Marraskesi

 Marraskuu ei ole niitä helpoimpia kuukausia vuodessa. Tuhottoman pimeää, nykyään Suomessakin vain sateista, kähmäistä. Heitä mukaan nuoruuden ystävän menehtyminen äkisti ja sitä seuranneet hautajaiset, vanhojen päiväkirjojen lukeminen nuoruuden angstisista ajoista ja epämääräiset muut huolet, ja selviytyminen päivästä toiseen on se mitä teet. 

Toisaalta tapasin vanhoja ystäviä pitkästä aikaa, syväsukelsin omaan elämääni ja löysin ilonpilkahduksia taiteesta. Ehkä marraskuu on orvaskesikuukausi, iho tuntuu ohuemmalta välillä ja pakottaa pysähtymään. Nuorempana naisena kuukautiskierto teki samaa säännöllisesti, psyyke kellui aallonpohjasta huippuihin ihan omien hormonien kannateltavana. Salaa tykkäsin siitä, että olin edes kerran kuukaudessa ehdoton, riidanhaluinen, räjähtelevä, masennuksessa piehtaroiva. Tuntui, että oli elossa!

Elämässä tulee joskus aikoja, kun ei tahdo jaksaa. Olen kestänyt nekin ja istun tässä, omassa kodissani, lämpimässä, omana itsenäni, terveenä ja oikeastaan onnellisena. Suomalaisia nauretaan, kun meitä kutsutaan maailman onnellisimmaksi kansaksi, emmehän me mitään karnevaali-iloittelijoita olla. Minä ymmärrän tuon tunteen paremminkin sanalla kiitollinen. Minäkin olen kiitollinen kaikesta, mitä minulla juuri nyt on. Jos elämä olisi mennyt kuin Stromsössä, olisin ehkä nyrpeä ja odottaisin, että saisin jotain vielä enemmän. 

Katselin telkasta (4Ruutu) Vain elämää -ohjelman varainkeräysjakson Mieli ry:lle, jossa käsitellään mielen järkkymistä ja parantumista terapian avulla ja kerätään siihen varoja. Niille, jotka formaattia eivät tunne, kyseessä on vanhojen rokkijäärien ja nykyartistien bileet jossain kartanossa, jossa he avautuvat, keskustelevat ja esiintyvät. Minua ilahduttaa, kun sentään tunnistan Hectorin, Remun, Katri-Helenan ja Pepe Willbergin, nuoremmat artistit ovat tulleet tutuiksi ohjelman kautta. Tämän jakson aikana he minusta ylittivät itsensä herkillä esiintymisillä, ohjelman tarinat koskettivat ja pakottivat rehellisyyteen. 

Jos mustiin hetkiin saa apua silloin, kun sitä tarvitsee, eikä puolen vuoden odotusajalla, on mahdollista puhkaista se kupla mihin ajautuu, kun tuntee olevansa täysin yksin. Toisista ihmisistä voi löytyä se kontakti ja tuki, millä pärjää taas.

Muistetaan tänä jouluna antaa se, mitä voidaan, näihin hyväntekeväisyyksiin. 

Lisää tietoa netissä mieli.fi. Myös avusta, jota Suomessa saa, heti.

Ei kun joulua kohti!

Ohessa viimeisimpiä pastellimaalauksia.

P.S. juuri satuin googlaamaan, mitä tuo marras oikein tarkoittaa, ja kauhukseni löysin, että se viittaa kuolemaan, kuolleen ihmisen henkeen, Manalan menninkäiseen! Ei ihme, että kuukausi on nimetty juuri tähän vuodenaikaan. Supervoimia siis tarvitaan, me kaikki. 

Ja orvaskeden uloin kerros on juuri marraskesi!

Ks. marras.

v. 1975

 Sattuneesta syystä tulin miettineeksi nuoruuden vuotta 1975. Siitä on nyt 50 vuotta, kun sukuun syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, joka siis vietti puolivuosisatasta eilen. Pöyristyttävää, tätä rataa he saavat meidät kohta kiinni!

Mietin, mitä tapahtui sinä vuonna. Kuulemma ETYK-kokous Helsingissä, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, ykkösenä soi Vicky Rostin Kun Chicago kuoli, Uuno D.G. Turhapuro oli suosituin elokuva. Vietnamin sota loppui, Thatcher nousi valtaan, Watergate-skandaali tapahtui, amerikkalaiset ja venäläiset tekivät yhteistyötä avaruuden valloittamisessa.

Mikään näistä ei juuri hetkauttanut minua, vaikka näemmä kävin Turhapuron katsomassa ja varmaankin laitoin baarissa lantin jukeboksiin kuullakseni Vickyn uusimman. Minulla on nimittäin primäärisiä dokumentteja vuodelta, kuten jokaiselta teinivuodeltani. Useimmilla teinitytöillä tuohon aikaan oli Teinikalenteri, pienenpieni muistio johon saattoi hyvällä tussilla kirjoittaa kolme riviä jokaisesta päivästä. Salaisuuksien pito vaati erinäisten koodien ja salanimien käyttämistä, ja nyt lukiessa monikin muistiinpano jää hämäräksi. 

Mitään onnen aikaa ei tuokaan murrosikä ollut, vaan sisälsi paljon ahdistusta ja itkua. Olen unohtanut, miten paljon siinä iässä itketti. Eikä vain ohimenevää kyynelehtimistä vaan monen tunnin kohtauksia, usein alkomahoolin laukaisemana. Riita rakastetun kanssa tai saarna kotiväeltä laukaisi illan mittaisen hysterian. Toisaalta silloin ei voinut paeta someen, vaan ahdistukset purettiin ystävän kanssa tai päiväkirjaan. Päiväkirjojakin on tusinakaupalla. Puhumattakaan kirjeistä! Niitä saatiin ja lähetettiin useita joka viikko. 

Vuonna 1975 olin lukiossa kielilinjalla ja koulupaine alkoi jo nousta. Olin toivoton matikassa, mutta muut aineet menivät hyvin. Todistuksen numerot, joille oli oma sarakkeensa teinarissa, olin kirjannut tunnollisesti ylös. Kiitettäviä tippui ainekirjoituksesta, kuvaamataidosta ja englannista. Muuten koulun kokeet esiintyivät huutomerkein varustettuina marginaalissa, millä sijalla ne muutenkin elämässäni silloin olivat. Ylioppilaskokeet siintivät silloin vielä kaukana tulevaisuudessa, aikaa oli. 

Kirjoitin ylös huvittavimpia merkintöjä:

2.1. Kouluun - yök... Mä en ole koulumyönteinen oppilas! Mua etoo tää kaikki heti alkuun.

4.4. Mamin syntkät 50v. HUH. Eteisen naulakko romahti, muuten.

10.1. Hlinna by night = 0.

9.2. Himassa vasta 03.30.

9.3. Tiputettiin ponua ja käytiin katsomassa James Bond = 0.

17.3. Vienon kanssa riehuttiin rokattiin riemuttiin räimittiin.

3.4. Konekirjoituskoulussa.

10.5. Leffa: Solaris. Saanko kesäduunia?

12.5. Jäätiin kii lintsauksesta. 4000 lyöntiä kokeissa.

28.5. Äänitin A:lla musaa 5 tuntia. PUUH.

31.5. Kevätjuhla - hyvä totari.

8.6. Elämäni painajainen töissä, mä olen niin väsy että tekis mieli itkeä. Töissä 9.30 - 20.30.

21.6. Juhannuspv. Voi vittu! Poltin reiteni töissä. Tästäpä tuli mukava juhannus. 10pv sairaslomaa.

17.7. A lähtee huomenna Interrailille. No comments.

3.9. Oltiin Hesassa torilla UKK - 75v. Karmeeta!

8.11. Konsertissa: Procol Harum.

Ja seuraavan vuoden seesteisempi miete: 

7.1. 1976. Kirjoittelin ja lueskelin. Hyvin käytetty ilta. Oisko kirjallisuus mun leipätyö?

