Pimeyden pohdiskelua

 Piti kirjoittaa blogi uuden oppimisen ja itsensä haastamisen hienoudesta. Siitä, miltä tuntuu, kuin aivoissa oikeasti yhteydet lisääntyvät neuronien välillä ja virkeys seuraa uupumusta opiskellessa. Miten upeaa on saada oppia taiteen tekemistä vielä tässä iässä.

En jaksakaan, sillä tämänpäiväinen väittely erään tuttavan kanssa Lähi-Idän sodasta sai minut järkkymään. Tuntuu, että tietynlaisilla ja -ikäisillä miehillä ei kertakaikkiaan ole enää empatiakykyä, vaan poliittiset mielipiteet jyräävät kaiken inhimillisen välittämisen. En tiedä, onko se suojamuuri, ettei tarvitse välittää, ja voi piiloutua sotia on aina ollut ja sodat loppuvat sotimalla, vahvempi voittaa -fraaseilla. Jos heidän mielestään sodalla on oikeutus, ei ole väliä ihmishenkien määrästä tai siviilien kärsimyksistä. Pitää kovettaa itsensä, sillä jotkut ovat oikeammassa kuin toiset ja hyökkäys on paras puolustus. Se, että lapset eivät mitenkään voi olla syyllisiä tai osapuolia mihinkään, ei merkitse mitään heille, koska joka tapauksessa kuolleiden lukumäärää ei kukaan tiedä, vääristelyä ja propagandaa kaikki. Ja ainahan sodassa siviileitä kuolee.

Katselin sitten suomalaiset uutiset, joissa luontoyhteydellä kuulemma parannetaan diabetes, masennus ja muut kansantaudit, säästetään jopa miljoonia. Niin yksinkertaista se on. Samassa lähetyksessä kerrotaan taas uusista ympäristörikoksista, joille nyt ei vaan voi mitään, koska kaivoksia tarvitaan, että saadaan akkuja noihin hiivatin sähköskoottereihin ja ties mihin. Sähkön säästäminen ei kuulu mihinkään kampanjaan, koska talouskasvu. 

Joskus tuntuu, että koko maailma on tullut hulluksi. Koomikoiden ja satiirikkojen ei tarvitse vaivautua, sillä ei tarvitse kuin katsoa uutiset tai avata some. Absurdit tarinat eivät enää ole kaunokirjallisuutta vaan todellisuutta. 

Olo tuntuu vaihteeksi harvinaisen voimattomalta tämän kaiken jääräpäisyyden ja välinpitämättömyyden keskellä, onko millään enää mitään väliä? Mitä yksi ihminen voi enää tehdä? 

Eräs tyttäristäni sanoi, kun kysyin kärsikö hän ilmastoahdistuksesta, että on se aina taustalla, lievänä masennuksena. 

Helsingin kirjamessuilla Juha Kauppinen (Martti Suosalon luontokato-monologin kirjoittaja) sanoi osuvasti, että nuorilla on aivan eri perspektiivi ympäristökatastrofiin kuin meillä vanhemmilla. Meillä on jo pitkä eletty elämä takana päin, keskustelut 2050- tai 2060-luvuista ovat melkoista teoriaa, tuskin enää olemme täällä sitä todistamassa. Nuorille aukeaa aivan erilainen tulevaisuus. Osaammeko edes asettaa itseämme heidän asemaansa?

Kirjamessuilla olin myös kuuntelemassa toimittaja Petri Sarasteen haastattelua kirjastaan Isäni vaiettu sotavankeus. Harvoin olen törmännyt kehenkään, jonka isällä on samanlaisia sotakokemuksia kuin omalla isälläni. Sarasteen isä ei koskaan kertonut vankeudestaan, mutta kirjoitti koneella 30-sivuiset tarkat muistelmat, jotka hänen vaimonsa sai antaa pojilleen vasta isän kuoltua. Ne ovat nyt kirjassa, kuten myös paljon muuta taustatietoa Suomessa vaietusta sotakokemuksesta. Sitä en tiennyt, että sotavankeuteen liittyi niin paljon häpeää ja muiden epäluuloa: miksi antauduit? Viranomaisia myöten. Psyykkisesti jo sota on hirveä kokemus, mutta sotavangin avuttomuus ja epätietoisuus kohtalostaan on varmasti vielä traumatisoivampaa. 

