Minun Eeva Kilpeni

 Eeva Kilpi on kirjailija ja runoilija, joka on jättänyt minuun syvimmät jäljet. Olen kantanut hänen runojaan muistissa vuosikymmenien ajan, silloinkin, kun en voinut kuulla enkä lukea äidinkieltäni missään. Se on aika paljon.

Teini-iässä löysin hänet kirjaston tuoksuvilta hyllyiltä ja palasin aina hakemaan lisää. Vähäisistä koululaisen ja opiskelijan rahoistani liikeni hänen runokirjoihinsa ja romaaneja olen täydentänyt antikvariaateista Suomen-lomilla, kun vielä asuin Irlannissa. Minulla on luullakseni koko hänen tuotantonsa alusta viime vuosiin asti. Viimeisin löytö oli Anna-Riikka Carlsonin Eeva Kilpi - nämä juhlat jatkuvat vielä (2024), eräänlainen Eevan elämän kuvaus kustannustoimittajan ja ennen kaikkea ystävän näkökulmasta, ei elämänkerta kuitenkaan.  

Villi, melankolinen sanantaituri on nyt jo 96-vuotias, eikä enää kirjoita. Muistan surreeni, kun hän kirjoitti siitä, miten elämä hiipuu ja vanhuus koettelee. Hän oli silloin 70-80-vuotias! Koskaan ei voi tietää, miten pitkälle elämä vie. 

Mikä minua Eevassa kiehtoo? Karjalaisuus, lämpö, huumori, rehellisyys, aitous. Sanoista eläminen ja niiden kautta elämän kokeminen. Järisyttävin löytö teini-iän identiteettiä etsiessäni oli kuitenkin hänen kirjansa Tamara (1972), jossa kerrankin oli nainen, joka oli sekä älyllinen että eroottinen. Hänen elämänvalintojaan - ja suhdettaan vammaiseen miespäähenkilöön - voi kritisoida, mutta minulle se oli oven avautuminen maailmaan, jonka tiesin olevan olemassa, mutta josta en löytänyt mitään merkkejä kirjallisuudessa. Mieskirjailijoiden eroottisiin naisiin en osannut samastua mitenkään, ja monelle kirjoittavalle naiselle se alue elämästä oli ongelmallinen, ei iloa ja rauhaa tuova. Nykyään erotiikasta ja omasta seksuaalisuudesta avoimesti kirjoittavia naisia on pilvin pimein, mutta 1970-luvulla se oli harvinaista. Eeva Kilpi mursi tabuja niin että rytinä kävi. Ei ihme, ettei häntä silloin ymmärretty.

Toinen alue, missä hän oli huikeasti aikaansa edellä, oli hänen luontosuhteensa. Hän kyseenalaisti vesakkomyrkytykset ja avohakkuut ennen kuin niistä juuri kukaan välitti. Taisi saada aikamoisen hörhön maineen. Carlsonin kirjassa on kuvia Eevan mökiltä ja kaupunkiasunnon takapihalta, ja kyllä siellä villi luonto kasvaa vyötärölle asti! Eeva tunsi kadehdittavan hyvin Suomen kasvit, hyönteiset ja puut ja kertoi niistä niin että ne haistoi ja tunsi. Mökillään hän puhutteli kivijalan alla asustavaa kyykäärmettä siinä missä perhosia ja koiranputkiakin.

Kolmas kiinnostava asia hänen kirjoissaan on kieli. Se rönsyää ja kuikertaa, lähtee lentoon ja käpertyy, tunnetilasta riippuen. Karjalan murre ei käy päälle mutta kuuluu aina välillä. Tämä liittyy myös hänen kuvauksiinsa ihmissuhteissa, jotka hän usein koki äärimmäisen vaikeiksi, introvertti kun oli. Harvojen kirjojen päähenkilöitä muistan edelleen ilmisevästi kuten Häätanhun (1973) Anna Marian, tai Tamaran lapsettoman nuoren emännän. Törmäykset ihmisiin olivat aina kivuliaita, syvällisiä ja ristiriitaisia. Vähän väliä löytyy jokin filosofinen ajatus, jonka haluaa alleviivata tai korostaa kynnellä poikkiviivalla reunaan - kaikki kirjani ovat näitä täynnä. 

Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista lukea, miten Kilpeä syrjittiin vasemmistolaisella 70-luvulla, koska hän ei halunnut sitoutua puolueisiin ja uskalsi kirjoittaa avoimesti Karjalan menetyksestä. Ihmisen ääni (1976) -kirjassa hän kertoo näistä paineista, yksityisestä parkaisusta taiteilijan sitoutumattomuuden puolesta. Mielenkiintoista on myös lukea hänen suhteestaan kustantajiin ja julkisiin esiintymisiin. Varsinkin, kun nykyään kirjailijoilta vaaditaan suostumista kirjamessujen valokeiloihin, matineoihin ja lavaraateihin. Näin toteaa Eeva: Kirjailijan esiintymisen tarjoama varsinainen opetus on: Katsokaa, tämäkin puhumista kuollakseen pelkäävä ihminen puhuu. Hän ilmaisee mielipiteensä pohjattomasta arkuudestaan huolimatta. Mene ja tee sinä samoin.

Rakkaus on kuitenkin se teema, jonka ympärille kaikki Kilven tuotannossa kiertyy. Sen vaikeus, yllättävyys, se miten emme koskaan opi ymmärtämään toista ihmistä. Yksin Eeva taisi elämänsä viettää avioeronsa jälkeen, monista suhteistaan huolimatta - liekö ollut edellytys kirjailijan ammattiin? Hän on aina suojellut yksityiselämäänsä kiivaasti ja minusta aivan oikeutetusti. Mikä oikeus lukijoilla on tietää, mistä mikin kohtaus tai juoni on todellisuudessa syntynyt? Jos jokin teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, en välttämättä halua tietää. Autofiktio on minusta tahallista itsensäpaljastusta, joka vie taian kirjasta. Itse kirjoittajana tiedän, että mikään teksti ei sovi yks' yhteen todellisuuden kanssa, vaan on sekoitus kaikkea, mistä syystä se on fiktiota.  Ainoa todellisuutta faktuaalisesti kuvaava teksti on ehkä poliisiraportit, joissa subjektiiviseen tulkinnanvaraan jätetään mahdollisimman vähän. Kaikki muu on fiktiota ja tulkittua jonkun siivilän läpi.

Eeva Kilven teoksia voin lukea aina uudestaan. Ikä on tuonut lukemiseen uusia ulottuvuuksia, ja kauan samastuin hänen Karjalan-kaipuuseensa oman koti-ikäväni takia. Iän myötä olen myös miettinyt, miksei Tamaran seikkaileva nainen nähnyt sitä, mikä oli ilmeistä kirjassa. Vain vammainen päähenkilö rakasti häntä ehdottomasti ja sellaisella voimalla, että sen varassa Tamara olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä tarvittiin koko oma elämäni tämänkin ymmärtämiseen?

Carlsonin kirjassa on paljon valokuvia Eevan elämästä, joita en ole koskaan nähnyt. Kaunis hän oli aina, mutta nuoruudessaan muistutti aivan Ingrid Bergmania. Oli jännää myös nähdä hänen kirjojensa paikat, niin kuin niitä olen vuosien varrella kuvitellut.

Jos lukijoissa vielä on joku, joka ei ole Eeva Kilpeen tutustunut, suosittelen aloittamaan romaaneista ja novelleista. Runot ovat myös helppolukuisia ja jäävät mieleen, niitä myös lainataan jatkuvasti edelleen julkisuudessa. Kirjaston esittelyssä Carlson kertoi saaneensa vielä lisää Kilven materiaaleja, pahvilaatikoita on kuulemma nelisenkymmentä: kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja. Joskus ehkä saamme kurkistaa niihinkin?

