Näin se kävi

Minkälaista on paluumuuttaminen Suomeen? Miten se sujuu?

Heti perään: eläkeläisen paluumuutto. Sillä tarinoita on yhtä monta kuin on paluumuuttajaakin. Eläkeläisilläkin on eroa: kuka tulee sinkkuna, kuka leskenä, kuka toisen suomalaisen kanssa, kuka ummikko ulkomaalaisen. Joillakin voi olla aikuisia lapsia täällä, joillakin ei ole enää lähisukua lainkaan. Se, jolla on toinen asunto jo odottamassa täällä, on eri lähtökuopissa kuin sellainen jonka pitää aloittaa kiinteistövälittäjien sivuilta. Taloudellinen tilannekin ratkaisee paljon.

Aloitetaan siis rajaamalla aihe, kuten kunnon opintotyössä. Näin paluumuuttoni kävi:

Jäin varhaiseläkkeelle Irlannissa erityiskouluavustajan työstäni, kun itseäni vanhempi lähiomainen jo onnellisena porskutteli eläkeläisenä. Irlannissa eläkeläiset ovat kuin Herran kukkarossa: kansaneläkettä ei veroteta, julkisilla liikkuminen on koko maassa ilmaista - myös 'saattajalle' eli tässä tapauksessa minulle, terveyspalvelut ovat pääasiassa ilmaisia yli 70-vuotiaille, ja lista jatkuu. Koti-ikäväni oli silti hallitsematon.

Perheen suhteen löytyi vihdoin rako taloudellisesti. Irlannissa (kuten melkein kaikkialla maailmassa, vaikkei sitä Pohjoismaissa tule ajatelleeksi) vanhemmat kustantavat lasten yliopisto-opiskelut, eli mitään jipii, lapseni on nyt 18v ja olen vapaa -ilmiötä ei ole, vaan siitä se taloudellinen kivireki vasta alkaa, kun nuori muuttaa opiskelemaan. Minulla oli onnea. Vaikka kolme jälkikasvustani oli samaan  aikaan yliopistossa, yksi sai komean stipendin ja toisen opinnot maksoi osaksi valtio, joten pääsin helpommalla. En tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman tätä apua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Kaikki jälkikasvuni on nyt koulutettu ja työelämässä.

Tämän rumban loputtua tajusin, että nyt tai ei koskaan! Maksoin velat tunnollisesti pois ja aloin suunnitella paluumuuttoa. Kunnostin talon ja laitoin sen myyntiin, luovuin irtaimistosta ja autosta. Lähiomainen oli jo käännytetty ajatukselle Suomeen muutosta. Lyhyesti: olin kertonut, että nyt minä menen, haluatko tulla mukaan? Itse lähtö oli niin stressaava, että blogista tuli silloin terapiavuodatus. Linkki!

Tulimme siis Suomeen pienen muuttokuorman kanssa, netistä etukäteen löydettyyn vuokra-asuntoon. Olin katsellut asuntoja Suomessa jo vuosia - oikeastaan siitä lähtien kun se oli netissä mahdollista. Alun romanttisten, romahtamaisillaan olevien hirsimökkien sijaan alkoi näytölle ilmestyä rivitaloja ja kerrostaloasuntoja julkisen liikenteen lähellä. Lähiomainen huokasi helpotuksesta. Paikkakuntakin oli selvä: juurilleni kotikaupunkiin Hämeeseen, ainoa paikka jossa osaisin suunnistaa ilman karttaa.

Kävimme näytöissä ja pohdimme elämistä kiinteistöyhteisöissä. Irlannissa ei oikein tunneta termejä asunto-osake ja yhtiövastike, kiinteistönvälittäjien ei edes tarvitse mainita vastikkeita, tietoja pitää erikseen kysyä. Kaikki hinnat ovat myös ns. velattomia, toisen asuntovelkaa ei voi 'siirtää'. Jokainen asunto on erillinen kauppa ja omistussuhde, jokainen vastaa omista remonteistaan. Yksityisesti omistetut kerrostalot ovat sen verran uusia, etten tiedä, miten kiinteistöjen huolto kustannetaan, saati yhteiset remontit. Suurin osa Irlannin asunnoista on pari- tai rivitaloja, myös kaupungeissa, eikä kaukolämpöä ole. Meille idea asunto-osakkuudesta oli siis ihan vieras, halusimme asua omillamme. Helpottaa, kun ei tarvitse riidellä kuin yhden ihmisen kanssa remonttilaskuista! Oma piha ja rauha oli myös ykkösenä listalla. 

