Onnikirja

Sain pyytämäni joululahjan tyttäriltä: tyhjän kirjan, jossa on otsakkeita ja kysymyksiä äidille. Ajattelin, että on mukava vastailla kysymyksiin, joita he eivät vielä osaa esittää, mutta ehkä joskus toivovat, että tietäisivät niihin vastauksen. Oma äitini on edesmennyt jo kauan sitten, enkä enää koskaan voi istua kahvipöytään tai valokuva-albumin ääreen ja kysellä hänen elämästään. Niin paljon tavallisen ihmisen historiaa häviää, kun omainen kuolee. 

Muistan ne kuolettavan ikävystyttävät kahvikestit lapsuudesta, joissa puitiin suvun tapahtumia ja väiteltiin, kuka ja mikä ja missä. Ei jaksa, ajattelin silloin ja keskityin naistenlehtipinoon. Silloin ei ollut kännyköitä. 

Olen oikeastaan tutustunut omaan äitiini ja isääni vasta heidän nuoruuden päiväkirjojensa kautta. He eivät hävittäneet niitä, vaikka aikaa olisi ollut, joten tunnen voivani lukea ja skannata niitä ja jakaa sisaruksille. Olisinpa tiennyt niistä kun vanhemmat olivat elossa!

Ajattelin, että olisi helppoa täytellä Mum, tell me -kirjan rivejä, kun kysymykset olivat valmiina. Olen aina rakastanut kyselyjä, haastatteluja ja osallistumisia tutkimustyöhön. En ole varma, mitä se minusta kertoo, mutta tein galluppeja itselleni jo nuoruuden päiväkirjoissa tyyliin: 

Kun olet 16v., oletko... rakastunut? Rahapulassa? Hyvä koulussa? Pasifisti? Neitsyt? Ja lopuksi mielipide itsestäsi, kun olit 15v.? 

Vuosi oli teini-iässä valtavan pitkä aika, mitä tahansa saattoi tapahtua. Annoin myös ohjeita tulevaisuuden itselleni, miten valita poikaystävä, miten pukeutua, miten kohdella kavereita, minkälainen hyvän äidin tulee olla. Nämä ovat jälkeenpäin luettuna aika kovia elämänohjeita niin nuorelta. En tiedä, olenko täyttänyt mitään kriteereitä. Paljon kimposi turhautumisestani omiin vanhempiini ja  kasvatukseeni ja odotuksistani kulkea isosiskojen viitoittamaa tietä. 

On oikeastaan mukavaa katsoa elämäänsä nyt, kun se alkaa jo asettua johonkin muotoon. Ikinä en olisi voinut uskoa, mitä kaikkea tapahtui, hyvää ja pahaa. Siunattua, ettei sitä voi nuorena tietääkään. 

Jotain viisasta ehkä haluaisin sanoa jälkikasvulleni, vaikka kukapa äitinsä ohjeita ikinä kuuntelee. 

Elin Danielson- Gambogi: Äiti 1893

Olen aina halunnut olla muutakin lapsilleni kuin äiti, ensisijaisesti ihminen. Jos jokin ohje on säilynyt päässäni, niin se, ettei koskaan saa antaa kenenkään lokeroida itseään mihinkään. Aina pitää olla vapaus olla sitä mitä haluaa, roolipaineista huolimatta. Kukaan muu ei saa määrittää, kuka olet, paitsi sinä itse. Siinä pähkinänkuoressa kaikki. 

Valitettavasti Äiti-kirjan tekijä ei ole koskaan kuullut yksinhuoltajaäideistä, äideistä joiden suhde lapsen isään on katkennut tai äideistä, jotka ovat yhdessä toisen äidin kanssa. Kirjassa on monta sivua, jotka on pakko jättää tyhjäksi. Elämä on monimutkaisempaa kuin ystäväkirjan sivut, ja äitiydellä on yhtä monta muotoa kuin parisuhteillakin. Uusioperheitä kirja ei myöskään käsittele. 

Nämä puutteet poislukien, olen kirjoittanut kirjaan jo paljon. Kukapa ei löytäisi jotain hauskaa ensisuudelmasta tai koulusta tai työelämästä. No, ehkä nekin voivat olla kipupisteitä toiselle äidille. 

Haluan myös kertoa sukuni hahmoista, vahvoista naisista ja tavallisista työmiehistä. Minun jälkikasvuni ei koskaan oppinut tuntemaan minun sukuani, kun asuimme niin kaukana, mutta en silti anna heidän unohtaa. On hyvä tietää, mistä on kotoisin. Ja ennen kaikkea mistä heidän äitinsä on tehty! Niin erilainen olen kuin irlantilaiset äidit. 

Fanny Churberg: Talvimaisema 1880

Kuuluisan tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Onnellisuudesta kysyttiin myös tässä kirjassa. Huomasin vastanneeni pikemminkin siihen, mikä tekee minut tyytyväiseksi - ja siihen epäilen suomalaistenkin vastanneen. Englannin sana contentment kuvaa tätä olotilaa parhaiten. Hyrisen kuin kissa, kun jälkikasvu on ympärilläni tai he pitävät yhteyttä. Tai unohdun katsomaan lumihiutaleita ikkunasta. Herään lähiomaisen kainalossa. Uin suomalaisessa lämpimässä järvessä ajattoman ajan. Siemaisen hyvää kahvia. Kuuntelen sielua ravistavaa musiikkia. Katson hienoa taideteosta tai saan aikaan jotain sinne päin. Luen jotain aivan uutta.

Viimeisin maalaukseni Talvinen Unostensilta.

Sillä onni on vaarallisen ohikiitävää, siitä ei kannata pidellä kiinni. Jos sen huomaa, kannattaa vain nyökätä salaa. Nyt!

Lemppareita: Halonen, Järnefelt, Biese

Mum, tell me -kirjaa on julkaistu monilla kielillä, myös suomeksi. 

Kuvituksena kulta-ajan taideteoksia Ateneumin näyttelystä Suomen taiteen tarina, avoinna 27.3. 22 saakka.

