Elämäni ääniviiru - blogihaaste

 Olen kuunnellut viime aikoina YLE Areenasta Elämäni ääniraita –ohjelmaa, jossa Tuuli Saksala haastattelee suomalaisia kuuluisuuksia heidän elämälleen tärkeistä musiikkikappaleista. Vahva suositus Saksalan miellyttävään, rauhalliseen puheeseen ja tilan antamiseen haastateltaville. Roman Schatz ja Seela Sella olivat ihania. Taas yksi YLE –helmi!

Koska on varsin epätodennnäköistä, että päädyn haastateltavaksi k.o. ohjelmaan, päätin haastatella itse itseäni. Haastan muitakin bloggareita vastaamaan tähän, jos musiikki on teille rakasta. Ja kuten kaikissa haasteissa, kysymyksiä voi skipata tai lisätä, tämä on sinun elämäsi ääniraita! Kysymyksiä saa vapaasti kopioida. Musanäytteet sain youtubesta. Mykistäkää mainokset, jos ne ilmaantuvat, nuo riiviöt.

8 kysymystä:

1.      LAPSUUS  - Mitä lapsuutesi äänimaailmaan kuului? Ketä perheeseesi kuului? Missä/minkälaisessa paikassa kasvoit. Millainen lapsi olit?

2.      NUORUUS - Oliko sinulla kovia kasvukipuja? Unelmia nuorena?

Miksi halusit tulla isona? Oliko sinulla esikuvia?

3.      LOHTULAULU - Kaikki ei aina mene hyvin elämässä. Mikä on lohtulaulusi?

4.      RAKKAUSLAULU - Entä rakkaus, mitä se on? Paras rakkauslaulu?

5.      VOIMALAULU – Mikä musiikki antaa sinulle voimaa elämässä?

6.      MUSIIKILLINEN LUURANKO - Jokin, johon liittyy salaisuus, häpeää, katumusta...

7.      MINUUS - Kappale, joka kuvaa eniten sinua? Tai: kuka/millainen haluaisit olla? Kappale, joka kertoo sinusta, tai mikä sinä olet?

8.      TULEVAISUUS - Mikä sinua mietityttää juuri nyt/tulevaisuudessa?

 

 

1.Lapsuuteni äänimaailma? Kasvoin kuuden lapsen toiseksi nuorimmaisena, ahtaasti rintamamiestalossa, jossa jossain vaiheessa asui vielä mummunikin, joten oletan, että kotini oli meluisa. Pakenin sitä oivallisesti kuitenkin kirjoihin, joita opin lukemaan jo nelivuotiaana, mummuni opettamana. Musiikillisesti kotini oli köyhä. Meillä oli iso radio, jota äiti kyllä ’huudatti’, kun tuli Lauantain toivotut tai jotain kaunista, vaikkapa Luostarin puutarhassa tai Eliza Korjuksen Warum. Samaisesta radiosta saattoi odottaa tiettyjä pop-ohjelmia, joita teini-ikäisenä nauhoitin mankalle. Mankan sain parhaalta kaveriltani, kun hän sai paremmat laitteet. Silloin ei yksinkertaisesti ollut varaa mihinkään. Myöhemmin meillä oli yksi Luxor-merkkinen matkaradio, jonka sain viedä yläkertaan huoneeseeni, kun vanhemmat menivät nukkumaan. Radio Luxemburg tuli tutuksi. Isäni oli lestadiolainen, mikä aiheutti popmusiikin sensurointia, emmekä saaneet edes televisiota ennen kuin olin kahdentoista. Äitini rakasti musiikkia ja lauloi ja myös vihelsi usein. Warum oli laulu, joka sai hänet pysähtymään niille sijoilleen ja tuijottamaan ulos ikkunasta. Isä veisasi virsiä seuroissa.

Asuimme kaupungin laidalla, lähellä peltoja ja järveä, joten sen puoleen lapsuuteni oli idyllinen. Olin ujo ja yksin viihtyvä lapsi, kirjat ja piirtäminen olivat rakkaitani. Sain ensimmäisen hyvän ystävän vasta oppikoulussa. Musiikki oli kiehtova ja vaikuttava vieras, joka joskus pistäytyi kotonani.

Miliza Korjus: Warum

2. Kasvukipuja minulla oli ihan tavalliseen tapaan. Vanhempieni liitto oli myrskyisä ja isäni uskonnon varjostama. Pidimme sisarusten kanssa yhtä. Minun oli vaikea rentoutua musiikin kuuntelun tai tanssin suhteen, kun kaikki sellainen oli syntiä. Selvitin suhteeni Raamattuun, uskontoon ja moraalikysymyksiin perin pohjin päiväkirjoissani jo hyvin nuorena. Unelmoin salaisesti kirjailijan, kirjoittajan työstä, vaikkei mitään esikuvia ollut suvussa tai elinpiirissäni. Teini-iässä tapasin erään  taiteilijan ja hänen kauttaan muita luovan alan ihmisiä, mikä innoitti boheemiin elämään. Tiesin, etten ollut kyllin hyvä kuvataiteessa, mutta kirjoittaminen jatkui. Lähetin juttuja kilpailuihin ja lehtiin. Koulun jälkeen kävin Luovan toiminnan kurssin eräässä kansanopistossa.Sitten yks kaks päätin lähteä ulkomaille, Englantiin  välivuodeksi. Itsenäistymään.

Nuoruuteni ääniraidaksi voisi valita sadoista kappaleista: Santanaa, Pink Floydia, Hectoria, Piirpauketta...! Jostain syystä valitsin kuitenkin tämän kappaleen, koska se liittyy kipuun. Olin vapaaehtoisten  työleirillä v. -78 Swanseassa, Walesissa, nojasin asuntolan ikkunalautaan heinäkuisena helleiltana ja tämä kappale leijaili jonkun opiskelijan avoimesta ikkunasta. Sillä hetkellä tajusin, että jotain isoa oli tapahtumassa elämässäni, olin irtautumassa Suomesta, kodista, ystävistäni, kaikesta entisestä, enkä tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, etten tulisi palaamaan Suomeen neljäänkymmeneen vuoteen, mutta kun jossain myöhemmin kuulin tämän kappaleen, tajusin, että aavistin jo silloin matkani jatkuvan pois päin. Eräänlainen taitekohta, kipeäkin.