Kuva kirjaston täydestä salista, copyright Hämeenlinnan pääkirjasto. Itse Eevaa en ole koskaan päässyt livenä kuuntelemaan, mutta hänen kirjansa elävät kanssani ikuisesti. Haastatteluja ja tuotantoa voi katsastaa tästä.

Ja lopuksi joku hänen oivaltavista runoistaan.

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja, mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

Luovuuden siunattu hulluus

Mist in the Vale of Avoca

Marraskuu, pimeän aika, kun lapsetkin syntyvät nyrkit silmillä... Kuka sen sanoi? Etsin runoa tai lausetta, jonka tiedän lukeneeni jostain. Saattaa olla Eeva Kilpeä, mutta en löydä. Minulla on likimain kaikki hänen teoksensa, joten etsimistä riittää. Ehkä pääasia on, että lause on jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi. Usein käy mielessäni jokin hänen runonsa tai lause jostain hänen teoksestaan. 

Olen kirjoittanut Eeva Kilvelle kahdesti, ensin nuorena teini-ikäisenä, sitten myöhemmin, keski-iässä. Molemmilla kerroilla kiitin häntä. Kiitin, että hän puki sanoiksi tunteeni ja ajatukset, jotka ovat seuranneet läpi elämän. Silloinkin, kun asuin ulkomailla, enkä kuullut tai lukenut sanaakaan suomea mistään ja kieli eli vain päässäni, muistissani. Silloin se antoi voimaa, äidinkieli oli salakieli, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa vaikeassa elämäntilanteessa. Jotain olin ilmeisesti kuitenkin tullut paljastaneeksi lempiromaanini Tamaran juonesta, kun yksi Kilven runokirjoista revittiin kappaleiksi. Se oli punakantinen pokkari, lehdet repeytyivät helposti. Silloin se oli katastrofi, mistä olisin saanut runot  takaisin? Muistiani ja mieltäni vaan ei voinut kukaan tuhota, vaikka kehoani revittiin. Se taitaa olla äärimmäinen pettymys sadisteille: uhrin mieltä ei voi lopullisesti rikkoa, vuosikymmenienkin jälkeen ihminen voi onnistua pelastumaan ja pakenemaan.

Tästä minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta mieli tekee tepposiaan kun sormet asettuvat näppäimistölle. Halusin kertoa taiteen voimasta, ja miten tärkeää palaute on jokaiselle taiteilijalle. Alkaen lapsuuden hentoisista piirtelyistä ja kirjoituksista, lauluista ja musisoinneista. Itse muistan aina kirjoittaa jotain näyttelyjen vieraskirjaan, ja muusikoille yritän päästä kertomaan, jos pidin kuulemastani. Yleensä he ovat noloja ja kuittaavat kiitokset nöyrästi. Silti tiedän, miten paljon palaute merkitsee.

Twelve Pines, Galway

 

Clew Bay, Co. Mayo

The Madonna of Letterfrack Industrial School

Lähiomaisen Irlannin valokuvanäyttely päättyi juuri, ja lueskelin ilolla (ja käänsin) kehuja ja kiitoksia vieraskirjasta. Paikan päällä myös muutama tuli juttelemaan, mikä Suomessa ei ole ollenkaan niin tavanomaista. Moni kommentoi, että matkakuvien näkeminen Irlannista on mannaa, kun koronan takia ei pääse matkustamaan. Suoritimme lopuksi  yleisöarvonnan, laatikkoon pudotettujen 'lempparikuvien' numeroiden joukosta, palkintona teostöitä. Arpalippuja oli toista sataa! 

