Aika ja paikka

 Mitä merkitsee kirjailijalle paikka, johon tekstit maastoutuvat? Mitä ihmiselle ylipäänsä merkitsee juuret, kotiseutu ja ympäristö johon muistot ankkuroituvat ja joka inspiroi yhä uudestaan? Haittaako, jos lukija ei tunne kirjan seutua? Haittaako, jos tuntee?

Otin osaa Kirjallisen kartan julkistamiseen, aiheena Hämeenlinna ja sen kirjailijat. Yllätyin, miten monta kirjailijaa Hämeenlinna on poikinut - kartalle on hyväksytty 53. Suurinta osaa en edes tunne, ja jotkut on valittu mukaan esim. laulunsanoittajan ominaisuudessa. Jotain yhteistä kirjailijoilla on silti oltava, kun heitä tähän pikkukaupunkiin ja sen pitäjiin on sijoittunut noin paljon. Tutkija Juhani Niemi, kartan kokoaja pohti, että Hämeenlinnan asema vanhana koulukaupunkina on ollut osasyynä, hänen listallaan 30 prosenttia kirjailijoista on käynyt Hämeenlinnan lyseota.

Kartalla kirjailijat ovat saaneet osoittaa heille merkitsevän paikan - kuolleitten puolesta on tehty päätös. Lähes puolet on nykykirjailijoita. Juha Itkonen valitsi Hämeen Linnan Rantareitin, jossa nuorena istui pussikaljalla ja mietti tulevaisuuttaan. Onpa siinä meikäläinenkin istunut aikoinaan, vaikka meillä siihen aikaan olikin viinipullo eikä tulevaisuutta osannut edes ajatella. Riitta Jalonen valitsi suosikkijärvensä Ahveniston, joka on kyllä järvien huippu, sillä harvoin saa kellua lähdevedessä, joka on kimmeltävän turkoosia ja niin kirkasta että sitä voi huoletta juoda. Olli Jalonen puolestaan merkkasi Rinkelinmäen, kotipaikkansa, johon sijoittuu moni hänen romaaninsa. Luin juuri uudestaan hänen huikean Poikakirjansa, jossa poikalaumassa pyöritään Ahveniston harjuilla ja Poltinaholla - ja eräs kirjassa mainittu henkilö kävi apukoulua kaukana toisella puolen kaupunkia. Se apukoulu sijaitsi vastapäätä minun ensimmäistä kansakouluani, Hätilää, muistan apukoulun oppilaat (nykyään kai sanottaisiin erityisluokat) joihin tottui, kun jaettiin sama piha välitunneilla. Lapsena en koskaan edes käynyt Rinkelinmäellä, se oli niin kaukana keskustasta. Linjurilla ohitimme sen, kun käytiin serkuilla kylässä Parolassa. Silloin maailma oli todella pieni, kun rautatie ja Vanajavesi erotti kokonaisia lapsilaumoja toisistaan koko kouluajan.

Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla kirjailijoiden kertomuksia heidän merkityksellisistä paikoistaan. Kirjoittajaharrastajana vähän epäröin liian suorasukaista yksi yhteen -vetoa kenenkään fiktiotekstistä ja todellisuudesta, sillä usein kirjoittajat etäännyttävät: yhdistelevät paikkoja, aikoja ja ihmisiä täysin mielivaltaisesti. Otetaan kasvot tuolta, eleet joltain muulta, nimi mahdollisimman kaukana oikeasta henkilöstä, ja sijoitetaan yhteen ties mitä tapahtumia ja ajoituksia. Joskus ei kerta kaikkiaan edes tiedä, mistä henkilöhahmo tuli, parhaimmillaan se syntyi flow'ssa eli alitajunnasta ja alkoi vain puhua omalla äänellään ja vaatia tilaa. 