Gerry Rafferty: Baker Street

3. Irtautumiseni kotoa ja Suomesta tapahtui kuin veitsellä leikaten, eikä se johtanut onneen.  Ensimmäinen liittoni oli vaikea. En tiedä, miten selvisin siitä kaikesta ja miten jälkikasvuni selvisi. Musiikki katosi elämästäni, koska en enää valinnut sitä itse. En myöskään kirjoittanut enkä piirtänyt.  Elämä oli taistelua vuodesta toiseen. Ei minulla ollut lohtulauluja. Ainoa, mistä sain voimaa, oli äidinkieleni, ja joskus lauloin lapsille suomeksi. Siihen aikaan ei suomea kuullut missään, ei ollut nettiä eikä somea. Löysin nyt tämän lumoavan laulun Youtubesta, ja se toi kipeästi mieleen ne vuodet, kun minua ei ollut. Lapset rauhoittuvat, kun heille kertoo satuja tai laulaa laulun, kuten tämä ikivanha tuutulaulu. Sitä on laulettu minullekin lapsena, ehkä siitä se voima.

Unikomppania: Tuu, tuu tupakkirulla

4. Entä rakkauslaulut? Tämä oli vaikea. Useimmat rakkauslauluthan kertovat kaipuusta, kun rakas ei vastaa tunteisiin, tai surusta, kun on menettänyt sen rakkauden. Ystävyys on minusta rakkautta tärkeämpää, siis miehen ja naisen välillä. Ystävyydessä, kumppanuudessa on enemmän kunnioitusta ja epäitsekkyyttä kuin rakkaudessa. Rakastumiset menevät ja tulevat, intohimo kuohuu ja laantuu.

Meillä oli kahdet hääjuhlat nykyisen kumppanini kanssa, yhdet Irlannissa, toiset Suomessa. Hän valitsi häävalssin ekaan, minä tokaan. Strangers in the Night , Frank Sinatra oli hänen valintansa, minun taas Carol Kingin You’ve got a friend. Kuulin sen jo 70-luvulla, ja nyt ymmärrän jo sanatkin. Siinä on rakkautta.

Carol King: You've got a friend

5. Voimalaulu, mikä antaa minulle voimaa? Se vaihtelee. En palaa johonkin samaan, vaan aina löytyy uusia haltioitumisia. Viimeksi Joan Baezin ja Merdedes Sosan Gracias a  la vida. Naisten laulu antaa minulle voimaa. Myös saamelaisen Mari Boinen hypnoottinen Vuoi vuoi mu on voimaannuttava. Olin poissa Suomesta niin kauan, etten juuri voi nimetä yhtäkään kotimaista kappaletta lähtövuoteni jälkeen. Kuuntelen usein etnomusiikkia (esim. Tuuli Saksalan Keidas), kun maalaan, koska kansanmusiikin voima antaa rohkeutta ja vauhdittaa rytmiä. Ihmiset ovat selviytyneet niin paljosta, ja aina vain musisoivat ja luovat, sitä ei voi tappaa.

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

6. Luuranko kaapissani? Tämän pitäisi liittyä johonkin salaisuuteen, häpeään, katumukseen. En oikein löytänyt mitään, mitä tässä haluaisin paljastaa, mutta eräs euroviisulaulu sai minut kuuntelemaan (ja katsomaan, myönnetään) nuoren miehen soitantaa ja laulua aina uudestaan. Valkovenäläissyntyinen Alexander Rybak, joka edusti Norjaa, kiehtoi nuoruuden ihanuudellaan aivan sopimattomasti, voisin olla hänen isoäitinsä. Malja nuoruudelle! Ja kaikille vilkkuvasilmäisille nuorille miehille. Tätä kannattaa oikeasti katsoakin, toisin kuin muita videoita. Euroviisujen helmiä, tämä luuranko!

Alexander Rybak: Fairytale

7. Kappale, joka kuvaa minua. Huh, todella vaikea. Olen vuosien varrella laatinut ja editoinut hautajaisteni soittolistaa, ehkä sieltä voi poimia jotain olennaista. Piirpaukkeen Konevitsan kirkonkellot tuli rakkaaksi jo nuorena 70-luvulla. Parhaimmillaan kuunneltuna kuulokkeilla, silmät kiinni. Se muistuttaa minua siitä nuoresta tytöstä joka olin silloin, ja kuoreni alla olen edelleen. Kiihkeä, totinen, luova, syvällinen, herkkä. Parhaimmillani, omimmillani. Pidän myös kappaleen alusta ja lopusta. Tuuli puhaltaa meidät alkuun ja lopulta pois.

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

8. Tulevaisuus? Juuri tällä hetkellä minua mietityttää rauha. Kasvoin sotatarinoiden varjossa, pelkään edelleen sodan ääniä. Maailmantilanne kauhistuttaa, elämme painajaista joka voi tulla todellisuudeksi myös meille. On vaikea nukkua, kun uutiset pyörivät päässä. Uskon, että voimme vielä ratkaista tai tulla toimeen ilmastomuutoksen kanssa, ja selvisimme juuri pandemiasta, mutta muutaman mielipuolen, vanhan miehen suunnitelmista emme voi tietää. Heille ei mikään merkitse enää mitään, ei elämä, ei ihmishenki. Tämä on niin uskomatonta, käsittämätöntä ja meidän avuttomuutemme sen edessä niin totaalista, että kaikki kalpenee sen rinnalla. Avuttomuudessani takerrun sitten kaikkeen, mikä enää merkitsee jotain: rakkaimpani, taiteen tekeminen ja näkeminen, lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, luonto, puutarha. Koska tapahtui mitä tahansa, haluan ainakin pystyä ajattelemaan, että rakastin elämääni ja tein siitä jotain, elin täysillä. En tuhlannut elämääni apatiaan, ahdistukseen ja masennukseen, vaikka olisin voinut nauttia siitä, kun kaikki oli vielä hyvin.

