Digiajan ihanuutta

Minulla on muutamia vanhempia digivastaisia tuttavia, joille jokainen uusi digilaite ja -toiminto aiheuttaa suurta ahdistusta ja stressiä. He eivät lähesty tablettia tai läppäriä kuin pakollisen laskunmaksamisen tai sähköpostin takia. 

Digitaidot ovat nykyään lähes yhtä tärkeitä kuin lukutaito vuosisatoja sitten. Sanon lähes, sillä onhan painettu sana edelleen olemassa. Aikamoiseen tietovajeeseen kuitenkin päätyy, jos digikärryiltä putoaa. Kommunikointi ja tiedonsaanti on niin kiinni digitaalisissa välineissä, ettemme edes ajattele asiaa enää.  Vaikka olen sitä mieltä, että vanhuksilla, jotka eivät hallitse älypuhelimia ja läppäreitä pitäisi olla yhtäläinen oikeus hoitaa asioitaan ja saada tietoa kuin nuoremmillakin, suurin suruni tulee itselleni siitä, miten paljosta digitaidottomat jäävät vaille. Toki voi elää painettuja kirjoja ja lehtiä lukien, radiota kuunnellen ja puhelimella soitellen, mutta oikeasti maailma on niin paljon avarampi ja upeampi digilaitteilla. 

Paluumuuttajana Irlannista neljä vuotta sitten oli opeteltava, että kaikki, ihan kaikki toimii Suomessa netissä. Voit diagnosoida itsesi Omaolo-sivuilla ja saada lääkärin vastaanotolle ajan, tiedot edellä. Sosiaaliturva-, pankki- ja veroasiat toimivat omilla sivuillasi. Kirjastosta voit tilata kirjoja ja lukea lehtiä omalla koneella. Aikataulut ja liput kannattaa hankkia netissä, kuten kaikki oikea-aikainen tieto. 

Sen verran stressiä tämä uusien tapojen opettelu aiheutti, etten minäkään lähestynyt läppäriä vähään aikaan kuin pakon edessä. Osa shokista johtui siitä, etten 40 vuoden jälkeen enää edes ymmärtänyt suomea enkä etenkään virastosuomea. Kun on osannut hoitaa asiansa suvereenisti ikääntyneenä aikuisena yhdessä maassa, on noloa, kun pitää aloittaa alusta maassa, jossa puhutaan äidinkieltäsi!

Nyt se kaikki tuntuu jo kaukaiselta. Olen sukeltanut netin ihanuuksiin innolla: historialliset arkistot, kuva-arkistot, YLE Areenan tallenteet, kirjallisuusfoorumit ja -tapahtumat, podcastit, youtuben musiikkivideot, kaikki jonka luuli jo iäksi kadottaneensa. Ihmettelee ja pohtii mitä tahansa, vastauksia netti on täynnä. 

Mietin hiljattain, keneltä kysyä apua WC-vesisäiliön avaamisessa (mallia Arabia 1977eaa. kenties), kunnes huvikseni naputtelin kyseisen merkin google-hakuun, ja siellähän se näytettiin ihan videolta selkosuomeksi. Tosin näytti niin vaikealta, etten päästä ainakaan lähiomaista hiljalleen vuotavan säiliön kimppuun.  

Paluumuuttajalle elintärkeää on myös verkostoitua ja löytää mielekkäitä tapahtumia ja ryhmiä. Lähiomainen joskus valittaa, että roikun Facebookissa kaiken aikaa. Useimmiten selaan tekemistä ja menoja, aukioloaikoja, lippuja, reittiohjeita. Toki myös mielenkiintoisia artikkeleita ja uutisia. Netistä on myös taloudellista hyötyä: Roskalavojen aarteet ja halvimmat hinnat eivät enää löydy kadulta ja mainoslehtisistä, vaan netistä. Paikallisten roskalava- ja kirpputoriryhmien kautta tutustuu myös kivoihin ihmisiin!

Olen elämässäni opiskellut etänä lähes kaiken, jopa yliopistotutkintoni Lontoossa, 1980-luvun muulipostin ja tehtävien avulla joita kutsuttiin koodilla CMA, Computer Marked Assesments. Väritettiin vastausympyröitä lyijykynällä, joita tietokone jossain luki optisesti. Muistan myös ensimmäisen vapisuttavan kohtaamiseni tietokoneen kanssa v.1983 - yhteys otettiin lankapuhelimella! Esseet toki kirjoitettiin silloin käsin ja lähetettiin Royal Mailillä, samoin palaute.

Hiljattain joku paljasti, mitä CC (sähköpostin jakaminen usealle vastaanottajalle) tarkoittaa: carbon copy. Tietääkö kukaan enää nykyään mikä on hiilipaperikopio? Semmoisia ujutettiin kirjoituskoneen rullaan paperin alle, jotta saatiin kopio tekstistä. Ihan real time printer muuten!

Etänä olen jatkanut myös kirjoittamiskursseja ja nyt taidekurssia. En voi kuvitella, miten enää voisi elää ilman tietokonetta ja kännykkää. Saati miten pitäisin yhteyttä lapsiin ja kavereihin. 

Piti tietenkin myös etymologi-wannabeena googlata, mistä koko sana digitaalinen tulee. 

Digitus (lat.) = sormi (jota muinoin käytettiin pituusmittana, toisin kuin varvasta). 

Digit on myös luku 0-9.

0 ja 1 pyörittävät koko tätä ihmeellistä maailmaa.

Digitalis on myös sormustinkukka, saksaksi Fingerhut, josta on tehty digitalis-sydänlääkettä. Mukava kokeilla sormeaan noissa, foxglove (ketunhansikas) englanniksi. 

Kaiken huippuna huomasin, mikä onkaan se tapa, jolla nykyään avaan digitaalisen kännykkäni: milläpä muulla kuin sormenjäljellä! Sormenpäilläni minä näitä tekstejäkin naputtelen ja sinä kenties rullailet. Aikamoista näppäryyttä.

Ajattelin ruveta jakamaan omien digiseikkailujeni helmiä, kerran kuussa. Ehkä ne sykähdyttävät muitakin. Kirjat olen lukenut paperisina, messuilla ja näyttelyissä kävin myös livenä. Nyt kun taas pääsee! 

Kuukauden kirjahelmi/helmet: Emma Puikkonen: Musta peili

                                                Rosa Liksom: Väylä

Musiikkihelmi:         Meksikolainen kitaraduo Rodrigo y Gabriela konsertissa:

                                Youtube 43 min.

Leffa/tv-sarja:        Irlannin suuri nälänhätä  (The Hunger)

                              Inna de Yard - vanhoja reggaebändejä, musiikkidokkari. 

                              Eatnameamet - Hiljainen taistelumme. Jos saamelaisten ja 

                                Lapin kohtalo vähääkään kiinnostaa. 

                                Traileri

Taidenäyttely:   Ars Fennica 2021, Hlinnan Taidemuseo 3.4.22 asti

                                Erityisesti Anne-Karin Furunes (Norja) ja Viggo Wallensköld.

Tapahtuma:        Helsingin Kirjamessut 2021, vuoden kohokohta kirjafaneille,  

                          viimeistä päivää 31.10.

