Autofiktiota terveydestä

 Päätin haastatella itse itseäni, kun paluumuutosta on kulunut maagiset 9 vuotta. Ei hassumpi ajatus itse kullekin: vuosikatsaus terveyteen ja elämään. Idean sain apteekista nappaamastani Terveydeksi-lehdestä.

Tällä hetkellä - voin hyvin. Mekaanista kitkaa polvissa, mikä ei tule läpäisemään tulevaisuuden katsastusta. Varmaan joku pallonivelongelma, mutta varaosiahan on.

Kuvasta ei käy kyllä ilmi, miten poikki olin Dublinin vuorille kiivetessä.
Polven kanssa sain konkata lopun lomaa.

Viimeinen vuosi on ollut mukavan puuhakasta: taiteen perusopintoja, lukupiirejä, puutarhaa, ja nyt taas vanha kirjoitusryhmä Imuri pitää aivot liikkeessä.

Kirjoittajaryhmämme ope Emma Puikkonen ja Selja Ahava
julkaisivat uuden työkirjan kirjoittamisesta: Rakennenautintoja. 
Kuvassa julkkaritilaisuus professori Hanna Meretojan kanssa Tekstin talossa.

Jokainen päivä alkaa samalla kaavalla: lähiomainen tarjoilee aamiaisen vuoteeseen, hän lukee päivän runon, väittelemme jostain aiheesta, usein politiikasta tai uskonnosta. Googlaamme päivän runoilijaa. Toistamme tätä viime vuodesta, koska emme enää muista runoja. Seniiliydessä on puolensa! Tämä on päivän paras hetki, hidas verryttely unesta toimintaan. Loppupäivä on sitten aina erilainen.

Yritän liikkua mahdollisimman paljon: kävelyä, puutarhassa hoippumista oksasaksien ja istutuslapion kanssa, Pilates kerran viikossa. Lapset ostivat synttärilahjaksi kuntokellon, jolla seuraan askelmittaria, sykettä ja unta. Yritän sivuuttaa poltetut kalorit-osion, joka kertoo, että olen kuluttanut energiaa vain kolmen kananmunan edestä.

Haasteellisinta arjessa on eittämättä ruuanlaitto, jota inhoan. Selviäisin mainiosti kolmella kananmunalla, laihduttaisi se ainakin. 

Tavoitteet ovat tärkeitä, tykkään kursseista ja deadlineista, sillä muuten minusta tulee lapanen. Valitan täydestä kalenterista, mutta korona-aika otti koville.

Kahvilat? Yritän välttää näitä, koska en voi vastustaa leivoksia. Onneksi gluteeniallergia rajoittaa luontaista ahmimista. Olisi muuten kiva löytää kahvila, jossa olisi kunnon taustamusiikkia: 70-luvun progea, jazzia, bluesia, Beatleseja. Miksei kukaan nappaa tästä kiinni?

Unettomuus vaivaa liian usein. Kun tapaan paljon ihmisiä ja saan virikkeitä, aivoihin jää päälle varsinainen videosirkus, joka ei anna nukkua. Saatan lukea kirjoja tuntikaupalla keskellä yötä. Kuntokello todistaa vähäisen uneni, melatoniinista ja kamomillateestä huolimatta. REM-unta näen kuitenkin kohtalaisen paljon, se on hyvä.

Stressi? Ei juuri vaivaa. Parasta on keskittyä johonkin, vaikka oksien leikkuuseen pihalla tai mosaiikkien liimaamiseen. Uiminen kesällä nollaa aivot täysin, uimahalleista en pidä. Meditointi ja jooga saa minut kutisemaan ärsytyksestä. Kuntosaleja kammoan. Luonto rentouttaa aina ja pistää asiat tärkeysjärjestykseen.

Jääkaapissani on aina tylsiä juttuja: maitoa, tuorejuustoa, jogurttia, perunoita. Eikö kaikilla ole?

Lautasellani on yleensä kanaa tai kalaa ja kasviksia. Vaikea uskoa, että ketään kiinnostaisi. 

Salainen paheeni: Suolapähkinät ja herkkusieni-leikkelemakkara. Alkoholi säilyy kaapissa kuukausikaupalla; kumpaakaan meitä ei kiinnosta. Suklaista olen päätynyt hirveisiin Jim-patukoihin, koska diabetes.

Vesiversot ovat viheliäisen korkealla.

Viimeksi innostuin vanhan kuusen alaoksien leikkuusta ja vesikourujen putsauksesta. Täydellinen keskittyminen korkeilla tikkailla. Oikeesti ns. miesten töissä on ehdottomasti enemmän hohtoa: on pakko keskittyä täysin. Omenapuun leikkaus toi samaisen hurmioitumisen, koska tein sen lähiomaiselta salaa. En kuulemma saisi enää kiivetä tikkaille. 

Elämä on ihan hyvää juuri nyt. 68-vuotiaana arvostaa jokaista kivutonta, tervettä päivää. Joskus on haikeaa, kun tajuaa ajan rajallisuuden. Sitä suuremmalla syyllä siitä on nautittava!

Miten on oma vuotesi sujunut terveyden kannalta?