Irlannissa on sanonta don't let the truth spoil a good story, eli miksi antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. Ainahan tarinoita sepitellään paremmiksi, totuus on usein aika tylsää. Siksi en oikein ymmärräkään autofiktiota, joka on omaelämäkerrallista, mutta jossa kai jokin raja on olemassa todellisuuden kanssa. 

Ikävintä minusta on joutua patistelluksi, onko jokin kohtaus oikeasti tapahtunut. Tein itse sen virheen, kun kysyin Olli Jaloselta, tapahtuiko Poikakirjan männyn räjäytys ja opettajan uskomaton käytös todella ja hän myönsi. Hän ei onneksi näyttänyt vaivaantuneelta, aikaa tapahtumista on ihmiselämä. 

Jos minun pitäisi nimetä Hämeenlinnassa yksi paikka, joka on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään, olisi se Katumajärvi. Sen rannalla opin uimaan, vietin kesäpäiviä, talvella luistelin ja hiihtelin jäällä. Seikkailimme myös pitkin ja poikin järveä soutuveneellämme. Vanhemmat eivät tulleet juuri koskaan mukaan ja hyvä olikin, sillä siskosporukassa yllytimme toisiamme aina hurjempiin sukellushyppyihin  veneestä ja sen ali. Vieläkin tunnistan sen veden maun, kun käyn siellä uimassa. Asuin myös yhden kesän vanhassa huvilassa Katuman rannalla jonkinlaisessa kommuunissa, mikä oli ikimuistoista ja kummittelee mielessäni romaanin pohjana.

En tiedä, haittaako lukijaa, jos hän ei tunnista paikkoja, joista kirja kertoo. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa liikutaan oikeilla nimetyillä kaduilla ja pihoilla ja minusta tuntuu, kuin kulkisin itsekin siellä, vaikken ole koskaan Kuopiossa käynyt. Toisaalta taas on mukava törmätä jonkun kirjailijan tarinoissa Kuivaan siltaan tai Ruutikellarintiehen, mitkä paikat hämeenlinnalaiset heti tunnistavat - olkoonkin, että Kuivaa siltaa ei enää ole ollut viiteenkymmeneen vuoteen ja siinä on nykyään Goodmanin ostoskeskus ja moottoritie. 

Olen unessa useasti, sinun kaduillas, koulutie... tätä eräs opettajamme tapasi siteerata, kun joku taas kömpi myöhässä ja aamu-unisena luokkaan, erittäin usein minä. Vasta nyt olen tajunnut, mitä V.A.Koskenniemen runo tarkoittaa: lapsuuden ja nuoruuden maisemat kuvittavat uniamme lopun elämää. Ihmiset toiselta puolen maailmaa ja vuosikymmenien päästä esiintyvät unissani täysin luontevasti kotipihallani, 1970-luvun keittiössä ja Katuman rannalla. Kun asuin ulkomailla, enkä päässyt käymään kotimaassani vuosikausiin, tuli joskus ajatus, ettei niitä seutuja ollut olemassakaan kuin omassa päässäni. Siksi aina tuntuu surrealistiselta saada kävellä kotikaduilla. Minulle Hämeenlinna tuo vain hyviä muistoja, tänne on ollut hyvä palata! 

Hämeenlinnan kirjallisen kartan voi löytää tästä osoitteesta.

Katumajärvi ja sen Luoto, taustalla Kantinkallio.

Aika ja paikka

Ystävä kertoi minulle ajatuksesta, että kuten aika, myös paikka on muuttuva määre. 

Emme kuvittele ajan pysähtyvän missään, koskaan, vaikka se miten tuntuisi siltä. Mittaamme aikaa kelloilla ja  kalentereilla, tiedämme että jokainen sekunti on ohimenevä.  Kliseet ajan kääntämisestä takaisin ja aikamatkailusta ovat fantasiaa. Aika kulkee ja kuluu, vääjäämättä.

