Pages

Näytetään tekstit, joissa on tunniste integroituminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste integroituminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 31. elokuuta 2026

Vihreä saari

Vuotuinen Irlannin-matka takanapäin.  Vaikka asuin siellä 35 vuotta, nyt tuntuu kuin olisin turisti joka ihmettelee kaikkea. Paluumuutosta on kohta kymmenen vuotta ja näköjään olen jo integroitunut Suomeen. 

Irlanti kauhisti taas ihmisvilinällään, metelillä, kaiken nopealla tempolla - ja sitten hämmästytti, kun kaikki kuitenkin toimii ja leppoisuudella pärjätään. Kukaan ei nillitä vapaana omistajansa kanssa kuljeskelevia koiria, sumeilematta punaisia valoja päin kulkevia jalankulkijoita ja pyöräilijöitä, parkkipaikkojen ahtautta tai roskia kaduilla. Vitsailulla, hymyllä ja kohteliaisuudella mennään. Hoksasin joskus, miksi irkut viljelevät niin paljon huumoria kanssakäymisessään: se on sosiaalista konerasvaa, jolla helpotetaan hankauskohtia. Sen nyansseja oppii vasta vuosikymmenien kuluessa, jos koskaan. 

Mutta parasta, ihan parasta reissulla oli tavata perhettä: lapsia, lapsenlapsia ja muita sukulaisia. Eräs sukulainen sanoi, että on vihdoin vanhetessaan oppinut pysähtymään välillä, hengähtämään ja kiittämään siitä, että kaikki on hyvin. Niin minäkin tein.

En tiedä, miten paljon suomalaisuutta lapsissani enää on, mutta ihania ihmisiä heistä on tullut. Pitävät yhteyttä keskenään, auttavat kysymättä, tukevat - ja pitävät hauskaa. Jotain olen näköjään tehnyt oikein, kun heistä on tullut sellaisia. Minua kuljetettiin kuin kuningatarta paikasta toiseen, hoidettiin lippuja, aterioita ja piknikkejä. 



Minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä. Olen kaivannut merta, joten halusin rannalle. Brittas Bayssä oli tyypillinen irlantilainen kesäpäivä, ukkosta ja rankkasadetta, joka poistui onneksi ulapalle ja tilalle tuli aurinkoa ja tuulta. Uimisesta ei juuri tule meressä mitään aallokon takia. Rannalla aika häviää ja alkaa keskittyä kiviin ja simpukankuoriin, haahuiluun hiekassa, horisontin tuijotteluun.



Toisekseen halusin vuorille, ja vuokrasimme pariksi päiväksi Air B&B-majoituksen Dublinin vuorilta. Ajomatka oli hirveä, yksikaistainen, jyrkkä, mutkitteleva tie joka kyllä päätyi vanhaan viehättävään mökkiin. Maasto oli niin jyrkkää, etten oikein voinut tehdä kävelylenkkejä. Yksi kiipeäminen kanervaniityille riitti, olin kuolla rasitukseen! Lapsukaiset taas lähtivät juoksulenkeille montakin kertaa. 





Yhdessä asuminen lomalla aikuisten lasten kanssa on aika jännää: en enää ole heistä huolehtiva äiti, vaan jotenkin tasavertainen muumimamma, joka sekin asetelma näkyy kallistuvan minusta huolehtimisen suuntaan. Kun valitsin olohuoneen sohvan nukkumapaikakseni, minulle tuotiin useita ylimääräisiä villahuopia, etten jäätyisi. Irlannissa voi olla kesälläkin kylmä sisätiloissa! Ruuanlaitto oli helppoa ja hauskaa, kukin teki mitä osasi. 

Eniten nautin ihan vain oleilusta, rentoutumisesta, herjanheitosta, muistelemisesta, perheen sisäpiirin legendoista, hervottomasta nauramisesta. 

Hiljaisuus, jota ei koeta kiusalliseksi, näyttää olevan se suomalaisin piirre osassa jälkikasvustani. Irlantilaisille tauot keskustelussa ovat piinallisia, ne pitää heti täyttää jollakin, ja päälle puhuminen on normi, ei poikkeus. Se alkoi loppuaikoina todella väsyttää, kun asuin Irlannissa. 