Kun tietää, miten isien sotatraumat vaikuttivat seuraavaankin sukupolveen eli meihin, kuten heidän puolisoihinsakin, ei voi kuin pudistella päätään katsellessa maailman marssia aina uuteen sotaan, yhä uusiin tappokoneisiin ja tehokkaampaan teknologiaan. Miehillä tuntuu siihen olevan erityinen intohimo ja vimma. Rauhanaate tuntuu naurettavalta hifistelyltä ja hippifilosofialta, vaikka se pitäisi olla jokaisen valtion päämäärä. Patriarkaalisten maiden vihan ja koston kierre vain jatkuu, diktatuureissa ja terrosristijärjestöissä ei naisia ja lapsia kuunnella. 

Olen seurannut maailmanpolitiikkaa nuoresta pitäen, vaikka minulla on pienet aivot kuten Nalle Puhilla, enkä aina pysy kärryillä kaikesta. Empatia ja pasifismi on kytenyt minussa jo lapsesta, kun altistuin isäni sotajutuille. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen isäni toteamus, että sota on ihmisen äärimmäinen hulluus ja ihmisiä ne ovat siellä toisella puolellakin. 

Liekö tämä lokakuun loppu, pimenevät päivät ja uutiskanavoiden selailu, joka on  saanut tämän masennuksen aikaan. Surffailen Suomen uutisista Ulkolinjaan, TV7- kanavan yltiöhurmoksesta France24 lähetysten raakoihin uutisvideoihin, joita Suomessa ei näytetä. Jos oman elämän pikku murheet vaivaavat, katson Areenasta jonkun Kovan dokkarin ja elämä asettuu taas uomiinsa. 

Sitten vedän keuhkot täyteen syysilmaa, nautin viimeisistä aurinkoisista päivistä, katselen lajien kirjoa puutarhan linturuokinnassa. Vielä niitä on. Tiesittekö että eräät varpuset ja pääskyset ovat erittäin uhanalaisia lintulajeja? Jätän lehdet haravoimatta tänä syksynä, jos se jotenkin auttaisi. Lehtien alle piiloutuu ötököitä, jotka kelpaavat linnuille. 

Kyllä tämä tästä. Taideopinnot jatkuvat, tiedossa on paljon mukavia tapahtumia ja vieläpä matka Irlantiin jälkikasvua tapaamaan. Lähiomainen pakertaa oman taiteensa parissa, väittelemme kiivaasti välillä, mutta illalla kapuamme vuoteeseen ja nukahdamme toistemme lämpöön kuin koiranpennut. 

Hyvää Halloweenia! Kuvat Irlannista.

Hylätty talo Länsi-Irlannissa.

Irlannin ruskaa.

Turvaton vuosi 2022

 Vuoden viimeinen päivä. Tässä tuntuu aina olevan saranan paikka, vaikka aika kuluu ihan samaa tahtia kuin ennenkin ja huominen koittaa samalla kellolyömällä.  Uudet kalenterit ripustetaan seinille ja hohtavat uutuuttaan, pitkä tauko harrastuksista tuntuu. Epämääräinen lössäys on lisääntynyt, nukutaan puoleen päivään, syödään aivan vääriä kalorimääriä, liikunnan puute näkyy vyötärössä. Ulkona on jo aamusta niin pimeää, että masentaa. 

Hyvä aika siis katsoa, mitä kaikkea tapahtui tänä vuonna. Se suurin, YLE uutisten käyttämän otsikon turvattomuus, tuli Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä. Tällä nimellä sotaa pitäisi jaksaa kutsuakin. Kuten pandemian iskiessä kaksi vuotta sitten, kaikki muuttui taas kertaheitolla. Isäni sukupolven painajaiset ja muistot kuoriutuivat jostain iholle. En voi sanoa, että panikoin, mutta avuttomuus ja turhautuminen ahdisti. 

Nyt tilanteeseen on turtunut, koska ihminen ei muuten kestä. Minua viisaammatkaan eivät osaa ennustaa, miten tässä käy, joten voi vain toivoa, että ihmishenkien älytön haaskaaminen loppuisi ja miesegot palaisivat normaaliin kokoonsa. Tätä ei tasa-arvon maassa yleensä sanota, mutta ei tarvitse kuin katsella aggressiivisimpien ja konservatiivisimpien maitten päättäjäkaartin kuvia, ja sukupuolijakauma on selvä. 

Helmikuun mielenosoituksia.

Se tilanteesta, johon en juuri voi vaikuttaa. 

Tänä vuonna saimme nähdä paljon ihanaa taidetta, kun taas sai matkustaa vapaasti. Sain aikaan parikin omaa näyttelyä, yhdessä ja yksinäni.