Jatkoa:

8.1. Lueskelin Marxin oppeja, josta P. hieman hätääntyi. Se ei luota mun kritiikkiin oikein. Sovittiin silti...

Tästä on tietty sensuroitu kaikkein intiimein materiaali, se mikä silloin oli kaikkein tärkeintä. Tuo palovamma, jonka sain juhannuksena, tuli kylläkin töissä kahvilassa, jossa täysi kahvinkeitin kaatui päälleni ja sain pahan vamman jalkaani. Onneksi nuoruuden voimalla se parani täysin jättämättä jälkeäkään. Työturvallisuus ei ollut näköjään kummoinen kesätyöläisillä! 

UKK oli tietysti kansan rakastama Urkki eli Kekkonen, joka tuli tervehtimään kansalaisia presidentinlinnan parvekkeelle, UKK -huutojen saattelemana. Eipä voisi kuvitellakaan, että yhtäkään poliitikkoa, edes presidenttiä juhlittaisiin nykyään  syntymäpäivänään noin, tori oli täpösen täynnä. Minua tilaisuudessa karmi sivusta seuraamani sotaveteraani, joka sai jonkinlaisen sydänkohtauksen metelissä, ilotulitusten äänien saatellessa häntä ambulanssiin. Kirjoitin siitä novellinkin.

Ylipäätään teinaria lukiessa hämmästyttää se ihmisten määrä, joka sivuilla mainitaan. Olin ryöpsähtänyt esiteini-iän yksinäisyydestä ja ujoudesta ja päässyt porukoihin. Kaupungilla saattoi törmätä lukuisiin kavereihin ja toisten kodeissa oli luonnollista viettää aikaa. Myös hämmästyttää kirjamäärät, joita luin, elokuvat vähintään kerran viikossa, konsertit ja taidenäyttelyt. Olin varsinainen kulttuurikorppikotka jo silloin. Kaverit, joilla oli auto, laajensivat matkustamisen määrää. Jos ei muuten päässyt matkaan, liftattiin. 

Kaikki tärkeät liput ja kuitit teipattiin teinariin.

Koti oli lähinnä paikka, jossa kävi syömässä, suihkussa, luki läksyjä ja istui kuuntelemassa saarnoja. Elämä tässä iässä vie niin voimallisesti jo muualle, että vanhemmat ovat vain pieni piste horisontissa. En edes muista mitään äitini viisikymppisistä, muuta kuin että naulakko romahti vieraiden päällystakkien painosta!

Elämä on merkillinen asia ja iän myötä käy yhä merkillisemmäksi. Alkaa yhdistellä asioita ja tapahtumia ja nähdä kaaria ja risteyksiä. Viisikymppiset näyttävät puoliväliltä, vaikken satavuotiaaksi janoakaan elää. Kaikki menneisyyden valokuvat näyttävät vireämmän, rypyttömämmän, solakamman itsen, joka ei palaa. Juuri sen, jota aikoinaan tuskitteli. Mitä turhuutta!

Ensi viikolla tulee taas yksi vuosi lisää, mutta tässä vaiheessa ikä on tosiaan vain numero. 

P. S. 1970-luvun lempeisiin fiiliksiin voi vaipua vaikkapa kuuntelemalla näitä raitoja:

* Pink Flyd: Wish you were here

*Procol Harum: A Whiter Shade of Pale

*Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

 *LaBelle: Lady Marmalade

*Nono Freeman: Ajetaan tandemilla

Mikä muuttuu

 Ulkosuomalaisena olin aivan ulkona Suomen politiikasta. Suomen tapahtumat harvoin ylittivät uutiskynnyksen ja suomalaisten puolueiden muuttuminen ja vaihtuminen jäi laajalti huomiotta, eivätkä poliitikot tule tutuiksi. Äänestänyt olen kuitenkin aina - ulkosuomalaiset saavat äänestää kaikissa muissa paitsi kuntavaaleissa. Ehdokkaita tuskin tunsin!

Paluumuuttajana oli pakko sitten ruveta tutkimaan, kuka kukin oli puoluekentällä. Niin monta puoluetta oli hävinnyt sitten 1970-luvun, jolloin lähdin Suomesta, että siitä piti nolona kysellä vaaliehdokkailta kun heitä näki torilla ja ostoskeskuksissa. Vähitellen olen päässyt kärryille, kuka mihinkin laitaan kuuluu ja ketä nämä uudet puolueet ovat.

 Yksi asia on muuttunut täysin: nuoriso ei tunnu olevan enää puoluepolitiikasta kiinnostunut. Siis kun vertaa omaan nuoruuteeni, kun oli tiedettävä kenen joukoissa seisot. Suomi eli kouluneuvostojen ja Teiniliiton hurjinta aikaa nuoruudessani. En tiedä, miten aatteet lopulta kaatuivat tai hävisivät.

Kansan Uutisissa, joka nykyään on moderni ja mielenkiintoinen asialehti entisen puoluepropagandan sijaan, oli viimeksi (numerossa 5/2025) kiinnostava näkökulma: muutos ajattelussa. Harvinainen aihe, kun haastatteluissa yleensä kysytään vain kantaa siihen tai tähän. Luin uteliaana tutkijoiden ja kirjailijoiden pohdintaa siitä, miten heidän ajatuksensa yhteiskunnasta ovat muuttuneet elämän aikana. Järkyttävintä oli monelle yhteinen pettymys ja menetetty usko tieteen mahdollisuuksiin maailman pelastajana. Tämä siis ihmisillä, jotka ovat omistaneet elämänsä tieteelliselle tutkimukselle ja sen seuraamiselle!

Tämän täytyy olla perusteellinen muutos, vedenjakaja ihmiskunnan lähihistoriassa. Sen verran olen itse opiskellut tiedealaa (psykologiaa ja sosiaalititeteitä), että kunnioitan syvästi työmäärää ja sinnikkyyttä, mikä kuluu pientenkin faktojen ja löytöjen saavuttamiseen. Joskus tuntui turhauttavalta lukea sivukaupalla, jotta saattoi päätyä yhteen pieneen loppupäätelmään, siivilöitynä tuhansien vertaistutkimusten, vastaväitöksien ja tiedon määrästä. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Populäärikulttuurille tämä on liian monimutkaista. Tieteellisesti saavutettu tieto on hämärää, monitulkintaista ja vaikeasti selitettävää tavalliselle kansalaiselle. Seuraava tutkimus voi tyrmätä tulokset. Niin tiede kehittyy ja etenee.

Se ei kuitenkaan enää riitä. Sosiaalinen media on astunut tiedeyhteisön varpaille ja yuotubessa, tiktokissa ja ties missä varjosivuilla totuutta julistavat nyt uudet itsenäiset tutkijat. Rokotuksia ja lääketiedettä hoitoa kyseenalaistetaan, ilmastonmuutos on propagandaa, Big Pharma on salaliittoteoria joka pelkää totuutta. Ällistyttävintä on, että nämä vaihtoehtoteorioiden messiaat kiveen kirjoitettuine manifesteineen saavuttavat niin suuren ja uskollisen yleisön, edeten jopa ylimpään valtaan asti kuten Yhdysvalloissa. 

Elämme totisesti uskomattomia aikoja. Pääasia on olla vakuuttava. Ei niinkään merkitse mitä sanot, vaan miten sen sanot. Ja millä jalustalla ja kanavalla julistat, montako jakoa ja tykkäystä saat.

Minä en ole luottamusta tieteeseen hylännyt, mutta kauhulla seuraan jopa suomalaisten kommentteja uutisiin. Nekään eivät välttämättä tule oikeilta ihmisiltä, vaan trolleilta ja valeprofiileilta, joten järkevämpää on olla lukematta koko moskaa.