Jos ei päässyt paikalle, lukemattomia haastatteluja voi kuunnella tallenteina, liput verkossa 10e. Ohjelma

Satuin paikalle näkemään podcastin nauhoituksen äänikirjojen teosta ja niitten lukijoista. Tämmöisessä äänieristetyssä pömpelissä he istuivat. Valitettavasti paikalla kuuntelijoiden oli pinnisteltävä erottaakseen äänen viereisen helppoheikin mölinästä. Siis, miksi kirjamessuilla myydään motorisoituja jenkkisänkyjä? 

Kysyn vaan. 

Illalla oli jo väljempää. Kirjojen halpalaarit vähän surettivat.

Aiempia blogejani lukeneet tietänevät, etten ole Halloween-juhlan fani, niin Irlannista kuin se onkin kotoisin. En juhli kuolemaa, en murhia, en kauhua. Alla kuva alkuperäisestä 'kallosta' eli lantusta, jollaisia vaivalloisesti kaiverrettiin Irlannissa. 

Jack O'Lantern, Museum of Country Life, Mayo, n. v.1850. Siinä teille hauskuutta. 

                                

                            

Liikkuvan kuvan voima

Harvoin olen etukäteen jännittänyt niin paljon elokuvateatterin 'armoille' asettumista kuin hiljattain Herself-elokuvan ensi-illassa (Sama nainen).

Tiesin, että elokuva kertoo perheväkivallasta. Siitä on menneisyydessäni kokemuksia niin lapsuudestani kuin aiemmasta liitostani, joten tiesin sen liippaavan läheltä. Yleensä vältän kaikkea väkivaltakuvausta niin elokuvissa kuin kirjoissa. En ollut varma, haluanko elää uudelleen mitään tuttuja kauhun hetkiä. Jokin kuitenkin pakotti lähtemään matkaan, vaikka se tiesi nousua aamukuudelta ja Tampereen junaan astumista anivarhain, jotta ehdimme aamunäytökseen. Niin, otin lähiomaisen tukihenkilöksi. Ajattelin myös, että elokuvassa on kuitenkin positiivinen näkövinkkeli, katsoin trailerit tarkkaan. Lisäksi koko leffa on kuvattu Irlannissa ja näyttelijätyötä kehuttiin. 

Kun valot alkoivat sammua teatterissa ja verhot lipuivat sivuun, aloinkin yhtäkkiä tuntea kuvotusta, fyysistä pahoinvointia. Tähän en ollut varautunut, ja mietin, kehtaanko lähteä ulos, jos olo pahenee. Päätin pysyä. Sydän hakkasi ja piti hengitellä syvään. Onneksi jännite ja väkivalta-flashbackit ovat heti alkuosassa, ja pääsin pahoinvoinnin yli. 

Päähenkilö Sandra on vahva ja energinen, vaikka vaikeassa tilanteessa lapsineen. Mielessäni ajattelin, että jos tuollaista liittoa oli jo jatkunut kymmenen vuotta, ei nainen ehkä laulaisi ja tanssisi lastensa kanssa, eikä katsoisi jokaista ihmistä rohkeasti silmiin. Mutta sellaistahan ei kukaan näyttelijä tai ohjaaja voi tietää, eikä se edes näyttäisi hyvältä. 

En halua paljastaa tarinan juonta, paitsi että tietenkin siinä kerrotaan pelastumisesta. Kukapa jaksaisi katsoa puoltatoista tuntia uhriutumista ja jatkuvan asuntohelvetin kanssa elämistä, mikä olisi se todennäköisempi skenaario. 

Irlannissa etenkin kaupunkien asuntopula jättää eroa havittelevat surkeimpien Bed & Breakfastien armoille, anonyymeihin hotelleihin, hostelleihin, jatkuviin muuttoihin. Turvakodit ovat täynnä ja joka tapauksessa vain väliaikainen ratkaisu. Pidä siinä sitten lapset kiinni jossain koulussa tai ystäväpiirissä! 

Elokuvassa esitetään kuitenkin yksinkertainen kysymys: miksi on niin vaikeaa rakentaa asuntoja eli kattoja pään päälle? Veronmaksajien rahoja riittää asumistukeen vaikka hotelleissa, mutta ei pysyvien, halpojen asuntojen rakentamiseen. Jos tämä yksi asia saataisiin hoidetuksi, sillä ratkaistaisiin myriadi sosiaalisista ja mielenterveysongelmista Irlannissa. 

Asunto-ongelmat ovat kuitenkin vain yksi elokuvan äidin, Sandran kiviriipasta eron jälkeen. Henkisesti hänen on kannettava kaikki: lasten hyvinvointi ja koulunkäynti, toimeentulon turvaaminen siivouspätkätöillä, yksinäisyys pitkän dominoivan avioliiton jälkeen, huoltajuuskiistat uhkaavan exän kanssa. Irlannissa perhe yleensä on se tukiverkko joka pelastaa, Sandralla sellaista ei ole äidin kuoleman jälkeen. Miehen sukulaiset ovat kaikki miehen puolella tai eivät halua sekaantua - no se on aika irlantilaista.  

Tietenkin tarina omasta kodista kuulostaa uskomattomalta, mutta rahoitus sikseen - on kyllä mahdollista rakentaa itse oma talo suhteellisen helposti ja edullisesti, ohjeet löytää vaikka netistä. Sandra onnistuu löytämään hyväsydämisiä auttajia, ja talo rakentuu vanhan hyvän talkoohengen avulla - iirinkielellä sana on meitheal, tehdään yhdessä. Sitä soisi useammin käytettävän, ruohonjuuritasolla voi oikeasti auttaa toisia.

Elokuvan loppu on kaikkea muuta kuin ruusuinen, juuri kun ajattelee, että onni häämöttää. Mutta en paljasta mitään, tämä on elokuva joka kannattaa mennä katsomaan itse, se ei kauan varmaan näy teattereissa. Pelkästään lapsinäyttelijöiden uskomattoman raikas ja luonteva esiintyminen on vertaansa vailla. Mukana on myös Down-syndroomaisen näyttelijän hyvä osuus. Sandran eli Clare Dunnen näytteleminen on tähtiluokkaa, mukavaa, ettei rooliin valittu kuuluisaa naisnäyttelijää, vaan joku vähemmän tunnettu. Tarkistin muuten netistä, outo ruskea luomi hänen silmänsä alla on aito! Synkkä ex-mies Gary eli Ian Lloyd Anderson ja 'hyvis' Aido eli Conleth Hill ovat hahmoja, jotka kyllä tunnistaa Irlannista. Luokkaerot näkyvät hyvin, muttei niitä osoitella, onneksi Harriet Walter (Peggy) on osuvan napakka varakkaana lääkärinä.

Kohtaus lakituvassa tuomarin ja syyttäjän grillauksessa on uskottava - harvemmin väkivallan uhreilla on kuitenkaan mahdollisuutta pitää yhtä hienoja puheita kuin Sandralla. Oman kokemukseni mukaan Irlannin lakituvat ovat hyytävän kylmiä, akustisesti mahdottomia, käsittämättömiä sirkuksia, joissa tavallinen ihminen putoaa kärryiltä alta aikayksikön oudon lakikielen ja muodollisuuksien edessä, kaiken vyöryessä vauhdilla eteenpäin, juristien saadessa kaikki puheenvuorot. Perheoikeustapauksissa odotustilan joutuu jakamaan vastapuolen kanssa, yksityisyyttä ei ole, asianajajaa pitää jututtaa jonkun nurkan takana kuiskaamalla. Oikeusistuimet ovat niin ruuhkaisia, että meno on kuin karjamarkkinoilla: tuomioistuimen ovelta huudetaan sukunimellä, eikä ole mitään tietoa, milloin oma tapaus tulee vuoroon. Jotkut tapaukset vievät paljon enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, ja loppupäivän odottajille kerrotaan että seuraavan kerran sitten. Perhetuomioistuimilla oli oman kohtaloni aikaan vain neljä päivää vuodessa, en tiedä onko tilanne parantunut. Tuskallista oli odotella pitkää päivää, ja samassa tilassa saattoi odotella vaikka kuinka kiperiä huoltajuuskiistoja ja avioriitoja, ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Ymmärrän todella hyvin vaikka seksuaalisen väkivallan uhreja, jotka eivät halua revitellä kokemuksiaan tällaisessa ilmapiirissä, kerta toisensa jälkeen.