Lastenlasten kanssa parasta oli mennä kävelyreissuille luontoon, katsella kasveja ja hyönteisiä ja vastailla ainaisiin kysymyksiin, onko Suomessa oikeasti karhuja, susia ja ilveksiä. Isoäiti pisti parastaan. 

Ilmastonmuutos näkyi myös ennätyskuivuudessa, joka on koetellut ennen niin vetistä Irlantia. Sadetta ei ole saatu kahteen kuukauteen ja vesivarannot olivat kuivuneet kymmenien metrien syvyydeltä. Dublinin vedensaantia varten padotusta Bohernabreenan vuoristojärvestä oli jäljellä vain kuivunut muta-aavikko kuin Afrikassa. Surullisen näköiset kaksi joutsenta ja harmaahaikara tuijottivat apaattisena jäljelle jäänyttä lammikkoa.



Kävimme myös Glendaloughin vuoristolaaksossa, jossa on jääkauden muovaamia syviä järviä, ja minä ja poikani jopa pulahdimme uimaan, muiden turistien pällistellessä rannalla. Kylmäähän se oli, muttei tuskallisen jäätävää, ja oli ihanaa kellua maisemia katsellen. 




Irlanti on satujen saari, uskomattoman kaunis, aina yllättävä ja haastava. Sinne on ihana palata, mutta en tiedä jaksaisinko enää asua siellä. Toinen jalkani on kuitenkin aina vihreällä saarella, ja sydämeni halkeaa kahtia lähtiessä. 

Nyt olen jo saanut kiinni elämästäni Suomessa: kirjoittajaryhmäni alkaa kokoontua, samoin taideryhmät ja lukupiirit, olen tehnyt omenahilloa ja kerännyt sieniä. Näyttely kirjastossa on otettu alas ja odotan uusia kursseja malttamattomana. Mitään näistä en olisi voinut harrastaa Irlannissa, en omalla kielelläni, en tässä mittakaavassa. 

Elämäni on nyt täällä.

Kuvia tuli otettua sadoittain, tässä lisää. Blogger ei näköjään halua asetella kuvia siihen järjestykseen kuin haluan, joten riittäköön nämä. 


Suuren nälän muistomerkki ajalta, kun kansa vaelsi maalta Dublinin satamaan, pelastuakseen nälänhädältä. Kanaalinvarsi oli oikopolku.


Lough Tay on hienoimpia näköaloja Wicklowin vuorilta.



Howthin niemi, viimeinen pilkahdus Irlantia kotimatkalla. 








tiistai 19. heinäkuuta 2016

Kuka minä olen?

Syntyperäinen suomalainen


           PV - kuuluu poissaolevaan väestöön

    Ulkosuomalainen

                                                                          Siirtolainen

                                                          Maahanmuuttaja


Other White - irlantilaisen väestölaskennan rotumääre


            Protestantti - syntymäkasteen perusteella




                   ALIEN - määreeni Irlannin äänestysrekisterissä

     
Paluumuuttaja - tulevaisuuden toiverooli


Viime aikojen tapahtumat maailmalla ja Suomessa ovat saaneet minut miettimään ihmisyyttä. Vaikka jättäisin jatkuvasti pohtimani sukupuoliroolin vaikutuksen pois laskuista (suurin osa raakuuksista on tehty miesten toimesta), ihmetyttää silti, mikä saa ihmisen kykenemään äärimmäiseen raakuuteen toista kohtaan. Muu kuin mielisairaus.


Ihminen on helppo piilottaa nimikkeen alle. Toista ihmistä on paljon helpompi kohdella huonosti, kun hänelle antaa määreen, kuten siirtolainen tai maahanmuuttaja  - tai eriuskoinen. Ihmisestä tulee erilainen ja poikkeava, ja siitä luistutaan eriarvoisuuteen, sortamiseen ja lopulta tappamiseen. Omiaan on vaikea tappaa, ellei heitä etäännytetä.



