Mikä muuttuu

 Ulkosuomalaisena olin aivan ulkona Suomen politiikasta. Suomen tapahtumat harvoin ylittivät uutiskynnyksen ja suomalaisten puolueiden muuttuminen ja vaihtuminen jäi laajalti huomiotta, eivätkä poliitikot tule tutuiksi. Äänestänyt olen kuitenkin aina - ulkosuomalaiset saavat äänestää kaikissa muissa paitsi kuntavaaleissa. Ehdokkaita tuskin tunsin!

Paluumuuttajana oli pakko sitten ruveta tutkimaan, kuka kukin oli puoluekentällä. Niin monta puoluetta oli hävinnyt sitten 1970-luvun, jolloin lähdin Suomesta, että siitä piti nolona kysellä vaaliehdokkailta kun heitä näki torilla ja ostoskeskuksissa. Vähitellen olen päässyt kärryille, kuka mihinkin laitaan kuuluu ja ketä nämä uudet puolueet ovat.

 Yksi asia on muuttunut täysin: nuoriso ei tunnu olevan enää puoluepolitiikasta kiinnostunut. Siis kun vertaa omaan nuoruuteeni, kun oli tiedettävä kenen joukoissa seisot. Suomi eli kouluneuvostojen ja Teiniliiton hurjinta aikaa nuoruudessani. En tiedä, miten aatteet lopulta kaatuivat tai hävisivät.

Kansan Uutisissa, joka nykyään on moderni ja mielenkiintoinen asialehti entisen puoluepropagandan sijaan, oli viimeksi (numerossa 5/2025) kiinnostava näkökulma: muutos ajattelussa. Harvinainen aihe, kun haastatteluissa yleensä kysytään vain kantaa siihen tai tähän. Luin uteliaana tutkijoiden ja kirjailijoiden pohdintaa siitä, miten heidän ajatuksensa yhteiskunnasta ovat muuttuneet elämän aikana. Järkyttävintä oli monelle yhteinen pettymys ja menetetty usko tieteen mahdollisuuksiin maailman pelastajana. Tämä siis ihmisillä, jotka ovat omistaneet elämänsä tieteelliselle tutkimukselle ja sen seuraamiselle!

Tämän täytyy olla perusteellinen muutos, vedenjakaja ihmiskunnan lähihistoriassa. Sen verran olen itse opiskellut tiedealaa (psykologiaa ja sosiaalititeteitä), että kunnioitan syvästi työmäärää ja sinnikkyyttä, mikä kuluu pientenkin faktojen ja löytöjen saavuttamiseen. Joskus tuntui turhauttavalta lukea sivukaupalla, jotta saattoi päätyä yhteen pieneen loppupäätelmään, siivilöitynä tuhansien vertaistutkimusten, vastaväitöksien ja tiedon määrästä. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Populäärikulttuurille tämä on liian monimutkaista. Tieteellisesti saavutettu tieto on hämärää, monitulkintaista ja vaikeasti selitettävää tavalliselle kansalaiselle. Seuraava tutkimus voi tyrmätä tulokset. Niin tiede kehittyy ja etenee.

Se ei kuitenkaan enää riitä. Sosiaalinen media on astunut tiedeyhteisön varpaille ja yuotubessa, tiktokissa ja ties missä varjosivuilla totuutta julistavat nyt uudet itsenäiset tutkijat. Rokotuksia ja lääketiedettä hoitoa kyseenalaistetaan, ilmastonmuutos on propagandaa, Big Pharma on salaliittoteoria joka pelkää totuutta. Ällistyttävintä on, että nämä vaihtoehtoteorioiden messiaat kiveen kirjoitettuine manifesteineen saavuttavat niin suuren ja uskollisen yleisön, edeten jopa ylimpään valtaan asti kuten Yhdysvalloissa. 

Elämme totisesti uskomattomia aikoja. Pääasia on olla vakuuttava. Ei niinkään merkitse mitä sanot, vaan miten sen sanot. Ja millä jalustalla ja kanavalla julistat, montako jakoa ja tykkäystä saat.

Minä en ole luottamusta tieteeseen hylännyt, mutta kauhulla seuraan jopa suomalaisten kommentteja uutisiin. Nekään eivät välttämättä tule oikeilta ihmisiltä, vaan trolleilta ja valeprofiileilta, joten järkevämpää on olla lukematta koko moskaa.

Mikä sitten on omassa ajattelussani muuttunut? Ei hirveän paljon. Maailma näyttäyttyy raaemmalta ja kylmemmältä kuin olisin ikinä voinut uskoa, se on muuttunut. Uskon silti joukkovoimaan, joka pitää meidät järjen ja solidaarisuuden tiellä, on pakko uskoa. Teknologia on jo vienyt yksityisyytemme, niinpä on sitäkin tärkeämpää varjella sen joutumista vääriin käsiin poliittisessa järjestelmässä. Oikeusvaltiota on puolustettava tappiin asti.

Taide ja luonto ovat voimaannuttavia ja syväluotaavat sieluani. Materia merkitsee yhä vähemmän, kun taas terveys ja liikuntakyky ovat ikääntymisen myötä tulleet elintärkeiksi. Kuntoilu ja aktiivisuus on taistelua vanhenemista vastaan - taistelu jonka tietää häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 

Perusarvoni eivät ole nuoruudesta muuttuneet, pikemminkin olen tullut siksi ihmiseksi, joka minusta piti tullakin. Matka oli ehkä mutkainen ja kohdin arveluttava, mutta maaliin päin ollaan tulossa. Eniten pelkäsin nuorena, että minusta tulisi katkera ja pettynyt vanhus - niin ei ainakaan ole käynyt!