Kuukauden digihelmiä dokkareista: 

Kumma kyllä, sillä inhoan nyrkkeilyä: Muhammad Ali

Musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea onnea, tai silmät kostuvat (teitä on varoitettu):

Andrea Bocelli: Tornera la neve

Sibelius: Valse triste

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

Joan Baez & Mercedes Sosa: Gracias a la vita

Yliannostusta vältettävä, mutta jos tarvitsee elämälle tarkoitusta, voi kuunnella nuo tuossa järjestyksessä. Kopioi ja liimaa googleen tai youtubeen tai millä ikinä kuunteletkin. Kuulokkeet päähän ja menoksi!

Tämän maalasi ihan vain talvinen kuutamo takapihalla. 

Onnellinen äiti

Vuosi 2021 vetelee viimeisiään. Omalaatuinen maailmamme on edelleen kummallinen, kuin eläisimme jungilaista unta, jossa kaikki näemme samaa painajaista. Totta puhuen en enää aina jaksa muistaa koko pandemiaa.  Meillä ei ole mitään hätää, olemme saaneet liikkua ja tavata ihmisiä kolmannen piikin turvin, olemme säästyneet taudeilta ja oireilta. 

Elämä on sen sijaan kirkastunut kovin, sen ainutlaatuisuus ja lyhyys. Tärkeysjärjestys on muuttunut. Ihmisistä on tullut tärkeitä, yhteisen tuokion viettämisestä juhlaa. Puhumattakaan omien karhunpentujen halaamisesta, kun vihdoin nähdään. Jonkinlainen haikeus sävytti yhdessäolon iloa, aika tuntui loppuvan kesken, mietin jopa, milloin pääsemme tapaamaan seuraavan kerran. 

Yritin luoda suomalaisen joulun jälkikasvulleni, nyt kun kerrankin olin oikeassa maassa. Irlannissa jouluaaton viettäminen juhlana oli aina hankalaa, kun kaupat ja pubit olivat auki yömyöhään, ja itse Joulu saapui vasta aamutuimaan joulupäivänä, joulupukin ängetessä savupiipusta alas lahjoinensa. Olin aina surullinen jouluaattona, kun tiesin, miten koti-Suomessa hiljennyttiin. Sama hiivatin nyyhkiminen juhannuksena, vappuna, itsenäisyyspäivänä, eihän niitä muualla maailmassa juuri juhlita. Nyt olimme kuitenkin Suomessa! 

Olin hankkinut piparitaikinan, kinkun, rosollia ja puurtanut laatikoita. Kala ei joulupöytäämme kuulu, hajukin ellottaa. Lähiomainen toimitti joulukuusen ja teki jäälyhdyt. Vuoden Tärkein Ateria onnistui, ja sekoitimme iloisesti kulttuureja kiskomalla crackers eli paukkukarkkeja, joissa on paukahtavat nallit ja sisällä silkkipaperihattu ja mauttomia vitsejä. Muutamissa oli Charades-kompakysymyksiä, eli pitää pantomiimilla esittää joku elokuva tai kirja, jota muut yrittävät arvailla. Olen aina pitänyt leikkiä älyttömyyden huippuna, mutta nyt se olikin hauskaa. Näin sitä voi luopua eettisistä normeistaan noin vaan vanhuuden kynnyksellä. 

Oli ihanaa kulkea lumisessa maisemassa kylille ja metsään. Koin oikean Solstice-hetken, jollaista ihmiset jonottavat vuosikausia päästäkseen Newgrangeen, kun talvipäivän seisauksen päivänä auringonsäde valaisee tuokioksi muinaisen kiviluolan. Nähdä aurinko jouluna ja kuolla! En muista moista näkeneeni ennen. Tyttäret huokailivat, että he tunsivat kävelevänsä joulukortissa. Jopa jäätynyt järvi oli heille ihmetys, he olivat hyppineet uimaan laiturilta viimeksi pari vuotta sitten kesällä. Nyt kävelimme vetten päällä.

Emme tehneet mitään erityistä, söimme hyvin, ulkoilimme, katsoimme elokuvia ja pelasimme Scrabblea. Ja juttelimme. Joulusaunassakin ehdittiin käydä. Silti tuntui, kuin olisin saanut erityisen lahjan. Tyttäret olivat onnistuneet pääsemään läpi rajoitusten, koronapassitarkastusten, lentokentän tungosten ja jopa kirimään turvatarkastuksesta lähtöportille Dublinissa vauhdilla, jossa muut jäivät vain vinkumaan. Pitkistä jaloista ja juoksutaidosta on näköjään evoluuttista hyötyä tällekin sukupolvelle. Kun mikään matkustamisessa ei enää ole itsestäänselvää, tulee perille pääsemisestä palkinto!

Takaisin lähtiessä heidän piti vielä hankkia antigen-testi ja ehtiä saada tulokset ennen lentoa. Ajattelin, ettei haittaa olla paikalla aikaisin, ja onneksi hoitsu vinkkasi heidät testiin ennen ajanvarausta. Tulokset olivat negatiivisia! Istuimme Narinkkatorin Hiljaisuuden Kappelissa ja kiitimme jälkeenpäin, no, minä ainakin. En uskonut, että he pääsisivät ajoissa läpi tungoksen, joka lentokentällä vallitsi, mutta sekin onnistui. Vilkutin kaksin käsin, kun he selvittivät turvatarkastuksen ja pyyhin kyyneleitä kasvomaskiin. Pala sydäntä siinä irtosi samalla. 

Napanuora äidistä lapseen tuntuu aina pysyvän, vaikka sitä ei lapsi näe ja tuntuisi tooosi nololta, jos sen sanoisi. Side venyy, muttei koskaan katkea. Ymmärrän järjellä, että he ovat aikuisia ihmisiä, itseään kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, ja me vain jousia, joista he sinkoavat, mutta sisukseni elävät ihan omaa elämäänsä, särkevät ja hohtavat.  Aika ajoin kuvittelen, millaista heidän elämänsä tulee olemaan, miten he muuttuvat, vanhenevat, miten muistelevat minua sitten kun olen mennyt. Sanovat, tosin englanniksi, muistatko kun äiti aina kertoi...! Kuten omat sisarukseni, kun tapaamme ja kiistelemme, oliko se näin vai noin, kun kaikilla on omat muistonsa. 