Kävin katsomassa kuvan vielä toiseen kertaan vanhan ystävän kanssa, tällä kertaa vähemmässä alkustressissä, kun tiesin mitä tuleman pitää. Leffan analysointi ja sen herättämät ajatukset saivat minut ja ikiystäväni pulisemaan tuntikausia jälkeenpäin. Hän myös sai minut miettimään, mikä jäi väkivaltaisen miehen kohtaloksi? Oliko hänellä toivoa? Entä saattaako perheväkivallan uhri koskaan hengähtää helpotuksesta?

Elokuvaa voi myös suositella heille, jotka kysyvät: mikset jättänyt väkivaltaista puolisoasi? 

Iso suositus siis, käykää katsomassa. Todellista irlantilaista elämää eikä mitään plastic paddy-kulttuuria. Myös Sundance-elokuvajuhlien suosikki, ohjaaja Phyllida Lloyd (Mamma Mia ja Rautarouva- elokuvien ohjaaja).

P.S. Herself on irlantilainen ilmaisu, jota on vaikea kääntää, se kun korvaa naishenkilön nimen jotenkin humoristisella, vanhanaikaisella tavalla. - Oh, it's herself, tuumaa elokuvassa sympaattinen rakennusmestari, suomeksi jotenkin niin että siinähän hän itte onkin. Leffan nimi on kuitenkin suomennettu Sama nainen, huono käännös minusta joka ei sano mitään. Olisiko Hän itse ollut parempi?

Hesarin arvostelu, jossa ei ole juonipaljastuksia: Tässä.

Traileri:Tässä

Paluumatkaaja

Onpa vaikea aloittaa tätä blogia. Tuntuu, että Irlannin-matkasta jäi niin paljon mietittävää ja ristiriitaisia tuntemuksia, että mikään vinkkeli ei tunnu antavan sille oikeutusta. 

Kaipaanko Irlantia? Jäikö ikävä? Oliko mukava palata Suomeen?

Tässä kohdin alkoi jännittää.

Kun ajattelee, että elin 35 vuotta elämästäni Irlannissa (viisi vuotta meni Lontoossa ja maailmalla), tuntuu oudolta, että maa tuntuu nyt niin kaukaiselta. Tietenkin on paljon tuttua ja osaan suunnistaa ja liikkua kuin vanha konkari, mutta mikään ei liikauta todella. Maisemat ovat väliin pakahduttavan kauniita ja ihmiset välittömiä, kohteliaita ja lämpimiä. Rakastan irlantilaista huumorintajua ja musikaalisuutta. Rakastan irlantilaista aksenttia, noin yleensä. Silti oli vaikea kuvitella, että voisin joskus vielä asua siellä. Ehkä pitempiä aikoja lomaillen?

Kuuluisa Ha'Pennyn kävelysilta. Tämä pitää aina nähdä.

Sillä vastapainona ulkopuolisuuden tunnoille tulivat jännitys ja ilo lasten ja lastenlasten tapaamisesta. Hehän ovat omaa lihaa ja vertani, ainoat maailmassa! Heihin minulla on onneksi yhteys, joka löytyy kerta kerralta. Eikä välissä ole vuosien taukoa kuten omalla äidilläni, kun voitiin kommunikoida vain kirjeitse ja puhelimessa nopeasti. Kahden koronavuoden aikana olen rupatellut tunteja aikuisten lasteni kanssa ja nähnyt, missä he asuvat, kiitos nykyajan tekniikan. Silti kaikki sanoivat hämillään samaa: onpa outoa tavata livenä! Ikään kuin valokuva olisi muuttunut kolmiulotteiseksi silmien edessä.

Viikon lomalla ehdin rupatella kasvotusten ainakin kahdenkymmenen ihmisen kanssa - laskin juuri. Se on varmaan enemmän kuin puolessa vuodessa koronarajoitusten aikaan. 

Nyt kun katson listaa, huomaan, että kaikki olivat minua nuorempia. Olen vanha mummo! Sen kyllä huomasi, kun juttuistunnon päätteeksi nousi ylös - nuoret vain ponkaisevat seisomaan ja pinkaisevat liikkeelle, kun meikäläisen pitää salaa ravistella raajojaan ja hieroa selkää, jotta pääsee edes kyyryyn. Miten minusta on tullut näin kankea? Yritin tohkeissani juosta kaksi porrasta kerralla yläkertaan, kuten aina ennen tein, ja olin kaatua rähmälleni. Noloa. 

Sen huomion tein myös nuoria seuratessani, että he todella ovat myös henkisesti joustavampia ja nopeampia, aivan kuten  ikärasistit väittävät. Mikään ongelma tai teknillinen vastoinkäyminen ei heitä halvaannuta, he eivät ala paasata ja valittaa kuten ikäiseni ihmiset, kun jokin ei toimi. He vain mumisevat: voi, tää ei nyt käy. Koetetaan jotain muuta. He eivät myöskään tuputa mielipiteitään ja maailmannäkemyksiään itsestäänselvinä kuten me kaiken jo  nähneet. 

Miksi me vanhat emme voisi välillä olla hiljaa ja kuunnella, mitä nuorilla on sanottavaa, sen sijaan että niin usein messuamme miten ennen oli kaikki paremmin tai tehtiin näin? Huomasin, että sorruin kertomaan vanhoja juttuja ja tapahtumia, kertaamaan lapsuuttani ja sukujuttuja, aivan kuten omat vanhempani. Johtuuko se siitä, että elämää alkaa uhkaavasti olla vähemmän edessä kuin takana? Ettei jaksa enää ottaa vastaan mitään uutta? Jumalat minua siltä varjelkoon. 

Minusta pidettiin hyvää huolta lasteni toimesta. Sain jopa pyytäessäni aikataulun, milloin ketäkin saatoin tavata ja missä yöpyä. Olin toivonut, että oltaisiin vain ihan arjessa, ei mitään ravintolaillallisia - ne olivatkin kiven takana ja koronapassien ehdoilla toteutettavia - ihan vain kotiruokaa ja leppoista yhdessäoloa. Näin kävikin. 

Ehdin lukea muumisadun lapsenlapsille, kävellä upeaa jokireittiä jota en ollut koskaan nähnyt, uida Atlannin valtameressä, tavata uusia sulhasehdokkaita, syödä irlantilaista aamiaista langon kanssa, videoida steppausta Grafton Streetillä, hyppiä ruutua, kävelyttää miniäehdokkaan koiraa, ostaa tyttären neuvomana tuliaisruokia lähikaupasta, vaeltaa kirjakaupassa, tavata lasillisen ääressä vanhaa uutta ystävää, istua tutussa junassa joka melkein viisti Irlannin merta. Syvällisiä ja välillä kipeitäkin keskusteluja kävin jälkikasvuni kanssa.