Mikä sitten on omassa ajattelussani muuttunut? Ei hirveän paljon. Maailma näyttäyttyy raaemmalta ja kylmemmältä kuin olisin ikinä voinut uskoa, se on muuttunut. Uskon silti joukkovoimaan, joka pitää meidät järjen ja solidaarisuuden tiellä, on pakko uskoa. Teknologia on jo vienyt yksityisyytemme, niinpä on sitäkin tärkeämpää varjella sen joutumista vääriin käsiin poliittisessa järjestelmässä. Oikeusvaltiota on puolustettava tappiin asti.

Taide ja luonto ovat voimaannuttavia ja syväluotaavat sieluani. Materia merkitsee yhä vähemmän, kun taas terveys ja liikuntakyky ovat ikääntymisen myötä tulleet elintärkeiksi. Kuntoilu ja aktiivisuus on taistelua vanhenemista vastaan - taistelu jonka tietää häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 

Perusarvoni eivät ole nuoruudesta muuttuneet, pikemminkin olen tullut siksi ihmiseksi, joka minusta piti tullakin. Matka oli ehkä mutkainen ja kohdin arveluttava, mutta maaliin päin ollaan tulossa. Eniten pelkäsin nuorena, että minusta tulisi katkera ja pettynyt vanhus - niin ei ainakaan ole käynyt!

Eeva Kilven tavoin olen ymmärtänyt, että elämässä on vain yksi pysyvä: vuodenajat tulevat joka vuosi. Kevät on ryöpsähtänyt hitaan ja kylmän alun jälkeen. Omenankukatkin ovat auenneet kireistä punaisista solmuista, joita olen seurannut sydän syrjällään. Koko kesä edessä!

SITTEN. Juhannuksen jälkeen avaamme taas jokakesäisen taidenäyttelymme Iittalan Lasimäellä pariksi viikoksi, tällä kertaa lähiomainen ja minä. Heinäkuun puolessa välin galleriaan vaihtuvat Raxu ja Anne-Mari omine töineen.

Tervetuloa siis avajaisiin 26.6. klo 12! Sen jälkeen olemme auki 12-17 joka päivä paitsi maanantaisin. Tarjolla lähiomaisen uusia valokuvauskokeiluja ja minun maalauksiani. Raahaan näytille myös Näkymättömän Oven ensimmäistä kertaa.

Tervetuloa katsomaan ja juttelemaan, uusi upea kahvila avataan myös viereen. Olemme itse paikalla ja mahdolliset ostokset saa heti mukaan. Iittalan Lasimäki on viehättävä kesäpaikka putiikkeineen ja miljöineen, Naivistinäyttely on tien toisella puolen, parkkitilaa on paljon ja Kylägalleriaan esteetön ja ilmainen pääsy. Jos helle vaivaa, Äimäjärven uimapaikkoja on ihan lähellä. Iittala Outletin viereen on avattu hieno uusi design-liike ja ruokapaikka. Päiväreissun veroinen kohde!

Elämänvirta

 Lost in translation - käännöksessä menetettyä. 

Kaksikielisenä täytyy myöntää, että sanat eivät aina kohtaa täsmällisesti, ja kääntäjällä on suuri vastuu siirtäessään tekstiä tai puhetta kielestä toiseen. Mitä useamman käännöksen kielestä toiseen teksti käy läpi, sen kauemmaksi alkuperäisestä saatetaan mennä. Jokaisella kääntäjällä on vain rajoitettu aika miettiä, mitä tämä tai tuo käsite tarkoittaa. Mitähän lienee alkuperäisessä Raamatussakin sanottu, kun sitä on käännetty eri kielille, eri kulttuureissa ja eri ajanjaksoina? Voisimmeko edes ymmärtää sitä samalla tavalla kuin se oli aikoinaan tarkoitettu?

Jotkut sanat, sinne päin käännettynä tai jopa väärin tulkittuna voivat aiheuttaa käsitteen muuttumisen kokonaan. Hyvä esimerkki tästä oli eräässä tilaisuudessa kuulemani sana elämänkaari. Psykologian professori emeritus Lea Pulkkinen nosti sen esiin suurena väärinkäsityksenä englannin käsitteestä life span. Kaari tuo eittämättä mieleen viivan, joka lähtee ylöspäin ja - vanhuuden iskiessä - laskee sitten kuin lehmän häntä. Alkuperäisessä merkityksessä span tarkoittaa vain  jänneväliä kahden pisteen välillä, siis vaikkapa lineaarisesti. 

On muuten aika iso ero siinä, käsitämmekö ihmiselämän kehityksen hiipuvana vai pelkästään kasvavana. Professori Pulkkinen itse on elämänvoimasta ja viisaudesta paras esimerkki, sillä niin nuorta 83-vuotiasta en kyllä ole koskaan tavannut. Miten julmaa on lykätä kaikki yli 70-vuotiaat yhteen lokeroon, kuten tehtiin esim. koronan aikaan. Huvittavaa kyllä, maan istuva presidentti lukeutui myös tähän 'suojeltavien' vanhusten joukkoon! 

Ikä ei todellakaan ole mikään merkkipaalu ihmisen viisauden, järjen, tai ajatuskyvyn heikkenemisessä. Tiedän monia seitsemänkymppisiä taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat luovuutensa aallonharjalla, elämänmittaisen harjoittelun ja opiskelun ansiosta. Muistin heikkeneminen ei useinkaan koske jo opittuja taitoja. Muistisairaudet ovat juuri sitä, sairauksia, jotka eivät automaattisesti koske kaikkia vanhenevia ihmisiä. Se, että ulkokuori rapistuu, ei tarkoita, että aivoissa käy väistämättä samoin.

Kävin hiljattain vuotuisessa lääkärintarkastuksessa. Ensimmäinen kysymys nuorelta lääkäritä oli: miten on muisti toiminut? En voinut kuin nauraa. Täytin juuri 64 vuotta, eikä muistissani ole mitään vikaa. Itse asiassa tunnun muistavan ja hahmottavan maailmanmenoa paremmin kuin vaikka kolmikymppisenä, ruuhkavuosien nääntymyksessä ja univajeessa. Nyt tuntuu kaikki jäsentyvän, ymmärrän itseäni ja muita, katselen elämää pitkän jännevälin päästä enkä mistään kaaren loppumetreiltä. Näin onnellinen ja tasapainoinen en ole koskaan nuorempana ollut. 

Helsingin kirjamessuilla, noilla kirjojen ja kirjailijoiden palvontajuhlilla, kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli onnellisuudesta, mitä se on? Katekismuksessa tätä ei taidettu käsitellä. 

Mieleen jäivät avainsanat bumerangi, tiskikone ja pyhä henki. Onni voi löytyä siitä, että tekee jonkun muun onnelliseksi, ja se tulee bumerangina takaisin. Terapeutti paneelissa muistutti, että traumoja ja masennusta kokevat ihmiset eivät toivo mitään muuta niin kuin turvallista, tavallista arkea, vaikkapa tiskikoneen tyhjennystä. Pappi puolestaan sanoi, että hänen uskonsa saa hänet luottamaan pyhään henkeen ja se on hänelle onni ja turva.

Suomalaiset sananlaskut onnellisuudesta saivat paneelissa kyytiä. Suomessahan on totuttu olemaan oman onnensa seppiä ja kätkemään onni, jos sen sattuu löytämään. Molemmissa on minusta viisautta: seppä takoo raudasta, mitä osaa ja mikä on mahdollista. Onnesta huuteleminen taas on kestämätöntä niille, joilla juuri nyt on surua. 

Jos elämälle jotain vertauskuvaa välttämättä pitää hakea, on virta minusta parempi. Sehän syntyy sadepisaroista, muodostuu pieneksi puroksi, jolla on mutkansa, matalikkonsa ja koskensa, patoumansa ja yhtymisensä muihin, kunnes se laskee suureen, yhteiseen mereen ja katoaa. Näin on käynyt sukupolvesta toiseen. 

Kovin syviin mietteisiin sai lokakuu ja Samhain eli Halloween minut tällä kertaa. 

Suomalainen kekri ja esi-isien muistelu pyhäinmiestenpäivänä olisi minusta parempi juhla kuin kiinalaisen krääsän kulutus, mutta siinä taidan jäädä vähemmistöön. 

