Luovaa työtä

 Lähiomainen ei usein kisko minua ruutunsa ääreen youtubettajaa katsomaan, mutta tämän hän halusi minun katsovan. Kuulemma veisi vain 15 minuuttia elämästäni. Vähän nuristen istuin ja klikkasin Amie McNeen The case for making art when the world is on fire (TEDx Manchester, maaliskuu 2025, väliin tulee valitettavasti lyhyitä mainospätkiä jotka voi kyllä ohittaa).  

Eli miksi tehdä taidetta kun maailma palaa. Aihe on ollut usein mielessäni, kun katson yhä kammottavampia uutisia maailmalta, toivottomana ja turhautuneena kun ei voi milleen mitään. Eikä kukaan tunnu pystyvän lopettamaan kansanmurhaa, nälänhätiä, siviilien pommittamisia ja mitä kaikkea emme edes tiedä. Päinvastoin, uusia erimielisyyksiä ratkotaan ampumalla, pommittamalla ja kiduttamalla. 

Miksi siis tehdä taidetta? Ketä se hyödyttää? Ensimmäiseksi Amie korostaa, että kyseessä ei ole vain ammattitaide, vaan jokaisen ihmisen oma luovuus. Hän väittää, että myös puutarhanhoito, laulaminen, nikkarointi ja kokkaaminen on luovaa - itse asiassa kaikki, mitä ihminen tekee itse. Sen sijaan, että ottaa vastaan valmista ruudulta. Siihenhän olemme päätyneet vuosi vuodelta yhä enenevässä määrin - lapset ovat tähän jo nuutuneet. Ruudulta voi katsoa huikeita keramiikkatöitä, upeaa ja nopeaa maalaamista, ohikulkevan mestarin pianonsoittoa ostoskeskuksessa, taiturimaista tanssia kadulla. Kaikki on jo tehty ja niin monta kertaa paremmin kuin mihin ikinä itse pystyisi. Tekoälynkin väitetään päihittävän ihmisten tekemän taiteen.

Amie kertoi, että jos keskiverto ihminen kuluttaa kolme tuntia puhelimellaan (tai millä tahansa ruudulla) 15-79 ikävuoden välillä, tulee hän kuluttaneeksi elämästään kymmenen vuotta pelkästään ahmien ruutua. Jättämättä mitään muuta jälkeä elämästään! Meitä painostetaan kuluttamaan luomisen sijaan. Juuri siksi luovuus on niin vallankumouksellista, kun ihminen ottaa itse langat käsiinsä, ottaa takaisin  kalleimman ominaisuutensa eli keskittymisen johonkin aivan omaansa. Luovuus ei ole ajanhukkaa, itsekästä, tarpeetonta, pikkusievää. Se on aktivismia ja sillä on myös annettavaa muille ihmisille. 

Meillä oli paljon kävijöitä heinäkuun näyttelyssämme galleriassa ja usein päädyin innostamaan haparoivia ihmisiä taiteentekoon. Monille syttyi pilke ja he mumisivat, että kyllä minä koulussa tykkäsin kuvaamataidosta, mutta mutta. Ei mitään muttia, kannattaa aloittaa vaikka kansalaisopiston kursseilta, jos ei saa itse aikaiseksi aloittaa. Kaikki luovat projektit lisäävät onnellisuutta, kun vain antaa omaa aikaansa niille.

Kun vapaa-aikaa taas tuli näyttelyn jälkeen, innostuin tekemään mosaiikkitöitä ja tuntui kuin luovuus olisi purskahtanut kaikkialta. Muistin, että ei ihminen rahaa tarvitse elämäänsä vaan aikaa. Miten ajanpuutteesta on tullutkin niin yleinen valituksen aihe, myös meille eläkeläisille. Sitähän on aina ne samat 24 tuntia vuorokaudessa! Kun ei anna periksi turhuudelle.