Kaikki tämä löytyi, ja olemme olleet onnellisia ratkaisuumme. Ei tarvitse kuunnella naapureita seinän takana eikä varoa oman elämisen ääniä. Saunan jälkeen voi vilvoitella omalla pihalla. Yllätin itseni myös puutarhan hedelmien säilöjänä. Lähiomainen voi rauhassa kontata kameransa kanssa kukkien ja hyönteisten perässä. Toivon, että voimme asua tässä hamaan loppuun asti, yksikerroksisessa mökissä.

Ehkä suurin muutos on ollut autosta luopuminen, minkä teimme monestakin syystä: rahansäästön ja kunnon säilyttämisen takia, ja säästyyhän ympäristökin. Julkisilla kyllä Suomessa pääsee maaseudullakin, kun valitsee radanvarren asunnon. Eläkeläiset saavat liput puoleen hintaan. Pitää vain tottua tarkkaan aikataulujen lukuun ja matkan suunnitteluun. Fillareilla on helppo liikkua suomalaisilla pyöräteillä, ja lähijuniin saa ne mukaan ilmaiseksi. Minun vanhempani eivät koskaan omistaneet autoa, joten ajatus ei ole minulle vieras. Opin ajamaan autoa Irlannissa pakon edessä vasta nelikymppisenä, kun muutin maalle, eikä julkisia ollut. Lähiomainen joskus haikailee auton perään sen tuoman vapauden takia, enkä poissulje sitä, jos vaikka liikuntakyky heikkenee. Pienen skootterin hän on itselleen hankkinut. Toisaalta haukon henkeä katsellessani näitä suomalaisia teräsvaareja ja -mummuja, jotka raahautuvat rollaattoreillaan ja potkukelkoillaan liikenteessä. Voihan sitä surkutella, Irlannissa omaiset kuskaavat vanhuksiaan paljon enemmän, mutta itsenäisesti liikkuminen on kyllä aina hyvästä!

Arki ei itse asiassa ole täällä kovinkaan erilaista kuin Irlannissa. Netistä löytyvät tutut irlantilaiset ja englantilaiset radio- ja tv-asemat, lapsiin pidetään yhteyttä Skypessä ja somessa. Lähiomainen on innostunut valokuvauksesta kuten ennenkin ja pitää kohta kolmannen näyttelynsä. Minä sen sijaan olen päässyt kiinni omaan kulttuuriini. Luen jatkuvasti, käyn lukupiireissä, kirjoituskurssilla, näyttelyissä ja tapahtumissa. Paljon voi harrastaa Suomessa ilmaiseksi! Luonto on myös aina lähellä, jokamiehenoikeus valtuuttaa samoilemaan.

Sitä kaipasin niin kovasti ulkomailla: omia juuriani, en jonkun toisen kulttuurin juuria. Vanhemmiten ne ovat tulleet minulle tärkeiksi. Vanhat kaverit ja sukulaiset maadoittavat tänne ja tuntuu kuin vihdoinkin kuuluisin jonnekin. Lähiomainenkin on solahtanut jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Mikäpä irlantilaista pysäyttäisi.

En kadu päivääkään paluumuuttoani. Ja nyt, kun olemme tutustuneet suomalaiseen terveydenhuoltoon, olen levollisella mielellä. Ainakin meidän kohdallamme palvelut ovat olleet ensiluokkaisia, monin tavoin parempiakin kuin Irlannissa. Suomessa on hyvä olla.

Jos paluumuutto mitenkään askarruttaa teitä ulkomaille päätyneitä, suosittelen verkostoitumista. Suomi-Seurasta saa neuvoja ja oppaita, Facebookissa on Paluumuuttajat-yhteisö. Mitä paremmin pohjustat muuttoa, sen helpompaa siitä tulee. 