Synnyinkaupunkini säveltäjän, Jean Sibeliuksen Valse Triste on kuulemma tarina vanhuksesta, joka muistelee elämäänsä, rakkauksia ja intohimoja kuolinvuoteellaan. Tätä en tiennyt, kun sen ensi kertaa kuulin, mutta kappale vei minut täysin mennessään. Onhan se surullinen, mutta täynnä väriä ja lämpöä myös. Ja rakkautta, ainoa mikä jotain merkitsee.

Jean Sibelius: Valse Triste

 

 

 

 

Aidalla

 Ulkosuomalaisten piireissä törmää usein väittelyihin, miten asiat oikeasti ovat jossain maassa. Itsekin sorrun usein yleistämään, vaikka kokemukseni on aina subjektiivinen ja rajoittunut. Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomea ei enää ole olemassa, eikä sitä saa enää takaisin. Elin nelisenkymmentä vuotta ulkomailla, siitä viitisen vuotta Lontoossa, Kreetalla  ja vähän Afrikassakin, loput Irlannin itärannikolla pikkukaupungissa. Mitä oikeasti tiedän mistään maasta? Miten paljon tapasin ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, siirtolaisia, pakolaisia, kanta-asukkaita, vaikka kielimuuria ei juuri ollutkaan? Mikä minä olen kritisoimaan yhtäkään paikkaa, jossa olen asunut? 

Blogia kirjoittaessa, varsinkin jos se ei ole henkilökohtaisesta elämästä kirjoitettua, pitää tarkistaa faktoja useampaan kertaan. Näin tein Irlannin-blogeja kirjoittaessani. Paljon oli kuitenkin mutu-tietoa, jota sitten kyseenalaistettiin, kun muilla ulkkiksilla oli erilaisia kokemuksia. Usein kirjoitin asioista ja asenteista, jotka olivat peruja kymmenien vuosien takaisista omista kokemuksistani. Mutta blogi ei onneksi ole asia-artikkeli eikä edes kolumni, eikä sanoistaan juuri joudu vastuuteen. Ulkosuomalaisten blogeja lukiessa kannattaa muistaa, että ne ovat usein hyvin henkilökohtaisen kokemuksen värittämiä eivätkä mitään kaikenkattavia katsauksia ja matkaoppaita. Oikeiden journalistien pitää ottaa selvää paljon laajemmin asioista ja historiasta, kun kirjoittaa jostain ulkomaasta. Meillä ulkkiksislla on jotain muuta annettavaa: värikkäitä ja omakohtaisia tarinoita. Joskus ne pureutuvat yhteen asiaan syvemmin kuin yksikään laajalti tietoja hankkinut ammattikirjoittaja, koska kokemus on aito ja oma, maassa vuosikymmenien asumisen sävyttämä, ja se voi sisältää sellaisia arjen kokemuksia, joita ei vaan löydä google-haulla. 

Paluumuuttaja istuu aina kuin aidalla, sitting on a fence, kuten englanninkielisessä  vertauskuvassa. Näkee aidan molemmille puolille, muttei osaa valita puolta. Ulkomaalaisen miehen vaimona näen kotimaani koko ajan toisen silmin. Nauran käsittämättömän pitkille sanoille (jotka minulle tietty ovat kolmen, neljän sanan yhdyssanoja), ihmettelen google-käännöksiä, taivastelen kapulakieltä virallisissa papereissa. Huomaan, että sellainenkin asia kuin savun haju on suomalaiselle tuttu ja rakas, muisto mökki-iltojen, leirinuotioiden ja saunanlämmittämisen tunnelmista. Lähiomainen tuulettaa sitä vimmaisesti vaatteistaan – tai minun takistani, jos olen erehtynyt makkaraorgioihin. Toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse rakastaa, ei siis edes ostaa, saati maistaa mämmiä, simaa, tippaleipiä, graavilohta, silliä, voileipäkakkua tai sahtia. Lähiomainen ei edes tiedä, että sellaisiakin pitäisi nauttia tiettyinä juhlapäivinä. Ei kerrota.

Aidalla riekkuminen on hauskaa: näkee, mikä on ihanaa ja hyvää Suomessa, sitä miksi halusi palata takaisin, ja toisaalta näkee, miksi muunmaalaiset kummastelevat tapoja ja asenteita. Se ehkä on ulkomailla asumisen paras anti: ei enää ota mitään niin itsestäänselvänä. Asiat voi tehdä näinkin, joskus tämä tapa toimii paremmin, meilläkin olisi tässä opittavaa. Sitten taas tekisi mieli kailottaa koko maailmalle, miten hieno idea ovat kevyenliikenteen väylät, joita on ihan joka kylässä Suomessa, turvallisia ja kunnossapidettyjä. Tai lastentarhalaisten retket metsään, tekemään majoja ja keräämään lehtiä. Sellainen keksintö kuin napakelkka sai meidät hihkumaan viime talvena paikallisella järvenjäällä – erään kyläläisen aikaansaannos, ihan ilmaiseksi ja kaikkien huviksi. Potkukelkkoja oli myös lainassa. Suomi yllättää monessa kohdin.

Elämä tuntuu meillä loksahtaneen täällä kohdilleen. Viime näyttely, jonka pidimme, oli  yleisömenestys. Minun paikallisista maisemista tekemäni maalaukset herättivät paljon keskustelua ja muistelua, ja väittäisin että ne toivat sellaisiakin ihmisiä pop-up galleriaamme, jotka eivät usein taidenäyttelyissä käy. Lähiomaisen valokuvat poikivat myös juttuhetkiä, jotka usein alkoivat epäröivällä väitteellä: en puhu englantia – ja kuitenkin ujot suomalaiset päätyivät juttelemaan ulkomaalaisen kanssa! Kolmas jäsen, graafikko ja akvarellimaalari  taitelijaryppäässämme oli aivan uusi tuttavuus, joka tuntui heti vanhalta tutulta, sopi mainiosti joukkoon ja oli sopivan erilainen tyyliltään ja tekniikaltaan. Jälleen kerran pakko todeta, että samanlainen huumorintaju pelastaa paljon! Toivomme jatkoa yhteiselle innostuksellemme kesällä. 

Suomen ja Irlannin visioita

Päärynägallerian satoa

Pienen Kylägallerian vieraita

Koronan hälvettyä olemme huiskineet muutenkin kyläluutina: seikkailin purkutuomion saaneen, entisen yhteiskouluni vintillä ja käytävillä ja ostin älyttömiä juttuja parilla kympillä. 