Ajatus, että myös paikoilla on oma kaarensa ja paralleeli muuttumisensa on uusi, ainakin minulle. Paikka tuntuu olevan pysyvä, se sijaitsee jossakin maantieteellisesti, koordinaattoreilla kirjattuna. Sinne luulisi aina voivan palata, toisin kuin aikaan.

Paluumuuttajana olen kokenut monet entiset paikat väkevästi. Vain aniharva maisema on enää se sama kuin nelisenkymmentä vuotta sitten, kun lähdin Suomesta. Haen ja haen näkymiä, kun puut ovat kasvaneet ja peittäneet kaiken, taloja on purettu, uusia noussut tilalle. Teitä on oikaistu ja siirretty toiseen paikkaan. Tuijotan maata ja hoen, että tässä se nyt on. Ei ihme, että ensimmäiset kuukaudet vanhassa kotikaupungissa kuluivat omituisessa  sumussa, kun tiesi, että jokin oli vinossa, mutta ei osannut selittää mikä. Hämmennys on tasaantunut, kun olen hyväksynyt, että kaupunki on elänyt ja muuttanut muotoaan, aivan kuten minäkin. 

Itse asiassa on vaikeampi enää uskoa, että mikään paikka on se sama, kun lapsuuden isot mäet näyttävät pieniltä kohoumilta ja polku jota etsin, on joutunut kerrostalojen alle. Talo, joka merkitsi niin paljon joskus, elää enää vain muistoissani ja ehkä valokuvissa. Ohikulkeva uusasukas ei edes tietäisi, että siinä kohdin joskus oli ihana vanha talo täynnä nuorta elämää. 

Olen huomannut, että sama todistelun tarve on muillakin. Menneen ajan kuvien Facebook-ryhmissä kinataan loputtomiin jonkun lippakioskin paikasta ja omistajuudesta, ja mikä baari oli auki milläkin vuosikymmenellä. Ymmärrän nuorempien silmienpyörityksen: mitä väliä? Kohta ei meitäkään ole täällä kinastelemassa mistään. Minua ilahduttaa kuitenkin suuresti, kun joku julkaisee kuvan lapsuuteni kauppareissujen E-osuusliikkeestä, siitä missä oli peräti kaksi sisäänkäyntiä ja palvelu tiskin takana. Se ei siis ollut vain mielikuvituksieni ja unieni tuotetta. Muutkin ovat nähneet sen ja joku älynnyt ottaa kuvankin. Muistojen vertaistuki toimii.

En ole varma, mihin tämä filosofinen oivallus paikan muuntumisesta johtaa. Ehkä se vain tukee hämäriä pohdiskelujani, miksi paluu vanhoihin maisemiin aina jotenkin nyrjäyttää perusteellisesti. 

Tiedän, että kaukaiset paikat, joissa olen joskus asunut, ovat edelleen olemassa, sillä nykyään on ihme nimeltä Google-kartta, jonka Streetview-toiminnolla voi kulkea kolmiulotteisena ja virtuaalisesti missä tahansa maailmassa, ainakin urbaaneilla seuduilla. Hytkäytti tosissaan, kun löysin sen talokompleksin Keniassa, jossa asuimme vuoden verran kolmen pienen lapsen kanssa. Torikaupat olivat entisellään, paitsi että joka toisella kulkijalla oli kännykkä kädessä tai korvalla. Elämä jatkaa sielläkin kulkuaan, meidän ex-pat kokemuksemme oli vain ohut viiru ajanlaskussa. Olen myös liitänyt kuin haamu Lontoon asuntojemme kaduilla, eipä paljon ole muuttunut sielläkään, muistot palaavat niistä ankeista ajoista. Toki pitää huomioida, että nämäkin virtuaaliset maisemat ovat kuvakaappauksia tietyltä päivältä ja vuodelta, teknologian pysäyttämiä otoksia ajasta, joka on jo takana päin.