Kovin onnellisena ja kiitollisena päätän tämän vuoden. Näyttelyni onnistui hienosti, tapasin suuren joukon ihania ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka pitivät töistä ja jopa ostivat niitä. Siitä nöyrä kiitos. Jatkan innolla uusia maisemia. 

Digihelmiä: YLE Areenassa (ja muuallakin) Ailo, pienen poron suuri seikkailu, juuri sopiva luonnon joulunäytelmä. Ja totta kai MuBu eli Muistojen bulevardi Ylen radiossa. Vanhoja hyviä levyjä. Myös äitini päiväkirjassaan mainitsema Intiaanin lemmenkutsu, jonka löysin kuin löysinkin netistä. Että minunkin vanhempani olivat nuoria ja hulluja joskus? Kuunnelkaa.

Rauhan vuotta 2022 kaikille lukijoilleni! 

Näyttelykuumetta

Nyt on päällä näyttelykuume. Olen liki kahden vuoden ajan iloinnut väreillä ja sudeilla, opetellut ja ähkinyt. Etsinyt aiheita, vastannut haasteisiin, intoillut, tuskaillut.

Lähiomaisen kanssa jaamme lounas- ja illallispöydän (aamiainen syödään sängyssä!) ja viereisellä tasolla jököttää yleensä viimeisin räpellykseni. Kysyn, mitä hän pitää. Varovaisena miehenä yleensä pitää, mutta tavasta, jolla hän sen sanoo, arvaan, että jokin mättää. Ehdotan, mikä mättää. Hän, varovaisena miehenä, on  yleensä samaa mieltä. Joskus hän nousee ylös ja osoittaa, rajaa jotain pois paperilla tai kahdella, kallistelee päätään. Yleensä tiedän itsekin, jos jokin kaipaa korjausta. Joskus 'pahan ilman lintuna' itseään kuvaileva etäope huomauttaa jostain, pitkästikin. Vaikka toisinaan harmistun ja lähiomainen, varovaisena miehenä, pöyristyy puolestani, on etäope yleensä oikeassa. 

Näin jatketaan, ees taas studion telineelle ja takaisin ruokapöydän koristeeksi. Joskus kuljen maalauksen kanssa peilin eteen ja yritän nähdä sitä toisin päin, ylösalaisin, itselleni yllättävästi. Sitten julkistan sen Facebookin etäryhmässäni ja saan pitkän palautteen. Näin paljon opetusta en ole saanut missään, ja epäilen saisinko livenä ollenkaan. Kiitos Lea ja verkkokurssi (linkki aukeaa Facebookissa).

Näin on siis syntynyt ensimmäinen yksityisnäyttelyni, jonka ripustan 13.12. Kun julkaisin muutaman kuvan Facessa, ulkomaiset tuttavani pyysivät saada nähdä näyttelyn netissä. Päätin, että ripustan työni myös tänne blogiini. 

Kerroin näyttelytiedotteessa: 

'Paluumuuttajan paratiisi  koostuu maalauksista, jotka syntyivät jälleennäkemisen huumassa. Uppolumen pehmeys ja valojen vaihtelu, kevätauringon viirut hangella, siniset varjot. Käsittämättömän valoisat kesäyöt, rikkumattoman hiljaiset järvet, tummat metsät, sinistäkin sinisempi taivas, joka on vain Suomessa.

Aloitin maalaamisen viime vuonna uudestaan koronan tuoman eristymisen ja ahdistuksen myötä kuvataiteilija Lea Turton etäkurssilla, jota jatkan edelleen. Olen myös kirjoittaja, mutta sanat tyrehtyivät pandemian pelon myötä. Maalatessa saatoin uppoutua jäljellä olevaan kauneuteen. Rakastan värejä ja niiden sekoittamista, ja kauneus innoittaa minua muutenkin. Sen syvempää konseptia minulla ei ole. Tosin mietin, olisiko parempi nimi näyttelylle ollut Kadotettu paratiisi, sillä kuinka kauan saamme nauttia näistä maisemista?'

Eli tässä näyttelyjen digihelmi, livenä Hämeenlinnan pääkirjastossa 13.- 22.12 2021. Aukioloajat ja kartta

Muita digihelmiä en ole juuri löytänyt tässä kuussa, mutta musiikillinen innoitukseni maalaamiselle on usein YLEn Tuuli Saksalan Keidas (Yle Radio 1 torstaisin klo 17.30 ja Areenassa). Nytkin hytkyn viimeisimmän ohjelman etnomusiikin tahdissa. (Mielenrauhaa 25.11.21) Tällaista musiikkia ei yksinkertaisesti kuule missään muualla! Usein Saksala kertoo muusikkojen taisteluista eri puolilla maailmaa, etnisen musiikin puolesta. Tässä vastakkainasettelun ja torailun maailmassa on ihanaa löytää jotain, mikä yhdistää meitä: musiikki! Yli aikojen ja rajojen. Ilmankos diktatuureissa ensimmäiseksi kielletään musiikki.

Tässä siis näyttelytyöni, jos ette pääse paikan päälle!

Hyvän ja rauhallisen joulun toivotukset myös, palaan blogiin joulun jälkeen.

Paratiisi, 50x60

Rantareitti, 40x30

Kevään valo, 40x50

Vanha lato, 30x20

Latu Kalvolassa, 30x40

Pilvet, 50x40

Kalvolan metsä, 30x40

Ukkosrintama, 80x60

Ahvenisto, 70x50

Kesäyö, 39x75

Olisinpa kala! 70x50

Kuparisaari, 51x41

Juhannusruusu, 40x30

Rypsipelto, 50x40

Hipe marjapuskissa, 40x50

Topin omenapuu, 40x50

Digiajan ihanuutta

Minulla on muutamia vanhempia digivastaisia tuttavia, joille jokainen uusi digilaite ja -toiminto aiheuttaa suurta ahdistusta ja stressiä. He eivät lähesty tablettia tai läppäriä kuin pakollisen laskunmaksamisen tai sähköpostin takia. 