Idean tammikuun blogiin sain kuuntelemalla Sisuradion ohjelmaa paluumuutosta.

Linkki Suomi-Seuraan.

Alla lähiomaisen kuvia lumesta, joka on nyt kyllä jo hävinnyt.

Lomalla Irlannissa

Palasin juuri viikon Irlannin-matkalta. Jälkikasvu voi hyvin, maa on entisellään niin hyvässä kuin pahassa, mutta täytyy sanoa että olin suunnattoman huojentunut päästessäni taas kotiin. Kotiin! Suomesta on nyt tullut kotini ja Irlannissa käydään lomamatkalla. Samanlainen ähky kuitenkin tulee kuin ennen Suomi-lomilla, kun yrittää ängetä mahdollisimman monta tapaamista ja elämystä mahdottoman pieneen aikaan. Joutuu kysymään, kerroinko jo tämän, kun tuntuu, että vaan toistaa samoja kuulumisia. Ja miettii, milloin viimeksi nähtiin, joko ennätin kertoa tästä. 

Kuten edellisellä visiitilläkin, Dublin tuntui järkyttävän meluiselta ja kaoottiselta. Suljin silmäni seuratessani kaksikerroksisen bussin yläikkunasta alhaalla puikkelehtivia pyöräilijöitä. Ei tietoakaan pyöräilyteistä, ja jos niitä hetkittäin palanen näkyi, ne loppuivat kuin seinään jossain vaiheessa.

Kevyen liikenteen väylä on kyllä paras suomalainen keksintö (liekö suomalainen?)! Sitä ei osata Suomessa edes arvostaa, että pyöräilijöille ja jalankulkijoille on pyhitetty ihan oma, suojattu, talvisin aurattu verkostonsa jota ei tarvitse jakaa muun liikenteen kanssa. Irlannissa otat todellisen hengenmenon tai loukkaantumisen riskin, jos haluat pyöräillä. Toisaalta fillaroijat myös ajavat surutta päin punaisia tai väärään suuntaan yksisuuntaisella kadulla. 

Irlannin sateinen sää tuskin innostaa pyöräilyyn muutenkaan. Koululaisilla ei pyöriä juuri näy, ja lasten kuljettaminen kouluun ja hakeminen muodostuu logistiseksi painajaiseksi, kun lapsi tulee 5-vuotiaana kouluikään.  Ei voisi kuvitellakaan, että edes 6-7-vuotiasta päästettäisiin yksin koulumatkalle. Lastensuojelu kyllä puuttuisi siihen! Toisaalta kun katsoo kaupunkiliikennettä, ymmärtää miksi. En todellakaan tiedä, miten nuoret, työssäkäyvät äidit tämän ratkaisevat. Tuskin kaikilla on vapaana olevia isovanhempia tai tätejä? Koulut alkavat vasta klo 9, kun vanhempien pitää jo olla töissä. Jonkun pitää siis viedä lapsi kouluun ja hakea sieltä, kun koulu loppuu nuoremmilla klo 14 tai 15. Työpäivä on useimmiten 9-17. Oma esikoiseni luopui kokopäivätyöstään ja sumplii työpäiviä miehensä kanssa. Sen verran kaukana ovat koulut, että tarvitaan kahta autoa, sillä julkista liikennettä ei isompien kaupunkien ulkopuolella ole. Toinen auto työssäkäyntiin, toinen lasten koulukuljetuksiin. Maaseudulla asuville sentään on koulubussit, vaikka niiden matkat venyvät joskus pitkiksi kun kierretään joka kylännyppylä.  

Länsi-Irlannin valkeita simpukkarantoja, tuulta, Atlantilta vyöryvää saderintamaa. En ehtinyt ottaa kuvia yksinäisistä lehmäparoista ruoholänteillä, kun sade tiivistyi melkein raekuuroksi.

Irlannin sää näytti pirullisimmat kasvonsa juuri sillä viikolla, kun kävin. Ensimmäiset päivät hikisen kosteita ja lämpimiä, loput kaatosadetta. Sateenvarjolla ei juuri tee mitään, kun sade tulee vaakatasossa! 