Aidompaa kelttiläistä tunnelmaa ja kaikista parasta irlantilaisuutta eli musiikkia voi kuunnella tästä, The Fairy Tunes from The Blasket Islands, County Kerry. 

Kalastaja kuuli sävelen tuulessa. Sanat kertovat naisesta, jonka haltiat veivät mennessään!

Hidastetaan ja nautitaan!

-- -- --

Valokuvat lähiomaisen ihania otoksia Irlannista.

Lisää: https://joetullyphotography.kuvat.fi/kuvat/

Elämäni ääniviiru - blogihaaste

 Olen kuunnellut viime aikoina YLE Areenasta Elämäni ääniraita –ohjelmaa, jossa Tuuli Saksala haastattelee suomalaisia kuuluisuuksia heidän elämälleen tärkeistä musiikkikappaleista. Vahva suositus Saksalan miellyttävään, rauhalliseen puheeseen ja tilan antamiseen haastateltaville. Roman Schatz ja Seela Sella olivat ihania. Taas yksi YLE –helmi!

Koska on varsin epätodennnäköistä, että päädyn haastateltavaksi k.o. ohjelmaan, päätin haastatella itse itseäni. Haastan muitakin bloggareita vastaamaan tähän, jos musiikki on teille rakasta. Ja kuten kaikissa haasteissa, kysymyksiä voi skipata tai lisätä, tämä on sinun elämäsi ääniraita! Kysymyksiä saa vapaasti kopioida. Musanäytteet sain youtubesta. Mykistäkää mainokset, jos ne ilmaantuvat, nuo riiviöt.

8 kysymystä:

1.      LAPSUUS  - Mitä lapsuutesi äänimaailmaan kuului? Ketä perheeseesi kuului? Missä/minkälaisessa paikassa kasvoit. Millainen lapsi olit?

2.      NUORUUS - Oliko sinulla kovia kasvukipuja? Unelmia nuorena?

Miksi halusit tulla isona? Oliko sinulla esikuvia?

3.      LOHTULAULU - Kaikki ei aina mene hyvin elämässä. Mikä on lohtulaulusi?

4.      RAKKAUSLAULU - Entä rakkaus, mitä se on? Paras rakkauslaulu?

5.      VOIMALAULU – Mikä musiikki antaa sinulle voimaa elämässä?

6.      MUSIIKILLINEN LUURANKO - Jokin, johon liittyy salaisuus, häpeää, katumusta...

7.      MINUUS - Kappale, joka kuvaa eniten sinua? Tai: kuka/millainen haluaisit olla? Kappale, joka kertoo sinusta, tai mikä sinä olet?

8.      TULEVAISUUS - Mikä sinua mietityttää juuri nyt/tulevaisuudessa?

 

 

1.Lapsuuteni äänimaailma? Kasvoin kuuden lapsen toiseksi nuorimmaisena, ahtaasti rintamamiestalossa, jossa jossain vaiheessa asui vielä mummunikin, joten oletan, että kotini oli meluisa. Pakenin sitä oivallisesti kuitenkin kirjoihin, joita opin lukemaan jo nelivuotiaana, mummuni opettamana. Musiikillisesti kotini oli köyhä. Meillä oli iso radio, jota äiti kyllä ’huudatti’, kun tuli Lauantain toivotut tai jotain kaunista, vaikkapa Luostarin puutarhassa tai Eliza Korjuksen Warum. Samaisesta radiosta saattoi odottaa tiettyjä pop-ohjelmia, joita teini-ikäisenä nauhoitin mankalle. Mankan sain parhaalta kaveriltani, kun hän sai paremmat laitteet. Silloin ei yksinkertaisesti ollut varaa mihinkään. Myöhemmin meillä oli yksi Luxor-merkkinen matkaradio, jonka sain viedä yläkertaan huoneeseeni, kun vanhemmat menivät nukkumaan. Radio Luxemburg tuli tutuksi. Isäni oli lestadiolainen, mikä aiheutti popmusiikin sensurointia, emmekä saaneet edes televisiota ennen kuin olin kahdentoista. Äitini rakasti musiikkia ja lauloi ja myös vihelsi usein. Warum oli laulu, joka sai hänet pysähtymään niille sijoilleen ja tuijottamaan ulos ikkunasta. Isä veisasi virsiä seuroissa.

Asuimme kaupungin laidalla, lähellä peltoja ja järveä, joten sen puoleen lapsuuteni oli idyllinen. Olin ujo ja yksin viihtyvä lapsi, kirjat ja piirtäminen olivat rakkaitani. Sain ensimmäisen hyvän ystävän vasta oppikoulussa. Musiikki oli kiehtova ja vaikuttava vieras, joka joskus pistäytyi kotonani.

Miliza Korjus: Warum

2. Kasvukipuja minulla oli ihan tavalliseen tapaan. Vanhempieni liitto oli myrskyisä ja isäni uskonnon varjostama. Pidimme sisarusten kanssa yhtä. Minun oli vaikea rentoutua musiikin kuuntelun tai tanssin suhteen, kun kaikki sellainen oli syntiä. Selvitin suhteeni Raamattuun, uskontoon ja moraalikysymyksiin perin pohjin päiväkirjoissani jo hyvin nuorena. Unelmoin salaisesti kirjailijan, kirjoittajan työstä, vaikkei mitään esikuvia ollut suvussa tai elinpiirissäni. Teini-iässä tapasin erään  taiteilijan ja hänen kauttaan muita luovan alan ihmisiä, mikä innoitti boheemiin elämään. Tiesin, etten ollut kyllin hyvä kuvataiteessa, mutta kirjoittaminen jatkui. Lähetin juttuja kilpailuihin ja lehtiin. Koulun jälkeen kävin Luovan toiminnan kurssin eräässä kansanopistossa.Sitten yks kaks päätin lähteä ulkomaille, Englantiin  välivuodeksi. Itsenäistymään.

Nuoruuteni ääniraidaksi voisi valita sadoista kappaleista: Santanaa, Pink Floydia, Hectoria, Piirpauketta...! Jostain syystä valitsin kuitenkin tämän kappaleen, koska se liittyy kipuun. Olin vapaaehtoisten  työleirillä v. -78 Swanseassa, Walesissa, nojasin asuntolan ikkunalautaan heinäkuisena helleiltana ja tämä kappale leijaili jonkun opiskelijan avoimesta ikkunasta. Sillä hetkellä tajusin, että jotain isoa oli tapahtumassa elämässäni, olin irtautumassa Suomesta, kodista, ystävistäni, kaikesta entisestä, enkä tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, etten tulisi palaamaan Suomeen neljäänkymmeneen vuoteen, mutta kun jossain myöhemmin kuulin tämän kappaleen, tajusin, että aavistin jo silloin matkani jatkuvan pois päin. Eräänlainen taitekohta, kipeäkin.

Gerry Rafferty: Baker Street

3. Irtautumiseni kotoa ja Suomesta tapahtui kuin veitsellä leikaten, eikä se johtanut onneen.  Ensimmäinen liittoni oli vaikea. En tiedä, miten selvisin siitä kaikesta ja miten jälkikasvuni selvisi. Musiikki katosi elämästäni, koska en enää valinnut sitä itse. En myöskään kirjoittanut enkä piirtänyt.  Elämä oli taistelua vuodesta toiseen. Ei minulla ollut lohtulauluja. Ainoa, mistä sain voimaa, oli äidinkieleni, ja joskus lauloin lapsille suomeksi. Siihen aikaan ei suomea kuullut missään, ei ollut nettiä eikä somea. Löysin nyt tämän lumoavan laulun Youtubesta, ja se toi kipeästi mieleen ne vuodet, kun minua ei ollut. Lapset rauhoittuvat, kun heille kertoo satuja tai laulaa laulun, kuten tämä ikivanha tuutulaulu. Sitä on laulettu minullekin lapsena, ehkä siitä se voima.

