pari- tai rivitaloja, myös kaupungeissa, eikä kaukolämpöä ole. Meille idea asunto-osakkuudesta oli siis ihan vieras, halusimme asua omillamme. Helpottaa, kun ei tarvitse riidellä kuin yhden ihmisen kanssa remonttilaskuista! Oma piha ja rauha oli myös ykkösenä listalla. 

Kaikki tämä löytyi, ja olemme olleet onnellisia ratkaisuumme. Ei tarvitse kuunnella naapureita seinän takana eikä varoa oman elämisen ääniä. Saunan jälkeen voi vilvoitella omalla pihalla. Yllätin itseni myös puutarhan hedelmien säilöjänä. Lähiomainen voi rauhassa kontata kameransa kanssa kukkien ja hyönteisten perässä. Toivon, että voimme asua tässä hamaan loppuun asti, yksikerroksisessa mökissä.

Ehkä suurin muutos on ollut autosta luopuminen, minkä teimme monestakin syystä: rahansäästön ja kunnon säilyttämisen takia, ja säästyyhän ympäristökin. Julkisilla kyllä Suomessa pääsee maaseudullakin, kun valitsee radanvarren asunnon. Eläkeläiset saavat liput puoleen hintaan. Pitää vain tottua tarkkaan aikataulujen lukuun ja matkan suunnitteluun. Fillareilla on helppo liikkua suomalaisilla pyöräteillä, ja lähijuniin saa ne mukaan ilmaiseksi. Minun vanhempani eivät koskaan omistaneet autoa, joten ajatus ei ole minulle vieras. Opin ajamaan autoa Irlannissa pakon edessä vasta nelikymppisenä, kun muutin maalle, eikä julkisia ollut. Lähiomainen joskus haikailee auton perään sen tuoman vapauden takia, enkä poissulje sitä, jos vaikka liikuntakyky heikkenee. Pienen skootterin hän on itselleen hankkinut. Toisaalta haukon henkeä katsellessani näitä suomalaisia teräsvaareja ja -mummuja, jotka raahautuvat rollaattoreillaan ja potkukelkoillaan liikenteessä. Voihan sitä surkutella, Irlannissa omaiset kuskaavat vanhuksiaan paljon enemmän, mutta itsenäisesti liikkuminen on kyllä aina hyvästä!

Arki ei itse asiassa ole täällä kovinkaan erilaista kuin Irlannissa. Netistä löytyvät tutut irlantilaiset ja englantilaiset radio- ja tv-asemat, lapsiin pidetään yhteyttä Skypessä ja somessa. Lähiomainen on innostunut valokuvauksesta kuten ennenkin ja pitää kohta kolmannen näyttelynsä. Minä sen sijaan olen päässyt kiinni omaan kulttuuriini. Luen jatkuvasti, käyn lukupiireissä, kirjoituskurssilla, näyttelyissä ja tapahtumissa. Paljon voi harrastaa Suomessa ilmaiseksi! Luonto on myös aina lähellä, jokamiehenoikeus valtuuttaa samoilemaan.

Sitä kaipasin niin kovasti ulkomailla: omia juuriani, en jonkun toisen kulttuurin juuria. Vanhemmiten ne ovat tulleet minulle tärkeiksi. Vanhat kaverit ja sukulaiset maadoittavat tänne ja tuntuu kuin vihdoinkin kuuluisin jonnekin. Lähiomainenkin on solahtanut jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Mikäpä irlantilaista pysäyttäisi.

En kadu päivääkään paluumuuttoani. Ja nyt, kun olemme tutustuneet suomalaiseen terveydenhuoltoon, olen levollisella mielellä. Ainakin meidän kohdallamme palvelut ovat olleet ensiluokkaisia, monin tavoin parempiakin kuin Irlannissa. Suomessa on hyvä olla.

Jos paluumuutto mitenkään askarruttaa teitä ulkomaille päätyneitä, suosittelen verkostoitumista. Suomi-Seurasta saa neuvoja ja oppaita, Facebookissa on Paluumuuttajat-yhteisö. Mitä paremmin pohjustat muuttoa, sen helpompaa siitä tulee. 

Idean tammikuun blogiin sain kuuntelemalla Sisuradion ohjelmaa paluumuutosta.

Linkki Suomi-Seuraan.

Alla lähiomaisen kuvia lumesta, joka on nyt kyllä jo hävinnyt.

Pesä tyhjenee

This is...quide dice...