Eeva Kilven tavoin olen ymmärtänyt, että elämässä on vain yksi pysyvä: vuodenajat tulevat joka vuosi. Kevät on ryöpsähtänyt hitaan ja kylmän alun jälkeen. Omenankukatkin ovat auenneet kireistä punaisista solmuista, joita olen seurannut sydän syrjällään. Koko kesä edessä!

SITTEN. Juhannuksen jälkeen avaamme taas jokakesäisen taidenäyttelymme Iittalan Lasimäellä pariksi viikoksi, tällä kertaa lähiomainen ja minä. Heinäkuun puolessa välin galleriaan vaihtuvat Raxu ja Anne-Mari omine töineen.

Tervetuloa siis avajaisiin 26.6. klo 12! Sen jälkeen olemme auki 12-17 joka päivä paitsi maanantaisin. Tarjolla lähiomaisen uusia valokuvauskokeiluja ja minun maalauksiani. Raahaan näytille myös Näkymättömän Oven ensimmäistä kertaa.

Tervetuloa katsomaan ja juttelemaan, uusi upea kahvila avataan myös viereen. Olemme itse paikalla ja mahdolliset ostokset saa heti mukaan. Iittalan Lasimäki on viehättävä kesäpaikka putiikkeineen ja miljöineen, Naivistinäyttely on tien toisella puolen, parkkitilaa on paljon ja Kylägalleriaan esteetön ja ilmainen pääsy. Jos helle vaivaa, Äimäjärven uimapaikkoja on ihan lähellä. Iittala Outletin viereen on avattu hieno uusi design-liike ja ruokapaikka. Päiväreissun veroinen kohde!

Kipupiste

Rakkaat lukijat,

Tämä blogi on kirjoitettu selinmakuuasennossa, nimenomainen selkä tiukasti kuumottavaa sähköpatjaa vasten. Konstit on monet, sen jälkeen kun Ipädit on keksitty. En kykene istumaan tuolilla kymmentä minuuttia pitempään, eikä tietokoneella naputtelu nyt vaan onnistu seisten. Aikuinen poikani kertoo maisemakonttorista, jossa hän on töissä, ja jonne päästään painamalla peukaloa sormenjälkilukijaa vasten. Toimistossa kukaan ei hämmästele, kun joku tekee töitä jumppapallolla istuen tai seisoma-asennossa korkean pöydän ääressä. Selkävaivat ovat nykyajan yleistyvä kirous. 

Kirous on mielenkiintoinen sana, lähellä käsitettä synti, ja yhteistä niille on se, että ne ovat itse aiheutettuja. Jos kyseessä edes olisi ollut synti, jota tehdessä tulee taivaallinen olo, ei kirouksen kärsiminen olisi niin raskasta. Minä olen saanut selkävaivani kantamalla raskaita taakkoja kuten purjeveneen mastoa, kivihiilisäkkejä ja useita pieniä mutta rimpuilevia lapsia. Ei välttämättä samanaikaisesti. Olen kuluttanut moninaisia tunteja kiskoessani piikkikuusaman (gorse) köydenkaltaisia juuria takapihalla, suomalaisia kirosanoja jupisten. Patentointia vailla on metodi, jolla k.o. villipensaan päihitin: juurta kierretään hitaasti mutta varmasti kämmenen ympärille ja sitten...kiskotaan. Hartiavoimin. Välittämättä kirouksesta, joka lankeaa viisikymppisenä, kun harjoittaa samanlaista synnintekoa seuraamuksista välittämättä.

...rrrkele...

Olen kaivanut, siirrellyt, raahannut, leikellyt ja istuttanut puutarhaani, jossa jokaisella pensaalla ja puulla on oma tarinansa. 

Olen - nyt kun tunnustamisen makuun päästiin - laatoittanut itse keittiön työtason taustat ja 

Pakko saada uusia perunoita.

talon korkkilattiat. 

Vuokrasin hiomakoneen, kun työmiehet tekivät betonivalun lasikuistilleni ja laittoivat heti uuden ison sohvan sen päälle ja lattiaan tuli kuoppia ja kuhmuja. Olen maalannut tätä taloa niin sisältä kuin ulkoa jo 25 vuotta, joten viimekesäinen ryhmäseksiä vastaava ponnistus ei ollut uusi. Liioittelen hieman, en ole koskaan harrastanut ryhmäseksiä, mutta ei koskaan tiedä, mitkä hakusanat tuovat blogiini uusia lukijoita.

Irlantia tuntemattomille pitää selittää, että kun sääarvauksessa/tiedotuksessa sanotaan leveästi hymyillen ja toistaen sanat BLOCKING HIGH, eli paikallaan pysyvä korkeapaine,  on tehtävä kaikki ulkotyöt joita on aina lykännyt, sillä tämä viikonkin kestävä kuiva helleaalto ei usein toistu.

Kyseessä oli kaksi viikkoa kestänyt elokuun helleaalto, ja talo oli rapisevan kuiva, pyykit kuivuivat ulkona päivässä, ja oli varmuus siitä, että ulkomaalaus ei valuisi alas seuraavan sadekuuron mukana. Siispä töihin. Yksikerroksista taloa on helppo maalata, vain päätyyn tarvitsin marginaalisesti pitemmän (ja urheamman) miehen taiteilua tikkailla. Loppuvaiheissa muistan ihmetelleeni pisteleviä tuntemuksia pitkin jalkaani, unenomaista väsymystä ja selkää, jota oli vaikea oikaista. No, talo oli häikäisevän valkea sinistä taivasta vasten, sateet olivat tulossa vasta seuraavalla viikolla, ja levollehan lasken luojani ja selkäsärystä toivutaan.

Paitsi että tämä selkäkipu ei talttunut. Se jyskytteli jokaisessa kireässä selkälihaksessa ja alkoi tuikkia alas reittä kuin pahainen nuori kosija. Kyseessä oli sciatica eli suomeksi iskias.