Digitaidot ovat nykyään lähes yhtä tärkeitä kuin lukutaito vuosisatoja sitten. Sanon lähes, sillä onhan painettu sana edelleen olemassa. Aikamoiseen tietovajeeseen kuitenkin päätyy, jos digikärryiltä putoaa. Kommunikointi ja tiedonsaanti on niin kiinni digitaalisissa välineissä, ettemme edes ajattele asiaa enää.  Vaikka olen sitä mieltä, että vanhuksilla, jotka eivät hallitse älypuhelimia ja läppäreitä pitäisi olla yhtäläinen oikeus hoitaa asioitaan ja saada tietoa kuin nuoremmillakin, suurin suruni tulee itselleni siitä, miten paljosta digitaidottomat jäävät vaille. Toki voi elää painettuja kirjoja ja lehtiä lukien, radiota kuunnellen ja puhelimella soitellen, mutta oikeasti maailma on niin paljon avarampi ja upeampi digilaitteilla. 

Paluumuuttajana Irlannista neljä vuotta sitten oli opeteltava, että kaikki, ihan kaikki toimii Suomessa netissä. Voit diagnosoida itsesi Omaolo-sivuilla ja saada lääkärin vastaanotolle ajan, tiedot edellä. Sosiaaliturva-, pankki- ja veroasiat toimivat omilla sivuillasi. Kirjastosta voit tilata kirjoja ja lukea lehtiä omalla koneella. Aikataulut ja liput kannattaa hankkia netissä, kuten kaikki oikea-aikainen tieto. 

Sen verran stressiä tämä uusien tapojen opettelu aiheutti, etten minäkään lähestynyt läppäriä vähään aikaan kuin pakon edessä. Osa shokista johtui siitä, etten 40 vuoden jälkeen enää edes ymmärtänyt suomea enkä etenkään virastosuomea. Kun on osannut hoitaa asiansa suvereenisti ikääntyneenä aikuisena yhdessä maassa, on noloa, kun pitää aloittaa alusta maassa, jossa puhutaan äidinkieltäsi!

Nyt se kaikki tuntuu jo kaukaiselta. Olen sukeltanut netin ihanuuksiin innolla: historialliset arkistot, kuva-arkistot, YLE Areenan tallenteet, kirjallisuusfoorumit ja -tapahtumat, podcastit, youtuben musiikkivideot, kaikki jonka luuli jo iäksi kadottaneensa. Ihmettelee ja pohtii mitä tahansa, vastauksia netti on täynnä. 

Mietin hiljattain, keneltä kysyä apua WC-vesisäiliön avaamisessa (mallia Arabia 1977eaa. kenties), kunnes huvikseni naputtelin kyseisen merkin google-hakuun, ja siellähän se näytettiin ihan videolta selkosuomeksi. Tosin näytti niin vaikealta, etten päästä ainakaan lähiomaista hiljalleen vuotavan säiliön kimppuun.  

Paluumuuttajalle elintärkeää on myös verkostoitua ja löytää mielekkäitä tapahtumia ja ryhmiä. Lähiomainen joskus valittaa, että roikun Facebookissa kaiken aikaa. Useimmiten selaan tekemistä ja menoja, aukioloaikoja, lippuja, reittiohjeita. Toki myös mielenkiintoisia artikkeleita ja uutisia. Netistä on myös taloudellista hyötyä: Roskalavojen aarteet ja halvimmat hinnat eivät enää löydy kadulta ja mainoslehtisistä, vaan netistä. Paikallisten roskalava- ja kirpputoriryhmien kautta tutustuu myös kivoihin ihmisiin!

Olen elämässäni opiskellut etänä lähes kaiken, jopa yliopistotutkintoni Lontoossa, 1980-luvun muulipostin ja tehtävien avulla joita kutsuttiin koodilla CMA, Computer Marked Assesments. Väritettiin vastausympyröitä lyijykynällä, joita tietokone jossain luki optisesti. Muistan myös ensimmäisen vapisuttavan kohtaamiseni tietokoneen kanssa v.1983 - yhteys otettiin lankapuhelimella! Esseet toki kirjoitettiin silloin käsin ja lähetettiin Royal Mailillä, samoin palaute.

Hiljattain joku paljasti, mitä CC (sähköpostin jakaminen usealle vastaanottajalle) tarkoittaa: carbon copy. Tietääkö kukaan enää nykyään mikä on hiilipaperikopio? Semmoisia ujutettiin kirjoituskoneen rullaan paperin alle, jotta saatiin kopio tekstistä. Ihan real time printer muuten!

Etänä olen jatkanut myös kirjoittamiskursseja ja nyt taidekurssia. En voi kuvitella, miten enää voisi elää ilman tietokonetta ja kännykkää. Saati miten pitäisin yhteyttä lapsiin ja kavereihin. 

Piti tietenkin myös etymologi-wannabeena googlata, mistä koko sana digitaalinen tulee. 

Digitus (lat.) = sormi (jota muinoin käytettiin pituusmittana, toisin kuin varvasta). 

Digit on myös luku 0-9.

0 ja 1 pyörittävät koko tätä ihmeellistä maailmaa.

Digitalis on myös sormustinkukka, saksaksi Fingerhut, josta on tehty digitalis-sydänlääkettä. Mukava kokeilla sormeaan noissa, foxglove (ketunhansikas) englanniksi. 

Kaiken huippuna huomasin, mikä onkaan se tapa, jolla nykyään avaan digitaalisen kännykkäni: milläpä muulla kuin sormenjäljellä! Sormenpäilläni minä näitä tekstejäkin naputtelen ja sinä kenties rullailet. Aikamoista näppäryyttä.

Ajattelin ruveta jakamaan omien digiseikkailujeni helmiä, kerran kuussa. Ehkä ne sykähdyttävät muitakin. Kirjat olen lukenut paperisina, messuilla ja näyttelyissä kävin myös livenä. Nyt kun taas pääsee! 

Kuukauden kirjahelmi/helmet: Emma Puikkonen: Musta peili

                                                Rosa Liksom: Väylä

Musiikkihelmi:         Meksikolainen kitaraduo Rodrigo y Gabriela konsertissa:

                                Youtube 43 min.

Leffa/tv-sarja:        Irlannin suuri nälänhätä  (The Hunger)

                              Inna de Yard - vanhoja reggaebändejä, musiikkidokkari. 