Raahasin pussukoita ja kasseja etuovesta sisään kokolattiamaton pehmustamaan eteiseen. Talon haju pakotti hengittämään suun kautta. Portaat olivat yllättävän kapeat ja jyrkät, tyttären studio apartment oli toisessa kerroksessa. 

Nämä studiot on tehty pilkkomalla yhden perheen kaksikerroksinen rivitaloasunto erillisiksi yksiöiksi. Talo oli varmaan rakennettu yli sata vuotta sitten. Minun nuoruudessani Lontoossa näitä olisi kutsuttu sanalla bedsitter, mutta nyt eletään nykyaikaa Dublinissa. Studio apartment Irlannissa tarkoittaa huonetta, jonka toiseen nurkkaan on tehty keittiötasot, toiseen vessa/suihkukomero. Suomalaiseen yksiöön sitä ei voi verrata. Tyttäreni asunto, arviolta noin 30 neliötä, jonka hän löysi kolmen kuukauden etsinnän ja jonotuksen jälkeen, maksaa 750 euroa kuussa. Sen päälle tulee sähkölasku, ja sähköllä lämpiää myös lämpöpatteri ja vesi. Onneksi hän jakaa kämpän kaverinsa kanssa. Laskin, että neljästä studiosta saa omistaja vuosituloja noin 36000 euroa. Sillä jo elää, varsinkin jos ei maksa veroja. Alkuperäinen hinta ei taida päätä huimata, noilla tuloilla sen maksaisi viidessä vuodessa.

Huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita, keittiökalusteet kolhittuja ja tahmaisia. Seinät ja katto oli maalattu hiljan, roiskeet olivat tuoreita keittiökaapeissa. Kokolattiamatto oli sen verran orgaaninen, että siihen olisi voinut kylvää keskisuuren herkkusieniviljelmän. Haju oli kuitenkin ellottavinta. 

Lähdin jäljittämään sitä kuin ajokoira, kuono kuvaannollisesti maassa. Toivottavasti ei vessa! Suihkukaappi oli suttuinen, muttei sentään haissut. Vessa toimi. Jääkaappi? Ei sekään. Mikrossa ui sentin kerros rasvaa pyörivän lautasen alla, minkä kuivasin paperipyyhkeellä. Liesituuletin oli melkoisen liimainen, mutta sekään ei selittänyt hajua. Suomalainen ei luovuta, mutisin. Mikäs se tämä oli?

Irlantilaiset rakastavat öljyssä uppopaistettuja ranskalaisia, kalaa ja makkaroita. Siihen on keksitty sähköllä ja termostaatilla toimiva keitin - liian monta keittiötä ja ihmistä syttyi tuleen avoimien öljykattiloitten lehahtaessa liekkeihin. Tämä vempain jökötti lieden vieressä, johto luikerteli vaarallisesti lieden taakse ja katosi liesituulettimen taa. Sisua. Avasin kattilan, ja hajun syy löytyi. Bingo! Pari litraa eltaantunutta paistinöljyä, moneen kertaan käytettyä. Kiipesin työtasolle etsimään pistorasiaa katonrajasta. Liesituulettimen sijaan rasiaan oli kytketty tämä uppopaistin (suomennos allekirjoittaneen, copyright myös jos se on uniikkiteos). En saanut töpseliä mahtumaan alas tuulettimen ja seinän välisestä raosta. Miten se oli sinne edes saatu? Johdossa oli paksulti muoviteippiä. Se oli vain leikattu kahtia ja paikattu sitten takaisin teipillä. Töpselin purkamiseen tarvittiin ruuvimeisseli. Screwdriver, anyone? Kysyin toiveikkaana. Ihmeekseni lähiomainen löysi autostaan partiolaisajoistaan tutun taikasauvan.

Swiss Knife on vempain, josta löytyy myös ruuvimeisseli, jolla töpseli purettiin auki. Johto luiskahti vihdoin alas. Entä mihin öljy? Sen tietää, mitä saa, jos kaataa pari litraa paistoöljyä joko viemäriin tai tiskialtaasta alas (elämä opettaa). 
Lähdin ostamaan kulmakaupasta isoja vesipulloja. Seuraava ongelma? Miten saada kaadettua öljy neliskulmaisesta kattilasta kapeasuiseen pulloon, ilman suppiloa. Pullosta olisi voinut leikata suppilon, innostui lähiomainen partiolaiseksi muuttuneena, Swiss Knife'a heilutellen. Ei tarvi, sanoin ja kaadoin öljyn nokalliseen salaattikulhoon ja siitä pulloon. Käsiä ei myöskään tarvi rasvata viikkoon.  Kolme litraa öljyä tuli, ja tiskiainetta meni puoli pulloa että päästiin kaikesta tahmasta eroon. Mitä öljy tekeekään ihmisen sisuksille?