Minulla on kaksijakoinen luovuussyndrooma: voin keskittyä vain yhteen kerrallaan, joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen. Kun innostun kuvanteosta, kirjoituskyky  häviää aivoistani ja päinvastoin. Ne tuntuvat viiraavan eri osa-alueita jotka eivät leikkaa toisiaan. On myös mahdotonta hypätä lajista toiseen ilman aivojen  lepuutusaikaa. 

Molemmissa on kuitenkin yhteistä se, että palaute muilta todella parantaa tulosta. Yksinäisyydessä ahertava nero taitaa olla myytti! Enkä usko, että kukaan pelkästään pöytälaatikkoon tai kaappiin taidettaan tekee: on ihanaa saada teksti valmiiksi, editoiduksi, oikoluetuksi ja vihdoin printtiin. Samoin on hienoa saada omat työt seinälle, vaikka kirjaston tai museon, kunhan joku näkee ne. Kaikkein hienointa on, kun maalaus lähtee uuteen kotiin jonkun kainalossa, tai joku lukee tekstin ja antaa plautetta. 

Ensimmäistä kertaa myyjäisiin ja näyttelyyn osallistuneena yritän myös itse antaa palautetta ja kannustusta, kun käyn vastaavissa tapahtumissa. Ei ole kiva istua pöydän takana tai tyhjässä galleriassa, jos kukaan ei edes moikkaa käydessään. Ymmärrän, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, on kohteliaampaa ehkä olla hiljaa, mutta aina voi kiittää lähtiessään. Suomalaiset ovat aikamoisia tuppisuita verrattuna irlantilaisiin! On ihanaa saada jutella yleisön kanssa.

Kirjoittajaryhmäni Imuri on työstänyt kolmatta novelliantologiaamme ja sen pitäisi valmistua ensi kevään aikana. Novellien ankkurina on tällä kertaa Helsingin päärautatieasema.

Ajatuksenani oli tehdä tähän blogiin kattava kuvakavalkadi vuoden kulttuuririennoista, mutta kuvia kertyi satamäärin. Voi vain sanoa, että kyläluutana on suihkittu ja kulttuuria noukittu kunnon culture vulturen eli nimeni kulttuurikorppikotkan mukaan tänä vuonna, entistä enemmän nyt kun koronarajoitukset vihdoin sen sallivat. Kännykän kuvanauhaa katsellessani yllätti, että vielä tammi-helmikuussa käytimme yleisesti maskeja!

Päädyin valitsemaan yhden kuvan joka kuukaudelta, tapahtumasta tai näyttelystä joka jäi mieleen. Teatteriesitykset jäivät valitettavasti pois, kun niissä ei nykyään saa kuvata mitään. Yksityisemmistä tilaisuuksista, jotka ovat minulle tärkeitä kuten lukupiireistä ei taas voi kuvia julkaista.

Pahoitteluni, että en saa taiteilijan nimeä samaan kuvaan, mutta voin antaa lisätietoja jos joku kaipaa. 

Joten tässä pähkinänkuoressa helmiä vuodelta 2022. Toivotaan yhtä vilkasta ensi vuotta, taide antaa aina toivoa ja lieventää yksinäisyyttä. 

Skål, kippis ja slainte!

Tammikuu - Ateneum

Helmikuu - Kansallismuseo

Maaliskuu - Martat, Hml Kirjasto

Huhtikuu - Ryhmänäyttely, Iittalan Lasimäki

Toukokuu - Tampereen Taidemuseo

Kesäkuu - Voipaalan taidekeskus

Heinäkuu - Taiteen päivä, Iittala

Elokuu - Haiharan Taidekeskus Tre

Syyskuu - Finlayson Art Area Tre

Lokakuu - Oma näyttely, Hml kirjasto

Marraskuu - Päivälehden museo, Hki

Joulukuu - Naivistien talvinäyttely, Iittala

Hapuilua

Kaikki on muuttunut maailmassa sitten viime blogin. Meidän hyvinvoivassa, turvallisessa, yltäkylläisessä maailmassamme. Mikään ei ole kuten ennen. 

Samoin tunsin kaksi vuotta sitten, kun pandemian uhka levittäytyi koko maapallolle. Kaikki oletukset ja asetukset menivät uusiksi. 