Ei, tätä emme ostaneet. 

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa myyjäisiin omalla tuotannollani. Kävin kylän taidereitin suunnittelukokouksessa.  Vietimme ihanan iltapäivän Tampereella Spring Gathering-irkkufestareilla, mainiota musisointia niin suomalaisten kuin irlantilaisten toimesta. Kävimme kyläläisten kirppiksellä. Kesäprojekteja varten keräsimme ison nipun pajupiiskoja. Ihanaa on, kun jää ja lumi sulaa ja pääsee taas liikkumaan!

Vinkkinä paluumuuttajille: jos haluaa sopeutua kotimaahansa uudestaan, on tärkeää verkostoitua. Aloitin kuntoilusta, mikä sinänsä oli hyvä, mutta eihän siinä kehenkään tutustu. Kerhot ja piirit, jossa tehdään jotain yhdessä ja jutellaan, on paljon parempi alusta. Vapaaehtoisten toiminta, taidepiirit ja kurssit, lukupiirit, käsityöjutut, jopa kierrätys ja kirpparitouhu tuo samanmielisiä ihmisiä yhteen. Paluumuuttajilla on myös Facebook-ryhmiä, jotka järjestävät tapaamisia ja joissa voi huudella apua tai ärsytyksiään. Minusta paljon parjattu Facebook on mainio väline, jos haluaa tutustua myös livenä ihmisiin ja käydä tapahtumissa. Ja vikkelästi pois sellaisista Fb-ryhmistä, joissa käydään kimppuun kuin sika limppuun, oli aihe mikä tahansa. Maailmassa on aivan tarpeeksi vihapuhetta ja herjailua muutenkin, ei sitä tarvitse kotiinsa päästää.

Kuukauden digihelmiä: YLE Areenassa Sadan vuoden sankarit, aivan ihana, lohduttava, voimannuttava dokkarisarja 'noin' satavuotiaista suomalaisista, joissa kipinää riittää.

Irlantilaisen traditionaalisen musiikin helmiä, 1600-luvun sokean säveltäjän Turlough O'Carolanin sävellys, joka avasi allekirjoittaneen kyynelhanat irkkukonsertissa. Tässä isolla kokoonpanolla, jossa myös uileann pipes eli kyynärpäillä 'poljettavat' säkkipillit. Kappaleen nimi on iirinkielellä: Si bheag, si mhor (aksenttimerkit puuttuvat). Tampereella sen esittivät Thomas Johnston ja Eadaoin Ni Mhaicin. 

Kolmas sykähdyttävä elämys, näitä random kohtaamisia eetterissä: Joan Baez ja Paul Simon v. 2016 laulamassa The Boxer Että sellaisia seitsemänkymppisiä! 

Huomasin, että paikallisessa supermarketissa raahattiin ilmapalloja etuoven tienoille. Se on kai vappu tulossa. En ole koskaan ikävöinyt vappua ulkomailla, juhannusta ja jouluaattoa kylläkin. Muistaakseni vappuun liittyy runsas alkomahoolin käyttö, mutta jostain syystä en muista siitä paljon. Ehkä teen aattona talvikeliin sopivan kuuman juoman rum and blackcurrant juice, onhan vappuna aina kylmää ja lumista! Slainte!

Ja ei, ei sanaakaan sodasta. Olen yrittänyt tasapainotella uutistenluvun ja oman elämäni kanssa niin, että jälkimmäinen voittaa. Ei sitä kuitenkaan voi unohtaa päiväksikään. Huoli ja suru on suuri.

Kyivin rauniot, 2022. 30x30.

Hapuilua

Kaikki on muuttunut maailmassa sitten viime blogin. Meidän hyvinvoivassa, turvallisessa, yltäkylläisessä maailmassamme. Mikään ei ole kuten ennen. 

Samoin tunsin kaksi vuotta sitten, kun pandemian uhka levittäytyi koko maapallolle. Kaikki oletukset ja asetukset menivät uusiksi. 

Kaksi vuotta sitten en päässyt katsomaan lähiomaista leikkauksen jälkeen osastolle, koska korona. Istuin odottamassa sairaalan kahviossa ja säikyin röhäyskäisiä rakennusmiehiä kahvitauollaan, sillä sulla on varmaan korona oli heistä vielä hauska vitsi. Lähdin epätoivoissani ulos raittiiseen ilmaan, kävelemään ympäri valtavan sairaalan pihapiiriä, puhelintani vilkuillen. Ajattelin, että kyllähän ne soittavat, jos jokin menee vikaan. Mies oli vain heilauttanut iloisena kättään, kun jätin hänet hoitajien hoiviin. Sairaalan takana odotti järisyttävä näky: potilaan ruumista siirrettiin juuri  pyöräpaareilla hautausautoon. En ole ikinä nähnyt toimenpidettä, mutta juuri silloin se säikäytti perinpohjaisesti. Tiedän, että ihmisen todennäköisin paikka kuolla on sairaalassa, mutta en halua tietää. On paljon, mitä en halua tietää.

Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikka vahdin toipuvaa lähiomaista hysteerisenä monta kuukautta. Heräsin aamukuudelta, jotta ehdin riskiryhmien ostoshetkeen. Maskeja ei silloin vielä ollut. Kaupan käytävillä haahuili vain harmaakasvoisia vanhuksia, minua säikkyen ja suuntaa vaihtaen. Tyttäreni ohjeisti desinfioimaan ostokset kaupasta tultua. Vapisin, kun piti naputella pankkikortin tunnusluku paljaalla sormella samaan laitteeseen, jota muutkin käyttivät. 

Ihminen ei kuitenkaan kestä kauaakaan ääretöntä stressiä, vaan jo eloonjäämisvaisto opettaa, että on pakko rentoutua. Pandemiaan tottui, aloin seurata YLEn uutisia televisiosta ja luotin hallituksen ohjeistukseen. Monille pandemian kieltäminen osoittautui selviämismekanismiksi, minä taas halusin tietää siitä kaiken. 