Tyttärelle ohjeet kääriä rasvapullot sanomalehtipaperiin ja piilottaa roskikseen. Käytetty paistinöljy on oikeasti ongelmajätettä, ja sille on oma laarinsa kierrätyskeskuksissa. Luulin aina että isoissa kanistereissa oli jotain koneöljyä.

Testasin vesihanat: toinen toimi. Sitten sähköliesi (elämä opettaa). Poikani 5000 euroa/vuosi yliopiston kampusasunnossa koko lieden etuosa hajosi käsiin, kun testasin nappuloita. Nyt onneksi putosi vain yksi nappula, se joka säätää uunin. Yritin selittää tyttärelle, miksi uuni ei voi mitenkään toimia. Liedessä ei ollut mitään vipua, mitä nappula olisi voinut kääntää. (Tälle on varmaan teknisempi sanastokin). Vannotin, että hän mainitsee tämän heti vuokraisännälle, muuten rikotusta liedestä tulee korvausvaatimus. (Sanonko mikä opettaa).

Ärsyttävä kovaääninen piippaus, josta tytär oli valittanut, paljastui palovaroittimeksi, josta puuttui patteri. Lähiomainen kipaisi vuorostaan kulmakauppaan ostamaan patteria, ja asensi sen paikoilleen. Nyt ymmärsin edellisen asukkaan logiikan: jotta uppopaistin saatiin pistorasiaan, oli tuuletin kytketty pois, ja palovaroitin meni turhan usein päälle. Ratkaisu? Patteri pois koko varoittimesta. Miten he jaksoivat kuunnella piippausta, on edelleen mysteerio. Toisaalta, jos tulipalo syttyisi, ja alakerran portaitten kautta ei pääsisi ulos, pako onnistuisi vain ikkunasta hyppäämällä, koska varauloskäytävää ei ollut. Ohjeet tyttärelle miten evakuoida itsensä ikkunasta.

Alkuvuosina, kun kauhistelin Irlannin olemattomia paloturvallisuusssäännöksiä, suunnittelin koottavia teräksisiä nuoratikkaita, joita voisi myydä joka talon yläkertaan. Sitten luovuin, ei niitä kukaan ostaisi. Höh, olihan palovaroitin jo keksitty! Suomalaisia palotikkaita ei Irlannissa näe missään. Niitähän käyttäisivät vain murtovarkaat!

Naapurustoa. Tässäkin talossa on asukkaita. Miltähän vuosisadalta?

Tytär oli muistanut tuoda lemmikkieläimensä: Hamleys'in lelukaupasta ostettu pinkki possu, joka röhkii, kävelee ja heiluttaa saparoaan. Tytär osti sen dementoituneelle äidilleni, joka ihastui siihen ikihyväksi. Kun mummosta aika jätti, possu palasi lahjoittajalleen.

Tyttären kämppäkaveri oli töissä, mutta oli ehtinyt tuoda asuntoon tärkeimmät: neljä kaktusta (Äiti! Niitä ei tarvi KOSKAAN kastella!), lakanat, terveyssiteitä ja kuusi tölkkiä olutta jääkaappiin. Ja erittäin siron yhden hengen teekannun, josta tytär tarjoili yrttiteetä hikisille vanhuksille. Lähiomainen mutisi jotain oluesta ja minä lähdin hinkkaamaan käsiäni saippualla vielä kerran. Kotimatkalla autossa leijui erehtymättömästi paistinrasvan lemu.

Pesä taitaa olla nyt tyhjä. Eläköön tyhjä pesä!

Naisen aivot

Miehen ja naisen aivot toimivat eri tavalla, väitettiin BBC:n tiedeohjelmassa Horizon (Linkki). Miehen aivot synkkaavat ees taas, naisen poikkiteloin, noin kansantajuisesti ilmaistuna. Miehen aivoliikenne tukee kolmiuloitteista havainnointia, naisen monien asioiden tekemistä yhtaikaa sekä empatiaa. Siitä ei ohjelmassa päästy yksimielisyyteen, onko tämä biologista perua vai sosiaalistumisen seurausta.