Muistan lapsuudestani lehtimainokset linimenteista, joilla noidannuoli paranee. Iskias vaivasi varmaan jo luolanaista. Iskias aiheutuu muunmuassa selkänikamien välisen pehmolevyn pullistumasta, joka painelee pitkää hermoa kuin ilkeä naapurin lapsi ovikelloa. Kyseessä on kehon pisin hermo, joka ulottuu lannerangasta varpaisiin asti. Tiedän, koska tunnen sen koko matkalta. Avuksi on yritetty fysioterapiaa, akupunktiota, Pilatesta, sekä kaikkia tunnettuja kipulääkkeitä opioidit mukaanlukien. 

Irlannin terveydenhuollon kriisistä kerroin jo aiemmissa blogeissa. Katselin itku kurkussa tv-dokumenttia odotuslistalla kärvistelevistä skolioosilapsista ja vanhuksista, jotka jo harkitsevat eutanasiaa. Lääkärivaje on jotain 400 paikan luokkaa, sairaanhoitajat ja fysioterapeutit ovat karanneet vihreämmille palkkalistoille Australiaan ja Dubaihin. Leikkausalit seisovat tyhjillään, osastot suljettuina. Yksikään terveysministeri ei kykene ratkaisemaan tätä kauhuskenaariota. Viimeisimpien uutisten mukaan jopa syöpäleikkauksia on alettu peruuttaa. Ensiapupolilla on jo yksi vanhus kuollut pudottuaan paareilta, kun sumassa on liikaa potilaita hoitajiin nähden, eikä osastoilla ole tilaa.

Irlannissa on yleistä hankkia yksityinen sairausvakuutus, jonka avulla osittain pääsee jonojen ohi ja saa korvattua hoitoa. Mietin tänään, miksi en itse älynnyt sellaista hankkia, kun olin nuorempi. Tuntui, että olin terve, ylimääräinen raha meni lasten koulutukseen, enkä oikeastaan edes tiennyt, miten syvä juopa Irlannin terveyspalveluissa on. Köyhin väestö saa ns. Medical Cardin, jolla kyllä saa ilmaiset lääkäripalvelut ja lääkkeet, mutta jos tarvitsee leikkausta tai muuta toimenpidettä, jonot ovat todella pitkiä, vuosiakin. Ne, jotka putoavat väliin, maksavat karvaasti.

Omalääkärini lähetti minut jonoon. Tuli kirje, jossa ajanvaraus selkäspesialistille on 12+ kuukauden päässä. Tuskallinen tuo plussa. Sain nopeammin ajan sairaalan fysioterapeutille, joka kymmenessä minuutissa totesi, että en tarvitse leikkausta, vaan paranen itsekseni. Pääsin kuitenkin selkäydinpuudutushoidon jonoon. Mies ei katsonut minua silmiin, kun lupasi, että kyse oli kuukausista, ei vuosista.

Kävin fysiossa omin varoin, 300 egeä. MRI myös yksityisellä, 200e. Nyt pääsen yksityiseen supersairaalaan, jonne lennätetään miljonääri-jalkapalloilijoita, ja joka brosyyrin mukaan lupaa kaikkea, mitä hyvän terveydenhoidon pitäisi olla. Konsultointi 120e, epiduraalihoito 450e, en uskaltanut kysyä maksaako anestesia erikseen. Kyseessä on muutaman tunnin toimenpide, jossa ruiskutetaan kortisonia ja puudutusainetta selkänikamien väliin. Hoito tuntui halvalta ensimmäisen yksityissairaalatiedusteluni jälkeen, joka alkoi summasta 900e. 

Olen säästänyt aivan muita unelmia varten kuin tervettä selkää varten - tai edes kivutonta sellaista - mutta kykenen maksamaan ainakin nämä kustannukset. Epiduraalipiikkejä voidaan tarvita useampia, eikä ole varmuutta, miten kauan ne tukkivat hermosärkyä.

Entä jos minulla ei olisi säästöjä, työpaikkaa ja luottokorttia? Saisin kiemurrella näissä helvetin tuskissa vuosikausia. Todennäköisesti tulisin työkyvyttömäksi ja alkaisin elää kipulääkekierteessä. Ne nimittäin lakkaavat vaikuttamasta ja tarvitsee yhä vahvempia mömmöjä. Minulta on jo kielletty tramadol ja diclac, koska ne voivat aiheuttaa munuaisten vajaatoimintaa pitemmän päälle. Jokainen uusi särkylääke tekee huumatun, huippaavan olon, unirytmi häiriintyy ja ruokahalu katoaa. Jälkimmäisestä on ollut iloa: olen vihdoinkin normaalipainoisen rajoissa, ilman mitään kuntosalirumbaa! Yöllisiä Pilatesharjoituksia keittiön lattialla ei lasketa. 

Yöaika on sietämätöntä, kun kivut eivät anna nukkua. Sitten alkaa pahin, nettisurffailun vastustamaton vetovoima, pimeille foorumeille kuten päihdelinkki.fi jossa narkkarit avoimesti löpisevät tramolin kivoista nykimisistä ja lyrican mahtavasta huippauksesta, kun turvarajat kapseleitten nakkelemisesta on aikaa ylitetty. Jotkut kertovat joutuneensa koukkuun alunperin selkäkivun takia.