Tämä uusi kauhun aihe, sota, ei kuitenkaan ole niin helposti hallittavissa. Olen todennut, että en kestä yksityiskohtaisia kuvia ja kuvauksia sodan raakuuksista, joten suodatan niitä pois uutisvirrasta niin paljon kuin voin. Joinakin päivinä luen vain talousuutiset. Muistiin ne kauhukuvat kuitenkin jäävät, jokaikinen. Koen yllättäviä takaumia lapsuuden pelkoihin, kun jatkosodasta oli vain vuosia ja kylmän sodan uhka tuntui ilmassa. 

Olen lahjoittanut rahaa, osallistunut keräyksiin ja kampanjoihin Ukrainan hyväksi. Olen pohtinut ulkopolitiikkaa ja puolustusvoimia, muuttanut mieltäni asioiden valjetessa. Hapuillut. Lukenut. Minkäänlainen oikeudentunto ei kestä tosiasioiden painoa, pasifismini ei riitä. Maailma tuntuu singonneen radaltaan kuin liian kireälle vedetty hyrrä. Mikään ei enää ole niin kuin ennen.

Silloin, kun ihmiselle annetaan liian raskaita asioita kannettavaksi, kuten omaisen sairaus tai kuolema, on jokainen hetki, kun sitä ei tarvitse ajatella kullan arvoinen. Muutama tovi hyvää musiikkia kuunnellen, ystävän kanssa jutellen jostain ihan muusta, liikkuminen ja johonkin uppoutuminen kasvattaa kykyä selvitä. Sitten taas palautuu siihen, mitä ei voi vältellä. 

Olen uppoutunut omaan elämääni, maalaamiseen ja näyttelyihin, ihmisten tapaamiseen, elokuviin, kirjoihin. Aina välillä unohtaa täysin, mitä sodissa juuri nyt tapahtuu, ja mitä vielä paljastuu. Sitten se taas lyö kasvoille. 

Minulla on kiire. On kiire tapaamaan aikuisia lapsia Irlantiin, lapsenlapsia, sukulaisia, ystäviä. On kiire maalata ja kirjoittaa, nähdä kaunista, rakastaa. Kaikkeen ei välttämättä enää ehdi. Käperryn lähiomaisen kainaloon yöllä herätessä, turvaamme toisiimme unissakin. Sitä meillä vielä on, rakkautta. 

Ohessa viimeisimpiä maalauksiani. 

Facebookissa etätaideryhmämme on myymässä postitse lähetettäviä taideteoksia 100% Ukrainan hyväksi, klikkaa Taidegalleria Supren.

Otan myös osaa paikallisiin pääsiäismyyjäisiin 10.4.22 Kutilassa, Iittalan keskustasta muutama kilometri. Maalauksia on syntynyt ja niistä tehtyjä kortteja. Kesänäyttelyjä on myös suunnitteilla ja paljon muuta. 

Äimäjärven lumpeet

Kentän ranta

Punainen kuu

Pyölintien mutkat

Keskellä yötä

Empatia, eläytymisen ja samastumisen kirous. 

Istun naputtelemassa tätä keskellä yötä, kun heräsin ja uutisten selailu ja kommenttien lukeminen sotatilanteesta vain pahensi ahdistusta.

Verkkokalvolle on piirtynyt kymmeniä, ehkä satoja kuvia ihmisistä sodan riepotuksessa, jälleen kerran. Mietin, miltä tuntuu etsiä eloonjääneitä asunnosta, joka on täynnä rojua, seinän murennuttua pommituksessa. Katson, kun vanha nainen harjaa lasinsiruja ikkunalta. Perheitä lastenrattaineen valtavissa metrotunneleissa, katseet puhelimiinsa nauliutuneina. Toiset kiskomassa värikkäitä matkalaukkuja kuin lomamatkalle menossa, nyt vain ei tietoa määränpäästä. Autot jumittuneina monikaistaiselle valtatielle, pois pääkaupungista, johon povataan sissisotaa ja pommituksia.

Mietin, miltä tuntuu tehdä päätös paeta. Mitä ottaa mukaan? Entä jos perheessä on koira, kissa, huonojalkainen mummo, sairasteleva lapsi? Sukulainen sairaalassa, syöpähoidossa, saattohoidossa? Lähtisinkö sittenkin?

Entä jos olisin lääkäri, sairaanhoitaja, perheellinen? Jäisinkö vai pakenisinko sotaa?

Miltä tuntuu sammuttaa valot kodista, lukita ovi, miettiä milloin palaa takaisin? 

Nähdä pakokauhu ja paniikki muissa, avuttomuus ja epätietoisuus. Pelko rintamalle lähetetystä pojasta, miehestä, isästä. Halu suojella omaansa, paeta turvaan. Ei minun poikani, älä mene.

Tämä oli suomalaisten evakkojen osa viime sodassa. Niitäkin, jotka saivat jäädä koteihinsa odotti kauhu, taivaalta syöksyvien pommien muodossa. Rikkoutuneet miehet, kuolemanviestit tai kadonnut taistelussa. Oma isäni oli näistä viimeisessä kategoriassa. Hän pelastui kuin ihmeen kautta. Näin lähellä on sota minua, ja siksi olen ollut pasifisti lapsesta lähtien. 

Kasvoin uskovaisessa kodissa ja opin rukoilemaan. Jossain vaiheessa sopotin montakin ulkoa opittua rukousta, toivoin siunausta ja varjelusta erikseen jokaiselle perheenjäsenelle, unohtamatta koiraa ja kissaa. Litania muodostui niin pitkäksi, etten unisena tahtonut muistaa kaikkea, joten kirjoitin rivit ylös. Laitoin lapun tyynyni alle. Yhtenä päivänä lappu oli hävinnyt. Äitini oli sänkyä pedatessaan löytänyt sen. En koskaan kysynyt, edes aikuisena, mitä hän ajatteli lapusta, varsinkin omista sanoistani, jossa rukoilin, ettei Jumala antaisi tulla 'sotaa, tulipaloa ja isän ja äidin tappelua'.