Joskus taiteilijaan iskee epäusko: mitä järkeä? Varsinkin kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Näyttelyihin menee kuukausien, vuosienkin työ, yöunet, paljon rahaa ja silkkaa fyysistä uurastusta. Voi olla, että mitkään tahot eivät noteeraa, kävijät eivät kommentoi, saldo on pahasti miinuksella. Varasto täyttyy vanhoista töistä. Kirjailijoiden käsikirjoitukset palaavat hylsyinä kustantamoista. Jos onnistuu julkaisemaan, arvioita ei tipu hyvään eikä pahaan, ja kirja löytyy kohta alennuslaarista. Miksi tehdä tällaista työtä?

Aavistin jo nuorena, ettei taidemaailma, niin kuvataide kuin kirjallisuuskaan ole minua varten. Näin miten vaikeaa sillä oli elää ja miten riippuvaisia taitelijat olivat suosiosta, apurahoista, kritiikeistä. Vaistomaisesti tajusin, että itsetunnon syntyminen  toisten arvioista on tuhoisaa. Kilpailua on paljon, kaikki eivät voi menestyä. Vielä pahempi näytti kohtaavan näyttelijöitä, muusikoita ja laulajia: aplodit ja täydet katsomot olivat se unelma. Niille, jotka menestyivät, se oli varmasti upeaa. Miten kävi niille, jotka tajusivat, ettei luovuus tuota edes elantoa, saati hyväksyntää muitten silmissä. Jotkut siirtyivät tienaamaan elantonsa opetustyöllä, vaikkei se aina ruokkinut omaa luovaa työtä. Nuorten ja lasten kanssa työskenteleminen tietty voi olla antoisaa sinällään.

Monet taiteilijat, jotka säilyvät eläkeikään jonkinmoisissa ruumiin ja sielun voimissa, ovat hippusen katkeria ja kyynisiä. Tekevät työtään, koska luovuus pakottaa, vaikkei siinä oikein ole enää mitään järkeä. Sen takia palaute yleisöltä on niin tärkeää. Se ei maksa mitään, mutta voi pelastaa jonkun päivän. En tarkoita sellaista ylenpalttista ylitsevuotavaisuutta, jota joissain nimeltämainitsemattomissa kulttuureissa harrastetaan, ilman sen painavampaa aihetta, vaan ihan rehellistä kiitosta, jos työt liikuttivat. Muutama sanakin, hienoa tai jänniä töitä riittää. Itse olen sen verran rehellinen, etten voi kehua, jos ei ole kehumista, mutta useimmiten näyttely, konsertti tai kirja on antoisa. 

Näinä rajoitusten, sulkemisten ja peruutusten aikoina arvostaa todella kaikkea livenä. Juuri nyt Kanta-Hämeessäkin voidaan taas alkaa sulkea kaikkea, joten on selvittävä kirjojen, netin ja radion avulla mitä tulee kulttuuriin. Miettikääpä, mitä tekisimme ilman satoja ja tuhansia taiteen alan työntekijöitä, jotka pitävät mielenterveyttämme yllä!

Lopuksi kirjailijoiden Grand Maman, Eeva Kilven pisteliäs runo, kun häntä oli - taas kerran - käyty haastattelemassa kirjailijuutensa takia. Kilpi myöntää inhoavansa esiintymisiä, kirjailijapaneeleita, haastatteluja ja julkisia tilaisuuksia, vaikka tietää että se on tärkeä osa kirjailijan ammattia. Mieluiten hän olisi kai vain kirjoittanut kirjojaan ja runojaan yksinäisyydessä. Monet kirjoittavat ihmiset ovat introvertteja, elävät päänsä sisällä, eivät kestä esiintymisiä ja puhumista, allekirjoittanut mukaanlukien. Silti kirjoittaminen on kuin hengittämistä: ilman on tukalaa. Näin Eeva Kilpi v. 1976:

Reportterin mentyä

haastattelen pihassa kuminaa:

"Miten päätitte olla mauste?"

