Muumeja ja muminaa

Mitä jäi mieleen Tampereen näyttelykierroksesta? 

Muumimaailma vs Robert Longon jättimäinen piirustusnäyttely? Feminiininen vs maskuliininen? Inhimillinen mittakaava, pieni ja näennäisen vaatimaton vs mediavirrasta poimittujen kuvien kopioiminen seinänkokoisiksi pläjäyksiksi. Suomalainen vastaan amerikkalainen. 

Kuka on varastanut muumilta silmän?

Olen käynyt aiemminkin Muuminäyttelyssä, kun se vielä oli suht pieni kokoelma Tampereen Taidemuseon kellarikerroksessa. Haltioiduin Tove Janssonin uskomattomista tussipiirustuksista, pienoismalleista ja viisaista lauseista. Nyt muumit ovat saaneet ansaitsemansa puitteet Tampere-talossa kahdessa kerroksessa. Ateneumin parin vuoden takaiseen Tove-näyttelyyn lähiomainenkin ihastui ja lupautui nyt mukaan.

Meillä ei ollut lapsia tai lapsenlapsia rekvisiittana, ja olimme varmasti näyttelyn vanhimmat kävijät. Nuorruimme kuitenkin hetki hetkeltä, ja lopulta konttasimme ihastelemassa lattian alle upotettuja merenalaisia maailmoja. Konttaaminen kävi hyvin, ylöspääsy oli hankalampaa. 

Lähiomaisen iloksi pienoismaailmoista kertovia tarinoita saattoi kuunnella nauhalta myös englanniksi, erittäin hyvin esitettyinä (muita kieliä oli mm. japani, ruotsi, venäjä). Monelle kävijälle tämä on ensimmäinen kerta kun he kuuntelevat Toven satumaailmaa. Satumaailmaa? Muumien maailma on oikeasti paralleelinen maailmankaikkeus, samalla kertaa tuttu ja tuntematon. Pelot ja toiveet ovat inhimillisiä ja universaaleja, tapahtumat fantasioita. Mietin monesti, mistä Tove aiheensa ammensi. Unistaan?

Muistan, kun eräs tuttava sai järkytyksekseen tietää vasta aikuisena luettuaan ruotsiksi Muumikirjaa, että Mörkö olikin hon, naispuolinen. Minua taas järkytti ajatus, että olennoilla edes oli sukupuolta, suomen kielessähän neutri on mahdollista, mysteerio säilyy. Miksi Mörkö olisi mies- tai naispuolinen? Sen enempää kuin hattivatitkaan. Kielissä, joissa kolmannella persoonapronominilla on aina sukupuoli, mielikuvitus lokeroidaan jo varhain. Jos voisin aloittaa elämäni alusta, haluaisin omistautua tutkimaan tätä: miten kieliopillinen neutri vaikuttaa sukupuolikäsitteisiin. Miten paljon helpompaa ei-binaarisilla henkilöillä onkaan Suomessa, kun he voivat vain olla hän. Englanniksi on joko valittava he tai she tai epätyydyttävä they. 

Lämmittävimpiä huomioita muumimaailmasta on erilaisuuden hyväksyminen. Jopa pelottavat olennot voivat muuttua inhimillisiksi, kun niitä vain yrittää kuunnella ja ymmärtää. Monilla Muumilaakson asukkaista ei ole pysyvää kotia, he ovat maailmanmatkaajia ja kulkureita, omituisuudessaan ainutlaatuisia. Edellisestä muuminäyttelystä kirjoitin ylös useita viisauksia - näitä kaipasin uudessa näyttelyssä! (Lainaukset saattavat olla Elina Boneliuksen, joka oli kirjoittanut näyttelytekstit) Moni ulkosuomalainen tunnistaa itsensä näistä: 

Koti on paikka. Tai koti on mielentila. Koti on turvassa olemista, mutta joskus olennot Muumilaaksossakin etsivät kotiaan melkein koko elämänsä. Nuuskamuikkusen koti mahtuu selkäreppuun. Koti on siellä, missä ystävät ovat. Ja koti on siellä, missä tulee rakastetuksi.