Tunnen hätää sodan jalkoihin jääneitten puolesta. Näitä sotia on ympäri maailmaa koko ajan, me vain yleensä torjumme kuvat, kun ne eivät tapahdu läheisille maille. Tänä yönä lapsena tuntemani pelko palasi, näin tulessa roihuavia taloja joista jäi vain savupiippu, vaeltelevia ihmisjoukkoja. En tiedä, mitä voimme tehdä, ei ole viisaita sanoja. Solidaarisuus auttaa, protestit rauhan puolesta. Kaikkien protestit, myös hyökkääjäkansan. Väkivalta ei saa koskaan olla ensimmäinen ratkaisu mihinkään. Sillä tiellä odottaa vain koston kierre.

Empatia, eläytyminen ja samastuminen - ehkä se on naisellinen hyve, siunaus joka ainoana voi todella pelastaa ihmiskuntamme.

Alla viimeisin työni, jonka tein tummien pilvien vasta kerääntyessä taivaalle.

Onnikirja

Sain pyytämäni joululahjan tyttäriltä: tyhjän kirjan, jossa on otsakkeita ja kysymyksiä äidille. Ajattelin, että on mukava vastailla kysymyksiin, joita he eivät vielä osaa esittää, mutta ehkä joskus toivovat, että tietäisivät niihin vastauksen. Oma äitini on edesmennyt jo kauan sitten, enkä enää koskaan voi istua kahvipöytään tai valokuva-albumin ääreen ja kysellä hänen elämästään. Niin paljon tavallisen ihmisen historiaa häviää, kun omainen kuolee. 

Muistan ne kuolettavan ikävystyttävät kahvikestit lapsuudesta, joissa puitiin suvun tapahtumia ja väiteltiin, kuka ja mikä ja missä. Ei jaksa, ajattelin silloin ja keskityin naistenlehtipinoon. Silloin ei ollut kännyköitä. 

Olen oikeastaan tutustunut omaan äitiini ja isääni vasta heidän nuoruuden päiväkirjojensa kautta. He eivät hävittäneet niitä, vaikka aikaa olisi ollut, joten tunnen voivani lukea ja skannata niitä ja jakaa sisaruksille. Olisinpa tiennyt niistä kun vanhemmat olivat elossa!

Ajattelin, että olisi helppoa täytellä Mum, tell me -kirjan rivejä, kun kysymykset olivat valmiina. Olen aina rakastanut kyselyjä, haastatteluja ja osallistumisia tutkimustyöhön. En ole varma, mitä se minusta kertoo, mutta tein galluppeja itselleni jo nuoruuden päiväkirjoissa tyyliin: 

Kun olet 16v., oletko... rakastunut? Rahapulassa? Hyvä koulussa? Pasifisti? Neitsyt? Ja lopuksi mielipide itsestäsi, kun olit 15v.? 

Vuosi oli teini-iässä valtavan pitkä aika, mitä tahansa saattoi tapahtua. Annoin myös ohjeita tulevaisuuden itselleni, miten valita poikaystävä, miten pukeutua, miten kohdella kavereita, minkälainen hyvän äidin tulee olla. Nämä ovat jälkeenpäin luettuna aika kovia elämänohjeita niin nuorelta. En tiedä, olenko täyttänyt mitään kriteereitä. Paljon kimposi turhautumisestani omiin vanhempiini ja  kasvatukseeni ja odotuksistani kulkea isosiskojen viitoittamaa tietä. 

On oikeastaan mukavaa katsoa elämäänsä nyt, kun se alkaa jo asettua johonkin muotoon. Ikinä en olisi voinut uskoa, mitä kaikkea tapahtui, hyvää ja pahaa. Siunattua, ettei sitä voi nuorena tietääkään. 

Jotain viisasta ehkä haluaisin sanoa jälkikasvulleni, vaikka kukapa äitinsä ohjeita ikinä kuuntelee. 

Elin Danielson- Gambogi: Äiti 1893

Olen aina halunnut olla muutakin lapsilleni kuin äiti, ensisijaisesti ihminen. Jos jokin ohje on säilynyt päässäni, niin se, ettei koskaan saa antaa kenenkään lokeroida itseään mihinkään. Aina pitää olla vapaus olla sitä mitä haluaa, roolipaineista huolimatta. Kukaan muu ei saa määrittää, kuka olet, paitsi sinä itse. Siinä pähkinänkuoressa kaikki. 

Valitettavasti Äiti-kirjan tekijä ei ole koskaan kuullut yksinhuoltajaäideistä, äideistä joiden suhde lapsen isään on katkennut tai äideistä, jotka ovat yhdessä toisen äidin kanssa. Kirjassa on monta sivua, jotka on pakko jättää tyhjäksi. Elämä on monimutkaisempaa kuin ystäväkirjan sivut, ja äitiydellä on yhtä monta muotoa kuin parisuhteillakin. Uusioperheitä kirja ei myöskään käsittele. 

Nämä puutteet poislukien, olen kirjoittanut kirjaan jo paljon. Kukapa ei löytäisi jotain hauskaa ensisuudelmasta tai koulusta tai työelämästä. No, ehkä nekin voivat olla kipupisteitä toiselle äidille. 

Haluan myös kertoa sukuni hahmoista, vahvoista naisista ja tavallisista työmiehistä. Minun jälkikasvuni ei koskaan oppinut tuntemaan minun sukuani, kun asuimme niin kaukana, mutta en silti anna heidän unohtaa. On hyvä tietää, mistä on kotoisin. Ja ennen kaikkea mistä heidän äitinsä on tehty! Niin erilainen olen kuin irlantilaiset äidit. 

Fanny Churberg: Talvimaisema 1880

Kuuluisan tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Onnellisuudesta kysyttiin myös tässä kirjassa. Huomasin vastanneeni pikemminkin siihen, mikä tekee minut tyytyväiseksi - ja siihen epäilen suomalaistenkin vastanneen. Englannin sana contentment kuvaa tätä olotilaa parhaiten. Hyrisen kuin kissa, kun jälkikasvu on ympärilläni tai he pitävät yhteyttä. Tai unohdun katsomaan lumihiutaleita ikkunasta. Herään lähiomaisen kainalossa. Uin suomalaisessa lämpimässä järvessä ajattoman ajan. Siemaisen hyvää kahvia. Kuuntelen sielua ravistavaa musiikkia. Katson hienoa taideteosta tai saan aikaan jotain sinne päin. Luen jotain aivan uutta.

Viimeisin maalaukseni Talvinen Unostensilta.