Sillä siitä ei pääse mihinkään, että Irlannin elämä on jättänyt minuun syviä haavoja, joista tulee flashbackin kaltaisia oloja tietyissä paikoissa. Tajuan, että tunsin niitä jo ennenkin, mutta tukahdutin ne, koska muuten ei voi elää ja toimia. Nyt muistot ikävistä elämänvaiheista pyyhkäisivät kysymättä yli, ihan yllättäen. Mietin, mitä pahoille muistoille voi ylipäänsä tehdä? Käydä läpi aina uudestaan, vai yrittää pyyhkiä niitä pois aivojen kovalevyltä?

Sanotaan, että vanhetessa alkaa elää yhä enemmän menneisyydessään. Entä jos dementia iskee ja alan elää jossain luupissa, josta en pääse pois? Näin kuulemma käy käsittelemättömille traumoille kuten sotakokemuksille. Miksen ala elää jotain ihanaa elämänvaihetta dementoituneena?

Sellainen pöhäys tuo Irlannin-matka oli, että menee tovi sen sulatteluun. Kun ei tapaa ihmisiä, elää aika tyyntä elämää omassa tutussa kuplassa. Täytyy myöntää, että olen kaivannut vähän pöhinää! Tuntui silti kivalta palata tuttuun omaan kotiin ja rutistaa lähiomaista. Tatit ovat kypsyneet ja omenat odottavat mehuasemalle vientiä. Syksy tuo mukanaan rauhoittumisen luoviin hommiin: kirjoittajakurssi jatkuu haasteineen, samoin etätaidekurssi. Saatan aloittaa croquis-illatkin taas. 

Ja kyllä, jäi ikävä Irlantiin jääviä rakkaita. Ensimmäistä kertaa ikinä aloin itkeä, kun kone lähti kiitämään Dublinin lentokentältä. Onneksi ei ollut vierustoveria ja kasvomaskikin peitti paljon. Tuntui kohtuuttomalta, etten voi asua lähempänä, olla osana heidän elämäänsä. Silti en voisi vaihtaa kaikkea, minkä olen paluumuutolta saanut. 

Ulkosuomalaisten tuttu tunne: palatessa, kahden maan välillä on aina menossa väärään suuntaan, aina jää ikävä jonnekin. Sitten tulee taas kotiin. 

 

Elämännälkä

Viime vuosi ja puolet kuluneesta vuodesta kuluivat hissutellen. Ei uskallettu liikkua väkijoukoissa, ei juuri julkisilla pitempiä matkoja, ei tavattu uusia ihmisiä eikä juuri vanhoja tuttujakaan. Kaikki pistettiin lokeroon sitten joskus kun. Nyt kun kaksi rokotetta on nahoissa ja mikrosirut luistelevat suonissa, olemme taas uskaltautuneet vaikka mihin. Jopa pääkaupunkireissulle. Edelleen tuntuu vaikealta istua täydessä lähijunassa, ja gallerioissa annan väljästi tilaa muille. Kahvilassa ei voi syödä ja juoda maskin kanssa, muuten olemme hikoilleet tunnollisesti tuon inhottavan naamasuojan kanssa julkisissa sisätiloissa.

Mistä tietää, että tulee tuppukylästä? Tuijottaa Helsingissä ihmisiä ja katsoo, tunteeko ketään. Ihmettelee, miten erilaisia ihmisiä on pienessä Suomessakin. Nykii toista hihasta, katso, huomasitko tuon. Veikkaan, että omalla autolla liikkuvat jäävät paljosta paitsi. Junissa ja busseissa näkee ja kuulee vaikka mitä. Ei aina niin ylevää, joskus huvittavaa tai surullistakin. Kirjoittavalle ihmiselle mielin määrin tarinanpoikasia. Olen niin kaivannut satunnaisten keskustelujen salakuuntelua!

En muista ikinä kuvanneeni ostoskeskusta aiemmin. Ihmispaljous järkytti.

Jaakko Niemelä, Quay 6, Helsinki Biennaali, Vallisaari. Teoksen katto näyttää tason, jolle merivesi nousee, jos jäätiköt sulavat. Tai kun.

Olemme kolunneet myyjäisiä, markkinoita, museoita, gallerioita, muutaman kulttuurisaaren, istuneet ulkokahviloissa, syöneet lounaita. Niin tavallista, että pari vuotta sitten sellaisia tuskin viitsi postata Facebookiin. Nyt ihmiset hehkuttavat: drinkillä kavereitten kanssa! Siskon kanssa kirpparilla! Syömässä ulkona! Vähemmän onkin yhtäkkiä enemmän elämännälän tyydyttämiseen. FOMO - Fear of missing out, paitsi jäämisen pelko - tuntuu hassulta kun niin pienet asiat tekevät iloiseksi. 

Muistan viime keväältä yhden juttuhetken naapurustossa, kun ensimmäisiä rokotteita alettiin Suomessa saada. Se oli niin iso asia ja toivonkipinä, että liityin juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Alkusysäyksenä heidän uusi koiranpentunsa, joka koronasta taivaallisen tietämättömänä iloisesti tervehti ja nuuski jokaisen. En ollut jutellut juuri kenenkään kanssa viikkokausiin ja hetki tuntui juhlalliselta, kun vertailimme - tosin epäluonnollisen välimatkan päässä toisistamme - kuka oli saanut minkäkin ajanvarauksen ja rokotteen ja missä. Se hetki ilahdutti pitkään!

Absence makes the heart grow fonder, ero lisää ikävää, sanotaan. On kulunut enemmän kuin vuosi, kun olen kasvotusten tavannut monia kavereita ja tuttuja. Sen kivempaa onkin tavata! Parin viikon kuluttua pääsen vihdoin Irlantiin ja rutistamaan lapsia ja lapsenlapsia. Tulee olemaan vaikeaa taas erota, mutta ehkä nämä rajoitukset vihdoin helpottavat ja hekin pääsevät vielä tänne. Toki koronatilanne voi milloin tahansa taas pahentua.

Elämännälkää olen potenut monessa ikävaiheessa. Esiteininä, kun kuunteli avoimesta ikkunasta kaupungin humua kauempana, eikä vielä uskaltautunut kylille. Murkkuna, kun mieli paloi maailmalle. Nuorena äitinä, kun pienet lapset sitoivat ja työllistivät. Eronneena, kun oma elämä alkoi uudestaan. Nyt tuntuu, että pitää taas päästä kulkemaan ja menemään, pitkän eristymisen jälkeen. Lähiomainen mutisee, että hänen vaimollaan on kutisevat jalat. Niin onkin, ja levottomat siiventyngät valmiina lepattamaan. Kalenteri on alkanut täyttyä tapaamisista ja menoista pikku hiljaa.

Jotain levottomuutta siinäkin, että blogi tuli kirjoitetuksi klo 04 aamuyöstä. Se on varmaan se mikrosiru kun pörisee suonissa.

Muutama maalauskin on valmistunut, helteistä huolimatta. Kuvia alkaa kerääntyä sen verran, että olen miettinyt yksityisnäyttelyn pitämistä. Olen kyllä osallistunut ryhmänäyttelyihin Irlannissa, mutta tämä on haastavampaa. Työnimikin on jo valmiina: Paluumuuttajan paratiisi!