Olen todennut, että en halua elää vanhaksi Irlannissa. En kuulu siihen hyväosaisten joukkoon, jolla on yksityiskoulut, yksityissairaalat, yksityisinvestoinnit ja ihan oma yksityiskupla, jossa elää ja kauhistella köyhien tyhmyyttä. Mikään ei Irlannissa ole sanottavasti muuttunut parempaan 30 vuoden aikana. EU jota parjataan, hieman edisti sosiaalipalveluja kun vertailtiin muihin EU-maihin, ja maahan saatiin EU-varoilla myös kunnon puhelinverkosto ja moottoritiet. Hallitukset ovat saamattomia ja korruptoituja, kuten kaikki valtaapitävät, poliiseista rakennusvalvojiin ja katolisen kirkon edustajiin. Tavallisia ihmisiä sahataan silmään surutta. Työssä käyvät veronmaksajat maksavat skandaalit, oikeudenkäynnit ja korvaukset toisensa jälkeen, ja olennaisista palveluista leikataan taas.

Tavalliset ihmiset ovat Irlannissa mukavia, empaattisia ja huumorintajuisia. Ehkä tämä jälkimmäinen ominaisuus pelastaa kansan, sillä valtaan päästyään irkut ovat toivottomia. En ole keksinyt, mistä tämä johtuu. Miksi ihmisen oikeustaju hämärtyy, kun hän pääsee valtaan. Miksi puolustetaan systeemiä ja organisaatiota, ei ihmistä. Oliko pohjimmaisena pahana paavi, joka levitti kommunisminvastaista propagandaa ja tappoi työväenaatteen alkutekijöihinsä Irlannissa. Solidaarisuus ylettyi vain systeemiin, ei kansalaisiin. Pidettiin vahvempien puolta, ja salattiin vääryydet. 

Jos en siis halua elää vanhaksi Irlannissa, on täältä lähdettävä. On jätettävä piikkikuusaman juurakot - sillä siellä ne yhä vaanivat, nurmen alla - maalattu talo ja monivaiheinen elämä täällä. Aikuiset lapset ja pienet lapsenlapset. Ystäviä on vähän, suremaan ei jää monilukuinen joukko rakkaita sydänystäviä ja omaisia, vaikka muistokirjoituksessa varmasti niin sanottaisiin, jos kupsahtaisin. Usein vitsailemme lähiomaisen kanssa, mitä muistokirjoituksessa sanottaisiin. Perheelleen omistautunut, kipujaan koskaan valittamaton, rakastettu äiti ja mummo, ahkera työntekijä ja korvaamaton kolleega, hiljainen mutta merkittävä hahmo yhteisössä. Ja katin kontit! 

Puutarha ihan ensimmäisinä vuosina, kun sain sen omiin nimiini.
Aidan takana kukkii keltaisena se villi piikkikuisama, odottaa vain lähtöäni.
Nyt kun katsoo, olen yrittänyt tehdä takapihalleni mini-Suomen:
koivuja, sireenejä, puukeinu, perunamaa, sinivalkoinen mökki. Huoh.

Happamen maan kukkapenkki alkuvaiheissaan.
Takapiha oli tältä kohdin niin jyrkkä, ettei siihen kannattanut muuta laittaakaan.

Kolmihaaraisen koivun teki muinainen koira, joka söi taimesta latvan. Oikeesti!
Viereinen mänty kaivettiin vuorilta taimena keskimmäisen tyttären nimikkopuuksi.

Tämä kukkamaa on värikäs vain keväisin.
Villit maaltiaiskissat nukkuvat pensaikossa öisin.

Linkki blogeihini, joissa paljastan Irlannin sairaanhoidon kauhuja: 

Sairaskertomus

Retki helvettiin

Linkki irlantilaiseen tv-dokumenttiin, jossa kerrotaan odotuslistalla elämisestä, varoitus: todella sydäntäsärkevää katsottavaa: http://www.rte.ie/news/investigations-unit/2017/0203/849955-living-on-the-list/ (en tiedä näkyykö ulkomailla)

Ja kuvia selkäni selättäneestä pienestä puutarhasta, jota rakastan.

Vallankumous Irlannissa?

Toisinaan tuntuu, että Irlanti on kadottanut moraalisen kompassinsa kokonaan. Ainakin ne, jotka päättävät, miten tätä maata johdetaan ja mihin sen resursseja käytetään.

Että joku nousisi ja sanoisi pää pystyssä: tässä menee raja. Tämän pidemmälle emme suostu. Me pidämme huolen siitä, että sairaat hoidetaan ajallaan, vammaiset saavat tarvitsemansa tuen, omaishoitajat taloudellisen avun, vanhukset kaiken mahdollisen, lapset kunnolliset koulut ja päivähoidon, kaikki kansalaiset katon päänsä päälle. Että heikompaa ei jätetä. Että ihmisillä on väliä.

Tätä on jatkunut jo niin kauan. Eikä vain laman jälkeen.

Buumin aikana, nimeltäänThe Celtic Tiger, kun rahaa oli kuin roskaa, Irlannissa oli rottakouluja, tungosta sairaalan käytävillä, kodittomia kadulla kuolemassa, sosiaalityöntekijöitä burn-outin partaalla työmääränsä alla. Jotenkin rahaa ei vain koskaan riittänyt korjaamaan elämän perusasioita.

Kaikki kansalaiset tarvitsevat - ja heillä on tähän oikeus - katon päänsä päälle, koulutuksen, terveydenhuollon kehdosta hautaan. Nämä ovat perustarpeita, jotka hyvinvointivaltiossa pitäisi taata jokaiselle. Jos omaatuntoa ei kolkuta kodittomat kadulla nukkumassa, vanhukset tärisemässä paareilla tuntikausia, erityistukea vaille jäävät lapset 30 oppilaan kaaoksessa, voi tietysti vaatia verojen alennusta ja sitä, että jokainen nouskoon omalle orrelleen ihan omin voimin. 

Minä olen ollut kiitollinen kaikesta avusta, jonka olen yhteiskunnalta - veronmaksajalta - saanut vaikeina aikoina. Ilman sitä olisin ollut kerjäämässä tienposkessa lapsineni, yöpymässä kadulla, nälissäni roskiksia penkomassa. Askel normaalista elämästä katastrofiin on pieni, sillä turvaverkon silmät ovat juuri senkokoisia kuin millaisiksi päättäjät ne punovat.