Viisautta ja intohimoa

Ihan pakko purkaa tämä, vaikka se kuuluisi ehdottomasti päiväkirjaosastoon. En ole koskaan ollut hyvä syvimpien tuntojeni jakamisessa edes ystävieni tai rakkaimpieni kesken, perisyntini on ylpeys ja tyynen julkisivun ylläpito hinnalla millä hyvänsä. En tiedä mistä se johtuu, ehkä synnyin vetoketju suussa ja se on jumittunut pysyvästi. En halua jakaa ongelmia ja ikäviä ajatuksia, alemmuudentuntoja ja masennuksia. Olen aina etsinyt elämästä harmoniaa, älkääkä nyt naurako. Julkisuuden tai kunnian tavoittelu on minusta alentavaa ja turhaa, oli jo nuorena. Maallista mammonaa opin arvostamaan vasta kun sitä ei ollut eikä sitä saanut.

Minua vaivaa juuri nyt siis kateus. Ihan hillitön, pohjaton, kyyneleet silmiin tuova kateus nuorempia ihmisiä kohtaan. Ollapa 30-vuotias! Tai edes nelikymppinen. Voisi ehtiä vielä vaikka mitä. Kulutin parhaat, energisimmät vuoteni suurperheeni ja avioliittohelvetin parissa, kykenemättä tekemään mitään muuta. Kirjoittajana tyrehdyin kielenvaihdoksen myötä, kun en osannut ilmaista itseäni englanniksi. Elämässäni on vuosikymmen, jonka aikana syntyi tasan yksi päiväkirja, hajanaisia purkauksia ja huutoja. Sitä ennen syntyi ainakin yksi iso vihko vuodessa, joskus useampikin. Kirjoitin nuorena runoja ja tarinoita, yrittelin romaanejakin. Englanniksi olin aivan tukossa. En edes kuullut tai lukenut äidinkieltäni missään ennen internet-aikakautta. Kun vihdoin sain takaisin yhteyden nykysuomeen ja uskaltauduin kirjoittajakursseille, totesin, ettei äidinkieleni ollut mihinkään kadonnut, ruostunut vain. Kirjoitan todennäköisesti 1970-luvun suomea edelleenkin. Uudet ilmaisut tarttuvat minuun nihkeästi. Trendit eivät ole minua muokanneet.

Kuvataidetta aloin harrastaa vasta lähes nelikymppisenä, kun nuorin oppi kävelemään. Yhdessä varhaisimmasta öljyväritöistäni on hänen palleroinen jalanjälkensä, kun takanreunukselle kuivumaan nostettu maalaus putosi ja hän astui päälle. Aika oli kortilla mihinkään omaan.

Nyt tuntuu kuin aika ja elämä loppuisi kesken. 

Koko ajan pelkään jotain kaiken muuttavaa sairautta, omaa tai lähiomaisen. Tiedän, että se on järjetöntä, koskaan kun ei tiedä. Nuorena elämä jatkui loputtomiin, oikeastaan tylsästi. Vuosi oli niin pitkä aika, ettei sitä voinut edes kuvitella. Elämässäni oli kausia, jolloin en tiennyt, missä maanosassa asuisin seuraavana vuonna. Nyt tuntuu, että vaikka kävelytahti on hieman – siis hieman  – hidastunut, aika ja päivät vilistävät nopeutettuna niin että hämmästyy: taas on maaliskuu! Jälkikasvuni viettää pyöreitä päiviä, ja tuntuu kuin he ottaisivat minua kiinni. Kolmikymppisenä sain kolmannen lapseni, ja hän täytti nyt kolmekymmentä. Minun on ihan pakko olla häntä rutkasti vanhempi. Niin outoa on ajankulu, että kun nuorimman tyttären kanssa puhuimme keskimmäisen lähestyvistä kolmekymppisistä, hän kysyi: Äiti, missä sinä olit silloin? Laskin vuotta ja mietin, missähän minä olin ja mitä tein. Ai niin joo, olin synnyttämässä. Päivän naurut.