Kirjoittajaryhmämme sai koronasta huolimatta aikaan elämänmakuisen novellikokoelman, joka on löyhästi sijoitettu Katajanokan vankilaympäristöön Helsingissä. Vankila palvelee nykyään Hotel Katajanokkana ja julkkarit on elokuussa! Kirjaa saa netistä klikkaamalla, saatavana sekä e-kirjana että painettuna: linkki

Tuulinen päivä Ahvenistolla. Öljy 50 X 70cm.

Olisinpa kala! Öljy, 50 x 70cm.

Rypsipelto. Öljy, 50 x 40cm










Vinkkejä Suomen-matkoihin:

  Helsinki BiennaaliVallisaaressa (vain lauttamaksu) 26.9. asti.
Valtava Ars-Hämeen Rönsyt-näyttely ja muitakin Hämeenlinnan keskustassa, ilmainen, 29.8. asti.
Tuusulanjärven taiteilijapolku, Erkkolassa Taneli Eskolan valokuvanäyttely 19.9. asti. 
Kämp Galleria (Mikonk. ostoskeskuksessa) Stanley Kubrickin valokuvanäyttely 29.8. asti
Iittalan Naivistinen näyttely 29.8. asti

Ja tietysti aina ihanat Seurasaari ja Suomenlinna. Kulttuurikorppikselle välttämätön uimaretkikin onnistui kaikissa muissa kohteissa paitsi Kämp-ostoskeskuksessa! Ja sieltäkin olisi ollut kivenheitto Kauppatorin allaselämykseen. Hämeenlinnassa voi valita useammasta järvestä jos haluaa uimaan.

Urbaanipuutarha

Viime yö meni piehtaroinniksi unettomana. Joskus tulee näitä öitä, kun nukahtaa ihan hyvin, ja sitten jokin ihastuttava yölintu lurittelee avoimesta ikkunasta samaa, lyhyttä merkkiääntä aina uudestaan. Epäilen, että ne oppivat kännyköiden soittoääniä, niin mekaaninen oli tämäkin pätkä. Oli kuulemma punakylkirastas, selvisi somessa. Suomen kolmanneksi yleisin lintu. Yhtenä kesänä räkättirastas päätti julistaa reviiriään joka  yö ikkunan alla olevasta omenapuusta. Ajoin sen pois heiluttamalla verhoja ja rymistämällä ikkunoita, mutta juuri kun olin nukahtamaisillani, se aloitti taas. 

Aloin miettiä, miten luontorakas oikeastaan olenkaan.  Niin kauan kun linnut laulavat mielestäni kauniisti - kevään ensimmäinen peipon luritus pysäyttää kulkuni, kuten myös pääskysten sirinä - ne ovat ihania. Kuuntelemme rauhoittavaa linnunlaulua äänitteeltä joka ilta nukahtaaksemme. Ärsyttävät laulajat taas toivoo pimeimpään helvettiin unettomana yönä, kun on liian kuumaa sulkea ikkuna!

Olen uurastanut puutarhassa tanskalaisen tv-ohjelman maajussin innoittamana: olen kylvänyt ketokukkia mehiläisiä varten. Perhoset ja mehiläiset ovat söpöjä ja sitäpaitsi elintärkeitä. Silti otan esiin hyttyskarkoitteen, kun pääskysten rakastamat hyttyset päättävät imeä vertani mahdollisimman ohuelta ihonkohdalta. Ihastelen koppakuoriaisia, mutta eteiseen pesivät muurahaiset saavat kyytiä. En suostu jakamaan asuintilojani myöskään ampiaisten, torakoiden, kärpästen, toukkien, etanoiden tai matojen kanssa, koiperhosista ja täistä puhumattakaan (kaikista paitsi täistä on kokemuksia maailmalta!). Kuitenkin nekin ovat vain luontokappaleita. Ne yrittävät löytää rauhallisia, elinkelpoisia tiloja lisääntyäkseen, kun me taas lisäämme omiamme niiden kustannuksella ja valtaamme niiden elintilaa koko ajan. 

Mikään hyönteinen tai muu eläin ei elä asvaltilla tai betonilla. Golf-kentät ja parturoidut kaupunkinurmet ovat hyönteisten aavikoita, joissa ne turhaan yrittävät etsiä apilaa tai kukkaa. Joillakin puutarhanomistajilla on käsittämätön tarve hakata pois kaikki puut kantoineen tontiltaan, ja perustaa geometrisiä, muurein ja kivin eroteltuja kuolleita kenttiä, joihin sitten rakennetaan grillipaikkoja ja istuskelualueita, joista ihastella hävityksensä jälkeä. Hedelmäpuut, varsinkin omenapuut, ovat Suomessa nykyään paljolti haittakasvistoa, kun seuraa, miten sadon annetaan pudota nurmelle ja mädäntyä. Ei ihme, että tekee mieli kaataa koko puu. 

Palatakseni maajussin käännytykseen: oli jännää, miten nyrpeästi ihmiset suhtautuivat nurmikon jättämiseen kedoksi. Aihe oli suorastaan vallankumouksellinen. Yleisin vastaväite oli: mutta ketohan on ruma! Naapurit luulevat, että en välitä pihastani. Asiakkaat kysyvät, olenko tehnyt konkurssin, kun liikkeen edustalla kasvaa takiaista ja nokkosta. Kedossa on niin vähän ja mitättömiä kukkia! Rikkaruohot ovat epäsiistin näköisiä!

Kyseessä oli vain osan jättäminen luonnontilaan, urbaanien nurmikenttien tai pienen nurkan jättäminen pihasta kedolle, jolle aikanaan nousisi luonnonkukkia.

Jännittävää, mitä kukkia noista ketosiemenistä tulee!

Luonnonkukat ovat todella kauniita.

Lähiomaisen kanssa käymme hivutustaistelua: hän haluaa siistin urbaaninurmikon, minä pieniä polkuja apilapälvien ja heinäketojen lävitse. Kolmessa vuodessa olen istuttanut ainakin seitsemän puuta ja marjapensaita, pensaita ja kukkia. Nyt viimeiseksi pieniä tilkkuja kedon luonnonkukille. 

Emme ostaessa tienneet, mitä puutarhassa oli, kun muutimme joulun alla. Keväällä paljastui, että meillä oli karviais- punaherukka- ja vattupuskia, omenoita, kriikunoita ja  raparperia! Talo ja piha olivat hyvin hoidettuja, ja iloitsin 'valmiista' puutarhasta, kun Irlannissa olin jo tehnyt sellaisen katajapuskista ja rakennusjätteestä. Maa on myös käsittämättömän muhevaa: kuulemma entinen perunapelto.

Illalla yhdeksän aikaan, lämpöä vielä 18c. Alueella on ihania vanhoja puita.

Lähiomainen sai vihdoin kaipaamansa kunnon aidan tontin ympärille - seikka joka erottaa irlantilaiset täysin suomalaisista: jokaisella on Irlannissa korkea pensasaita tai muuri näkösuojaa ja turvaa antamassa. Suomessa ei ole niin väliä, jostain syystä.

Kesämaja tuli talokaupoissa mukana. Hyönteishotellit eivät asukkaita juuri saaneet. 

