Luovuuden poikkeustila

Vuoristorataa mennään tunteiden kanssa näinä aikoina. Välillä ahdistaa ja kurkkua kuristaa, välillä unohtaa tyystin, että eletään missään poikkeusajassa. Alkuviikkojen paniikkikohtaukset kaupassa ovat toivottavasti mennyttä, kiidän kuin robotti tutulta hyllyltä toiselle, puhumatta ja pukahtamatta, tempaisen pankkikortit valmiina taskusta ja pakkaan yltiömäisellä vauhdilla.  Tutut kasvot löytyvät nyt virtuaalimaailmasta, zoomista ja Facetimesta. Puhelimessakin voi päivittää ihmisen ikävää. Onneksi asun edes yhden ihmisen, lähiomaisen kanssa ja saan tarpeeksi keskusteluseuraa ja ihon kosketusta.

Elina Vänttisen ulkoilmataidetta

Ihan turha oikeastaan arvuutella viruksen suhteen yhtään mitään. Kyllä se v*****aa, niin monta suunnitelmaa on mennyt mönkään. Toisaalta – ja aina on se toinen puoli – ylenpalttinen aika on rauhoittanut, ei ole väliä päivistä ja kellonajoista. 

Lähiomaisen on aina ollut vaikeampi sopeutua meikäläisen boheemiin ajankäyttöön. Jos asuisin yksin, en piittaisi ruoka- ja nukkumaanmenoajoista. Lähiomainen sen sijaan tuntee olonsa turvalliseksi, kun asiat tapahtuvat suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Olen eläkkeelle jäämisen jälkeen vieroittanut hänet aikaisista herätyksistä, mutta edelleen hän kauhistelee, jos vielä lojumme keskipäivällä sängyssä lukemassa. Katso, mitä kello jo on, hän saattaa parahtaa. Nykyään vastaan vain toteamalla, että pidä nyt kiirettä, että ehdit sinne sohvalle!

On tässä ajassa paljon hyvääkin. Olemme pysyneet terveinä, ja kunto on kohonnut päivittäisten kävelylenkkien ansiosta. Rahaa menee vain välttämättömään, kun ei pääse mihinkään. Se, ettei voi tavata ihmisiä kasvokkain, on luonut tarpeen pitää tiukemmin yhteyttä. Kaikki ovat samassa oudossa tilanteessa. Toki on huikea ero nuorempien, työssäkäyvien tai etätyötä tekevien, lastenhoidon kanssa sinnittelevien ja meidän eläkeläisten kanssa, mutta se ero on aina ollut.

Tämä löytyi ihan kotimetsästä.

Karanteeniajan yllättävä seuraus on ollut katsella maailmalla eläinten varovaista hiipimistä autioille kaduille. Venetsian kanaaleissa näkyy kaloja, walesilaisessa kylässä vuohia liikenneympyröissä, suurkaupungeissa kaikenlaisia villieläimiä. Taivas on kirkastunut saasteista, koko maapallo on hiljentynyt. Miten eläimet riemastuisivatkaan, jos ihmiset katoaisivat kokonaan. Vaan täytyyhän talouskasvun jatkua, jotta päästään ilmastokatastrofiin asti. Ei siitä nyt yhtään enempää. 

Luonto tulee kylään.

Kun aikaa on, se täyttyy jollain, tyhjiötä ei ole. Nettiin tuli lyhyellä shokkiviiveellä niin paljon korvaavaa toimintaa että sitä on jo liikaakin. Jokainen taidelaitos ja harrasteryhmä on rynnännyt nettiin tekemään virtuaalisia visiittejä, näyttelyjä, konsertteja ja podcasteja. Ainoa, mistä olen nauttinut, oli katsella suorana lähetyksenä Turun Kaupunginteatterin näytelmää Toinen tuntematon. Surullista oli koskettavan esityksen lopussa kuulla vain muutaman kuvaajan ja äänittäjän taputukset studiossa, kun näyttelijät tulivat kumartamaan. Katsojia oli parisataa, mutta me taputimme ja huokailimme yksinämme kotikatsomossa. Palautteenannolle olisi pitänyt antaa mahdollisuus livenä, chattinä – no tulihan se vihaamani sana, jolle en tiedä vastinetta. Palautepyyntö tuli s-postiin sitten parin päivän päästä. Näitä katsoisi kyllä useamminkin ja kyllä, olen valmis maksamaan artistien ja ohjaajan työstä livenä.