Irlanti tuntuu päätyneen henkiseen korruptioon. Kirkko on menettänyt otettaan - sen apu oli muutenkin ehdollista ja rajallista. Katolinen kirkko Irlannissa on aina ollut kiinnostuneempi seksuaalisista moraalisäännöistä kuin taloudellisesta korruptiosta. Olemme kaikki katolisia, kirkko julisti - mutta jotkut katoliset olivat aina muita tasa-arvoisempia.

Katolisen dogman tilalle on tullut spirituaalinen tyhjiö, jota kaupalliset arvot ja kulutusjuhla yrittävät täyttää, turhaan. Ehkä pahinta on, että tuntuu, ettei kukaan päättäjistä välitä. Kaikesta voidaan leikata, vähentää, joustaa, venyä, katkeamispisteeseen ja ylikin. Kaikkien on kiristettävä vyötä. Ne, jotka ovat horjahtaneet normielämästä kriisiin, ovat niin järkyttyneitä ja nääntyneitä, ettei heistä ole mielenosoituksiin ja nälkälakkoihin. Kodittomilla, työttömillä, sairailla ja omaishoitajilla on muuta ratkottavaa.

Senpä takia viimeaikaiset mielenosoitukset vesimaksuja vastaan ovatkin niin yllättäviä! Suomalaiset ovat maksaneet talousvedestä jo kauan, henkilöluvun ja litramäärän mukaan. En ole kuullut kenenkään Suomessa repineen vesimittareita irti, tai uhkailleen niitä asentavia työmiehiä. Lieko kukaan Suomessa kieltäytynyt maksamasta vesilaskua sillä perusteella, että rahat eivät riitä? Vesilasku maksetaan siinä missä sähkö ja puhelinkin, kulutuksen mukaan. Tästä on kuitenkin tullut irlantilaisille korsi, joka mursi kamelin selän. Paljon suuremmat epäkohdat ja kiroukset on nielty hiljaa jupisten, pubissa tai keittiössä vaahdoten, tv-uutisille nyrkkiä heristäen.

Sinead O'Connor, laulaja joka on kuuluisa tinkimättömistä mielipiteistään (tunnustan, olen fani, siinä naisessa on jytyä!), sanoi viimelauantaisessa chat-showssa, että Irlanti on pettänyt vuoden 1916 vapaustaistelijat ja Irlannin itsenäisyyden puolesta kuolleet marttyyrit. Tämänkö takia he heittivät henkensä? Tästä yhteiskunnastako he unelmoivat päästyään Englannin suurtomaavallan ikeen alta? O'Connor yllytti kansalaisia väkivallattomaan vallankumoukseen, Gandhin tapaan (tuli kyllä mieleen, mitä Gandhi sanoisi, jos näkisi mitä hänen maastaan on tullut, kaikkien uhrauksien jälkeen).

Sopii lukea, mitä maanisät julistivat vuonna 1916.

Ehkä irlantilaiset eivät näe epätasa-arvon perustaa. Tai ne, joita se pahimmin kolhii, eivät kykene ymmärtämään syy-seuraus-yhteyttä. Poliittinen tietoisuus puuttuu, kaikki vetävät välistä ja huijaavat minkä ehtivät. Tämä on ristiriidassa irlantilaisen perusluonteen kanssa, sillä he ovat erittäin huomaavaisia, avuliaita ja empaattisia naamatusten.

Ehkä vesilaskut ovat vain selkeä, konkreettinen lovi jo kireään budjettiin joka kodissa. Sitä on helppo vastustaa. Koko vesimaksusysteemi Irlannissa on ollut fiasko alusta loppuun. Investointi vesijärjestelmään on täysin puuttunut: jopa 48% käyttövedestä menee hukkaan, kun aataminaikainen putkisto vuotaa kuin seula. Mittareilla löydettäisiin ainakin missä. Minua hävettää kertoa, että Irlannissa on kaupunkeja, joissa käsittelemätön viemärivesi valuu suoraan jokeen.

Mielenosoitusten johdosta laskuja on muutettu jo monta kertaa, nyt on luvattu yksi lasku  per vuosi, sama kaikille, kulutuksesta riippumatta. Arviot hilluvat ylös alas kuin pörssissä ikään. 

Voin kuvitella paniikkia Dail'issa, Irlannin eduskunnassa: Nyt ne repivät irti mittareita! Laskut alas! 

Kuuliaisille kansalaisille on luvattu sadan euron palkkio, jos rekisteröivät itsensä huhtikuuhun mennessä. Palkkio? Kun maassa ei ole kattavaa väestötietojärjestelmää, ei laskutusta voida hoitaa, elleivät taloudet itse ilmoita itseään.

Fiontan O'Toole, lempijournalistini, kyseli seuraavaa suurta ideaa Irlannin pelastamiseksi. Mikähän se mahtaisi olla? Vallankumous?

Monet ehdottavat kokonaan uuden puolueen perustamista, koska nykyisille ei riitä kannattajia, ja pelkillä sitoutumattomilla ei maata johdeta. Sunnuntailehdessä näkyi otsikoita kahden konservatiivipuolueen, Fine Gael'in ja Fianna Fail'in yhdistämisestä. Jopa jotakin, sittenhän kokonaan unohdettaisiin kansallissota, johon nämä puolueet perustavat erimielisyytensä. Siitä on kohta jo 100 vuotta, mutta se ole aika eikä mikään irlantilaisille. Tuoreessa muistissa.