Kun muutimme taloon, lupasin selälleni, etten enää rääkkää  sitä puutarhanhoidolla. Sitten tuli koronakesä. Istuimme suurin piirtein koko kevään ja kesän pihallamme, ja pikku hiljaa ideoita alkoi tulvia. Korotettu kukkapenkki, säleikkövilliviini, puutarhakaari ruusulle, muutama lavakaulus yrteille... siirrän nuo tuonne ja nämä tänne...kompostia voisi tyhjentää, tuhkaa levittää, risuaitaa rakentaa...

Tämä vähän lähti lapasesta! Matalat vadit kierrätin vanhoista pallogrillin puolikkaista.

Paluumuuton parhaita puolia ovat olleet paremmat kesät, verrattuna Irlantiin. Vietämme päivät käytännöllisesti katsoen aamiaisesta lähtien ulkona, syömme ja juomme puutarhapöydän ääressä, luemme ja nukumme pihalla. Vain viime aikojen kovin helle (jopa 34c!) sai minut sisätiloihin. Sisällä hurisee ilmastointilaite, ja tein kunnon siivouksen mukavan valoisessa ja vilpoisessa talossa. Asennekysymys, mutisin kun hinkkasin pesuhuoneen lattiaa.

Joka tapauksessa tämä hulluus loppuu pian. Olemme saaneet toisen koronarokotuksen, ja kaksi viikkoa sen jälkeen voimme taas uskaltautua matkustelemaan kotimaassa. Meille voi myös pistäytyä kylään - jos emme ole liesussa!

Tällä kertaa kuvituksena mahdollisimman edullisia kuvakulmia Huvikummun puutarhasta. Sokkelimaalaus on juuri meneillään, joten voi olla vähän liiankin siistin näköistä!

P.S. Jos olet tilannut blogiani s-postiosoitteellasi, valitettavasti tämä toiminto lopetetaan heinäkuussa blogger.com-sivuston toimesta. En halua pitää mitään rekisteriä lukijoistani, joten paras tapa seurata blogejani on tehdä kirjainmerkki tälle sivulle ja tarkistaa kuun loppua kohti, joko olen julkaissut. Ilmoitan uudesta blogista toki Facessa Ulkosuomalaiset seniorit-ryhmässä ja omalla sivullani. Blogger.comin kuvien- ja tekstinkäsittely on, kuten näkyy, aataminaikaista, ja mietin jo alustan vaihtamista. Ehkä syksymmällä!

Lavassa kasvaa tilliä, salaattia, tummaa oreganoa ja kaalia.

Ja hei: paistaa se aurinko risukasaankin! Tärkeä paikka ötököille, nämä 'rumat' kasat.

Näin peilistä tehdyn vale-ikkunan eräällä mökillä, ja lähiomainen teki meille sellaisen. Ikkunalaudalla on äidiltä peritty saippuakotelo, ideana oli tehdä käsienpesupaikka emalivateineen. Tämä on puutarhurin 'rompepiste' jossa tehdään ihmeitä. Tai sitten ei. Seinälle nostetut viikatteet löytyivät vajasta, oikeanpuolimmainen on tehty yhdestä männynoksasta! Talon mukana tuli kaikkea, minkä olimme jättäneet Irlantiin, ja paljon, paljon enemmän. Melkein kaikki on muutenkin meillä kierrätettyä.

Milloin viimeksi...? Blogihaaste

Blogihaaste – alkuperäinen idea Karoliina Pentikäinen. 

Nyt on ollut sen verran vilkas toukokuu, että päätin surauttaa jotain maukasta eineksistä eli tarttua bloggareiden kesken liikkuvaan blogihaasteeseen. Tämän nappasin https://viaperasperaadastra.com/2021/05/18 - blogista, kiitos!

En yleensä kirjoita henkilökohtaisuuksia, joten otetaan tämä nyt vaikka autofiktiona, kun se on niin muodissa. 

Only joking.

MILLOIN VIIMEKSI…

- Karjuit?  Ihan varmuudella erään yhdysvaltalaisen presidentin valtakaudella yhtenään, televisiolle ja kännykän uutissaasteelle.

- Ajoit autoa?  Aika tarkkaan syyskuussa v. 2017, ennen kuin lähdimme Irlannista. Olen oppinut ajamaan vasemmalla puolen tietä, enkä halua opetella kääntämään aivojani nurinniskoin, joten vältän Suomessa ajamista ihan viimeiseen asti. 

- Halasit ei-perheenjäsentä, ajattelematta onko se turvallista?  Nyt tuli vaikea. Varmaan jotakuta ystävää ennen koronaa. Aika surullista.

- Urheilit?  Jos tarkoitetaan julkista ns tiimiurheilua, niin v. 1999 naisten Mini-Maratonissa eli kympin lenkillä pitkin Dublinin kovia katuja. Startissa olin pyörtyä hajuveden ja deodorantin lemuun. Olin satuttanut toisen polven treeneissä kovalla maalla, ja juoksin matkan käytännöllisesti katsoen yhdellä jalalla, toista raahaten. Viimeinen silta kanaalin yli näytti ylipääsemättömältä vuorelta. Lähiomainen tuli matkaan jossain vaiheessa ja kokeneena maratonjuoksijana kannusti loppuun asti. Juoksi itse takaperin ja houkutteli minua eteenpäin. Maaliin päästiin, mutta kuljin jalat längellä muutaman viikon kuin John Wayne. 

Mummolajeissa kunnostauduin viime talvena esim. hiihtämisessä ja persluisussa. Jälkimmäistä kadulla.

- Olit pelokas?  Joku yskähti toissa viikolla makuuhuoneeni  ikkunan alla pihalla, keskellä yötä, kun valvoin. Luulin kuvitelleeni, kunnes röheä yskäisy kuului taas. Kolmannella kerralla, jokainen ihokarva pystyssä, avasin kaihtimet, mutta oli liian pimeää. Seuraavana päivänä kuuntelimme ahkerasti eri eläinääniä netistä, ja se oli todennäköisesti peura matkalla syömään tulppaanejani. Ei muuten tule enää, pystytettiin aita.

- Itkit?  Muutama päivä sitten, kun valitin viimeisintä kriisiä pojalleni tekstarissa, ja hänen taidokas, empaattinen ja analyyttinen vastauksensa sai minut liikuttumaan kyyneliin. Itken nykyään tosi harvoin.

- Söit vain herkkuja lounaaksi?  Herkkuja? Lounaaksi syömme yhden sandwichin ja juomme kofeiinitonta suodatinkahvia ja jaamme yhden banaanin. Toinen meistä on erittäin jumittunut tavoilleen. 

- Sheivasit?  Tuo sana on rikos äidinkieltäni kohtaan. Ajan partani joka päivä. Muualta olen nykyään luonnostaan karvaton.

- Olit kateellinen jollekin toiselle?  Olen oppinut, että joka kerran kun olen kateellinen jollekulle, näille ihmisille tapahtuu jotain kamalaa. Tämä on tapahtunut niin usein, että kun saan itseni kiinni kateuden ekasta pistosta, alan haukkua kyseisiä ihmisiä. 

- Olet sijoittanut rahaa osakkeisiin tai rahastoon?  Ei ole löytynyt ylimääräistä ikinä. Sijoitan kuukausilahjoituksena Naisten Pankin rahastoon, joka auttaa tyttöjä ja naisia maailmalla parempaan elämään. Se investointi kannattaa aina.

- Olit yksin kotona?  Eilen n. 20 minuuttia, kun lähiomainen kävi hakemassa paketin postista. Ei hän pitkälle ole päässyt sen jälkeen kun osti ne lenkkarit, jotka oli sidottu nippusiteellä kiinni.