                              Eatnameamet - Hiljainen taistelumme. Jos saamelaisten ja 

                                Lapin kohtalo vähääkään kiinnostaa. 

                                Traileri

Taidenäyttely:   Ars Fennica 2021, Hlinnan Taidemuseo 3.4.22 asti

                                Erityisesti Anne-Karin Furunes (Norja) ja Viggo Wallensköld.

Tapahtuma:        Helsingin Kirjamessut 2021, vuoden kohokohta kirjafaneille,  

                          viimeistä päivää 31.10.

Jos ei päässyt paikalle, lukemattomia haastatteluja voi kuunnella tallenteina, liput verkossa 10e. Ohjelma

Satuin paikalle näkemään podcastin nauhoituksen äänikirjojen teosta ja niitten lukijoista. Tämmöisessä äänieristetyssä pömpelissä he istuivat. Valitettavasti paikalla kuuntelijoiden oli pinnisteltävä erottaakseen äänen viereisen helppoheikin mölinästä. Siis, miksi kirjamessuilla myydään motorisoituja jenkkisänkyjä? 

Kysyn vaan. 

Illalla oli jo väljempää. Kirjojen halpalaarit vähän surettivat.

Aiempia blogejani lukeneet tietänevät, etten ole Halloween-juhlan fani, niin Irlannista kuin se onkin kotoisin. En juhli kuolemaa, en murhia, en kauhua. Alla kuva alkuperäisestä 'kallosta' eli lantusta, jollaisia vaivalloisesti kaiverrettiin Irlannissa. 

Jack O'Lantern, Museum of Country Life, Mayo, n. v.1850. Siinä teille hauskuutta. 

                                

                            

Liikkuvan kuvan voima

Harvoin olen etukäteen jännittänyt niin paljon elokuvateatterin 'armoille' asettumista kuin hiljattain Herself-elokuvan ensi-illassa (Sama nainen).

Tiesin, että elokuva kertoo perheväkivallasta. Siitä on menneisyydessäni kokemuksia niin lapsuudestani kuin aiemmasta liitostani, joten tiesin sen liippaavan läheltä. Yleensä vältän kaikkea väkivaltakuvausta niin elokuvissa kuin kirjoissa. En ollut varma, haluanko elää uudelleen mitään tuttuja kauhun hetkiä. Jokin kuitenkin pakotti lähtemään matkaan, vaikka se tiesi nousua aamukuudelta ja Tampereen junaan astumista anivarhain, jotta ehdimme aamunäytökseen. Niin, otin lähiomaisen tukihenkilöksi. Ajattelin myös, että elokuvassa on kuitenkin positiivinen näkövinkkeli, katsoin trailerit tarkkaan. Lisäksi koko leffa on kuvattu Irlannissa ja näyttelijätyötä kehuttiin. 

Kun valot alkoivat sammua teatterissa ja verhot lipuivat sivuun, aloinkin yhtäkkiä tuntea kuvotusta, fyysistä pahoinvointia. Tähän en ollut varautunut, ja mietin, kehtaanko lähteä ulos, jos olo pahenee. Päätin pysyä. Sydän hakkasi ja piti hengitellä syvään. Onneksi jännite ja väkivalta-flashbackit ovat heti alkuosassa, ja pääsin pahoinvoinnin yli. 

Päähenkilö Sandra on vahva ja energinen, vaikka vaikeassa tilanteessa lapsineen. Mielessäni ajattelin, että jos tuollaista liittoa oli jo jatkunut kymmenen vuotta, ei nainen ehkä laulaisi ja tanssisi lastensa kanssa, eikä katsoisi jokaista ihmistä rohkeasti silmiin. Mutta sellaistahan ei kukaan näyttelijä tai ohjaaja voi tietää, eikä se edes näyttäisi hyvältä. 

En halua paljastaa tarinan juonta, paitsi että tietenkin siinä kerrotaan pelastumisesta. Kukapa jaksaisi katsoa puoltatoista tuntia uhriutumista ja jatkuvan asuntohelvetin kanssa elämistä, mikä olisi se todennäköisempi skenaario. 

Irlannissa etenkin kaupunkien asuntopula jättää eroa havittelevat surkeimpien Bed & Breakfastien armoille, anonyymeihin hotelleihin, hostelleihin, jatkuviin muuttoihin. Turvakodit ovat täynnä ja joka tapauksessa vain väliaikainen ratkaisu. Pidä siinä sitten lapset kiinni jossain koulussa tai ystäväpiirissä! 

Elokuvassa esitetään kuitenkin yksinkertainen kysymys: miksi on niin vaikeaa rakentaa asuntoja eli kattoja pään päälle? Veronmaksajien rahoja riittää asumistukeen vaikka hotelleissa, mutta ei pysyvien, halpojen asuntojen rakentamiseen. Jos tämä yksi asia saataisiin hoidetuksi, sillä ratkaistaisiin myriadi sosiaalisista ja mielenterveysongelmista Irlannissa. 

Asunto-ongelmat ovat kuitenkin vain yksi elokuvan äidin, Sandran kiviriipasta eron jälkeen. Henkisesti hänen on kannettava kaikki: lasten hyvinvointi ja koulunkäynti, toimeentulon turvaaminen siivouspätkätöillä, yksinäisyys pitkän dominoivan avioliiton jälkeen, huoltajuuskiistat uhkaavan exän kanssa. Irlannissa perhe yleensä on se tukiverkko joka pelastaa, Sandralla sellaista ei ole äidin kuoleman jälkeen. Miehen sukulaiset ovat kaikki miehen puolella tai eivät halua sekaantua - no se on aika irlantilaista.  

Tietenkin tarina omasta kodista kuulostaa uskomattomalta, mutta rahoitus sikseen - on kyllä mahdollista rakentaa itse oma talo suhteellisen helposti ja edullisesti, ohjeet löytää vaikka netistä. Sandra onnistuu löytämään hyväsydämisiä auttajia, ja talo rakentuu vanhan hyvän talkoohengen avulla - iirinkielellä sana on meitheal, tehdään yhdessä. Sitä soisi useammin käytettävän, ruohonjuuritasolla voi oikeasti auttaa toisia.