En ole googlannut Amie McNeetä sen kummemmin, mutta hän näkyy kirjoittaneen myös kirjan samasta aiheesta ja työskentelee jonkinlaisena konsulttina luoville ihmisille. Oli virkistävää kuulla nuoren ihmisen ajatuksia, jotka niin osuivat omiin päätelmiimme, hän vain puki ne sanoiksi ja vielä esiintyi hyvin. Amie myös toi esiin nuorison yleistyvät depressiot, kun tulevaisuutta ei näy kuin dystopiana, millään ei ole mitään väliä, tarkoituksettomuus jyllää ja nuoret vaipuvat erilaisiin ruutuaddiktioihin, lateral experience. Kuten tavallista, innostuimme väittelemään lähiomaisen kanssa aiheesta. 

Kyynisenä vanhana naisena esitin vastalauseita, kuten aina kun joku innostuu idealistisesti jostain. Entä poliittinen aktivismi, vastuullinen elämäntapa, onko taide lopuksi ongelmajätettä? Totta kuitenkin on, että ei se ruutuun tuijottaminenkaan mitään eikä ketään auta, emme ole enää itsenäisiä ajattelijoita vaan virran vietävänä. 

Luen parhaillaan 70-luvun päiväkirjojani, joissa pohdin sivukaupalla elämää ja ihmisiä. Olen niin tykästynyt senikäiseen itseeni, joka tavoitteli rehellisyyttä ja aitoutta kaikessa ja laahasi syvällä. Kulutin aikaani lukemalla ja kirjoittamalla, ja yhden päiväkirjan kannessa on sitaatti joka sopii tähän loppuun kuin maalisuti silmään. Se on Ursula le Guinnin kirjasta Maameren velho:

Jollei halua olla virran pyörteissä hukkuva korsi, on oltava virta itse, päästä päähän, alkulähteiltä mereen.

 

Hyvää loppukesää kaikille lukijoilleni!

Sana vai kuva

Uskolliset lukijani, he molemmat, tietävät että olen vihdoin selättänyt kaksisuuntaisen luovuussyndroomani. Sen sijaan, että kiemurtelen kaksien impulssien kanssa ja käännän työtuoliani puolelta toiselle - läppäripöydältä maalauspöydälle - keskityn nyt vain ja yksinomaan kuvataiteen tekemiseen. Helpotus on mahtava. Ainakaan minun aivoni eivät selviä sekä sanojen pyörittelystä että visuaalisesta työskentelystä, ne tykittävät eri aivolohkoja tai sähköpiirejä. Blogikirjoittelua ei lasketa.

Olen siis eronnut kirjoittajaryhmästäni, haikeudella, myönnettäköön, pakannut käsikirjoitukset, kansiot ja kirjat piiloon ja käärinyt hihat kirjaimellisesti ylös. On ihanaa sotkea sormet pastellipölyyn ja öljymaaliin, hakata vasaralla lisää mosaiikinpaloja ja tehdä jotain käsinkosketeltavaa naputtelemisen sijaan. Aikuisten kuvataiteen peruskurssi, jonka juuri aloitin, pakottaa opiskelemaan perusteita, eli juuri sitä mitä olen aina tarvinnut ja halunnut. Elämä vain tuli väliin (lue: ex-mies, perhe ja työ, tässä järjestyksessä).

Kirjoittamista olen opiskellut vuosikymmeniä erinäisillä kursseilla ja saanut aikaan yhden romaanikässärin, omakustannerunokirjan sekä osallistunut kolmeen novelliantologiaan. Henkinen matka on tietty mittaamaton ja olen tavannut uskomattomia ihmisiä.