- Sait olla yksin?  Koronan tultua olemme olleet yhdessä kuin siamilaiset kaksoset. Se oli varmaankin jokin kaukainen Kameraseurailta, jolloin en mennyt tulkiksi mukaan. Oikeasti, jos joku tuttu lukee tämän, tulkaa hakemaan hänet ulos joskus. Rakastan yksinoloa. Voin leikata sen nippusiteen auki.

- Nauroit niin, että meinasi tulla pissat housuun?  Tämän miehen kanssa saa olla Tenat housussa varmuuden vuoksi joka päivä. 

- Valvonut aamulla kello neljään?  Harva se yö. Syön melatoniinia ja silti heräilen melkein joka yö. Noin pitkään en muista yhtäjaksoisesti valvoneeni kuin joskus nuorena. Ai niin!  Jokunen viidestä lapsestani on varmaan syntynyt aamuyöstä. Nukkuminen ei ollut vaihtoehto, vaikka taistelinkin ilokaasusta.

- Olet bailannut aamuun saakka?  Varmaan joku kostea mökkireissu vaarallisten naisystävien kanssa joskus. Kaikki tuppaavat nukahtamaan sijoilleen jo puolilta yötä nykyään.

- Teit jotain mitä et ikinä uskonut tekeväsi?  Aloitin maalaamisen 15 vuoden tauon jälkeen, kun korona tuli.  Yksi työ on heinäkuun puoleen väliin asti Valkeakosken näyttelyssä: https://www.valkeakoski.fi/tapahtumat/akaan-kuvataiteilijat-40-v-juhlanayttely/ 

Paradise, 50x60, öljy 2021

Isompia uskomattomia saavutuksia nurinkurisessa aikajärjestyksessä: paluumuutin Suomeen, menin uudestaan naimisiin, otin avioeron, sain psykologian kandin paperit Englannissa yhden lapsen äitinä, asuin Afrikassa, lähdin Suomesta 19-vuotiaana. 

- Rukoilit?  Varmaankin muutaman ajatuksen, kun lähiomainen on ollut vakavasti sairaana. Ihan oikeasti olen rukoillut, kun yksi lapsistani sairastui vakavasti malariaan ja oli kuolla. 

- Kävit Alkossa?  Kaverin puolesta kävin ostamassa joulukonjakit. Emme ole suurkuluttajia. S-Marketin halpaviinit riittävät, ne 5%. Huomenna ostetaan perinteisesti pullo, jotta jaksetaan Euroviisujen finaali. Ei sitä selvin päin kestä.

- Kävit ulkomailla?  Ihan tarkalleen elokuussa 2019 Irlannissa. Sitten tuli korona.

- Kävit järvessä uimassa?  Varmaan viime kesänä. Talviturkki laahaa jo maata!

- Söit ulkona ravintolassa?  Tampereella Tammer-hotellin kellarilounaalla joku viikko sitten.

- Maistoit uutta ruokaa?  Viime keväänä keräsin ja kuivatin vuohenputkea, joka oli kuitenkin niin kamalaa, että en uusinut yritystä. Haisee kissanpissalle tai jollekin.

- Kiroilit?  Varmaan pihatöissä koko ajan, suomeksi ja englanniksi, kun en tahdo enää jaksaa kuten ennen.

- Turhauduit?  Etsiessäni hiljan jotain katsottavaa kymmeniltä tv-kanavilta. On se niin kamalaa. 

- Juoksit Cooperin testin?  Lukiossa varmaan, kun yritin korottaa jumppanumeroa. Harjoittelin, mutta senaikaisen tyttökaverini piti pysähtyä aina välillä tupakalle, joten ei ihme että numero jäi kahdeksikkoon. En osoita sormella ketään.

- Nukuit yön yli?  Ehkä kerran viime kuussa. Kokeilen erilaisia rohtoja ja lääkkeitä unettomuuteen. Toisaalta tiedän kaikki maailman uutiset ennen kuutta aamulla.

- Mietit omia arvojasi?  Kyllä niitä on niin moneen kertaan koeteltu, että saa olla iso mullistus, jos ne johonkin ihmeelliseen suuntaan enää heilahtaisivat. Periaatteessa tietysti olen avoin. Elämä koettelee.

- Teit hutiostoksen?  Nolottaa, netistä kesken Facebookin selailua, loppuunmyynnistä tilasin ohuen takin, jossa on painettuna Van Goghin Mantelinkukat. Älkää sanoko mitään, jos näette sen joskus päälläni. Minulla on joskus vaikeaa. 

- Puhut englantia?  No minuutti sitten, kun lähiomainen toi kahvimukin. 

- Olit rohkea?  Aloitin tämän blogin kirjoituksen enkä katsonut loppuun asti, mitä kaikkea kysytään!

- Sanoit minä rakastan sinua?  Suomeksi? Tarkoituksella? Siitä on jo yli 40 vuotta, Turussa. Englanniksi sitä sanoo vähän väliä rakkailleen. 

- Maksoit laskun?  Kaikkea sitä kysellään. Mitään laskuja koskaan maksa. 

- Lahjoitit hyväntekeväisyyteen?  Ks. ylempää kysymystä sijoituksista. 

- Koit olevasi hyvä äiti?  Aina välillä, kun aikuiset lapset ottavat yhteyttä, tsemppaavat ja kysyvät neuvoa. Ei kai ne muuten?

- Ajattelit onnistuneesi?  Ks. edellistä. 

- Ostit itsellesi jotain ihanaa?  Eilen, kukkia puutarhaan. Kukat ja kirjat ovat turmani.

- Häpesit jotain sellaista, jota joutuu oikeasti käsittelemään?  Ei tule nyt mieleen. Lukijoilla varmaan aihetta myötähäpeään.

- On tullut verta nenästä?  Oikeesti?

- Myönsit olleesi väärässä?  Se on niin harvinaista, että muistan päivän viime aikoina. Kun vielä muistaisi, missä asiassa. Motto perheessä on, että olen aina oikeassa. En ylipäänsä sano varmuudella mitään, ellen ole ihan varma. Lähiomainen on aina varma, silloinkin kun on väärässä. Jotenkin tämä toimii.

- Annoit positiivista palautetta tuotteesta/palvelusta?  Kehun aina kun näen pienintäkin syytä. Ihmisen yllättynyt hymy on aina mukavaa!

- Pyysit apua ystävältä?  Autokyytiä ystävältä viikolla, tosin maksoin siitä. Tämä on perisyntini. Kuuluu samaan lajiin kuin se, etten ole koskaan väärässä. En myöskään voi pyytää apua, vaikka mikä olisi. 

- Pyysit anteeksi?  Varmaankin lähiomaiselta, että olen tällainen jääräpää. En myönnä.

- Nolasit itsesi?  Huomaan, että koronan takia en edes ole tavannut ketään vuoteen, eli olen välttynyt pahemmilta möläyksiltä. Innostuessani sohaisen usein antaumuksella kepillä ampiaispesään. Ujona oli helpompaa. 

Haaste on avoin!