Unikomppania: Tuu, tuu tupakkirulla

4. Entä rakkauslaulut? Tämä oli vaikea. Useimmat rakkauslauluthan kertovat kaipuusta, kun rakas ei vastaa tunteisiin, tai surusta, kun on menettänyt sen rakkauden. Ystävyys on minusta rakkautta tärkeämpää, siis miehen ja naisen välillä. Ystävyydessä, kumppanuudessa on enemmän kunnioitusta ja epäitsekkyyttä kuin rakkaudessa. Rakastumiset menevät ja tulevat, intohimo kuohuu ja laantuu.

Meillä oli kahdet hääjuhlat nykyisen kumppanini kanssa, yhdet Irlannissa, toiset Suomessa. Hän valitsi häävalssin ekaan, minä tokaan. Strangers in the Night , Frank Sinatra oli hänen valintansa, minun taas Carol Kingin You’ve got a friend. Kuulin sen jo 70-luvulla, ja nyt ymmärrän jo sanatkin. Siinä on rakkautta.

Carol King: You've got a friend

5. Voimalaulu, mikä antaa minulle voimaa? Se vaihtelee. En palaa johonkin samaan, vaan aina löytyy uusia haltioitumisia. Viimeksi Joan Baezin ja Merdedes Sosan Gracias a  la vida. Naisten laulu antaa minulle voimaa. Myös saamelaisen Mari Boinen hypnoottinen Vuoi vuoi mu on voimaannuttava. Olin poissa Suomesta niin kauan, etten juuri voi nimetä yhtäkään kotimaista kappaletta lähtövuoteni jälkeen. Kuuntelen usein etnomusiikkia (esim. Tuuli Saksalan Keidas), kun maalaan, koska kansanmusiikin voima antaa rohkeutta ja vauhdittaa rytmiä. Ihmiset ovat selviytyneet niin paljosta, ja aina vain musisoivat ja luovat, sitä ei voi tappaa.

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

6. Luuranko kaapissani? Tämän pitäisi liittyä johonkin salaisuuteen, häpeään, katumukseen. En oikein löytänyt mitään, mitä tässä haluaisin paljastaa, mutta eräs euroviisulaulu sai minut kuuntelemaan (ja katsomaan, myönnetään) nuoren miehen soitantaa ja laulua aina uudestaan. Valkovenäläissyntyinen Alexander Rybak, joka edusti Norjaa, kiehtoi nuoruuden ihanuudellaan aivan sopimattomasti, voisin olla hänen isoäitinsä. Malja nuoruudelle! Ja kaikille vilkkuvasilmäisille nuorille miehille. Tätä kannattaa oikeasti katsoakin, toisin kuin muita videoita. Euroviisujen helmiä, tämä luuranko!

Alexander Rybak: Fairytale

7. Kappale, joka kuvaa minua. Huh, todella vaikea. Olen vuosien varrella laatinut ja editoinut hautajaisteni soittolistaa, ehkä sieltä voi poimia jotain olennaista. Piirpaukkeen Konevitsan kirkonkellot tuli rakkaaksi jo nuorena 70-luvulla. Parhaimmillaan kuunneltuna kuulokkeilla, silmät kiinni. Se muistuttaa minua siitä nuoresta tytöstä joka olin silloin, ja kuoreni alla olen edelleen. Kiihkeä, totinen, luova, syvällinen, herkkä. Parhaimmillani, omimmillani. Pidän myös kappaleen alusta ja lopusta. Tuuli puhaltaa meidät alkuun ja lopulta pois.

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

8. Tulevaisuus? Juuri tällä hetkellä minua mietityttää rauha. Kasvoin sotatarinoiden varjossa, pelkään edelleen sodan ääniä. Maailmantilanne kauhistuttaa, elämme painajaista joka voi tulla todellisuudeksi myös meille. On vaikea nukkua, kun uutiset pyörivät päässä. Uskon, että voimme vielä ratkaista tai tulla toimeen ilmastomuutoksen kanssa, ja selvisimme juuri pandemiasta, mutta muutaman mielipuolen, vanhan miehen suunnitelmista emme voi tietää. Heille ei mikään merkitse enää mitään, ei elämä, ei ihmishenki. Tämä on niin uskomatonta, käsittämätöntä ja meidän avuttomuutemme sen edessä niin totaalista, että kaikki kalpenee sen rinnalla. Avuttomuudessani takerrun sitten kaikkeen, mikä enää merkitsee jotain: rakkaimpani, taiteen tekeminen ja näkeminen, lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, luonto, puutarha. Koska tapahtui mitä tahansa, haluan ainakin pystyä ajattelemaan, että rakastin elämääni ja tein siitä jotain, elin täysillä. En tuhlannut elämääni apatiaan, ahdistukseen ja masennukseen, vaikka olisin voinut nauttia siitä, kun kaikki oli vielä hyvin.

Synnyinkaupunkini säveltäjän, Jean Sibeliuksen Valse Triste on kuulemma tarina vanhuksesta, joka muistelee elämäänsä, rakkauksia ja intohimoja kuolinvuoteellaan. Tätä en tiennyt, kun sen ensi kertaa kuulin, mutta kappale vei minut täysin mennessään. Onhan se surullinen, mutta täynnä väriä ja lämpöä myös. Ja rakkautta, ainoa mikä jotain merkitsee.

Jean Sibelius: Valse Triste

 

 

 

 

Hapuilua

Kaikki on muuttunut maailmassa sitten viime blogin. Meidän hyvinvoivassa, turvallisessa, yltäkylläisessä maailmassamme. Mikään ei ole kuten ennen. 

Samoin tunsin kaksi vuotta sitten, kun pandemian uhka levittäytyi koko maapallolle. Kaikki oletukset ja asetukset menivät uusiksi. 

Kaksi vuotta sitten en päässyt katsomaan lähiomaista leikkauksen jälkeen osastolle, koska korona. Istuin odottamassa sairaalan kahviossa ja säikyin röhäyskäisiä rakennusmiehiä kahvitauollaan, sillä sulla on varmaan korona oli heistä vielä hauska vitsi. Lähdin epätoivoissani ulos raittiiseen ilmaan, kävelemään ympäri valtavan sairaalan pihapiiriä, puhelintani vilkuillen. Ajattelin, että kyllähän ne soittavat, jos jokin menee vikaan. Mies oli vain heilauttanut iloisena kättään, kun jätin hänet hoitajien hoiviin. Sairaalan takana odotti järisyttävä näky: potilaan ruumista siirrettiin juuri  pyöräpaareilla hautausautoon. En ole ikinä nähnyt toimenpidettä, mutta juuri silloin se säikäytti perinpohjaisesti. Tiedän, että ihmisen todennäköisin paikka kuolla on sairaalassa, mutta en halua tietää. On paljon, mitä en halua tietää.

Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikka vahdin toipuvaa lähiomaista hysteerisenä monta kuukautta. Heräsin aamukuudelta, jotta ehdin riskiryhmien ostoshetkeen. Maskeja ei silloin vielä ollut. Kaupan käytävillä haahuili vain harmaakasvoisia vanhuksia, minua säikkyen ja suuntaa vaihtaen. Tyttäreni ohjeisti desinfioimaan ostokset kaupasta tultua. Vapisin, kun piti naputella pankkikortin tunnusluku paljaalla sormella samaan laitteeseen, jota muutkin käyttivät. 

Ihminen ei kuitenkaan kestä kauaakaan ääretöntä stressiä, vaan jo eloonjäämisvaisto opettaa, että on pakko rentoutua. Pandemiaan tottui, aloin seurata YLEn uutisia televisiosta ja luotin hallituksen ohjeistukseen. Monille pandemian kieltäminen osoittautui selviämismekanismiksi, minä taas halusin tietää siitä kaiken. 