Yksi syy turhautumiseeni kirjoittamisen kanssa on tulosten 'vähäisyys'. Voit puurtaa romaanikässärin kanssa vuosikausia ja silti saada pelkkiä hylsyjä kustantamoilta. Näin voi kuulemma käydä ammattikirjailijoillekin. Juuri luin jostain, että vain 1-2% käsikirjoituksista tulee julkaistuksi. Kirjoittajaryhmästäni muutama on tässä onnistunutkin (vinkit lopussa). Omakustanteiden levittäminen olisi vaihtoehto, mitä voin vielä joskus harkita, e-kirjoina ainakin. 

Kuvataiteessa on paljon helpompi saada näkyvyyttä, fraasi jota inhoan, mutta sitähän se on. Töitä saa esille vaikka paikallisiin kirjastoihin, ryhmänäyttelyihin, kahviloihin, omille nettisivuille. Palaute on välitöntä ja usein positiivista. Joskus löytyy myös ostajia, mikä hyvittää kuluja. Ego saa päänsilitystä. Ymmärrän, että ammattitaiteilijoilla on yhtä vaikeaa kuin kirjailijoilla, mutta onneksi eläkkeeni pitää huolen laskuista ja saan vihdoinkin temmeltää rauhassa. Kansalaispalkka olisi hyvä idea taiteilijoillekin.

En tässä ole sanonut vielä sanaakaan kirjakustantamoiden ahdingosta, kirjailijoiden taistelusta elantoon, koko lukemisen ja lukutaidon kriisistä. Enkä sanokaan, aihe ahdistaa niin perusteellisesti. 

Minä opin lukemaan nelivuotiaana yläkerrassa asuneen Hilja-mummuni asiosta ja luin kaiken mikä eteen sattui. Ilman kirjastoa tämäkin harrastus olisi jäänyt toteutumatta. Eno kantoi meille röntgenkuvista jääneitä keltaisia papereita, joihin aloin riipustaa omia juttuja ja kuvittaa niitä. Joskus taiteentekokin voi olla sattumasta kiinni: siitä, että on ilmaisia kirjoja ja niin paljon paperia kuin tarvitsee, äiti joka ostaa värejä ja sakuroita. Koulu, jossa oppii kuvantekoa ja ainekirjoitusta. Kansanopisto, jossa pääaine oli Luova toiminta! Ystäviä, jotka pohtivat taidetta ja kirjallisuutta (tiedätte, keitä olette!). Kansalaisopistoja, joissa voi harrastaa taidetta.

Nykyinen hallitus, joka ymmärtää vain kaiken tämän hinnan, mutta ei sen arvoa, tappaa nämäkin sattumat ja tuhoaa monen polun luovuuteen. Taiteenteon - ja sen kulutuksen vaikutusta mielenterveyteen ei voi laskea rahassa. Kun kulttuuria sanotaan luksukseksi, ollaan jo näivettymisen tiellä.

Tärkeintä elämässäni on kuitenkin ollut lähiomainen, joka ensitapaamisessa kysyy kohtalokkaan kysymyksen: mikä on taidetta? 

Vastausta pohdimme edelleen, joka taidenäyttelyssä ja usein omien töittemme suhteen. Viime aikoina tekoälyn tuotokset ovat aloittaneet keskustelun uudestaan.

Kiitokset muuten Anneli Kannolle, joka inspiroi tätä blogia vimmaisella kirjoituksellaan: https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/menkaa-toihin/

Viime kesäisiä kuvia galleriasta (Raxu Helminen)

Tänä kesänä toteutunee taas heinäkuinen galleria-kahvila Iittalan Kylätalossa Lasimäellä. Mukana toisen kyläläisen Raxu Helmisen monoprinttejä ja akvarelleja ja kahvilassa suussasulavia herkkuja. Minulta pastelli- ja öljymaalauksia, lähiomaiselta ehkä myös valokuvia.

Kaikki on vielä suunnitteilla, mutta tiedotan kun aikataulu varmistuu. Watch this space! Facebookista löytyy Iittalan Kylätalo -niminen sivu. Instagrammiin tulee kuulemma myös tietoa. Jännittävää!