Vain unissamme kuljemme vapaina maisemissa, joita kukaan ei enää näe. Haistan siankärsämön kulkiessani uimaan kesällä, kuulen ohimennessäni muuntajakopin surinan kun paljaat jalat läpsyvät kuivalla savisella oikopolulla, jota suuret nukkaiset leskenlehdet reunustavat.  Käsi silittää vanhaa valkoista puusiltaa Kutala-joen yli, kiirehdin soratietä pitkin Katumajärveä kohti. Oikaisen lehmihaan poikki ja astun liukumiinaan. Pesen jalat heti kun pääsen rantaan. Uinnin jälkeen istun polvet koukussa ja tärisen kylmästä pyyhkeeseen kääriytyneenä, isolla laakealla kivellä. En tiedä vielä, että tulen näkemään tästä unta lopun elämääni. 

 

Siinä se on, ajan ja paikan vapaus, unissamme! 

Aika ei pysähdy, ennen kuin oma aikamme päättyy. Läheisen kuoltua on aina vaikea taas jatkaa, tuntuu että pitäisi itsekin pysähtyä. Aika on kuitenkin armoton, on jatkettava eteenpäin. On elettävä ja koettava heidänkin edestään, niin sen ajattelen. Vanheneminen ei ole surullista, se on lahja.

Lähetän hyviä ajatuksia ja kiitoksia juttuhetkistä sukuhistorian äärellä serkulleni, joka nukkui pois aivan liian aikaisin.

 

Paluumuuttaja ei elä vain leivästä

Do you want to be buried with my people? Haluatko tulla haudatuksi meiän suvun puolelle? Tämä oli tarinan mukaan irlantilaisen vanhapojan kosimalause. 

Se tuli eittämättä mieleeni, kun kävelin ensimmäistä kertaa lähiomaisen kanssa Pyhäinmiesten päivänä hautausmaalla Suomessa. Meille hautausmaat ovat rakkaita kohteita missä tahansa maailmassa, mutta tämä oli erityinen päivä. Pääsin kerrankin sytyttämään kynttilän ja istuttamaan kanervia vanhempieni haudalle. 

Tuntui juhlalliselta ja liikuttavalta, sillä vanhemmilleni sukuhaudan hoito oli aina tärkeää. Pyyhkiessäni hautakiveä keltaisista koivunlehdistä ja männynneulasista, liikutus liikutti enemmänkin, pyyhkäisy oli niin hellä ele. Hyvällä tavalla itketti. 

Mieleeni tuli, minne itse päädyn kuoltuani, entä lähiomainen? Keskustelimme, oliko sillä väliä, ja kenelle. Minä haluan edes nimeni ja elinpäiväni pysyvään muotoon johonkin laattaan, vaikka polttohautauksen haluankin. Lähiomaiselle ei ollut niin väliä, kunhan muutama lusikallinen tulee sirotelluksi Aulangon kansallispuistoon, hänen lempipaikkaansa. 

Tuntui rauhoittavalta nähdä hautuumaalla väkeä, joka välitti omaisistaan ja hoiti heidän hautojaan. Kappelin kello löi keskipäivän hitaat lyönnit.

En osaa kuvailla, miten hyvältä on paluu juurilleni Suomeen tuntunut. Vaikka tiedostan olevani paluumuuttaja, ja poikkeava heti kun keskustelen englanniksi lähiomaisen kanssa - hämäläisessä bussissa olemme usein ainoita puhujia - tunnen silti tulleeni kotiin. Samoilen lapsuuteni maisemissa ja osaan kulkea kotikaupungissani Hämeenlinnassa vaikka silmät ummessa. 

Ensi lumi on aina yhtä henkeäsalpaava elämys.

Neljäkymmentä vuotta on muuttanut kaupunkia. Autoliikenteen määrä on kasvanut visiitti visiitiltä, on mahdotonta enää löytää paikkoja, jonne liikenteen kohina ei kuuluisi, ellei lähde syvälle Aulangon metsiin. Kerrostalokolonnat ovat vallanneet jokaisen niityn ja lopulta puistojakin. Lapsuuteni maisemista on enää reunat jäljellä. 