Tämä uusi kauhun aihe, sota, ei kuitenkaan ole niin helposti hallittavissa. Olen todennut, että en kestä yksityiskohtaisia kuvia ja kuvauksia sodan raakuuksista, joten suodatan niitä pois uutisvirrasta niin paljon kuin voin. Joinakin päivinä luen vain talousuutiset. Muistiin ne kauhukuvat kuitenkin jäävät, jokaikinen. Koen yllättäviä takaumia lapsuuden pelkoihin, kun jatkosodasta oli vain vuosia ja kylmän sodan uhka tuntui ilmassa. 

Olen lahjoittanut rahaa, osallistunut keräyksiin ja kampanjoihin Ukrainan hyväksi. Olen pohtinut ulkopolitiikkaa ja puolustusvoimia, muuttanut mieltäni asioiden valjetessa. Hapuillut. Lukenut. Minkäänlainen oikeudentunto ei kestä tosiasioiden painoa, pasifismini ei riitä. Maailma tuntuu singonneen radaltaan kuin liian kireälle vedetty hyrrä. Mikään ei enää ole niin kuin ennen.

Silloin, kun ihmiselle annetaan liian raskaita asioita kannettavaksi, kuten omaisen sairaus tai kuolema, on jokainen hetki, kun sitä ei tarvitse ajatella kullan arvoinen. Muutama tovi hyvää musiikkia kuunnellen, ystävän kanssa jutellen jostain ihan muusta, liikkuminen ja johonkin uppoutuminen kasvattaa kykyä selvitä. Sitten taas palautuu siihen, mitä ei voi vältellä. 

Olen uppoutunut omaan elämääni, maalaamiseen ja näyttelyihin, ihmisten tapaamiseen, elokuviin, kirjoihin. Aina välillä unohtaa täysin, mitä sodissa juuri nyt tapahtuu, ja mitä vielä paljastuu. Sitten se taas lyö kasvoille. 

Minulla on kiire. On kiire tapaamaan aikuisia lapsia Irlantiin, lapsenlapsia, sukulaisia, ystäviä. On kiire maalata ja kirjoittaa, nähdä kaunista, rakastaa. Kaikkeen ei välttämättä enää ehdi. Käperryn lähiomaisen kainaloon yöllä herätessä, turvaamme toisiimme unissakin. Sitä meillä vielä on, rakkautta. 

Ohessa viimeisimpiä maalauksiani. 

Facebookissa etätaideryhmämme on myymässä postitse lähetettäviä taideteoksia 100% Ukrainan hyväksi, klikkaa Taidegalleria Supren.

Otan myös osaa paikallisiin pääsiäismyyjäisiin 10.4.22 Kutilassa, Iittalan keskustasta muutama kilometri. Maalauksia on syntynyt ja niistä tehtyjä kortteja. Kesänäyttelyjä on myös suunnitteilla ja paljon muuta. 

Äimäjärven lumpeet

Kentän ranta

Punainen kuu

Pyölintien mutkat

Onnikirja

Sain pyytämäni joululahjan tyttäriltä: tyhjän kirjan, jossa on otsakkeita ja kysymyksiä äidille. Ajattelin, että on mukava vastailla kysymyksiin, joita he eivät vielä osaa esittää, mutta ehkä joskus toivovat, että tietäisivät niihin vastauksen. Oma äitini on edesmennyt jo kauan sitten, enkä enää koskaan voi istua kahvipöytään tai valokuva-albumin ääreen ja kysellä hänen elämästään. Niin paljon tavallisen ihmisen historiaa häviää, kun omainen kuolee. 

Muistan ne kuolettavan ikävystyttävät kahvikestit lapsuudesta, joissa puitiin suvun tapahtumia ja väiteltiin, kuka ja mikä ja missä. Ei jaksa, ajattelin silloin ja keskityin naistenlehtipinoon. Silloin ei ollut kännyköitä. 

Olen oikeastaan tutustunut omaan äitiini ja isääni vasta heidän nuoruuden päiväkirjojensa kautta. He eivät hävittäneet niitä, vaikka aikaa olisi ollut, joten tunnen voivani lukea ja skannata niitä ja jakaa sisaruksille. Olisinpa tiennyt niistä kun vanhemmat olivat elossa!

Ajattelin, että olisi helppoa täytellä Mum, tell me -kirjan rivejä, kun kysymykset olivat valmiina. Olen aina rakastanut kyselyjä, haastatteluja ja osallistumisia tutkimustyöhön. En ole varma, mitä se minusta kertoo, mutta tein galluppeja itselleni jo nuoruuden päiväkirjoissa tyyliin: 

Kun olet 16v., oletko... rakastunut? Rahapulassa? Hyvä koulussa? Pasifisti? Neitsyt? Ja lopuksi mielipide itsestäsi, kun olit 15v.? 

Vuosi oli teini-iässä valtavan pitkä aika, mitä tahansa saattoi tapahtua. Annoin myös ohjeita tulevaisuuden itselleni, miten valita poikaystävä, miten pukeutua, miten kohdella kavereita, minkälainen hyvän äidin tulee olla. Nämä ovat jälkeenpäin luettuna aika kovia elämänohjeita niin nuorelta. En tiedä, olenko täyttänyt mitään kriteereitä. Paljon kimposi turhautumisestani omiin vanhempiini ja  kasvatukseeni ja odotuksistani kulkea isosiskojen viitoittamaa tietä. 

On oikeastaan mukavaa katsoa elämäänsä nyt, kun se alkaa jo asettua johonkin muotoon. Ikinä en olisi voinut uskoa, mitä kaikkea tapahtui, hyvää ja pahaa. Siunattua, ettei sitä voi nuorena tietääkään. 

Jotain viisasta ehkä haluaisin sanoa jälkikasvulleni, vaikka kukapa äitinsä ohjeita ikinä kuuntelee. 

Elin Danielson- Gambogi: Äiti 1893

Olen aina halunnut olla muutakin lapsilleni kuin äiti, ensisijaisesti ihminen. Jos jokin ohje on säilynyt päässäni, niin se, ettei koskaan saa antaa kenenkään lokeroida itseään mihinkään. Aina pitää olla vapaus olla sitä mitä haluaa, roolipaineista huolimatta. Kukaan muu ei saa määrittää, kuka olet, paitsi sinä itse. Siinä pähkinänkuoressa kaikki. 

Valitettavasti Äiti-kirjan tekijä ei ole koskaan kuullut yksinhuoltajaäideistä, äideistä joiden suhde lapsen isään on katkennut tai äideistä, jotka ovat yhdessä toisen äidin kanssa. Kirjassa on monta sivua, jotka on pakko jättää tyhjäksi. Elämä on monimutkaisempaa kuin ystäväkirjan sivut, ja äitiydellä on yhtä monta muotoa kuin parisuhteillakin. Uusioperheitä kirja ei myöskään käsittele. 

Nämä puutteet poislukien, olen kirjoittanut kirjaan jo paljon. Kukapa ei löytäisi jotain hauskaa ensisuudelmasta tai koulusta tai työelämästä. No, ehkä nekin voivat olla kipupisteitä toiselle äidille. 

Haluan myös kertoa sukuni hahmoista, vahvoista naisista ja tavallisista työmiehistä. Minun jälkikasvuni ei koskaan oppinut tuntemaan minun sukuani, kun asuimme niin kaukana, mutta en silti anna heidän unohtaa. On hyvä tietää, mistä on kotoisin. Ja ennen kaikkea mistä heidän äitinsä on tehty! Niin erilainen olen kuin irlantilaiset äidit. 

Fanny Churberg: Talvimaisema 1880

Kuuluisan tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Onnellisuudesta kysyttiin myös tässä kirjassa. Huomasin vastanneeni pikemminkin siihen, mikä tekee minut tyytyväiseksi - ja siihen epäilen suomalaistenkin vastanneen. Englannin sana contentment kuvaa tätä olotilaa parhaiten. Hyrisen kuin kissa, kun jälkikasvu on ympärilläni tai he pitävät yhteyttä. Tai unohdun katsomaan lumihiutaleita ikkunasta. Herään lähiomaisen kainalossa. Uin suomalaisessa lämpimässä järvessä ajattoman ajan. Siemaisen hyvää kahvia. Kuuntelen sielua ravistavaa musiikkia. Katson hienoa taideteosta tai saan aikaan jotain sinne päin. Luen jotain aivan uutta.