Labour'in eli työväenpuolueen kannatus on romahtanut 8 %:iin. Sen kannattajat tuntevat tulleensa pahimmin petetyiksi. Puolueen naispuolisen johtajan ja Irlannin sisäministerin Joan Burtonin kimppuun hyökättiin hänen vieraillessaan köyhässä Jobstown'in kaupunginosassa Dublinissa. Vesipussi paiskattiin hänen naamalleen ja väkijoukko ympäröi parin tunnin ajan hänen autoaan, niin ettei hän päässyt poistumaan. Linkki uutiseen tästä.  

Sinn Fein-puolue on kerännyt vasemmiston ja köyhien kannatuksen, mutta sen hämärät yhteydet IRA-terroristijärjestöön takaavat, ettei siitä tule valtapuoluetta, eivätkä viimeaikaiset skandaalit avita sen suosiota.

Totuus on, ettei yksikään puolue tiedä, miten tästä eteenpäin. Kansa ei tiedä ketä äänestää, jos hallitus kaatuu. Mutta vesimaksuja vastustetaan, viimeiseen pisaraan asti.

Komiat hanat, harmi että voi käyttää vain kylmää ; )

P.S. Edelliseen blogiini liittyen: 

Paloturvallisuus olisi pitänyt olla viikon puheenaihe tällä viikolla, kun kuusi henkeä täpärästi pelastui tulipalossa kolmannesta kerroksesta, korttelin päässä tyttäreni asunnosta. Nuorin, parin kuukauden ikäinen vauva, heitettiin ikkunasta alas. Onneksi kopparina oli varmakätinen ohikulkija. Lapsen äiti taittoi jalkansa ja mursi hampaansa hypätessään ikkunasta. Uutislähetyksen ankkuri huokasi, että hengenmenolta sentään vältyttiin. Linkki uutiseen.

Tulipalo on verrattavissa luonnonoikkuun Irlannissa: eihän sille mitään voi. Suomessa alettaisiin heti hakea syyllistä viranomaisista. Missä oli varaulostie? Dublinin pormestari toivoi, että ihmiset avustaisivat perhettä, joka on menettänyt kaiken, onhan joulu tulossa.

Pelkään pahoin, että tarvitaan toinen Stardust-diskon kaltainen onnettomuus, ennen kuin täällä paloturvallisuutta edes vähän parannetaan. Stardust-palosta voi lukea tästä.

Irlantilaisia valheita

Edellisessä blogissa tuli mainituksi, että käsite yhteinen hyvä on niin juurtunut pohjoismaiseen ajattelutapaan, ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Irlantilaisesta ajattelusta se tuntuu puuttuvan.

Esimerkiksi verottaja on edelleen them eli ne jotkut (britit?), jotka vievät meidän rahoja, varastavat jopa. Vaikka siirtomaaherrat ovat aikoja sitten häipyneet, eivät irlantilaiset tunne, että verotus tasoittaa tuloeroja ja tarjoaa mahdollisuuden hyvinvointivaltioon - irlantilainen epäilee syvästi, mihin verorahat kulutetaan - joskus aiheellisestikin.

Kun kansalla on näin syvä vastenmielisyys verotusta kohtaan, ei yksikään hallitus (puolueesta riippumatta) edes yritä nostaa tavallista veroprosenttia. Yläluokan veronkierto kaikessa hiljaisuudessa on huippuluokan taitolaji sinänsä, mutta heillä onkin varaa palkata alan asiantuntijat. Ns. valkokaulusrikollisuus on vasta viime aikoina tullut julkisuuteen, ja sen penkominen on maksanut triljoonia.

Tavallista työntekijää rokotetaan hienostuneesti, irlantilaiseen tapaan. Sain hiljattain selvityksen, mitä lyhenteet palkkakortissani oikein tarkoittavat. Tavallisen PAYE (Pay As You Earn) - tuloveron lisäksi maksan kahta eri lisäveroa, joita ei verokarhuiksi luulisi, niin lampaitten vaatteissa ne kulkevat: Universal Social Charge sekä Pensions Grouped. Jälkimmäisen luulin hyväuskoisesti kartuttavan omaa eläketurvaani, mutta se onkin kuulemma taas yksi lisävero, joka katoaa johonkin Bermudan kolmioon. Universal Social Charge taas perustettiin korvaamaan jotain vajetta budjetissa, jota kukaan ei enää muista.

Jostain häpeällisen nimettömästä sarakkeesta vähennetään tuntematon summa, jolla jokainen Irlannin veronmaksaja tukee katolisen kirkon hyväksikäyttämiä uhreja, joille on annettu tähän mennessä jo 1.1. biljoonaa (miljardia? Äidinkieleni pettää tässä) euroa korvauksia - mielestäni aivan oikeutetusti ja aivan liian myöhään. Mutta hetkinen, minähän en edes ole katolinen, enkä ole ottanut osaa vuosikymmenien systemaattiseen hyväksikäyttöön, en suojellut lastenraiskaajia ja -pieksäjiä, en siirrellyt heitä seurakunnasta  toiseen, en kiistänyt pedofilian olemassaoloa. Eikö ainoa maksumies tässä pitäisi olla katolinen kirkko ja sen hengelliset säädyt, joiden takana upporikas Vatikaani seisoo?

Näin ei kuitenkaan ole. Bertie Ahernin hallituksen opetusministeri Michael Woods teki hiljaisen sopimuksen katolisen kirkon kanssa v. 2002, että se maksaa korvauksista 50%, valtio (lue: veronmaksajat) maksaa loput. Lasku kirkolle oli silloin 128 miljoonaa. Muutenhan kirkko olisi mennyt konkurssiin. Tätä ei kysytty kansalta, tästä ei keskusteltu hallituksen istunnoissa julkisesti. Korvausten lopullista summaa ei kukaan tiennyt. Yksi mies allekirjoitti avoimen shekin, jota minäkin palkkatyölläni maksan. Itse asiassa on todennäköistä, että hyväksikäytön uhritkin maksavat omia korvauksiaan, jos käyvät palkkatyössä. (Mieleeni tuli ilkeä ajatus, että pikemminkin joka kirkon ovenpieleen pitäsi laittaa keräyslipas: Tähän uhrikorvaukset. Me kannatamme kirkkoa!)