Kaksi vuotta sitten en päässyt katsomaan lähiomaista leikkauksen jälkeen osastolle, koska korona. Istuin odottamassa sairaalan kahviossa ja säikyin röhäyskäisiä rakennusmiehiä kahvitauollaan, sillä sulla on varmaan korona oli heistä vielä hauska vitsi. Lähdin epätoivoissani ulos raittiiseen ilmaan, kävelemään ympäri valtavan sairaalan pihapiiriä, puhelintani vilkuillen. Ajattelin, että kyllähän ne soittavat, jos jokin menee vikaan. Mies oli vain heilauttanut iloisena kättään, kun jätin hänet hoitajien hoiviin. Sairaalan takana odotti järisyttävä näky: potilaan ruumista siirrettiin juuri  pyöräpaareilla hautausautoon. En ole ikinä nähnyt toimenpidettä, mutta juuri silloin se säikäytti perinpohjaisesti. Tiedän, että ihmisen todennäköisin paikka kuolla on sairaalassa, mutta en halua tietää. On paljon, mitä en halua tietää.

Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikka vahdin toipuvaa lähiomaista hysteerisenä monta kuukautta. Heräsin aamukuudelta, jotta ehdin riskiryhmien ostoshetkeen. Maskeja ei silloin vielä ollut. Kaupan käytävillä haahuili vain harmaakasvoisia vanhuksia, minua säikkyen ja suuntaa vaihtaen. Tyttäreni ohjeisti desinfioimaan ostokset kaupasta tultua. Vapisin, kun piti naputella pankkikortin tunnusluku paljaalla sormella samaan laitteeseen, jota muutkin käyttivät. 

Ihminen ei kuitenkaan kestä kauaakaan ääretöntä stressiä, vaan jo eloonjäämisvaisto opettaa, että on pakko rentoutua. Pandemiaan tottui, aloin seurata YLEn uutisia televisiosta ja luotin hallituksen ohjeistukseen. Monille pandemian kieltäminen osoittautui selviämismekanismiksi, minä taas halusin tietää siitä kaiken. 

Tämä uusi kauhun aihe, sota, ei kuitenkaan ole niin helposti hallittavissa. Olen todennut, että en kestä yksityiskohtaisia kuvia ja kuvauksia sodan raakuuksista, joten suodatan niitä pois uutisvirrasta niin paljon kuin voin. Joinakin päivinä luen vain talousuutiset. Muistiin ne kauhukuvat kuitenkin jäävät, jokaikinen. Koen yllättäviä takaumia lapsuuden pelkoihin, kun jatkosodasta oli vain vuosia ja kylmän sodan uhka tuntui ilmassa. 

Olen lahjoittanut rahaa, osallistunut keräyksiin ja kampanjoihin Ukrainan hyväksi. Olen pohtinut ulkopolitiikkaa ja puolustusvoimia, muuttanut mieltäni asioiden valjetessa. Hapuillut. Lukenut. Minkäänlainen oikeudentunto ei kestä tosiasioiden painoa, pasifismini ei riitä. Maailma tuntuu singonneen radaltaan kuin liian kireälle vedetty hyrrä. Mikään ei enää ole niin kuin ennen.

Silloin, kun ihmiselle annetaan liian raskaita asioita kannettavaksi, kuten omaisen sairaus tai kuolema, on jokainen hetki, kun sitä ei tarvitse ajatella kullan arvoinen. Muutama tovi hyvää musiikkia kuunnellen, ystävän kanssa jutellen jostain ihan muusta, liikkuminen ja johonkin uppoutuminen kasvattaa kykyä selvitä. Sitten taas palautuu siihen, mitä ei voi vältellä. 

Olen uppoutunut omaan elämääni, maalaamiseen ja näyttelyihin, ihmisten tapaamiseen, elokuviin, kirjoihin. Aina välillä unohtaa täysin, mitä sodissa juuri nyt tapahtuu, ja mitä vielä paljastuu. Sitten se taas lyö kasvoille. 

Minulla on kiire. On kiire tapaamaan aikuisia lapsia Irlantiin, lapsenlapsia, sukulaisia, ystäviä. On kiire maalata ja kirjoittaa, nähdä kaunista, rakastaa. Kaikkeen ei välttämättä enää ehdi. Käperryn lähiomaisen kainaloon yöllä herätessä, turvaamme toisiimme unissakin. Sitä meillä vielä on, rakkautta. 

Ohessa viimeisimpiä maalauksiani. 

Facebookissa etätaideryhmämme on myymässä postitse lähetettäviä taideteoksia 100% Ukrainan hyväksi, klikkaa Taidegalleria Supren.