Viimeisin maalaukseni Talvinen Unostensilta.

Sillä onni on vaarallisen ohikiitävää, siitä ei kannata pidellä kiinni. Jos sen huomaa, kannattaa vain nyökätä salaa. Nyt!

Lemppareita: Halonen, Järnefelt, Biese

Mum, tell me -kirjaa on julkaistu monilla kielillä, myös suomeksi. 

Kuvituksena kulta-ajan taideteoksia Ateneumin näyttelystä Suomen taiteen tarina, avoinna 27.3. 22 saakka.

Kuukauden digihelmiä dokkareista: 

Kumma kyllä, sillä inhoan nyrkkeilyä: Muhammad Ali

Musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea onnea, tai silmät kostuvat (teitä on varoitettu):

Andrea Bocelli: Tornera la neve

Sibelius: Valse triste

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

Joan Baez & Mercedes Sosa: Gracias a la vita

Yliannostusta vältettävä, mutta jos tarvitsee elämälle tarkoitusta, voi kuunnella nuo tuossa järjestyksessä. Kopioi ja liimaa googleen tai youtubeen tai millä ikinä kuunteletkin. Kuulokkeet päähän ja menoksi!

Tämän maalasi ihan vain talvinen kuutamo takapihalla. 

Aika ja paikka

Ystävä kertoi minulle ajatuksesta, että kuten aika, myös paikka on muuttuva määre. 

Emme kuvittele ajan pysähtyvän missään, koskaan, vaikka se miten tuntuisi siltä. Mittaamme aikaa kelloilla ja  kalentereilla, tiedämme että jokainen sekunti on ohimenevä.  Kliseet ajan kääntämisestä takaisin ja aikamatkailusta ovat fantasiaa. Aika kulkee ja kuluu, vääjäämättä.

Ajatus, että myös paikoilla on oma kaarensa ja paralleeli muuttumisensa on uusi, ainakin minulle. Paikka tuntuu olevan pysyvä, se sijaitsee jossakin maantieteellisesti, koordinaattoreilla kirjattuna. Sinne luulisi aina voivan palata, toisin kuin aikaan.

Paluumuuttajana olen kokenut monet entiset paikat väkevästi. Vain aniharva maisema on enää se sama kuin nelisenkymmentä vuotta sitten, kun lähdin Suomesta. Haen ja haen näkymiä, kun puut ovat kasvaneet ja peittäneet kaiken, taloja on purettu, uusia noussut tilalle. Teitä on oikaistu ja siirretty toiseen paikkaan. Tuijotan maata ja hoen, että tässä se nyt on. Ei ihme, että ensimmäiset kuukaudet vanhassa kotikaupungissa kuluivat omituisessa  sumussa, kun tiesi, että jokin oli vinossa, mutta ei osannut selittää mikä. Hämmennys on tasaantunut, kun olen hyväksynyt, että kaupunki on elänyt ja muuttanut muotoaan, aivan kuten minäkin. 

Itse asiassa on vaikeampi enää uskoa, että mikään paikka on se sama, kun lapsuuden isot mäet näyttävät pieniltä kohoumilta ja polku jota etsin, on joutunut kerrostalojen alle. Talo, joka merkitsi niin paljon joskus, elää enää vain muistoissani ja ehkä valokuvissa. Ohikulkeva uusasukas ei edes tietäisi, että siinä kohdin joskus oli ihana vanha talo täynnä nuorta elämää. 

Olen huomannut, että sama todistelun tarve on muillakin. Menneen ajan kuvien Facebook-ryhmissä kinataan loputtomiin jonkun lippakioskin paikasta ja omistajuudesta, ja mikä baari oli auki milläkin vuosikymmenellä. Ymmärrän nuorempien silmienpyörityksen: mitä väliä? Kohta ei meitäkään ole täällä kinastelemassa mistään. Minua ilahduttaa kuitenkin suuresti, kun joku julkaisee kuvan lapsuuteni kauppareissujen E-osuusliikkeestä, siitä missä oli peräti kaksi sisäänkäyntiä ja palvelu tiskin takana. Se ei siis ollut vain mielikuvituksieni ja unieni tuotetta. Muutkin ovat nähneet sen ja joku älynnyt ottaa kuvankin. Muistojen vertaistuki toimii.

En ole varma, mihin tämä filosofinen oivallus paikan muuntumisesta johtaa. Ehkä se vain tukee hämäriä pohdiskelujani, miksi paluu vanhoihin maisemiin aina jotenkin nyrjäyttää perusteellisesti. 

Tiedän, että kaukaiset paikat, joissa olen joskus asunut, ovat edelleen olemassa, sillä nykyään on ihme nimeltä Google-kartta, jonka Streetview-toiminnolla voi kulkea kolmiulotteisena ja virtuaalisesti missä tahansa maailmassa, ainakin urbaaneilla seuduilla. Hytkäytti tosissaan, kun löysin sen talokompleksin Keniassa, jossa asuimme vuoden verran kolmen pienen lapsen kanssa. Torikaupat olivat entisellään, paitsi että joka toisella kulkijalla oli kännykkä kädessä tai korvalla. Elämä jatkaa sielläkin kulkuaan, meidän ex-pat kokemuksemme oli vain ohut viiru ajanlaskussa. Olen myös liitänyt kuin haamu Lontoon asuntojemme kaduilla, eipä paljon ole muuttunut sielläkään, muistot palaavat niistä ankeista ajoista. Toki pitää huomioida, että nämäkin virtuaaliset maisemat ovat kuvakaappauksia tietyltä päivältä ja vuodelta, teknologian pysäyttämiä otoksia ajasta, joka on jo takana päin.

Vain unissamme kuljemme vapaina maisemissa, joita kukaan ei enää näe. Haistan siankärsämön kulkiessani uimaan kesällä, kuulen ohimennessäni muuntajakopin surinan kun paljaat jalat läpsyvät kuivalla savisella oikopolulla, jota suuret nukkaiset leskenlehdet reunustavat.  Käsi silittää vanhaa valkoista puusiltaa Kutala-joen yli, kiirehdin soratietä pitkin Katumajärveä kohti. Oikaisen lehmihaan poikki ja astun liukumiinaan. Pesen jalat heti kun pääsen rantaan. Uinnin jälkeen istun polvet koukussa ja tärisen kylmästä pyyhkeeseen kääriytyneenä, isolla laakealla kivellä. En tiedä vielä, että tulen näkemään tästä unta lopun elämääni. 

 

Siinä se on, ajan ja paikan vapaus, unissamme! 

Aika ei pysähdy, ennen kuin oma aikamme päättyy. Läheisen kuoltua on aina vaikea taas jatkaa, tuntuu että pitäisi itsekin pysähtyä. Aika on kuitenkin armoton, on jatkettava eteenpäin. On elettävä ja koettava heidänkin edestään, niin sen ajattelen. Vanheneminen ei ole surullista, se on lahja.

Lähetän hyviä ajatuksia ja kiitoksia juttuhetkistä sukuhistorian äärellä serkulleni, joka nukkui pois aivan liian aikaisin.

 

Ikä ei ole vain numero

Olen ajatellut ikääntymistä enemmän kuin koskaan viimeiset pari kuukautta. Myös sitä toista vaihtoehtoa ikääntymiseen, joka on elämän päättyminen tähän. Joskus on tuntunut, että tasapainottelemme jäälautalla, josta irtoilee kappale toisensa jälkeen. Peruuttamattomasti. Eteenpäin mennään, yhä kiihtyvää vauhtia, mutta mitään mitä putoaa matkalla pois, ei enää saa takaisin. Ehkä vielä parempi vertaus olisi koskenlasku, sillä koskea matkataan vain yhteen suuntaan. Missä vaiheessa purossa kelluminen muuttui tällaiseksi kauhun tasapainoksi, en tiedä. Poikkeustila varmaan pakotti katsomaan muutakin kuin ohikiitäviä maisemia.