Jo eri ihonväri voi johtaa toiseuden käsitteeseen. Mietin joskus, olisinko sulautunut yhtä helposti Lontoosta irlantilaiseen tuppukylään lapsineni, jos he olisivat olleet muuta kuin vaaleaihoisia. Suomalaiset geenit tekivät heistä pellavapäitä, joiden iho ruskettui helposti. Irlantilaiset ovat pääosin tummatukkaisia, eikä ruskettuminen käy heiltä. Lapseni näyttivät toki eksoottisilta, mutta puhuivat äidinkielenään englantia, eikä heitä koskaan käsketty painumaan sinne mistä he olivat kotoisin. Minä itse oli 'väärää' uskontoa, mutta lapseni kastettiin katolisiksi. Me sulauduimme, sopeuduimme, integroiduimme Irlantiin, kuten nykyään sanotaan. Onnistunutta integroitumista vaaditaan kaikilta maahanmuuttajilta. Mukisematonta sulautumista vallitsevaan yhteiskuntaan. Ei-poikkeavuutta. 


Innoissani minusta tuli more Irish than the Irish. Esikoinen pantiin iirinkieliseen leikkikouluun ja Pyhän Patrickin päivän paraateja seurattiin uskollisena. Halloweenina yritin oppia paikallisia ruokia ja naamiaistraditioita. Suurin kompastuskivi oli katolisuus, joka saumattomasti liittyi kouluun, etenkin, kun Irish Mammy tiesi ja hoiti kaiken, ja minä en. 

Epäonnistuin jatkuvasti, myös suomalaisena äitinä. Lapseni ovat identiteetiltään irlantilaisia, eivätkä puhu tai ymmärrä suomea, kiitos toisen kasvattajansa, joka niin halusi. Tai niin siinä ainakin kävi. Oman suomalaisen identiteettini mureneminen kävi psyykelle jatkuvan painostuksen alla. 



Olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni muukalaisena vieraalla maalla, kotimaatani ja kieltäni ikävöiden. Puolalaisten kokemaa siirtolaisyhteisöä minulla ei koskaan ole ollut, koska suomalaisia on niin harvassa maailmalla. Kansallisuuteni on hävinnyt, identiteettini rajat hämärtyneet. Jonkinlaista heimoveljeyttä - tai -sisaruutta olen löytänyt ulkosuomalaisista nettiryhmistä. Kansoille, joille suku ja perhe on itseäkin tärkeämpää, on varmaan tuskallista joutua eroon omistaan. Suomalaiset kompensoivat verkostoitumalla netissä. Monille äidinkieli on palautunut nettiryhmien myötä.



Yksityisestä yleiseen piti pääsemäni. Ihmisen voi etäännyttää millä tahansa määreellä. Ne ovat kuitenkin vain rooleja, joista jokaisen takana on lihaa ja verta oleva, hengittävä ihminen. 

Jos minusta tulisi joskus jotenkin vammainen (iän myötä yhä mahdollisempi skenario), en haluaisi tulla kohdelluksi pyörätuolipotilaana, näkövammaisena, MS-tautisena tai jonkin syndrooman edustajana, muulloin kuin silloin kun tarvitsen erikoispalveluja vammani takia. Kaikkina muina aikoina haluaisin olla edelleen vain minä itse.

Katsoin juuri hyvän dokkarin BBC:ltä Tove Janssonista. Poikkeavan naisen erikoinen elämänkulku heijastui hänen tarinoihinsa muumimaailmaan. Yksi yhdistävä säie erikoisten olentojen yhteiskunnassa oli suvaitsevaisuus. Vain pahuutta ei suvaittu, ja sitäkin yritettiin tutkia, jotta siitä päästäisiin eroon. Harmonia muumilaaksossa ei perustunut samankaltaisuuteen tai tasapäisyyteen, vaan nimenomaan erilaisuuden suvaitsemiseen. 

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän siedän mitään rooleja. Edes naiseuden rooleja. Turhaan olen yrittänyt mukautua vaimoksi, äidiksi, isoäidiksi...ja tuntenut olevani valepuvussa, feikki. En ole koskaan ylittänyt muitten asettamaa rimaa. Nykyään yritän vain olla oma itseni, ihminen. 

Kauan aikaa sitten, teini-ikäisenä, näin erään elämänmyönteisen elokuvan, joka helpotti suuresti angstiani. Sen nimi oli Aika hyvä ihmiseksi.

Siihen voi tähdätä.