Toivoisin, etten välittäisi ihmisistä niin. Kannan huolta perheenjäsenistäni ja sukulaisistani, jopa mieheni sukulaisista, unettomuuteen saakka. Töissä törmään vammaisuuteen ja nuorten perheongelmiin ja suren niitäkin. Jos nykyisyys helpottaa hetkeksi, löytyy menneisyydestä loputtomasti pohdittavaa ja suremista. 

Tällä hetkellä tunnen, etten elä omaa elämääni ollenkaan. Ajattelin keväällä, että kunhan mieheni pääsee kotiin sairaalasta ja paranee, kestän mitä tahansa. Se riittäisi. Elämällä on kuitenkin aina muita jekkuja nurkan takana.

Jälkikasvuni on selvinnyt aikuisuuden haasteista kukin tavallaan: yksi valitsi varman työllisyysalan, oman talon oston ja avioliiton. Toinen harhaili kymmenen vuotta eri kursseilla ja aloilla, pitkäaikaistyöttömänä ja opiskelijana, kunnes näyttää löytäneen intohimonsa: kiipeilyn. Kymmenisen vuotta sitten tätä ei olisi vakavasti voinut edes ehdottaa uraksi ja elinkeinoksi. (Tiedoksi epäilijöille - seinäkiipeily on kasvava bisnes, jolle on kysyntää!)

Kolmas jälkikasvustani ratkaisi valmistuttuaan alansa kroonisen työttömyyden - muuttamalla Uuteen Seelantiin, kuten tuhannet muutkin nuoret irlantilaiset.

Nuorin opiskelee yliopistossa tiedettä vakavasti ja määrätietoisesti, häntä ei koskaan ole tarvinnut lykkiä eteenpäin. Tähtäimessä on vähintään maisterintutkinto, jos rahoitus vain löytyy. Irlannissa maisteriksi opiskeluun ei saa opintotukea, ja lukukausimaksut ovat tällä alalla 8000-9000 euroa per vuosi.

Yksi kuitenkin aiheuttaa sijaiskärsimystä jatkuvalla syötöllä. Ei ensin osaa valita opintoalaa, harhailee, ottaa ja jättää, palaa kotiin, lähtee taas. Nyt vastavalmistuneena humkandina ei olekaan valmistunut yhtään miksikään. Töitä ei Irlannissa ole kuin tietyillä käytännön aloilla ja koska työnantajilla on valinnanvaraa, halutaan vähintään 2 vuotta kokemusta omaavia, alalla kuin alalla. Tätä puutetta paikkaamaan on nyhrätty lukemattomia valtion työllistämisohjelmia. 

Irlannissa on tapana nimetä pahamaineiset ja hyödyttömäksi havaitut valtion puljut uudelleen, kirkkaanvärisen ja modernimman logon kanssa. Korruptioskandaaleista kärähtänyt FAS on nykyään uudestisyntynyt INTREO. Pitkäaikaistyöttömille on puolipäivätöitä ja kuntoutustyöpaikkoja, on CE (Community Employment Scheme) ja sen pikkuveli TUS. RSS (Rural Social Scheme) tarjotaan kalastajille ja maajusseille. Sitten on vielä Gateway, Work Placement Programme, Revenue Job Assist, JobsPlus, ja lopuille lottokuponkeja postista, jotteivät näkyisi työttömyystilastoissa. Ammattiliitot ovat taisteluasemissa, koska budjettileikkausten takia kouluista lomautetaan työvoimaa: sihteereitä, koulunkäyntiavustajia ja vahtimestareita - ja tilalle otetaan työttömiä valtion tuella.

Nuorille työkokemusta kaipaaville on keksitty JobBridge. Siitä on kuitenkin kehkeytynyt aasinsilta, jolla kyyniset yksityiset työnantajat saavat ilmaista työvoimaa liki vuodeksi ja heti kohta hankkivat perään uuden. Ilmoituksissa luvataan hyödyllistä työkokemusta, mutta saman tien oletetaan alan syvällistä tuntemusta ja taitoja ja tutkintoja, joilla jo normaalisti elättäisi itsensä. Siis jos saisi kunnon töitä.

Tietoni ovat aiheesta mittavat, koska olen kuluttanut tuntikausia selaten työpaikkailmoituksia. Jos vapaa-aikaa jää, etsin asuntoja. Suomalaisesta äidistä aikuisten lasten ei kuulu asua kotonaan. Irlantilaisäidistä se olisi ihan luonnollista. Tyttäreni kanssa selaamme samoja ilmoituksia, hän läppärillään, minä IPadillä. 