Tässä kirjoittajaryhmäni julkaistut kirjailijat ja joitakin teoksiaan (anteeksi jos olen unohtanut jonkun): 

Sanna Hirvonen: Margit

Johanna Förster: Unien sirkus

Erkki Böös: Nimi tappolistalla

Alpo Tiilikka: Sysimökki

Muutama vuosi sitten kokosin runojani omakustanteeseen Runoja arjensiivujen välistä. Jaan sen nyt täällä ihan ilmaiseksi online, olkka hyvä. 

Valokuvat copyright Joe Tully, runot minun. Runokirjaa löytynee pöytälaatikosta vielä muutama ihan painettunakin.

Tässä linkki, toivottavasti toimii: linkki omakustanteeseen

Laitan sen kommentteihin, jos ei näytä toimivan. 

Luovuuden siunattu hulluus

Mist in the Vale of Avoca

Marraskuu, pimeän aika, kun lapsetkin syntyvät nyrkit silmillä... Kuka sen sanoi? Etsin runoa tai lausetta, jonka tiedän lukeneeni jostain. Saattaa olla Eeva Kilpeä, mutta en löydä. Minulla on likimain kaikki hänen teoksensa, joten etsimistä riittää. Ehkä pääasia on, että lause on jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi. Usein käy mielessäni jokin hänen runonsa tai lause jostain hänen teoksestaan. 

Olen kirjoittanut Eeva Kilvelle kahdesti, ensin nuorena teini-ikäisenä, sitten myöhemmin, keski-iässä. Molemmilla kerroilla kiitin häntä. Kiitin, että hän puki sanoiksi tunteeni ja ajatukset, jotka ovat seuranneet läpi elämän. Silloinkin, kun asuin ulkomailla, enkä kuullut tai lukenut sanaakaan suomea mistään ja kieli eli vain päässäni, muistissani. Silloin se antoi voimaa, äidinkieli oli salakieli, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa vaikeassa elämäntilanteessa. Jotain olin ilmeisesti kuitenkin tullut paljastaneeksi lempiromaanini Tamaran juonesta, kun yksi Kilven runokirjoista revittiin kappaleiksi. Se oli punakantinen pokkari, lehdet repeytyivät helposti. Silloin se oli katastrofi, mistä olisin saanut runot  takaisin? Muistiani ja mieltäni vaan ei voinut kukaan tuhota, vaikka kehoani revittiin. Se taitaa olla äärimmäinen pettymys sadisteille: uhrin mieltä ei voi lopullisesti rikkoa, vuosikymmenienkin jälkeen ihminen voi onnistua pelastumaan ja pakenemaan.

Tästä minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta mieli tekee tepposiaan kun sormet asettuvat näppäimistölle. Halusin kertoa taiteen voimasta, ja miten tärkeää palaute on jokaiselle taiteilijalle. Alkaen lapsuuden hentoisista piirtelyistä ja kirjoituksista, lauluista ja musisoinneista. Itse muistan aina kirjoittaa jotain näyttelyjen vieraskirjaan, ja muusikoille yritän päästä kertomaan, jos pidin kuulemastani. Yleensä he ovat noloja ja kuittaavat kiitokset nöyrästi. Silti tiedän, miten paljon palaute merkitsee.

Twelve Pines, Galway

 

Clew Bay, Co. Mayo

The Madonna of Letterfrack Industrial School

Lähiomaisen Irlannin valokuvanäyttely päättyi juuri, ja lueskelin ilolla (ja käänsin) kehuja ja kiitoksia vieraskirjasta. Paikan päällä myös muutama tuli juttelemaan, mikä Suomessa ei ole ollenkaan niin tavanomaista. Moni kommentoi, että matkakuvien näkeminen Irlannista on mannaa, kun koronan takia ei pääse matkustamaan. Suoritimme lopuksi  yleisöarvonnan, laatikkoon pudotettujen 'lempparikuvien' numeroiden joukosta, palkintona teostöitä. Arpalippuja oli toista sataa! 