Samaan aikaan keskusta on hiljentynyt - vaikkei se koskaan mikään Piccadilly Circus ollut minunkaan muistoissani. Paljon kaunista on onneksi jätetty, ja kulttuurielämä kukoistaa uudella tavalla.

Pääkirjaston kirjailijatapahtuma, kuvakaappaus kirjaston omilta sivuilta.

Pia Mustosen Hallittu kaaos +näyttely-kirjastossa

Minun lyhyessä nuoruudessani Hämeenlinnan kulttuuria rulettivat vanhat ihmiset. Vai tuntuivatko he vain vanhoilta silloin? Nuorille ei ollut tilaa eikä mahdollisuuksia harrastaa, alle 18v ei päässyt edes kapakan lämpimään. Illalla istuttiin kahvilassa jukeboxin ääressä tai kesällä puistoissa. Nyt on taidekeskuksia, liikuntahalleja, uimahalli, valtava kirjasto vilkkaine tapahtumineen

Irlantilaisesta pikkukaupungista karanneena haukon henkeä kaikkien ilmaisten palvelujen äärellä. Tämäkin maksetaan verorahoista, toistan lähiomaiselle, joka on yhtä ällistynyt siitä, miten vähän vandalismia täällä näkyy. Kävelyreiteillä on laavuja, joissa voi sytyttää nuotiotulen kaupungin varaamilla polttopuilla. Pyöräilyreiteille on oma kartta. Lenkkipolut on avuliaasti valaistu iltaisin. Uimarantojen kunnosta ja hiihtolatujen aukeamisesta tiedotetaan kaupunkilaisille. Sibeliuksenpuistossa kun istahtaa penkille, alkaa maestron sävellys soida kaiuttimesta penkin alta. Liikunta ja taide on kannattava investointi, johon verorahoja panostetaan. Koska se on hyväksi ihmiselle. Ymmärrän, että kipeitä leikkauksia on tehty, mutta kulttuurin ja liikunnan tukeminen on kuitenkin aivan omaa luokkaansa Suomessa.

Ismo Hyvärisen värimaailmaa.

Hautausmaan hiljaisuuden jälkeen kävimme Taidekasarmin Avointen Ovien päivillä, keskelle värejä, luovuutta, ystävällisiä ihmisiä, kahvia ja lopulta musisointia siihen tapaan, että vanhankin jalka alkoi väpättää. Kuten aina kun käymme taidetapahtumissa, tulee kiitollisuus näitä lahjakkaita ihmisiä kohtaan, jotka antavat kaikkensa, niin vähästä ja usein ilmaiseksi.

Taiteilijan nimi valitettavasti hävisi tiedostoista, Tuire T?

Eira Lähteisen upeita piirustuksia.

Introverttinä pakenen luontoon lepäämään ja latautumaan, vastapainoksi ryömin kohti ihmisiä kulttuuririennoissa. Näiden kahden äärimmäisyyden välillä on Kulttuurikorppis tyytyväinen. Toinen ääripää ruokkii toista.

Tämä blogi on viimeinen, jonka kirjoitan syntymäkaupungissani. Pysyvästi olemme muuttamassa vielä pienempään paikkaan, joka onneksi on vain varttitunnin junamatkan päässä. Luulen, että olen vihdoinkin löytänyt kodin, jossa on hyvä sekä luoda että levätä. 

Isänpäivänä arvelen, jotta isäukollakin on tippa silmässä puolestani, siellä pilven reunalla virnuilemassa. Ja äiti komentaa, kuten aina kun joku alkaa haahuilla: Oles ny henkessä mukana!

Katri Stenbergin upea iso työ, Aulangon innoittamana.

Ja pitihän sitä paikkaa käydä etsimässä.