Elokuvan loppu on kaikkea muuta kuin ruusuinen, juuri kun ajattelee, että onni häämöttää. Mutta en paljasta mitään, tämä on elokuva joka kannattaa mennä katsomaan itse, se ei kauan varmaan näy teattereissa. Pelkästään lapsinäyttelijöiden uskomattoman raikas ja luonteva esiintyminen on vertaansa vailla. Mukana on myös Down-syndroomaisen näyttelijän hyvä osuus. Sandran eli Clare Dunnen näytteleminen on tähtiluokkaa, mukavaa, ettei rooliin valittu kuuluisaa naisnäyttelijää, vaan joku vähemmän tunnettu. Tarkistin muuten netistä, outo ruskea luomi hänen silmänsä alla on aito! Synkkä ex-mies Gary eli Ian Lloyd Anderson ja 'hyvis' Aido eli Conleth Hill ovat hahmoja, jotka kyllä tunnistaa Irlannista. Luokkaerot näkyvät hyvin, muttei niitä osoitella, onneksi Harriet Walter (Peggy) on osuvan napakka varakkaana lääkärinä.

Kohtaus lakituvassa tuomarin ja syyttäjän grillauksessa on uskottava - harvemmin väkivallan uhreilla on kuitenkaan mahdollisuutta pitää yhtä hienoja puheita kuin Sandralla. Oman kokemukseni mukaan Irlannin lakituvat ovat hyytävän kylmiä, akustisesti mahdottomia, käsittämättömiä sirkuksia, joissa tavallinen ihminen putoaa kärryiltä alta aikayksikön oudon lakikielen ja muodollisuuksien edessä, kaiken vyöryessä vauhdilla eteenpäin, juristien saadessa kaikki puheenvuorot. Perheoikeustapauksissa odotustilan joutuu jakamaan vastapuolen kanssa, yksityisyyttä ei ole, asianajajaa pitää jututtaa jonkun nurkan takana kuiskaamalla. Oikeusistuimet ovat niin ruuhkaisia, että meno on kuin karjamarkkinoilla: tuomioistuimen ovelta huudetaan sukunimellä, eikä ole mitään tietoa, milloin oma tapaus tulee vuoroon. Jotkut tapaukset vievät paljon enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, ja loppupäivän odottajille kerrotaan että seuraavan kerran sitten. Perhetuomioistuimilla oli oman kohtaloni aikaan vain neljä päivää vuodessa, en tiedä onko tilanne parantunut. Tuskallista oli odotella pitkää päivää, ja samassa tilassa saattoi odotella vaikka kuinka kiperiä huoltajuuskiistoja ja avioriitoja, ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Ymmärrän todella hyvin vaikka seksuaalisen väkivallan uhreja, jotka eivät halua revitellä kokemuksiaan tällaisessa ilmapiirissä, kerta toisensa jälkeen.

Kävin katsomassa kuvan vielä toiseen kertaan vanhan ystävän kanssa, tällä kertaa vähemmässä alkustressissä, kun tiesin mitä tuleman pitää. Leffan analysointi ja sen herättämät ajatukset saivat minut ja ikiystäväni pulisemaan tuntikausia jälkeenpäin. Hän myös sai minut miettimään, mikä jäi väkivaltaisen miehen kohtaloksi? Oliko hänellä toivoa? Entä saattaako perheväkivallan uhri koskaan hengähtää helpotuksesta?

Elokuvaa voi myös suositella heille, jotka kysyvät: mikset jättänyt väkivaltaista puolisoasi? 

Iso suositus siis, käykää katsomassa. Todellista irlantilaista elämää eikä mitään plastic paddy-kulttuuria. Myös Sundance-elokuvajuhlien suosikki, ohjaaja Phyllida Lloyd (Mamma Mia ja Rautarouva- elokuvien ohjaaja).

P.S. Herself on irlantilainen ilmaisu, jota on vaikea kääntää, se kun korvaa naishenkilön nimen jotenkin humoristisella, vanhanaikaisella tavalla. - Oh, it's herself, tuumaa elokuvassa sympaattinen rakennusmestari, suomeksi jotenkin niin että siinähän hän itte onkin. Leffan nimi on kuitenkin suomennettu Sama nainen, huono käännös minusta joka ei sano mitään. Olisiko Hän itse ollut parempi?

Hesarin arvostelu, jossa ei ole juonipaljastuksia: Tässä.

Traileri:Tässä

Paluumatkaaja

Onpa vaikea aloittaa tätä blogia. Tuntuu, että Irlannin-matkasta jäi niin paljon mietittävää ja ristiriitaisia tuntemuksia, että mikään vinkkeli ei tunnu antavan sille oikeutusta. 

Kaipaanko Irlantia? Jäikö ikävä? Oliko mukava palata Suomeen?

Tässä kohdin alkoi jännittää.

Kun ajattelee, että elin 35 vuotta elämästäni Irlannissa (viisi vuotta meni Lontoossa ja maailmalla), tuntuu oudolta, että maa tuntuu nyt niin kaukaiselta. Tietenkin on paljon tuttua ja osaan suunnistaa ja liikkua kuin vanha konkari, mutta mikään ei liikauta todella. Maisemat ovat väliin pakahduttavan kauniita ja ihmiset välittömiä, kohteliaita ja lämpimiä. Rakastan irlantilaista huumorintajua ja musikaalisuutta. Rakastan irlantilaista aksenttia, noin yleensä. Silti oli vaikea kuvitella, että voisin joskus vielä asua siellä. Ehkä pitempiä aikoja lomaillen?

Kuuluisa Ha'Pennyn kävelysilta. Tämä pitää aina nähdä.

Sillä vastapainona ulkopuolisuuden tunnoille tulivat jännitys ja ilo lasten ja lastenlasten tapaamisesta. Hehän ovat omaa lihaa ja vertani, ainoat maailmassa! Heihin minulla on onneksi yhteys, joka löytyy kerta kerralta. Eikä välissä ole vuosien taukoa kuten omalla äidilläni, kun voitiin kommunikoida vain kirjeitse ja puhelimessa nopeasti. Kahden koronavuoden aikana olen rupatellut tunteja aikuisten lasteni kanssa ja nähnyt, missä he asuvat, kiitos nykyajan tekniikan. Silti kaikki sanoivat hämillään samaa: onpa outoa tavata livenä! Ikään kuin valokuva olisi muuttunut kolmiulotteiseksi silmien edessä.