Sillä onni on vaarallisen ohikiitävää, siitä ei kannata pidellä kiinni. Jos sen huomaa, kannattaa vain nyökätä salaa. Nyt!

Lemppareita: Halonen, Järnefelt, Biese

Mum, tell me -kirjaa on julkaistu monilla kielillä, myös suomeksi. 

Kuvituksena kulta-ajan taideteoksia Ateneumin näyttelystä Suomen taiteen tarina, avoinna 27.3. 22 saakka.

Kuukauden digihelmiä dokkareista: 

Kumma kyllä, sillä inhoan nyrkkeilyä: Muhammad Ali

Musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea onnea, tai silmät kostuvat (teitä on varoitettu):

Andrea Bocelli: Tornera la neve

Sibelius: Valse triste

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

Joan Baez & Mercedes Sosa: Gracias a la vita

Yliannostusta vältettävä, mutta jos tarvitsee elämälle tarkoitusta, voi kuunnella nuo tuossa järjestyksessä. Kopioi ja liimaa googleen tai youtubeen tai millä ikinä kuunteletkin. Kuulokkeet päähän ja menoksi!

Tämän maalasi ihan vain talvinen kuutamo takapihalla. 

Onnellinen äiti

Vuosi 2021 vetelee viimeisiään. Omalaatuinen maailmamme on edelleen kummallinen, kuin eläisimme jungilaista unta, jossa kaikki näemme samaa painajaista. Totta puhuen en enää aina jaksa muistaa koko pandemiaa.  Meillä ei ole mitään hätää, olemme saaneet liikkua ja tavata ihmisiä kolmannen piikin turvin, olemme säästyneet taudeilta ja oireilta. 

Elämä on sen sijaan kirkastunut kovin, sen ainutlaatuisuus ja lyhyys. Tärkeysjärjestys on muuttunut. Ihmisistä on tullut tärkeitä, yhteisen tuokion viettämisestä juhlaa. Puhumattakaan omien karhunpentujen halaamisesta, kun vihdoin nähdään. Jonkinlainen haikeus sävytti yhdessäolon iloa, aika tuntui loppuvan kesken, mietin jopa, milloin pääsemme tapaamaan seuraavan kerran. 

Yritin luoda suomalaisen joulun jälkikasvulleni, nyt kun kerrankin olin oikeassa maassa. Irlannissa jouluaaton viettäminen juhlana oli aina hankalaa, kun kaupat ja pubit olivat auki yömyöhään, ja itse Joulu saapui vasta aamutuimaan joulupäivänä, joulupukin ängetessä savupiipusta alas lahjoinensa. Olin aina surullinen jouluaattona, kun tiesin, miten koti-Suomessa hiljennyttiin. Sama hiivatin nyyhkiminen juhannuksena, vappuna, itsenäisyyspäivänä, eihän niitä muualla maailmassa juuri juhlita. Nyt olimme kuitenkin Suomessa! 

Olin hankkinut piparitaikinan, kinkun, rosollia ja puurtanut laatikoita. Kala ei joulupöytäämme kuulu, hajukin ellottaa. Lähiomainen toimitti joulukuusen ja teki jäälyhdyt. Vuoden Tärkein Ateria onnistui, ja sekoitimme iloisesti kulttuureja kiskomalla crackers eli paukkukarkkeja, joissa on paukahtavat nallit ja sisällä silkkipaperihattu ja mauttomia vitsejä. Muutamissa oli Charades-kompakysymyksiä, eli pitää pantomiimilla esittää joku elokuva tai kirja, jota muut yrittävät arvailla. Olen aina pitänyt leikkiä älyttömyyden huippuna, mutta nyt se olikin hauskaa. Näin sitä voi luopua eettisistä normeistaan noin vaan vanhuuden kynnyksellä. 

Oli ihanaa kulkea lumisessa maisemassa kylille ja metsään. Koin oikean Solstice-hetken, jollaista ihmiset jonottavat vuosikausia päästäkseen Newgrangeen, kun talvipäivän seisauksen päivänä auringonsäde valaisee tuokioksi muinaisen kiviluolan. Nähdä aurinko jouluna ja kuolla! En muista moista näkeneeni ennen. Tyttäret huokailivat, että he tunsivat kävelevänsä joulukortissa. Jopa jäätynyt järvi oli heille ihmetys, he olivat hyppineet uimaan laiturilta viimeksi pari vuotta sitten kesällä. Nyt kävelimme vetten päällä.

Emme tehneet mitään erityistä, söimme hyvin, ulkoilimme, katsoimme elokuvia ja pelasimme Scrabblea. Ja juttelimme. Joulusaunassakin ehdittiin käydä. Silti tuntui, kuin olisin saanut erityisen lahjan. Tyttäret olivat onnistuneet pääsemään läpi rajoitusten, koronapassitarkastusten, lentokentän tungosten ja jopa kirimään turvatarkastuksesta lähtöportille Dublinissa vauhdilla, jossa muut jäivät vain vinkumaan. Pitkistä jaloista ja juoksutaidosta on näköjään evoluuttista hyötyä tällekin sukupolvelle. Kun mikään matkustamisessa ei enää ole itsestäänselvää, tulee perille pääsemisestä palkinto!

Takaisin lähtiessä heidän piti vielä hankkia antigen-testi ja ehtiä saada tulokset ennen lentoa. Ajattelin, ettei haittaa olla paikalla aikaisin, ja onneksi hoitsu vinkkasi heidät testiin ennen ajanvarausta. Tulokset olivat negatiivisia! Istuimme Narinkkatorin Hiljaisuuden Kappelissa ja kiitimme jälkeenpäin, no, minä ainakin. En uskonut, että he pääsisivät ajoissa läpi tungoksen, joka lentokentällä vallitsi, mutta sekin onnistui. Vilkutin kaksin käsin, kun he selvittivät turvatarkastuksen ja pyyhin kyyneleitä kasvomaskiin. Pala sydäntä siinä irtosi samalla. 