Mammonan pauloissa

Elokuun blogi jäi väliin sattuneesta syystä. Ensin oli koko kesä aikaa ja sitten tulikin paluumuuton kanssa tupenrapinat. Nyt istutaan telttatuoleilla ja laatikkopino huojuu yhdessä huoneessa ja kasvaa toisessa. Sinnittelen ainokaisen paistinpannun ja muovilautasten kanssa, kun muut on pakattu. Mammonan määrä on ahdistavaa! Miksi kaikkea pitää olla kaksin, kolmin, neljin kappalein, kun yksikin riittäisi?

Yritin ensin myydä huonekaluja paikallisissa osto- ja myyntiryhmissä. Ajanhukkaa! Unohdin, että lupaus soitan huomenna tai tulen katsomaan tänä iltana ei merkitse mitään Irlannissa. Siinähän istut ja odotat, jos henkilö sittenkin tarkoittaisi mitä sanoi. 

Sitten liityin ilmaiseen kierrättäjäryhmään. Se oli enemmän makuuni. Yksi nuori perheenisä sanoi juuri päässeensä eroon tavaroistaan vastaavassa ryhmässä Bostonissa, saisiko hän varustetuksi uuden kotinsa Dublinissa freecycle-jengin kautta Irlannissa? Ryhmässä oli eri osastot antajille ja ottajille, ja tavara kiersi. Iloinen nuoripari tuli pakulla noutamaan kaikkea, mitä meillä keski-ikäisillä on enemmän kuin tarpeeksi: laseja, mattoja, kukkaruukkuja, työkaluja, kehyksiä, koreja, hyllyjä, puutarhakalusteita, lamppuja...! Olisipa vastaavia ryhmiä ollut minun nuoruudessani! 

Iloista antajaa Jumala rakastaa, vitsailimme nuorina likkoina, mutta tällä kertaa se oli totta. Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, kun löysin vielä kaksimetrisen koivuntaimen ulkoruukussa ja sekin mahtui pakun perälle. Kättelin koivua hyvästiksi, olihan se emäpuun siemenistä kasvanut. Nuoripari lähetti valokuvan kiitokseksi, kukkani komistavat nyt upeaa kattoterassia.

Muuten viime viikot ovat kuluneet ankarassa stressissä. Näin jo painajaisia, että seison bussipysäkillä Suomessa, enkä muista osoitettani, ja bussi toisensa jälkeen huristaa ohi, kun en tiedä, missä asun. Toisessa unessa eksyin lähiomaisesta lontoolaisella kävelykadulla ilman kännykkää, enkä osannut käyttää älypuhelinta, jota joltain lainasin. Puhelin luisui vähän väliä käsistäni ja viesti katkesi. Heräsin omaan huutooni.

Muuttokuorman tilaaminen oli pahinta. Muuttopäivää ei saatu asunnon ostajan kanssa lukkoon kuin viime tingassa, ja se viime tinka vasta pahin päivämäärä onkin. Paikallinen firma tarjosi muuttoa hintaan 11 000 euroa, siis noin 16 kuution valmiiksi pakatuista laatikoista! Onneksi löysin suomalaisen firman, joka lupasi noutaa ja viedä alle puoleen tuosta. Huojennun vasta kun muuttoauto kurvaa pois pihasta!

Copper Coast, Waterfordin maakunta.

Wicklowin laaksoja.

Se oikea Hollywood! Wicklowin maakunnassa.

Mukavia päiviäkin kesässä on ollut, hyvästejä lempipaikoilleni ja maisemille. Irlannin maaseutu on valloittavan kaunis. Ei villiä korpea kuten Suomi, mutta kaunis silti.

Myös vietin läksiäisiä työpaikalla, sukulaisten ja harvoin tapaamieni tuttujen kanssa. Ihmetyttää silti suuresti, miten kaikkien on ehdottomasti tultava käymään Suomessa, kun samat tyypit eivät jaksa tulla tapaamaan samassa kaupungissa asuessani. Vai onko sekin taas vain irlantilaista höpinää. 

Kun valitin irlantilaisten petollisuudesta, miten aina kaikkea luvataan auliisti ja vannotaan aurinkoisesti, tuumasi eräs tuttu, että eihän kukaan halua, että toinen heti pettyy! Letting you down gently, on ajatusjuoksun nimi. Revipä siitä!

Mutta jos en tätä ole oppinut liki 40 vuodessa, en ikinä opikaan.

Seuraava blogi kirjoitetaan suomalaisessa kolmiossa kuusenlatvojen tasalla, kotijärven siintäessä lähellä. Odotan ruskaa, sieniä, raikasta syysilmaa, kunnon kahvia, gluteenittomia korvapuusteja, tofujäätelöä, ihania keltaisia perunoita, sorisevaa ja karheata äidinkieltäni, matalia ja hiljaisia sointuja. Sitä mikä inspiroi selkäytimestä!

Myös haluan nukkua sikeästi ja ilman painajaisia ainakin kuukauden yhteen menoon.

Hyvästi Irlanti!  

Victor's Way, Roundwood, Wicklowin maakunta.