Joskus taiteilijaan iskee epäusko: mitä järkeä? Varsinkin kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Näyttelyihin menee kuukausien, vuosienkin työ, yöunet, paljon rahaa ja silkkaa fyysistä uurastusta. Voi olla, että mitkään tahot eivät noteeraa, kävijät eivät kommentoi, saldo on pahasti miinuksella. Varasto täyttyy vanhoista töistä. Kirjailijoiden käsikirjoitukset palaavat hylsyinä kustantamoista. Jos onnistuu julkaisemaan, arvioita ei tipu hyvään eikä pahaan, ja kirja löytyy kohta alennuslaarista. Miksi tehdä tällaista työtä?

Aavistin jo nuorena, ettei taidemaailma, niin kuvataide kuin kirjallisuuskaan ole minua varten. Näin miten vaikeaa sillä oli elää ja miten riippuvaisia taitelijat olivat suosiosta, apurahoista, kritiikeistä. Vaistomaisesti tajusin, että itsetunnon syntyminen  toisten arvioista on tuhoisaa. Kilpailua on paljon, kaikki eivät voi menestyä. Vielä pahempi näytti kohtaavan näyttelijöitä, muusikoita ja laulajia: aplodit ja täydet katsomot olivat se unelma. Niille, jotka menestyivät, se oli varmasti upeaa. Miten kävi niille, jotka tajusivat, ettei luovuus tuota edes elantoa, saati hyväksyntää muitten silmissä. Jotkut siirtyivät tienaamaan elantonsa opetustyöllä, vaikkei se aina ruokkinut omaa luovaa työtä. Nuorten ja lasten kanssa työskenteleminen tietty voi olla antoisaa sinällään.

Monet taiteilijat, jotka säilyvät eläkeikään jonkinmoisissa ruumiin ja sielun voimissa, ovat hippusen katkeria ja kyynisiä. Tekevät työtään, koska luovuus pakottaa, vaikkei siinä oikein ole enää mitään järkeä. Sen takia palaute yleisöltä on niin tärkeää. Se ei maksa mitään, mutta voi pelastaa jonkun päivän. En tarkoita sellaista ylenpalttista ylitsevuotavaisuutta, jota joissain nimeltämainitsemattomissa kulttuureissa harrastetaan, ilman sen painavampaa aihetta, vaan ihan rehellistä kiitosta, jos työt liikuttivat. Muutama sanakin, hienoa tai jänniä töitä riittää. Itse olen sen verran rehellinen, etten voi kehua, jos ei ole kehumista, mutta useimmiten näyttely, konsertti tai kirja on antoisa. 

Näinä rajoitusten, sulkemisten ja peruutusten aikoina arvostaa todella kaikkea livenä. Juuri nyt Kanta-Hämeessäkin voidaan taas alkaa sulkea kaikkea, joten on selvittävä kirjojen, netin ja radion avulla mitä tulee kulttuuriin. Miettikääpä, mitä tekisimme ilman satoja ja tuhansia taiteen alan työntekijöitä, jotka pitävät mielenterveyttämme yllä!

Lopuksi kirjailijoiden Grand Maman, Eeva Kilven pisteliäs runo, kun häntä oli - taas kerran - käyty haastattelemassa kirjailijuutensa takia. Kilpi myöntää inhoavansa esiintymisiä, kirjailijapaneeleita, haastatteluja ja julkisia tilaisuuksia, vaikka tietää että se on tärkeä osa kirjailijan ammattia. Mieluiten hän olisi kai vain kirjoittanut kirjojaan ja runojaan yksinäisyydessä. Monet kirjoittavat ihmiset ovat introvertteja, elävät päänsä sisällä, eivät kestä esiintymisiä ja puhumista, allekirjoittanut mukaanlukien. Silti kirjoittaminen on kuin hengittämistä: ilman on tukalaa. Näin Eeva Kilpi v. 1976:

Reportterin mentyä

haastattelen pihassa kuminaa:

"Miten päätitte olla mauste?"