EKSI BLOGIHAAST

Outo uusi Irlanti

En ole käyttänyt meikkiä tai laittautunut kohta vuoteen, toteaa eräs nuori tyttö. Deittisovellusta on ollut kuulemma pakko käyttää, kun bilemestat ovat olleet kiinni eikä ihmisiä muutenkaan enää voi vapaasti tavata missään. Matkustamisesta ulkomaille ei ole enää kukaan haaveillut, kun pelkästään ajaminen toiselle puolen maata on ollut pitkään kiellettyä. Pahimmillaan on voinut vain käydä kaupassa tai ulkoilla 2 kilometrin päässä kotoa. Onnekkaita he, joilla on iso puisto tai ranta luvallisen välimatkan päässä. 

Tämä entisessä kotimaassani Irlannissa, jota pandemia on koetellut paljon pahemmin kuin Suomea. 

En totta puhuen voi kuvitella, millainen Irlanti on ilman pubeja (vähän sama jos saunominen kiellettäisiin Suomessa?), tai millaista on elää pystymättä käymään muuta kuin ruokaostoksilla. Kun kysyin, miten isoissa hypermarketeissa pidetään ostajat pois vaate- ja sisustusosastoilta, ne on kuulemma ERISTETTY TEIPEIN, ja ei-oleelliset ostokset joutuu palauttamaan kassalla. Ei kuulosta Irlannilta, jonka minä tunsin, koska shoppailu oli niin monelle viikonlopun ajanviete. Nettiostaminen on suorastaan räjähtänyt.

Suurin ryntäys on kuulemma syntynyt ulkoiluun, kun kaikki muu on ollut kiellettyä. Ravintolat, pubit, yökerhot, teatterit, elokuvat, harrastekerhot, treenit ja kuntosalit ovat olleet kiinni. Jopa koulut ja lastentarhat ovat olleet suljettuja. Tuttu huomautti nähneensä kolme keski-ikäistä miestä kävelyllä - ennen heidät olisi bongannut ainoastaan matkalla pubiin tai futismatsiin. Nyt he ilmeisesti tapasivat toisensa JUTELLAKSEEN! Samainen tuttu ihmetteli, miten pyöräilystä on pandemian aikana tullut himottu harrastus. Viime viikkojen kaunis sää sai ihmiset hellevaatteisiin ja viettämään aikaa rannalla, jopa uimaan. Uimaan huhtikuussa? Kun merivesi jäätää kädet ja jalat tunnottomiksi vielä heinäkuussakin. 

Entinen kotimaa on käynyt läpi myllerryksen, jota turhaan yritän kuvitella. Nyt rajoituksia on alettu varovasti purkaa rokotussuojan myötä, ja toukokuussa voi taas matkustaa ympäri maata. Olen yrittänyt pysyä kärryillä uutisista netin ja Irlannin kontaktien myötä, mutta varmaan missannut myös paljon. (Blogin asiavirheistä vastaan yksin ja oikaisut ovat tervetulleita!)

En vieläkään käsitä, miten rankkojen rajoitusten noudattaminen on ylipäänsä onnistunut kansalta, joka totaalisesti torppasi vesimaksut (me ei vaan makseta!), ajoi harjoittelijan ajokortilla vuosikymmeniä ja jossa käteisellä sai heti mojovan alennuksen remonttimiehiltä. Lait ja määräykset ovat ihan ok, taito on osata kiertää niitä. Toki koronarajoitusten kiertelyssäkin on ollut huippuja: lennot 'välttämättömiin ajanvarauksiin' hammaslääkärille Kanarian saarille, kotitekoiset laittomat 'pubit' eli shebeenit, kymmenien ihmisten kotibileet pihateltassa. Suurin osa kansasta on kuitenkin noudattanut rajoituksia. Korkea koronakuolleisuus ja täydet sairaalat ovat pysäyttäneet ihmiset.

Matkustamisen avaaminen ulkomaille rokotepassin avulla tulee olemaan kiintoisa aihe: suomalaistyylistä väestörekisteriä ei Irlannissa ole, ei OmaKanta-tietoja netissä eikä Kela-korttia. En tiedä onko edes poliisin antamaa henkilöllisyyskorttia. Rokotepassi on monelle täysin uusi asia (vaikka trooppisiin maihin oli ainakin ennen rokotepassi, Yellow Card jota vailla et maahan päässyt, ilman isorokko-, keltatauti- ym. rokotteita).

Englantilaiset vastustavat kovasti minkään henkilötietokortin suunnittelua, koska se rikkoo yksilönvapautta, ja Irlannissa moni on samaa mieltä. Tätä en ole koskaan ymmärtänyt, vielä vähemmän nyt kun lähes jokainen kantaa taskussaan jäljitintä joka tietää meistä kaiken. Tärkeämpää on seurata politiikkaa ja pitää huolta diktatuuria havittelevien häviöstä.

Mutta ilmassa on kevättä ja toivoa kesästä, jolloin toivottavasti rajat aukeavat edes kahden rokotteen saaneille. Minä kuovin jo maata, niin ikävä on aikuisia lapsiani ja lapsenlapsia. Ymmärrän, etten ehkä olisi saanut heitä tavata kovin usein, vaikka olisin jäänytkin Irlantiin - ja aina olisi ollut vakavan tartunnan pelko, mutta kesällä on kulunut kaksi vuotta kun olen oikeasti saanut halata heitä. En ajattele tätä useinkaan, koska se ei mitään auta, mutta nyt kun toivo on taas syttynyt, tunteet tulevat pinnalle. 

Tätä en ikinä olisi voinut kuvitella, kun paluumuutin Suomeen: ajattelin että kolmen tunnin lento ei ole matka eikä mikään. 

Samalla tavalla ajattelin muuten aikoinaan, kun ulkomaille lähdin. Ei tullut silloin mieleen, että tuhansien kilometrien välimatka on iso este, jos ei ole varaa matkustaa. Kun vielä hankkii suurperheen, matkasta - ja majoituksesta - tulee aina vain hankalampi. Pahimmillaan tauko Suomen-vierailuihin venyi kymmeneksi vuodeksi. En myöskään osannut kuvitella sitä ahdistusta ja kiireen tuntua, kun käy ohikiitävillä visiiteillä. Suru eroamisesta on läsnä jo tapaamisessa.

En haikaile enää yhtäkään ulkomaanmatkaa kiinnostaviin maihin. Rakkaista ihmisistä sen sijaan on tullut mittaamattoman tärkeitä.

Entä miten kävi nuorelle naiselle, joka lakkasi meikkaamasta ja etsi kumppania deittisovelluksilla? Hyvin. Hän sanoi, että entisten meluisten pubien sijaan, jossa kaikki ovat tuiterissa ja hälinässä ei voi keskustella, nykyään mennään kävelylle puistoon. Hän sanoi, että huomaa aika nopeasti, tuleeko kipinää vai ei, kun vain juttelee uuden ihmisen kanssa puoli tuntia tihkusateessa. Sellainen tyyppi ihme kyllä löytyi, puheesta ei tullut loppua, eikä tyyppi edes ole nähnyt tyttöä meikeissä ja bilehepeneissä! Ensimmäinen yhteinen reissu kuulemma on suunniteltu: telttaretki vuorille. Jos poutasäälle on oma pyhimyksensä, sellaista kannattaa rukoilla.

Kuvat viimeiseltä Irlannin-reissulta. Snif!

Suomessa alkaa vappuviikonloppu perinteisen kylmänä ja vähälumisena. Eiköhän meillekin riitä fillaripiknik puistossa, ja  lähiomaisen kanssa eivät tunnetusti jutut lopu. 

Klara vappen!

Näen unta irlantilaisesta aamiaisesta.