Korvauksien loppua ei näy, kun uusia skandaaleja paljastuu. Laman tuomien leikkauksien lisäksi myös tämä velka kuormittaa opetusbudjettia - ikävin tuloksin nykyisille koululapsille (Linkki tästä )

Katolinen kirkko ei ollut ainoa osasyyllinen lasten ja nuorten hirvittävään kohteluun, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja fyysiseen ja psyykkiseen kuritukseen. Siinä olivat kaikki valtion elimet mukana: koululaitos, sosiaalivirasto, sairaalat, oikeusistuimet ja poliisi. Kukaan ei kyseenalaistanut mitä tehtiin, kukaan ei puolustanut lapsia, jotka usein tulivat köyhimmistä sosiaaliluokista, ongelmaperheistä, maalta tai kaupunkien slummeista. Joskus pelkkä orvoksi jääminen vei lapselta oikeusturvan.

Vaikka koko yhteiskunta oli juonessa mukana, tuntuu silti epäoikeudenmukaiselta sälyttää korvausvastuu tavallisella veronmaksajalla. Katolinen kirkko oli valtaportaista ylimmällä ja kontrolloi kaikkia yhteiskunnan aloja. Heitä ei uskaltanut kyseenalaistaa kukaan. 

Kirkon toimintaa puolustellaan usein sillä, että muuten Irlannissa ei olisi ollut minkäänlaisia kouluja, laitoksia tai sairaaloita, katolinen kirkko mahdollisti ne köyhässä maassa. Väitteeseen on ollut vaikea vastata, kunnes törmäsin mieheen, joka todistaa tämän myytiksi.


Luen parhaillaan maanmainiota kirjaa, Fintan O'Toolen Enough is Enough (=Nyt riitti). Harvoin olen kiljunut riemusta ja huitonut nyrkilläni Yes!!! lukiessani poliittista analyysia. O'Toole kirjoittaa niin selkeästi, hauskasti ja terävänäköisesti, että luulisi häntä Muukalaiseksi. Irlantilaisena hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky nähdä, mistä esiaikaisesta suosta Irlannin myytit kumpuavat. Hän ei kavahda löytämänsä mönjän löyhkää, vaan pakottaa katsomaan.

Suosittelisin kaikille Irlannista syvemmin kiinnostuneille erityisesti lukuja Myth of Charity (Hyväntekeväisyyden myytti), jossa paljastetaan Irlannin koululaitoksen ja terveydenhuollon myytit,  ja Myth of the Republic, joka käsittelee Irlannin itsenäisen tasavallan myyttiä.

Kaikkein antoisinta oli O'Toolen analyysi siitä, miksi myytit ovat syntyneet. Tässä löytyy vertailukohde Sofi Oksasen kirjoihin Viron historiasta - tiedetään asioita, mutta ei tiedetä. Totuus puetaan valheeksi, jonka jälkeen valhe julkaistaan totuutena, myyttinä. Motoksi sopisi erään Oksasen kirjan nimi: Kaiken takana oli pelko. 

Kuitenkin ratkaisu on aina sama, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassakin: vain totuus vapauttaa. Amen.

Irlantilaisille omalaatuinen totuuden kierto, josta kirjoitin edellisessä blogissa, on samalla sekä syy että seuraus. Muna vai kana? O'Toole antoi sille nimenkin: double-think. Ajatellaan asioista yhtaikaa kahta eri versiota. 

Repesin totaalisesti, kun O'Toole kertoi tarinan eukosta, jolta kysyttiin, uskoiko hän maahisiin (little people). Eukko vastasi: Ei, en usko, mutta kyllä niitä täällä on!

Kuten O'Toole huomioi, tällä on myös meriittinsä, mitä tulee sanataituruuteen ja verbaaliseen mielikuvitukseen. Irlantilaisten sanavarastossa on vaikka kuinka paljon kummallisia termejä:

• hedging your bets
• it's neither here nor there
• bit of both
• much of a muchness
• it is and it isn't
• it depends

Keskustelussa viitataan usein epämääräisesti henkilöön your man, ja jos ei heti ymmärrä, your man below/ yesterday/ over there. Tärkeäkin esine voi olla that yoke tai thingammabob tai thingamajib.

Ylipäänsä suoruutta ja ikävien asioiden kutsumista niiden oikeilla nimillä vältetään. Syöpä-sanaa ei pitkään käytetty avoimesti, vaan henkilöllä oli serious illness (vakava sairaus). Jos joku teki itsemurhan, hän died in tragic circumstances (kuoli traagisissa olosuhteissa). Minulta meni puoli elämää, ennen kuin tajusin, että hämmästyttävän yleinen sairaus kidney infection (munuaistulehdus) tarkoittikin paljon hävettävämpää virtsatietulehdusta.

Kun kielen vaihtaminen jo sinällään on vaikeaa, kuluu totisesti ihmisikä näitten ajatusmallien, hienosäätöjen ja kansallistermien ymmärtämiseen. O'Toolesta löytyi korpisuomalaiselle majakka Irlannin sanasumuun ja käsitekaamokseen.