Luovuuden poikkeustila

Vuoristorataa mennään tunteiden kanssa näinä aikoina. Välillä ahdistaa ja kurkkua kuristaa, välillä unohtaa tyystin, että eletään missään poikkeusajassa. Alkuviikkojen paniikkikohtaukset kaupassa ovat toivottavasti mennyttä, kiidän kuin robotti tutulta hyllyltä toiselle, puhumatta ja pukahtamatta, tempaisen pankkikortit valmiina taskusta ja pakkaan yltiömäisellä vauhdilla.  Tutut kasvot löytyvät nyt virtuaalimaailmasta, zoomista ja Facetimesta. Puhelimessakin voi päivittää ihmisen ikävää. Onneksi asun edes yhden ihmisen, lähiomaisen kanssa ja saan tarpeeksi keskusteluseuraa ja ihon kosketusta.

Elina Vänttisen ulkoilmataidetta

Ihan turha oikeastaan arvuutella viruksen suhteen yhtään mitään. Kyllä se v*****aa, niin monta suunnitelmaa on mennyt mönkään. Toisaalta – ja aina on se toinen puoli – ylenpalttinen aika on rauhoittanut, ei ole väliä päivistä ja kellonajoista. 

Lähiomaisen on aina ollut vaikeampi sopeutua meikäläisen boheemiin ajankäyttöön. Jos asuisin yksin, en piittaisi ruoka- ja nukkumaanmenoajoista. Lähiomainen sen sijaan tuntee olonsa turvalliseksi, kun asiat tapahtuvat suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Olen eläkkeelle jäämisen jälkeen vieroittanut hänet aikaisista herätyksistä, mutta edelleen hän kauhistelee, jos vielä lojumme keskipäivällä sängyssä lukemassa. Katso, mitä kello jo on, hän saattaa parahtaa. Nykyään vastaan vain toteamalla, että pidä nyt kiirettä, että ehdit sinne sohvalle!

On tässä ajassa paljon hyvääkin. Olemme pysyneet terveinä, ja kunto on kohonnut päivittäisten kävelylenkkien ansiosta. Rahaa menee vain välttämättömään, kun ei pääse mihinkään. Se, ettei voi tavata ihmisiä kasvokkain, on luonut tarpeen pitää tiukemmin yhteyttä. Kaikki ovat samassa oudossa tilanteessa. Toki on huikea ero nuorempien, työssäkäyvien tai etätyötä tekevien, lastenhoidon kanssa sinnittelevien ja meidän eläkeläisten kanssa, mutta se ero on aina ollut.

Tämä löytyi ihan kotimetsästä.

Karanteeniajan yllättävä seuraus on ollut katsella maailmalla eläinten varovaista hiipimistä autioille kaduille. Venetsian kanaaleissa näkyy kaloja, walesilaisessa kylässä vuohia liikenneympyröissä, suurkaupungeissa kaikenlaisia villieläimiä. Taivas on kirkastunut saasteista, koko maapallo on hiljentynyt. Miten eläimet riemastuisivatkaan, jos ihmiset katoaisivat kokonaan. Vaan täytyyhän talouskasvun jatkua, jotta päästään ilmastokatastrofiin asti. Ei siitä nyt yhtään enempää. 

Luonto tulee kylään.