Viikon lomalla ehdin rupatella kasvotusten ainakin kahdenkymmenen ihmisen kanssa - laskin juuri. Se on varmaan enemmän kuin puolessa vuodessa koronarajoitusten aikaan. 

Nyt kun katson listaa, huomaan, että kaikki olivat minua nuorempia. Olen vanha mummo! Sen kyllä huomasi, kun juttuistunnon päätteeksi nousi ylös - nuoret vain ponkaisevat seisomaan ja pinkaisevat liikkeelle, kun meikäläisen pitää salaa ravistella raajojaan ja hieroa selkää, jotta pääsee edes kyyryyn. Miten minusta on tullut näin kankea? Yritin tohkeissani juosta kaksi porrasta kerralla yläkertaan, kuten aina ennen tein, ja olin kaatua rähmälleni. Noloa. 

Sen huomion tein myös nuoria seuratessani, että he todella ovat myös henkisesti joustavampia ja nopeampia, aivan kuten  ikärasistit väittävät. Mikään ongelma tai teknillinen vastoinkäyminen ei heitä halvaannuta, he eivät ala paasata ja valittaa kuten ikäiseni ihmiset, kun jokin ei toimi. He vain mumisevat: voi, tää ei nyt käy. Koetetaan jotain muuta. He eivät myöskään tuputa mielipiteitään ja maailmannäkemyksiään itsestäänselvinä kuten me kaiken jo  nähneet. 

Miksi me vanhat emme voisi välillä olla hiljaa ja kuunnella, mitä nuorilla on sanottavaa, sen sijaan että niin usein messuamme miten ennen oli kaikki paremmin tai tehtiin näin? Huomasin, että sorruin kertomaan vanhoja juttuja ja tapahtumia, kertaamaan lapsuuttani ja sukujuttuja, aivan kuten omat vanhempani. Johtuuko se siitä, että elämää alkaa uhkaavasti olla vähemmän edessä kuin takana? Ettei jaksa enää ottaa vastaan mitään uutta? Jumalat minua siltä varjelkoon. 

Minusta pidettiin hyvää huolta lasteni toimesta. Sain jopa pyytäessäni aikataulun, milloin ketäkin saatoin tavata ja missä yöpyä. Olin toivonut, että oltaisiin vain ihan arjessa, ei mitään ravintolaillallisia - ne olivatkin kiven takana ja koronapassien ehdoilla toteutettavia - ihan vain kotiruokaa ja leppoista yhdessäoloa. Näin kävikin. 

Ehdin lukea muumisadun lapsenlapsille, kävellä upeaa jokireittiä jota en ollut koskaan nähnyt, uida Atlannin valtameressä, tavata uusia sulhasehdokkaita, syödä irlantilaista aamiaista langon kanssa, videoida steppausta Grafton Streetillä, hyppiä ruutua, kävelyttää miniäehdokkaan koiraa, ostaa tyttären neuvomana tuliaisruokia lähikaupasta, vaeltaa kirjakaupassa, tavata lasillisen ääressä vanhaa uutta ystävää, istua tutussa junassa joka melkein viisti Irlannin merta. Syvällisiä ja välillä kipeitäkin keskusteluja kävin jälkikasvuni kanssa.

Sillä siitä ei pääse mihinkään, että Irlannin elämä on jättänyt minuun syviä haavoja, joista tulee flashbackin kaltaisia oloja tietyissä paikoissa. Tajuan, että tunsin niitä jo ennenkin, mutta tukahdutin ne, koska muuten ei voi elää ja toimia. Nyt muistot ikävistä elämänvaiheista pyyhkäisivät kysymättä yli, ihan yllättäen. Mietin, mitä pahoille muistoille voi ylipäänsä tehdä? Käydä läpi aina uudestaan, vai yrittää pyyhkiä niitä pois aivojen kovalevyltä?

Sanotaan, että vanhetessa alkaa elää yhä enemmän menneisyydessään. Entä jos dementia iskee ja alan elää jossain luupissa, josta en pääse pois? Näin kuulemma käy käsittelemättömille traumoille kuten sotakokemuksille. Miksen ala elää jotain ihanaa elämänvaihetta dementoituneena?

Sellainen pöhäys tuo Irlannin-matka oli, että menee tovi sen sulatteluun. Kun ei tapaa ihmisiä, elää aika tyyntä elämää omassa tutussa kuplassa. Täytyy myöntää, että olen kaivannut vähän pöhinää! Tuntui silti kivalta palata tuttuun omaan kotiin ja rutistaa lähiomaista. Tatit ovat kypsyneet ja omenat odottavat mehuasemalle vientiä. Syksy tuo mukanaan rauhoittumisen luoviin hommiin: kirjoittajakurssi jatkuu haasteineen, samoin etätaidekurssi. Saatan aloittaa croquis-illatkin taas. 

Ja kyllä, jäi ikävä Irlantiin jääviä rakkaita. Ensimmäistä kertaa ikinä aloin itkeä, kun kone lähti kiitämään Dublinin lentokentältä. Onneksi ei ollut vierustoveria ja kasvomaskikin peitti paljon. Tuntui kohtuuttomalta, etten voi asua lähempänä, olla osana heidän elämäänsä. Silti en voisi vaihtaa kaikkea, minkä olen paluumuutolta saanut. 

Ulkosuomalaisten tuttu tunne: palatessa, kahden maan välillä on aina menossa väärään suuntaan, aina jää ikävä jonnekin. Sitten tulee taas kotiin. 

 

Elämännälkä

Viime vuosi ja puolet kuluneesta vuodesta kuluivat hissutellen. Ei uskallettu liikkua väkijoukoissa, ei juuri julkisilla pitempiä matkoja, ei tavattu uusia ihmisiä eikä juuri vanhoja tuttujakaan. Kaikki pistettiin lokeroon sitten joskus kun. Nyt kun kaksi rokotetta on nahoissa ja mikrosirut luistelevat suonissa, olemme taas uskaltautuneet vaikka mihin. Jopa pääkaupunkireissulle. Edelleen tuntuu vaikealta istua täydessä lähijunassa, ja gallerioissa annan väljästi tilaa muille. Kahvilassa ei voi syödä ja juoda maskin kanssa, muuten olemme hikoilleet tunnollisesti tuon inhottavan naamasuojan kanssa julkisissa sisätiloissa.