Tove itse oli tietenkin poikkeava, erilainen koska asui ja eli toisen naisen kanssa. Tätä en koskaan tiennyt lapsuudessani tai nuoruudessani. Mietin, oliko tiedon pimittäminen tahallista vielä 1970-luvullakin: Tovehan nimenomaan miellettiin lastenkirjailijaksi. Satutäti ei voinut olla lesbo. Vaikka Muumiperhe on säädyllinen normiperhe, laaksossa on paljon erikoisia hahmoja ja Muumitalo on kaikille avoin. 

Näyttelystä jäi hinku lukea lisää: mikä olikaan näkymättömän lapsen tarina? Myös haluaisin selailukappaleena Toven mestarillisia kuvituksia. 

Ainoa kritiikki näyttelystä (mistä annoimme myös palautetta) oli istuinpaikkojen puuttuminen Toven elämästä kertovan dokumenttifilmin edessä: filmi on 15 min. pitkä. Lähiomainen raahasi minun särkeviä jalkojani varten muuminkiven, ihanan huovutetun tyynyn, mutta kunnon tuolit olisivat olleet tarpeen jotta mielenkiintoisen dokumentin olisi jaksanut katsoa keskittyen. Kenties sen voisi siirtää Ateljee-tilaan kuulokkeiden kanssa?

Muuminäyttelyssä ei tekijänoikeudellisista syistä saanut valokuvata. Nämä muumit bongasimme Tampere-talon ulkopuolelta. (Kuvat lähiomaisen)

Luulin bonganneeni mustan muumin valkoisessa lumessa.

Se olikin vain tummunutta pronssia. Valkoinen silmäkin oli vain lunta.

Tämän huippuelämyksen jälkeen kävelimme vielä Sara Hilden-museon viimeistä viikonloppua auki olleeseen Robert Longon piirustusnäyttelyyn. Sinne oli jonoa! 

Mitä siitä voi sanoa? Uskomaton fotorealistinen hiilitekniikka, jota ei juuri valokuvasta erota. Liiankin täydellinen. Luin enemmän tekniikasta gallerian kirjoista: Longon jättimäiset hiilipiirustukset syntyvät tiimityönä apulaisten kanssa, seinälle heijastettujen valokuvien avulla. Longo vain viimeistelee efektit. Aiheet eivät jotenkin minua sykähdyttäneet, vaikka tekniikkaa oli pakko ihailla. 

Kenties mielenkiintoisimpia olivat vanhojen mestariteosten röntgenkuvien kopiot. Van Goghin työ oli kerralla valmis, Rembrandtin Bathsheban pään asentoa oli muutettu. Toisaalta, yhtä mielenkiintoinen teos olisi ollut pelkkänä röntgenkuvanakin.

Selostuksissa puhuttiin hetken pysäyttämisestä, kuvan katsomisen hidastamisesta. Minua viehättää enemmän viipyilevä, epätäydellinen piirustus, joka jättää katsojan mielikuvitukselle varaa. Millaisia olisivat Longon piirrustukset jotka on tehty vain hänen omasta päästään? Tekniikkaa hänellä olisi. 

Lähiomainen jupisi siitä, että Longo varastaa valokuvia muilta, antamatta edes kuvaajan nimeä, miksi? Valokuvan ottajalla pitäisi olla tekijänoikeus. 'Mediavirrasta' napatut valokuvatkin ovat jonkun ottamia, niille pitäisi antaa tunnustuksensa. 

Tästähän voisi jatkaa keskustelua toisten valokuvista tehtyihin maalauksiin - niitä olen luonut itsekin. Kuka tässä on taiteilija? Se, joka näki kuvan ja otti sen, vai taiteilija joka teki siitä jotain muuta. Ikuisuuskysymyksiä, joista väittely onneksi jatkuu. Mikä on taidetta? 