Pääkaupunkiseudun asuntopula on sitä tasoa, että 300 eurolla kuukaudessa saa jo jakaa kaksoissängyn tuntemattoman kanssa - kerrossänky alkaa olla kalliimpi. Tänä vuonna poikani löysi kuin ihmeen kaupalla kellarikerroksen kostean kamarihuoneen, josta maksaa 500 euroa kuussa ja jakaa tupakeittiön kolmen muun opiskelijan kanssa. Lämmityslaskuihin ei vanhassa talossa kannata investoida, untuvamakuupussissa pärjää pikkiriikkisessä huoneessa.


En tiedä, mikä vaikutus pitkäaikaistyöttömyydellä on nuoreen. Itse olin aina töissä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessa Suomessa kaikki aikuiset kävivät töissä, en tuntenut yhtäkään työtöntä, mitä nyt joitain vanhoja kaljaveikkoja näki baareissa. Mikä lie muuttunut yhteiskunnassa, kun töitä ei enää löydy? Tässä on jokin solmu, joka ei maalaisjärjellä aukea. Työtä kun Irlannissa olisi esimerkiksi fysioterapeuteille. Jonot hoitoon ovat pitkiä, työikäinen kansa sinnittelee kremppojensa kanssa, vanhukset rappeutuvat. Terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Virat on kuitenkin jäädytetty julkisten leikkausten takia. Kalliisti koulutetut fysiot matkustavat hoitamaan uusseelantilaisia ja kanadalaisia vanhuksia.

Nuoria valmistuu myös kasapäin tutkintoihin, jotka eivät valmenna yhtään mihinkään. Jos yhteiskunnalla ei ole varaa kuntouttaa tekolonkkapotilaita, ei sillä ole varaa kulttuuriin, kirjallisuuteen tai filosofiaankaan. Kannattaisiko pikemminkin jäädyttää nämä opintopolut ja opettaa kaikkia keksimään tietokonepelejä ja kiipeilemään pitkin seiniä? Sille olisi juuri nyt kysyntää.

Äidit ja isät Irlannissa valvovat, murehtivat ja purkavat kiukkuaan politikkoihin: tehkää jotain! Vanhempien elämä on hyllyllä odottamassa, kunnes jälkikasvu löytää paikkansa. Ne onnettomat, jotka putoavat opinnoista ja työelämästä ja menettävät asuntonsa ja välit perheeseen, istuvat makuupussissa Dublinin katukäytävillä ja odottavat kolikoita pahvikuppiin.

Minun tyttärelläni on sentään turvaverkko, joka koostuu hätääntyneestä äidistä, joka tekee kaikkensa, jottei näin kävisi omalle lapselle. 

Naisen aivot näköjään vinksahtavat jo silloin, kun ensi kertaa näkee ultraäänikuvassa uuden elämän. Huolehtiminen toisesta ei enää ole valinta.

Peppi Pitkätossu, haamutalot ja hylätyt hevoset

Joskus ei tiedä, hirnuisiko vai itkisi, kun lukee lehtien otsikoita Irlannissa. Siihen tarkoitukseen ne on kai väsättykin. "5 miljoonaa hevosiin", oli eräs otsikko. (linkki tästä ) 
Kyseessä ei ollut ravihevosiin sijoitettu summa, vaan viimeisten poliisioperaatioiden kulut. Irlannissa on tuhansittain "villejä" hevosia, joista kukaan ei pidä huolta. Kiertolaisväestö (en keksi parempaa suomennosta travellers-termille) perinteisesti matkusti hevosilla ja rattailla, ja edelleen pitää hevosia, usein lie'assa tienposken heinää syömässä. Lama on kuitenkin aikaansaanut sen, että muutkin hevostenomistajat jättävät hevosensa heitteille, koska niiden ylläpito maksaa maltaita. Ne päätyvät kurjaan kuntoon, saavat matoja ja nälkiintyvät. Niiden pyydystämisestä ja lopettamisesta tulee kuluja viranomaisille. Viime vuonna lopetettiin liki 2000 irtolaishevosta. Viimeaikainen hevos-hampurilaisskandaali jätti ikävän maun (!) tämänkin ongelman sivuilmiönä. Mihin hevot päätyvät? (LInkki tästä)

5 miljoonalla voitaisiin tehdä paljon muutakin laman runtelemassa maassa, mutta tämä on yksi Irlannin ikuisista ongelmista, kuten kulkukoirat ja -kissatkin.