Otan myös osaa paikallisiin pääsiäismyyjäisiin 10.4.22 Kutilassa, Iittalan keskustasta muutama kilometri. Maalauksia on syntynyt ja niistä tehtyjä kortteja. Kesänäyttelyjä on myös suunnitteilla ja paljon muuta. 

Äimäjärven lumpeet

Kentän ranta

Punainen kuu

Pyölintien mutkat

Keskellä yötä

Empatia, eläytymisen ja samastumisen kirous. 

Istun naputtelemassa tätä keskellä yötä, kun heräsin ja uutisten selailu ja kommenttien lukeminen sotatilanteesta vain pahensi ahdistusta.

Verkkokalvolle on piirtynyt kymmeniä, ehkä satoja kuvia ihmisistä sodan riepotuksessa, jälleen kerran. Mietin, miltä tuntuu etsiä eloonjääneitä asunnosta, joka on täynnä rojua, seinän murennuttua pommituksessa. Katson, kun vanha nainen harjaa lasinsiruja ikkunalta. Perheitä lastenrattaineen valtavissa metrotunneleissa, katseet puhelimiinsa nauliutuneina. Toiset kiskomassa värikkäitä matkalaukkuja kuin lomamatkalle menossa, nyt vain ei tietoa määränpäästä. Autot jumittuneina monikaistaiselle valtatielle, pois pääkaupungista, johon povataan sissisotaa ja pommituksia.

Mietin, miltä tuntuu tehdä päätös paeta. Mitä ottaa mukaan? Entä jos perheessä on koira, kissa, huonojalkainen mummo, sairasteleva lapsi? Sukulainen sairaalassa, syöpähoidossa, saattohoidossa? Lähtisinkö sittenkin?

Entä jos olisin lääkäri, sairaanhoitaja, perheellinen? Jäisinkö vai pakenisinko sotaa?

Miltä tuntuu sammuttaa valot kodista, lukita ovi, miettiä milloin palaa takaisin? 

Nähdä pakokauhu ja paniikki muissa, avuttomuus ja epätietoisuus. Pelko rintamalle lähetetystä pojasta, miehestä, isästä. Halu suojella omaansa, paeta turvaan. Ei minun poikani, älä mene.

Tämä oli suomalaisten evakkojen osa viime sodassa. Niitäkin, jotka saivat jäädä koteihinsa odotti kauhu, taivaalta syöksyvien pommien muodossa. Rikkoutuneet miehet, kuolemanviestit tai kadonnut taistelussa. Oma isäni oli näistä viimeisessä kategoriassa. Hän pelastui kuin ihmeen kautta. Näin lähellä on sota minua, ja siksi olen ollut pasifisti lapsesta lähtien. 

Kasvoin uskovaisessa kodissa ja opin rukoilemaan. Jossain vaiheessa sopotin montakin ulkoa opittua rukousta, toivoin siunausta ja varjelusta erikseen jokaiselle perheenjäsenelle, unohtamatta koiraa ja kissaa. Litania muodostui niin pitkäksi, etten unisena tahtonut muistaa kaikkea, joten kirjoitin rivit ylös. Laitoin lapun tyynyni alle. Yhtenä päivänä lappu oli hävinnyt. Äitini oli sänkyä pedatessaan löytänyt sen. En koskaan kysynyt, edes aikuisena, mitä hän ajatteli lapusta, varsinkin omista sanoistani, jossa rukoilin, ettei Jumala antaisi tulla 'sotaa, tulipaloa ja isän ja äidin tappelua'.

Tunnen hätää sodan jalkoihin jääneitten puolesta. Näitä sotia on ympäri maailmaa koko ajan, me vain yleensä torjumme kuvat, kun ne eivät tapahdu läheisille maille. Tänä yönä lapsena tuntemani pelko palasi, näin tulessa roihuavia taloja joista jäi vain savupiippu, vaeltelevia ihmisjoukkoja. En tiedä, mitä voimme tehdä, ei ole viisaita sanoja. Solidaarisuus auttaa, protestit rauhan puolesta. Kaikkien protestit, myös hyökkääjäkansan. Väkivalta ei saa koskaan olla ensimmäinen ratkaisu mihinkään. Sillä tiellä odottaa vain koston kierre.

Empatia, eläytyminen ja samastuminen - ehkä se on naisellinen hyve, siunaus joka ainoana voi todella pelastaa ihmiskuntamme.

Alla viimeisin työni, jonka tein tummien pilvien vasta kerääntyessä taivaalle.