Longon näyttelyssä sai räpsiä mielin määrin, kunhan ei käyttänyt salamavaloa. Saisikohan näistä tehdä kortteja tai julisteita? Olisiko se varastamista? Only joking..

Siitä ei tarvitse väitellä, mitä taide meille merkitsee. Molemmilla on kipeät 'galleriajalat' tänään, mutta virkistynyt mieli. Aina kannattaa käydä näyttelyissä! 

P.S. Paras investointi Suomessa on museokortin hankkiminen: 68 euron vuosikortti tienaa arvonsa nopeasti, sillä pääsymaksut ovat (irlantilaisittain) korkeita. Näyttelyihin tulee myös useammin mentyä, kun on 'ilmaiskortti'! 

Longon näyttely sulkeutuu tänään 14.1.18, muuminäyttely on jatkuva. Onneksi.

Kotona, mutta missä

Kohta kaksi viikkoa takana "kotimaassa" Irlannissa. Tyttäreni näytti minulle mietelauseen, josta piti, aikoo lähettää tämän siskolleen Uuteen Seelantiin: Home is where the heart is. Koti on siellä missä sydänkin. 

 

Jäin miettimään tätä. Missä se sydän sitten on? Voiko se olla useammassa paikassa, riippuen siitä, missä kulloinkin tuntee itsensä kotoisaksi? Siellä, minne ikävöi? Ulkosuomalaisella - ja jokaisella, joka on lähtenyt pois syntymämaastaan - on aina kaiho jonnekin. Ulkomailla Suomeen, ja kun pääsee Suomeen, takaisin ulkomaille, josta on jo tullut koti. 

Mikä tekee ihmiselle kodin? Kun katselin Suomen rännässä värjötteleviä pakolaisia, voin kuvitella että ei ainakaan tämä uusi, kylmä maa ole heille koti. Koti voisi olla siellä vain, jos saisi koko suvun taas ympärilleen ja perheen kokoon. Samaa määrettä käyttäen olen ollut koditon suurimman osan elämääni. Vai onko koti vain se, minkä itse luot, missä tahansa oletkin. Onko koti se perhe, minkä itse saat aikaiseksi. Entä kun ikää tulee, lapset kasvavat aikuiseksi ja haluavat oman elämän, entä jos puoliso kuolee tai tulee ero? Monelle naiselle lasten lähtö kotoa on se hetki, jolloin kotia koetellaan. Onko puolisossa tarpeeksi luomaan kotia, odotellessa lasten kyläilyä, lastenlasten ilmaantumista, äitiyden kertautumista kun saa taas hoitaa pikkuisia. 

Irlannissa suuret sukujoulut ovat mainosten ja tarinoiden ydin. Perhe saapuu vaikka toiselta puolen maapalloa vanhaan kotitaloon jouluksi, tai vuokraa isommat tilat, jotta kaikki mahtuvat. On istuttava entisen keittiönpöydän ääreen, käytävä jouluaattona tutussa pubissa moikkamassa lapsuuden kavereita. Aamulla on odoteltava kun Mammy paistaa irlantilaisen aamiaisen, jonka jälkeen mennään messuun. Sitten lahjoja, syömistä, ähkyä ja lisää juomista, hassuja hattuja paukkukarkeista ja tyhmiä vitsejä, telkasta samat vanhat elokuvat, nuokkumista kuumottavan takkatulen ääressä. Vierailuja sukulaisten luona, lisää keksilaatikoita, viinipulloja, suklaata. 