En ole koskaan vielä tuntenut itseäni vanhaksi. Se on ilmeisesti suhteellinen käsite muillekin ja määritellään yleensä ulkopuolelta, muitten toimesta. Yli kahdeksankymppinen äitini kertoi aikoinaan toisesta hoivakodin asukista  sanoin 'se oikein vanha nainen'. Vanhuuden identiteettiä näköjään tuuppii edellään.

Tämä pandemia on asettanut vanhat omaksi kategoriakseen. Korkea ikä ei olekaan enää vain numero, vaan tulkitsijasta riippuen kotiarestiin asettava määre, suojelun kohde, resurssien tuhlaaja tai laumasuojan takia uhrattava turhake. 60 vuotta on se ensimmäinen riskiryhmä, mutta koska niin monet vielä pakertavat työelämässä, heitä ei voida suojella. 70 vuotta ja siitä ylöspäin on sitten virallinen riskiryhmä monessa maassa. 

Biologinen kello tarkoitti aikoinaan jotain ihan muuta, hedelmällistä aikaa, kutsu jota itse tottelin jo ennen kuin hälytys tuli edes ajankohtaiseksi. Ikkuna lasten tekemiseen on väistämätön biologinen tosiasia, ja ikä on siinäkin muuta kuin numero, tilastot hedelmällisyyden häviämiseen ovat faktoja. Nyt on tullut uusi biologinen kello, elämän luomisen sijaan elämän päättyminen. Sen todennäköisyyttä on alettu pandemian takia arvioida sellaisella kylmyydellä, etten uskonut sen olevan mahdollista meidän yhteiskunnassamme. 

Puhun tässä ehkä enemmän Suomesta kuin Irlannista, koska en enää ole siellä nuuskimassa ilmapiiriä. Epäilen, että siellä ikäihmisillä on edelleen korkea arvo, riippumatta siitä, missä terveydentilassa he ovat henkisesti ja fyysisesti. Yli seitsemänkymppisten suojelua kutsutaan siellä nimellä hellästi cocooning, mikä toi minulle ensimmäiseksi mieleen koteloidut toukat, joista sitten kuoriutuu perhosia. Mediassa kerrotut, omaisten lähettämät tarinat covid-19 viruksen uhreista ovat kuin sotasankarikronikoita. 

Toki Irlannissa kuolleitten lukumäärä on paljon korkeampi kuin Suomessa. Suurin suru tuntuu koskevan sitä, ettei voida järjestää kunniallisia hautajaisia ihmisjoukkoineen, vaan omainen haudataan pienen lähipiirin seurassa, kokemus jota kuvattiin surrealistiseksi, julmaksi. Suomessa sellaiset hautajaiset ovat normaalia tavallisina aikoinakin: 'siunattu hiljaisuudessa' on tavallinen kuolinilmoituksen fraasi. Ei tehrä tästä ny numeroa. Niin irlantilaisia hautajaisia kuin vierastinkin, noita nopeasti järjestettyjä, meluisia joukkotapaamisia, joissa jotkut vieraat eivät edes tunne vainajaa, ei minua viehätä tämä suomalainen minimalismikaan. Kyllä ihmisen elämää pitäisi päästä juhlimaan ja siitä kertomaan muutkin kuin aivan lähiomaiset. Jokaisella ihmisellä on tarina. Usein hän on koskettanut työtovereita, mahdollisia asiakkaita tai oppilaita, naapureita, harrastuskamuja, entisiä rakastettuja, nuoruudenystäviä...heitä varten hautajaisia pidetään. Hekin  haluavat vielä kerran muistella.

Pandemia on pakottanut meidät arvioimaan elämän pituutta aivan eri tavalla. Onko suurempi suru, jos kuuskymppinen työssäkäyvä kuolee kuin osastolla makaava dementikko? Entä virkeä yhdeksänkymppinen kuin nelikymppinen alkoholisti? Sanotaan, että sairaanhoidossa on aina tehty valintoja. Uskon sen, mutta näin räikeitä valintoja ei lääkäreillä ole varmaan ollut koskaan tehtävänään. Onneksi Suomessa ei jouduttu valitsemaan, kenelle tehohoitopaikka annetaan ja kuka ansaitsee elvytyksen. Tehohoitajan lähiomaisena en haluaisi kenenkään luhistuvan työvuoron jälkeen, kun ei resurssien puutteessa kyennyt pelastamaan kaikkia, joita olisi pitänyt. 

Räikeimpänä koen tässä ajassa sen, että minua arvotetaan ikäni perusteella. Ymmärrän toki suojautua ja eristyä jo riskiryhmäläisen kanssa elävänä, mutta se, että nuorten, terveempien elämä jotenkin koetaan mielekkäämpänä ja tärkeämpänä, ahdistaa. Kokonaan toisella tasolla ovat arpomiset talouden ja ihmishenkien säästämisen välillä. 'Kuolema on luonnollista, vanheneminen altistaa hauraudelle, pitää hyväksyä tosiasiat, ei tältä nyt voi välttyä, vanhat tulevat kuolemaan kun virus kulkee'. Ikään kuin tässä iässä tuo olisi jokin uutinen! Totta kai vanheneminen vähentää selviytymisprosentteja. Kuka silti on valmis kuolemaan pandemiaan? Käsi ylös vaan.

Haluaisin nähdä sen yli kuuskymppisen, joka ei ole tietoinen terveytensä hitaasta rapistumisesta ja siitä miten pitää ponnistella kunnon ylläpitämiseksi. Elämä näkyy ja tuntuu kehossa. Kipeä selkä ja rypyt naamalla eivät tule siloisesta, helposta elämästä. Mieli sen sijaan pysyy ajattomana, se kasvattaa kerroksia, se laajenee ja syvenee, kun turhat ahdistukset elämän tarkoituksesta, urasta, riittävyydestä ja ulkonäöstä karisevat. Nuoria katselee joskus kadehtien, mutta päällimmäisenä on ärsytys siitä, miten turhia he usein murehtivat.

Sitten muistaa, miten sekaisin ja eksynyt itsekin oli, silloin kun terveyttä ei edes ajatellut ja energiatasot aina palautuivat. Elämä oli jatkumo, vanhuus jotain naurettavaa jossain kaukana. Kuuskymppinen oli ikäloppu, oikeastaan kaikki vanhat ajatteli samaan laariin, eikä heidän kuolemaansa hämmästellyt. Omanikäisten kuolema oli järkyttävä poikkeus. Nyt luen äitini tapaan kuolinilmoituksia, ja rauhoitun kun huomaan, että viikate käy vielä edellä: jokunen 1920-luvulla syntynyt, enemmistö 30-luvulla syntyneitä, sitten jo lähelle hiipimässä tuttuja 40-lukulaisia, jokunen omanikäinen. Biologinen kello käy, putouksen kohina alkaa kuulua.

Se tässä vanhenemisessa on hyvää, että kaikki turha karisee. Osaa nauttia hetkistä, kun kaikki on hyvin, mikään ei kolota, nukkuu sikeästi, ruoka maistuu ja ajoittain vielä luovuuskin purskahtaa valloilleen. Tietää, mistä pitää eikä tuhlaa aikaansa siihen, mistä ‘pitäisi’ tykätä. On ihanaa nähdä jälkikasvun kypsyvän ja kukoistavan, lastenlasten varttuvan. Se, että on elossa, tuntuu käsinkosketeltavan hyvältä, eikä se koskaan ole tuntunut niin uhanlaiselta kuin nyt. 

Jos selviämme tästä korona-ajasta, ehkä meillä on vielä aikaa muuttaa suuntaa niin, että nuoremmatkin sukupolvet kokisivat tämän eloonjäämisen ilon. Ikä kun ei ole vain numero.



P.S. Kuvat tällä kertaa lähiomaisen, suurin osa Irlannista. Lisää löytyy os.  www.joetullyphotography.com.