Kun aikaa on, se täyttyy jollain, tyhjiötä ei ole. Nettiin tuli lyhyellä shokkiviiveellä niin paljon korvaavaa toimintaa että sitä on jo liikaakin. Jokainen taidelaitos ja harrasteryhmä on rynnännyt nettiin tekemään virtuaalisia visiittejä, näyttelyjä, konsertteja ja podcasteja. Ainoa, mistä olen nauttinut, oli katsella suorana lähetyksenä Turun Kaupunginteatterin näytelmää Toinen tuntematon. Surullista oli koskettavan esityksen lopussa kuulla vain muutaman kuvaajan ja äänittäjän taputukset studiossa, kun näyttelijät tulivat kumartamaan. Katsojia oli parisataa, mutta me taputimme ja huokailimme yksinämme kotikatsomossa. Palautteenannolle olisi pitänyt antaa mahdollisuus livenä, chattinä – no tulihan se vihaamani sana, jolle en tiedä vastinetta. Palautepyyntö tuli s-postiin sitten parin päivän päästä. Näitä katsoisi kyllä useamminkin ja kyllä, olen valmis maksamaan artistien ja ohjaajan työstä livenä.

Toinen virstanpylväs on ollut maalauksen aloittaminen taas, etäkurssilla. Kun ilmoittauduin, tajusin, että kaikki välineet minulla jo olivat, vaikka viimeisestä maalauksen teosta on kymmenisen vuotta. (Vinkki: öljymaalituubit saa muuten auki, kun viruttelee niitä kuumavesihanan alla. Helga minussa olisi taas yrittänyt hohtimia ja raakaa voimaa, ja olen onnistunut räjäyttämään keskeltä muutaman uppiniskaisen putkilon. Kuuma vesi kuulemma sulattaa öljyn ja korkki aukeaa helpommin.) Etäopetus sujuu ihmeen hyvin näinkin, tulokset postitetaan Facebookin suljettuun ryhmään, samoin kommentit. Ohjeet ja inspiraatiovideot samoin. Kiitos tästäkin kuuluu poikkeusajalle, joka pakotti opettajan keksimään keinot jatkaa opetusta netissä. Olen nauttinut!

Elina Vänttisen neulottu rouva

Parasta, ihan parasta kaikessa on ollut jälkikasvun ja allekirjoittaneen välien läheneminen. Viestittelemme päivittäin Whatsapissa, ihan vaan arkisia kuvia ja paloja kunkin elämästä, ja olemme järkänneet pari video-perhetapaamista Irlannin ja Suomen välillä. Työttömäksi jäänyt tytär, Netflixin tuijotteluun tylsistyneenä ehdotti haastetta, jossa jokainen tekee jotain luovaa päivittäisen teeman mukaan ja postaa sen Whatsapp-ryhmäämme. Jos ei ehdi tai jaksa, ei väliä. Teeman annossa vuorotellaan.

Olin hämmästynyt heidän ehdottamistaan teemoista: ilo, tanssi, kevät, luonto, seikkailu, pimeys ja valo, alku, rauha, ihme, luonnonkukat, ruoka...ja jokaisesta löytyi erilaisia tulkintoja. Olen nyt nähnyt aikuisten tyttärieni tanssivan, laulavan, piirtävän, nähnyt heidän arkensa pieniä ihmeitä. Yllätin itseni esittämässä englanniksi omia runojani, vieläpä epämääräisen loppusoinnullisia! Me emme ole mitenkään luova, taiteellinen tai esittävä perhe, kuten jotkut joissa laulaminen tai seuraleikit ovat luontevia tapoja viettää aikaa yhdessä. Itselleni esiintyminen on aina ollut kauhistus, synttärijuhlien järjestäminen painajaista, enkä ole laulanut lapsilleni sitten ajan, kun yritin nukuttaa heitä. Oman luovuuteni olen aina pitänyt yksityisenä, minun harrastuksenani, kuten hekin omansa. Mikä sääli, jos emme koskaan olisi jakaneet näitä ilon pisaroita ja  avautuneet toisillemme!  

Ja tähän ei sitten muuta kuin klara vappen, kuten koulussa virnisteltiin. Vappu ei koskaan ole merkinnyt minulle mitään, joten ei minulta mitään puutu nytkään. Rauhan kevättä!

 

Tälläkin männyntaimella on suuret unelmat.