Samassa lehdessä on otsikko "haamuasuinalueista", ns. ghost estates. Nousukaudella rustattiin taloja ties mihin peräkyliin, joissa ei ollut mitään palveluja tai työpaikkoja, julkisesta liikenteestä puhumattakaan. Laman tullen kellään ei ollut enää varaa lunastaa taloja. Nyt taloja on alettu purkaa, koska rakennusfirmat menivät konkurssiin, talot ovat olleet säiden armoilla ja ränsistyneet. Samaan aikaan asuntopula kaupungeissa nostaa vuokrat tähtiin.

Nuorimmaiseni maksaa Dublinissa 400 euroa kuussa kenkälaatikosta, johon juuri mahtuu sänky ja pöytä.  (Opintoraha, jota anottiin jo kesällä, tullee jonakin päivänä vihdoin poikani pankkitilille, kunhan anomuksia raahaava postimuuli kompuroi ylös mäkeä Irlannin rahansiirron paralleeliuniversumissa, kenties joulupukki tuo sen savupiipusta? Mutta se on jo toinen blogi.) 

Olohuoneen, jossa on hella ja tiskipöytä, sekä luurangoille mitoitetun suihku&vessahuoneen hän jakaa kahden muun opiskelijan kanssa. Pojat vetivät pitkää kortta siitä, kuka saa sen huoneen, johon ei mahdu edes yöpöytää. Poikani hävisi. Liesituulettimesta roikkuu vanhaa rasvarähmää (tippuu kuulemma ikävästi paistinpannulle yllättäen lämmitessään!). Kokolattiamaton alkuperäinen väri on epäselvä. Musta home kiertää seiniä lattianrajassa. Vuokraisäntä tienaa laatikkoasunnosta 1200 euroa kuussa, ja tämä on vain yksi asunto vanhassa talossa jonka hän omistaa. Poikani oli onnessaan, kun löysi niin halvan asunnon "vain" 5 kilsan päässä  yliopistolta, pääsee pyörällä matkat.

Kun valitan asunto-olosuhteista irlantilaisille, syttyy heidän kasvoilleen nostalginen ilme: "Ah! Opiskelijaelämää! Sellaistahan se on!" Eli ei pidä odottaakaan parempaa.

Tällaisissa asunnoissa asuu nykyään kuitenkin myös työssäkäyviä ja perheellisiä ihmisiä, koska laman turruttama talous ei enää suosi asuntolainoja ja vuokra-asunnoista on taas pula. Irlannin omistusasuntokulttuurissa on vuokraaminen aina ollut tilapäistä ja poikkeus, toisin kuin Suomessa. Vuokralla asuminen on epävarmaa, sopimukset summittaisia, ja takuurahasta saa usein tapella turhaan sopimuksen päättyessä.

Vuokralaisia, jotka elävät sosiaaliturvan varassa, tuetaan valtion asumistuella. Irlanti kulutti viime vuonna siihen 500 miljoonaa euroa. Tämä raha menee siis suoraan yksityisille asuntosijoittajille, jotka vuokraavat asuntojaan, usein veronmaksua vältellen.

Yksinkertaisempikin matemaatikko, kuten Kulttuurikorppikotka, näkee että sillä summalla voisi joko rakentaa kunnan asuntoja - joissa nykyään on kaksinkertaiset ikkunat ja keskuslämmitys - tai kunnostaa valtiolle haamuasunnot. Hei, ja tästä syntyisi niitä kipeästi kaivattuja työpaikkojakin rakennusalalle! Jostain syystä yksinkertainen on liian haastavaa irlantilaisille poliitikoille. Luulen, että hyväveliverkostot tekisivät suurhälytyksen, jos yksityisvuokratuki otettaisiin pois tai kunnat alkaisivat rakentaa.

Lehtien kaksi tarinaa yhdistyivät tänään hilpeän anekdoottisesti, kun kuulin työtoverilta, että yhdellä Galway'n haamuasuntoalueella on talojen asukkeina irtolaishevosia!

Irlanti on ihmeiden saari, jonka rinnalla Peppi Pitkätossunkin seikkailut kalpenevat.

P.S. Juttuun kuuluvat hevoskuvat sain Forgotten Horses Ireland -järjestöltä, joka tekee täysin vapaaehtoista ja tosi arvokasta työtä pelastaakseen hylätyt hevoslaumat. Heidän nettisivunsa tekivät minuun vaikutuksen - Irlanti on myös hyväntekeväisyyden luvattu maa. Annoin heille raha-avustuksen kuvien käyttöä vastaan. Tässä linkki, mutta en suosittele Kuvagalleriaa ennen ateriointia!