Peppi Pitkätossu, haamutalot ja hylätyt hevoset

Joskus ei tiedä, hirnuisiko vai itkisi, kun lukee lehtien otsikoita Irlannissa. Siihen tarkoitukseen ne on kai väsättykin. "5 miljoonaa hevosiin", oli eräs otsikko. (linkki tästä ) 
Kyseessä ei ollut ravihevosiin sijoitettu summa, vaan viimeisten poliisioperaatioiden kulut. Irlannissa on tuhansittain "villejä" hevosia, joista kukaan ei pidä huolta. Kiertolaisväestö (en keksi parempaa suomennosta travellers-termille) perinteisesti matkusti hevosilla ja rattailla, ja edelleen pitää hevosia, usein lie'assa tienposken heinää syömässä. Lama on kuitenkin aikaansaanut sen, että muutkin hevostenomistajat jättävät hevosensa heitteille, koska niiden ylläpito maksaa maltaita. Ne päätyvät kurjaan kuntoon, saavat matoja ja nälkiintyvät. Niiden pyydystämisestä ja lopettamisesta tulee kuluja viranomaisille. Viime vuonna lopetettiin liki 2000 irtolaishevosta. Viimeaikainen hevos-hampurilaisskandaali jätti ikävän maun (!) tämänkin ongelman sivuilmiönä. Mihin hevot päätyvät? (LInkki tästä)

5 miljoonalla voitaisiin tehdä paljon muutakin laman runtelemassa maassa, mutta tämä on yksi Irlannin ikuisista ongelmista, kuten kulkukoirat ja -kissatkin.

Samassa lehdessä on otsikko "haamuasuinalueista", ns. ghost estates. Nousukaudella rustattiin taloja ties mihin peräkyliin, joissa ei ollut mitään palveluja tai työpaikkoja, julkisesta liikenteestä puhumattakaan. Laman tullen kellään ei ollut enää varaa lunastaa taloja. Nyt taloja on alettu purkaa, koska rakennusfirmat menivät konkurssiin, talot ovat olleet säiden armoilla ja ränsistyneet. Samaan aikaan asuntopula kaupungeissa nostaa vuokrat tähtiin.

Nuorimmaiseni maksaa Dublinissa 400 euroa kuussa kenkälaatikosta, johon juuri mahtuu sänky ja pöytä.  (Opintoraha, jota anottiin jo kesällä, tullee jonakin päivänä vihdoin poikani pankkitilille, kunhan anomuksia raahaava postimuuli kompuroi ylös mäkeä Irlannin rahansiirron paralleeliuniversumissa, kenties joulupukki tuo sen savupiipusta? Mutta se on jo toinen blogi.) 

Olohuoneen, jossa on hella ja tiskipöytä, sekä luurangoille mitoitetun suihku&vessahuoneen hän jakaa kahden muun opiskelijan kanssa. Pojat vetivät pitkää kortta siitä, kuka saa sen huoneen, johon ei mahdu edes yöpöytää. Poikani hävisi. Liesituulettimesta roikkuu vanhaa rasvarähmää (tippuu kuulemma ikävästi paistinpannulle yllättäen lämmitessään!). Kokolattiamaton alkuperäinen väri on epäselvä. Musta home kiertää seiniä lattianrajassa. Vuokraisäntä tienaa laatikkoasunnosta 1200 euroa kuussa, ja tämä on vain yksi asunto vanhassa talossa jonka hän omistaa. Poikani oli onnessaan, kun löysi niin halvan asunnon "vain" 5 kilsan päässä  yliopistolta, pääsee pyörällä matkat.

Kun valitan asunto-olosuhteista irlantilaisille, syttyy heidän kasvoilleen nostalginen ilme: "Ah! Opiskelijaelämää! Sellaistahan se on!" Eli ei pidä odottaakaan parempaa.

Tällaisissa asunnoissa asuu nykyään kuitenkin myös työssäkäyviä ja perheellisiä ihmisiä, koska laman turruttama talous ei enää suosi asuntolainoja ja vuokra-asunnoista on taas pula. Irlannin omistusasuntokulttuurissa on vuokraaminen aina ollut tilapäistä ja poikkeus, toisin kuin Suomessa. Vuokralla asuminen on epävarmaa, sopimukset summittaisia, ja takuurahasta saa usein tapella turhaan sopimuksen päättyessä.

Vuokralaisia, jotka elävät sosiaaliturvan varassa, tuetaan valtion asumistuella. Irlanti kulutti viime vuonna siihen 500 miljoonaa euroa. Tämä raha menee siis suoraan yksityisille asuntosijoittajille, jotka vuokraavat asuntojaan, usein veronmaksua vältellen.

Yksinkertaisempikin matemaatikko, kuten Kulttuurikorppikotka, näkee että sillä summalla voisi joko rakentaa kunnan asuntoja - joissa nykyään on kaksinkertaiset ikkunat ja keskuslämmitys - tai kunnostaa valtiolle haamuasunnot. Hei, ja tästä syntyisi niitä kipeästi kaivattuja työpaikkojakin rakennusalalle! Jostain syystä yksinkertainen on liian haastavaa irlantilaisille poliitikoille. Luulen, että hyväveliverkostot tekisivät suurhälytyksen, jos yksityisvuokratuki otettaisiin pois tai kunnat alkaisivat rakentaa.

Lehtien kaksi tarinaa yhdistyivät tänään hilpeän anekdoottisesti, kun kuulin työtoverilta, että yhdellä Galway'n haamuasuntoalueella on talojen asukkeina irtolaishevosia!

Irlanti on ihmeiden saari, jonka rinnalla Peppi Pitkätossunkin seikkailut kalpenevat.

P.S. Juttuun kuuluvat hevoskuvat sain Forgotten Horses Ireland -järjestöltä, joka tekee täysin vapaaehtoista ja tosi arvokasta työtä pelastaakseen hylätyt hevoslaumat. Heidän nettisivunsa tekivät minuun vaikutuksen - Irlanti on myös hyväntekeväisyyden luvattu maa. Annoin heille raha-avustuksen kuvien käyttöä vastaan. Tässä linkki, mutta en suosittele Kuvagalleriaa ennen ateriointia!