Sain joululahjaksi Anne Enright'in The Green Road, joka kertoo aivan mainioon tapaan tyypillisestä irlantilaisesta perheestä, joka kirjan lopussa kokoontuu vanhan leskiäidin luo viimeistä joulua viettämään, kun äiti on uhannut myydä vanhan kotipaikan. Tsehovilaisissa tunnelmissa perhesiteitä koetellaan. Tätä ennen ollaan seurattu kunkin perheenjäsenen elämää ympäri maapalloa ja muistijälkiä perheen elämästä - jokaisella niin erilaisia. Tässä kirjassa minusta on pähkinänkuoressa perheen ydin: ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä kuitenkin on syvät ja ainutlaatuiset siteet. (Kirjaa ei tietääkseni ole vielä suomennettu, mutta tämä on ehdottomasti parempi kuin Enright'in aiempi Unohdettu valssi)

Suomalaiset joulut ovat vaisuja ja hartaita irlantilaiseen ilonpitoon ja pubikulttuuriin verrattuna. Suomessa jouluvaloja on vain nimeksi ja vain yhtä väriä: valkoista. Kaupoissa korvat eivät mene lukkoon joulumusiikista, koristeet ovat käsintehtyjä ja hyvän maun mukaisia, ja joululaulut...ahh, niin melankolisia. Jouluaattona jonotetaan hautausmaalle sytyttämään kynttilä vainajien muistoksi, kun taas Irlannissa pubit ovat ääriään myöten täynnä.

Huomaan, etten oikein osaa nauttia enää kummastakaan kulttuurista. Oikeastaan ainoa hyvä puoli joulussa on se, että ihmiset todella yrittävät nähdä toisiaan, niitäkin joita ei muuten tule tavanneeksi. Joulu ei kuitenkaan poista sukuriitoja ja vanhoja kaunoja, päinvastoin. Joulu asettaa kaiken kuin suurennuslasin alle. Itse olen vihdoin tajunnut, että oman perheeni kohdalla tuskin enää koskaan kokoonnumme kaikki saman katon alle. Edes jouluna. Ja näinhän se meni omien vanhempieni kohdallakin, vaikka minä ulkomaille karanneena aina haaveilin perhejouluista kotona Suomessa. Sisarukseni menivät naimisiin, muuttivat muualle, perustivat perheen, saivat omia lapsia, ja halusivat viettää joulut omassa kodissaan. Minäkään en päässyt koskaan enää vanhempieni luo jouluksi. 


Kotimaa-ajatusta olen miettinyt perhettä enemmän. Sillä se, että perhe hajoaa kun lapset kasvavat, on selvää. Mutta kotimaa on valinnan asia ulkosuomalaiselle. Minä olen kuin kotonani Irlannissa, mutta silti kaipaan Suomeen. Ehkä juurruin tänne vain lasten avulla, ja kun he ovat jatkaneet omia polkujaan, ei enää ole mitään siteitä tänne. Jos muuttaisin Suomeen, voisimme kyläillä puolin ja toisin, lentokoneet kulkevat kyllä molempiin suuntiin. 

Ajatuskin siitä, että jäisin Irlantiin loppuiäkseni kauhistuttaa. Olenko vain ollut pitkällä matkalla koko aikuisikäni? Ja nyt haluan ympyrän sulkeutuvan. Haluan kotikaupunkiini, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa osaan kulkea vaikka silmät kiinni. Jossa voin katsoa vastaantulijoita: tunnetaanko me? Jossa olen jonkun tytär, luokkakaveri, naapurin likka, nuoruuden heila, pikkusisko, täti, serkku, käly...ennen kuin meistä kaikista tulee niin vanhoja että emme enää muista edes toisiamme. Ja sitten on ihan sama, missä koti on.

Joka tapauksessa, uusi vuosi 2016 houkuttelee aloittamaan jotain uutta ja jännittävää. Joku sanoi, että onnellisuus on kiitollisuutta. Että on päässyt tänne asti, näitten mutkien kautta, että on onnellinen tässä vanhassa nahassa, jossa vielä eloa on. Cheers!