Napanuora äidistä lapseen tuntuu aina pysyvän, vaikka sitä ei lapsi näe ja tuntuisi tooosi nololta, jos sen sanoisi. Side venyy, muttei koskaan katkea. Ymmärrän järjellä, että he ovat aikuisia ihmisiä, itseään kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, ja me vain jousia, joista he sinkoavat, mutta sisukseni elävät ihan omaa elämäänsä, särkevät ja hohtavat.  Aika ajoin kuvittelen, millaista heidän elämänsä tulee olemaan, miten he muuttuvat, vanhenevat, miten muistelevat minua sitten kun olen mennyt. Sanovat, tosin englanniksi, muistatko kun äiti aina kertoi...! Kuten omat sisarukseni, kun tapaamme ja kiistelemme, oliko se näin vai noin, kun kaikilla on omat muistonsa. 

Kovin onnellisena ja kiitollisena päätän tämän vuoden. Näyttelyni onnistui hienosti, tapasin suuren joukon ihania ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka pitivät töistä ja jopa ostivat niitä. Siitä nöyrä kiitos. Jatkan innolla uusia maisemia. 

Digihelmiä: YLE Areenassa (ja muuallakin) Ailo, pienen poron suuri seikkailu, juuri sopiva luonnon joulunäytelmä. Ja totta kai MuBu eli Muistojen bulevardi Ylen radiossa. Vanhoja hyviä levyjä. Myös äitini päiväkirjassaan mainitsema Intiaanin lemmenkutsu, jonka löysin kuin löysinkin netistä. Että minunkin vanhempani olivat nuoria ja hulluja joskus? Kuunnelkaa.

Rauhan vuotta 2022 kaikille lukijoilleni! 

Näyttelykuumetta

Nyt on päällä näyttelykuume. Olen liki kahden vuoden ajan iloinnut väreillä ja sudeilla, opetellut ja ähkinyt. Etsinyt aiheita, vastannut haasteisiin, intoillut, tuskaillut.

Lähiomaisen kanssa jaamme lounas- ja illallispöydän (aamiainen syödään sängyssä!) ja viereisellä tasolla jököttää yleensä viimeisin räpellykseni. Kysyn, mitä hän pitää. Varovaisena miehenä yleensä pitää, mutta tavasta, jolla hän sen sanoo, arvaan, että jokin mättää. Ehdotan, mikä mättää. Hän, varovaisena miehenä, on  yleensä samaa mieltä. Joskus hän nousee ylös ja osoittaa, rajaa jotain pois paperilla tai kahdella, kallistelee päätään. Yleensä tiedän itsekin, jos jokin kaipaa korjausta. Joskus 'pahan ilman lintuna' itseään kuvaileva etäope huomauttaa jostain, pitkästikin. Vaikka toisinaan harmistun ja lähiomainen, varovaisena miehenä, pöyristyy puolestani, on etäope yleensä oikeassa. 

Näin jatketaan, ees taas studion telineelle ja takaisin ruokapöydän koristeeksi. Joskus kuljen maalauksen kanssa peilin eteen ja yritän nähdä sitä toisin päin, ylösalaisin, itselleni yllättävästi. Sitten julkistan sen Facebookin etäryhmässäni ja saan pitkän palautteen. Näin paljon opetusta en ole saanut missään, ja epäilen saisinko livenä ollenkaan. Kiitos Lea ja verkkokurssi (linkki aukeaa Facebookissa).

Näin on siis syntynyt ensimmäinen yksityisnäyttelyni, jonka ripustan 13.12. Kun julkaisin muutaman kuvan Facessa, ulkomaiset tuttavani pyysivät saada nähdä näyttelyn netissä. Päätin, että ripustan työni myös tänne blogiini. 

Kerroin näyttelytiedotteessa: 

'Paluumuuttajan paratiisi  koostuu maalauksista, jotka syntyivät jälleennäkemisen huumassa. Uppolumen pehmeys ja valojen vaihtelu, kevätauringon viirut hangella, siniset varjot. Käsittämättömän valoisat kesäyöt, rikkumattoman hiljaiset järvet, tummat metsät, sinistäkin sinisempi taivas, joka on vain Suomessa.

Aloitin maalaamisen viime vuonna uudestaan koronan tuoman eristymisen ja ahdistuksen myötä kuvataiteilija Lea Turton etäkurssilla, jota jatkan edelleen. Olen myös kirjoittaja, mutta sanat tyrehtyivät pandemian pelon myötä. Maalatessa saatoin uppoutua jäljellä olevaan kauneuteen. Rakastan värejä ja niiden sekoittamista, ja kauneus innoittaa minua muutenkin. Sen syvempää konseptia minulla ei ole. Tosin mietin, olisiko parempi nimi näyttelylle ollut Kadotettu paratiisi, sillä kuinka kauan saamme nauttia näistä maisemista?'

Eli tässä näyttelyjen digihelmi, livenä Hämeenlinnan pääkirjastossa 13.- 22.12 2021. Aukioloajat ja kartta

Muita digihelmiä en ole juuri löytänyt tässä kuussa, mutta musiikillinen innoitukseni maalaamiselle on usein YLEn Tuuli Saksalan Keidas (Yle Radio 1 torstaisin klo 17.30 ja Areenassa). Nytkin hytkyn viimeisimmän ohjelman etnomusiikin tahdissa. (Mielenrauhaa 25.11.21) Tällaista musiikkia ei yksinkertaisesti kuule missään muualla! Usein Saksala kertoo muusikkojen taisteluista eri puolilla maailmaa, etnisen musiikin puolesta. Tässä vastakkainasettelun ja torailun maailmassa on ihanaa löytää jotain, mikä yhdistää meitä: musiikki! Yli aikojen ja rajojen. Ilmankos diktatuureissa ensimmäiseksi kielletään musiikki.

Tässä siis näyttelytyöni, jos ette pääse paikan päälle!

Hyvän ja rauhallisen joulun toivotukset myös, palaan blogiin joulun jälkeen.

Paratiisi, 50x60

Rantareitti, 40x30

Kevään valo, 40x50

Vanha lato, 30x20

Latu Kalvolassa, 30x40

Pilvet, 50x40

Kalvolan metsä, 30x40

Ukkosrintama, 80x60

Ahvenisto, 70x50

Kesäyö, 39x75

Olisinpa kala! 70x50

Kuparisaari, 51x41

Juhannusruusu, 40x30

Rypsipelto, 50x40

Hipe marjapuskissa, 40x50

Topin omenapuu, 40x50