Itse asiassa aikaa on minulla nyt enemmän kuin koskaan. Pääsin pois turhauttavasta päivätyöstä pienelle varhaiseläkkeelle ja voin omistautua kirjoittamiselle, lukemiselle, piirtämiselle ja kulttuurille. Rahatilanne on tietty surkastunut, mutta se oli harkittu päätös. Ihminen tarvitsee aikaa, ei rahaa elämiseen. Silloin kun on töissä, on rahaa muttei aikaa.

Joillekin on onnistunut se, että tekee mieleistään työtä ja elää sillä. Jos kuulut tähän kategoriaan, kiitä onneasi – tai itseäsi hyvistä valinnoista. Tässä kohdin kateus sumentaa silmäni. Ehkä se on some-kateutta, toisten julkisivujen katselemisen aikaansaamaa angstia. Miksen minä? Sitten tulevat alemmuudentunto, vähättely, itsensä lyttääminen. Tiedänhän minä, että kateus on turhaa. Hätkähdyttävän usein olen kadehtinut jotakuta, tietämättä mitä julkisivun takana piilee, ja kuin kirouksena usein tälle ihmiselle on sitten tapahtunut jotain kauheaa. Niin että se siitä kadehtimisesta. Parasta, mitä kadehtiminen voi saada aikaan on se, että tekee elämälleen ja valinnoilleen jotain. Tässä iässä on vain aika loppumassa. Pitää elää kuin viimeistä päivää. Mitään ei kannata jättää sitku-periaatteella tulevaisuuteen.

Joskus elämä jatkuu ja jatkuu, ja terveys säilyy, ja järki päässä. Lempikirjailijani  Eeva Kilpi on nyt 91-vuotias. Hän on jo kertaalleen julkaissut Kuolinsiivous-nimisen kirjan, ja julkaisee edelleenkin lisää muistiinpanojaan, nyt Sinisen muistikirjan. Hän suri jo varhain vanhenemista, ja siitäkin on nyt monta vuosikymmentä! 

Lainaan Simopekka Virkkulan tekemää haastattelua 10.3.19 (se on vain Hämeen Sanomien tilaajille, en voi siis linkittää):

Eeva Kilpi oli 2000-luvun alussa vähän päälle seitsemänkymppinen, mutta jo tuskallisen tietoinen vanhuuden viheliäisyydestä.

“Vanhan mieli on väliin niin hauras että se tuntuu hajoavan kuin usva yöhön.”

Jyrkimmillään Kilpi julistaa vanhuuden olevan “järkyttävä kokemus”.

Toisinaan vanhuudelle heltiää muutama armollinenkin sana: ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa, ydin ei vanhene. Sitä paitsi ikä tuo “suurta sielullista runsautta”.

Miltä vanhuus tuntuu nyt, kun kokemusasiantuntijuutta on kertynyt yli viisitoista vuotta lisää? Merkitseekö ikä vitsausta vai viisastumista?

– Kunpa tietäisi! Mie en ole vielä kokonaan elänyt tätä elämää. Ties mitä voi tapahtua.

Näihin sanoihin on hyvä nojautua. Jos Eevakaan ei tiedä, ei pidä minunkaan murehtiman. Nuorempien kadehtiminen on vain hetkellistä vision sumenemista. 

Näin hän kirjoitti jo vuonna 2000 (Kootut runot 1972-2000):

Missä viivyt, seesteisyys?

Missä aikailet, tyyneys?

Kuinka kaipaankaan kaikkea sitä

mitä ikääntymisestä on luvattu ja kirjoitettu.

Vai eikö mitään siitä tulekaan

minun osakseni, oi Elämä?

Pelkkää viisautta ja intohimoa vain

hautaan saakka,

niinkö, oi Kohtalo?

Salli minun levähtää hetki

käsivarsillasi, oi Vanhuus,

ennen kuin kuolen.