Connemaran lohdutonta, kivistä, puutonta maisemaa. Gaeltacht-alueilla koululaisten iirinkielen kesäleirit ovat tärkeä tulolähde paikallisille. Paljon muuta ei taida ollakaan.

Maisemat sen sijaan olivat henkeäsalpaavia, varsinkin Länsi-Irlannissa. Olin myös äimänä Spiddalin upeiden ja hinnoiltaan edullisien käsityökauppojen tarjonnasta. Mielelläni tuen paikallisia artisteja ja käsityöläisiä! Myös pokkareita tarttui mukaan ihanista kirjakaupoista, ne ovat paljon halvempia kuin vastaavat Suomessa. 

Katusoittaja ja -tanssija Galwayssä. Aamulla paikalliset vaan kävelivät ohi (tuttu näky, kommentoi tytär), iltapäivällä saman esiintyjäparin ohi tuskin pääsi kävelemään, niin sankka turistijoukko heitä kuvasi.

Galwayssä oli Race Week (esteratsastuskisat?) lopuillaan, ja kaupunki täynnä iloisia juhlijoita. Oikeat ravivieraat tunnisti muodollisista juhlavaatteista, muuten vain juomaan tulleet kansoittivat terasseja. Galway taitaa olla sopivan pieni, jotta tutustuu ihmisiin, mutta tarpeeksi iso jotta ei ahdistu. Miksen aikoinani löytänyt sinne?

Irlannin rehevyys ja kukkailo todella pisti silmään. Vehreys tunkee joka paikasta, Dublinin eläintarhasta oli tullut trooppinen viidakko sitten viime näkemän. No, tiedämme, miksi maisemat ovat niin vihreitä...

Irlannin meri oli  kuin nestemäistä jäätä. 

Jälkikasvu huolehti minusta, vanhasta äidistä, liikuttavalla tavalla: osti muutamalla klikkauksella bussiliput, kokkasi muhevia aterioita, vei kävelylle, kyseli miten olin nukkunut yöni, pihvasi (käyttääkö kukaan enää tuota sanaa?) leivoskahvit. Melkein talutti bussipysäkille ja hoputti, että ehtisin, kun ethän sinä sinne kuitenkaan löydä ajoissa. Tuntui oikein mukavalta, vaikka jossain vaiheessa ihmettelin, miten tämä näin päin on kääntynyt. 

Ah, poached eggs, black pudding, rashers...

Galwayn bussin ovella varmistin vielä kuopukselta, missä minun pitää jäädä pois Dublinissa, ja kuski huikkasi kuopukselle NIIN irlantilaiseen tapaan, jaysus, onko joku häntä vastassa? Kun hieman loukkaannuin, kuski vain virnisti ja tajusin, että tämähän oli slagging, vitsailua. En ikinä opi. Enkä tiedä, tarkoittiko hän kuitenkin, että olen vanhus. Ota noista nyt selvää. Irlantilaisenglanti on oma lukunsa, jota ei ikinä hallitse. Vähän samaan tapaan kuin suomen painotus sanoihin no niin (Ismo Leikolan sketsi oli paras!). Juuri ja juuri ymmärrän näidenkin eron: Ah, sure! ja: ah, here!

Summa summarum: ihana, kaunis, hurja maa, jossa mikään ei toimi, ongelmat ovat ikuisia ja vakavia, mutta huumorin avulla kaikki kuitenkin jotenkin toimii. Ilmastoahdistuksesta ei sanaakaan, ellei siihen lueta pitkän viikonlopun pilannutta saderintamaa. Aamuseitsemältä yksityisautojen virta Dubliniin on lakkaamaton, lentokenttä on ratkeamassa liitoksistaan, take-away-ruokaloita on enemmän kuin koskaan muovituotteineen. 

Pelkään oikeasti, miten tämän pienen, velkaisen, maatalousvaltaisen maan käy, jos Brexit toteutuu ilman sopimusta. Toivotaan, että EU pitää lupauksensa ja tukee kriisissä. Irlantilaisilla ei ehkä ole sisua, mutta huoleton tapa suhtautua ongelmiin: Ah, sure! Mitä se sitten tarkoittaakaan. Kyllä se siitä. Tai: ei kai.