Mistä tietää, että tulee tuppukylästä? Tuijottaa Helsingissä ihmisiä ja katsoo, tunteeko ketään. Ihmettelee, miten erilaisia ihmisiä on pienessä Suomessakin. Nykii toista hihasta, katso, huomasitko tuon. Veikkaan, että omalla autolla liikkuvat jäävät paljosta paitsi. Junissa ja busseissa näkee ja kuulee vaikka mitä. Ei aina niin ylevää, joskus huvittavaa tai surullistakin. Kirjoittavalle ihmiselle mielin määrin tarinanpoikasia. Olen niin kaivannut satunnaisten keskustelujen salakuuntelua!

En muista ikinä kuvanneeni ostoskeskusta aiemmin. Ihmispaljous järkytti.

Jaakko Niemelä, Quay 6, Helsinki Biennaali, Vallisaari. Teoksen katto näyttää tason, jolle merivesi nousee, jos jäätiköt sulavat. Tai kun.

Olemme kolunneet myyjäisiä, markkinoita, museoita, gallerioita, muutaman kulttuurisaaren, istuneet ulkokahviloissa, syöneet lounaita. Niin tavallista, että pari vuotta sitten sellaisia tuskin viitsi postata Facebookiin. Nyt ihmiset hehkuttavat: drinkillä kavereitten kanssa! Siskon kanssa kirpparilla! Syömässä ulkona! Vähemmän onkin yhtäkkiä enemmän elämännälän tyydyttämiseen. FOMO - Fear of missing out, paitsi jäämisen pelko - tuntuu hassulta kun niin pienet asiat tekevät iloiseksi. 

Muistan viime keväältä yhden juttuhetken naapurustossa, kun ensimmäisiä rokotteita alettiin Suomessa saada. Se oli niin iso asia ja toivonkipinä, että liityin juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Alkusysäyksenä heidän uusi koiranpentunsa, joka koronasta taivaallisen tietämättömänä iloisesti tervehti ja nuuski jokaisen. En ollut jutellut juuri kenenkään kanssa viikkokausiin ja hetki tuntui juhlalliselta, kun vertailimme - tosin epäluonnollisen välimatkan päässä toisistamme - kuka oli saanut minkäkin ajanvarauksen ja rokotteen ja missä. Se hetki ilahdutti pitkään!

Absence makes the heart grow fonder, ero lisää ikävää, sanotaan. On kulunut enemmän kuin vuosi, kun olen kasvotusten tavannut monia kavereita ja tuttuja. Sen kivempaa onkin tavata! Parin viikon kuluttua pääsen vihdoin Irlantiin ja rutistamaan lapsia ja lapsenlapsia. Tulee olemaan vaikeaa taas erota, mutta ehkä nämä rajoitukset vihdoin helpottavat ja hekin pääsevät vielä tänne. Toki koronatilanne voi milloin tahansa taas pahentua.

Elämännälkää olen potenut monessa ikävaiheessa. Esiteininä, kun kuunteli avoimesta ikkunasta kaupungin humua kauempana, eikä vielä uskaltautunut kylille. Murkkuna, kun mieli paloi maailmalle. Nuorena äitinä, kun pienet lapset sitoivat ja työllistivät. Eronneena, kun oma elämä alkoi uudestaan. Nyt tuntuu, että pitää taas päästä kulkemaan ja menemään, pitkän eristymisen jälkeen. Lähiomainen mutisee, että hänen vaimollaan on kutisevat jalat. Niin onkin, ja levottomat siiventyngät valmiina lepattamaan. Kalenteri on alkanut täyttyä tapaamisista ja menoista pikku hiljaa.

Jotain levottomuutta siinäkin, että blogi tuli kirjoitetuksi klo 04 aamuyöstä. Se on varmaan se mikrosiru kun pörisee suonissa.

Muutama maalauskin on valmistunut, helteistä huolimatta. Kuvia alkaa kerääntyä sen verran, että olen miettinyt yksityisnäyttelyn pitämistä. Olen kyllä osallistunut ryhmänäyttelyihin Irlannissa, mutta tämä on haastavampaa. Työnimikin on jo valmiina: Paluumuuttajan paratiisi!

Kirjoittajaryhmämme sai koronasta huolimatta aikaan elämänmakuisen novellikokoelman, joka on löyhästi sijoitettu Katajanokan vankilaympäristöön Helsingissä. Vankila palvelee nykyään Hotel Katajanokkana ja julkkarit on elokuussa! Kirjaa saa netistä klikkaamalla, saatavana sekä e-kirjana että painettuna: linkki

Tuulinen päivä Ahvenistolla. Öljy 50 X 70cm.

Olisinpa kala! Öljy, 50 x 70cm.

Rypsipelto. Öljy, 50 x 40cm










Vinkkejä Suomen-matkoihin:

  Helsinki BiennaaliVallisaaressa (vain lauttamaksu) 26.9. asti.
Valtava Ars-Hämeen Rönsyt-näyttely ja muitakin Hämeenlinnan keskustassa, ilmainen, 29.8. asti.
Tuusulanjärven taiteilijapolku, Erkkolassa Taneli Eskolan valokuvanäyttely 19.9. asti. 
Kämp Galleria (Mikonk. ostoskeskuksessa) Stanley Kubrickin valokuvanäyttely 29.8. asti
Iittalan Naivistinen näyttely 29.8. asti

Ja tietysti aina ihanat Seurasaari ja Suomenlinna. Kulttuurikorppikselle välttämätön uimaretkikin onnistui kaikissa muissa kohteissa paitsi Kämp-ostoskeskuksessa! Ja sieltäkin olisi ollut kivenheitto Kauppatorin allaselämykseen. Hämeenlinnassa voi valita useammasta järvestä jos haluaa uimaan.