Toinen virstanpylväs on ollut maalauksen aloittaminen taas, etäkurssilla. Kun ilmoittauduin, tajusin, että kaikki välineet minulla jo olivat, vaikka viimeisestä maalauksen teosta on kymmenisen vuotta. (Vinkki: öljymaalituubit saa muuten auki, kun viruttelee niitä kuumavesihanan alla. Helga minussa olisi taas yrittänyt hohtimia ja raakaa voimaa, ja olen onnistunut räjäyttämään keskeltä muutaman uppiniskaisen putkilon. Kuuma vesi kuulemma sulattaa öljyn ja korkki aukeaa helpommin.) Etäopetus sujuu ihmeen hyvin näinkin, tulokset postitetaan Facebookin suljettuun ryhmään, samoin kommentit. Ohjeet ja inspiraatiovideot samoin. Kiitos tästäkin kuuluu poikkeusajalle, joka pakotti opettajan keksimään keinot jatkaa opetusta netissä. Olen nauttinut!

Elina Vänttisen neulottu rouva

Parasta, ihan parasta kaikessa on ollut jälkikasvun ja allekirjoittaneen välien läheneminen. Viestittelemme päivittäin Whatsapissa, ihan vaan arkisia kuvia ja paloja kunkin elämästä, ja olemme järkänneet pari video-perhetapaamista Irlannin ja Suomen välillä. Työttömäksi jäänyt tytär, Netflixin tuijotteluun tylsistyneenä ehdotti haastetta, jossa jokainen tekee jotain luovaa päivittäisen teeman mukaan ja postaa sen Whatsapp-ryhmäämme. Jos ei ehdi tai jaksa, ei väliä. Teeman annossa vuorotellaan.

Olin hämmästynyt heidän ehdottamistaan teemoista: ilo, tanssi, kevät, luonto, seikkailu, pimeys ja valo, alku, rauha, ihme, luonnonkukat, ruoka...ja jokaisesta löytyi erilaisia tulkintoja. Olen nyt nähnyt aikuisten tyttärieni tanssivan, laulavan, piirtävän, nähnyt heidän arkensa pieniä ihmeitä. Yllätin itseni esittämässä englanniksi omia runojani, vieläpä epämääräisen loppusoinnullisia! Me emme ole mitenkään luova, taiteellinen tai esittävä perhe, kuten jotkut joissa laulaminen tai seuraleikit ovat luontevia tapoja viettää aikaa yhdessä. Itselleni esiintyminen on aina ollut kauhistus, synttärijuhlien järjestäminen painajaista, enkä ole laulanut lapsilleni sitten ajan, kun yritin nukuttaa heitä. Oman luovuuteni olen aina pitänyt yksityisenä, minun harrastuksenani, kuten hekin omansa. Mikä sääli, jos emme koskaan olisi jakaneet näitä ilon pisaroita ja  avautuneet toisillemme!  

Ja tähän ei sitten muuta kuin klara vappen, kuten koulussa virnisteltiin. Vappu ei koskaan ole merkinnyt minulle mitään, joten ei minulta mitään puutu nytkään. Rauhan kevättä!

 

Tälläkin männyntaimella on suuret unelmat.

Vedenjakaja

Enpä ole koskaan tuntenut ihmiselämää näin epävarmaksi. Henkilökohtaisessa elämässäni kyllä, monessa kohtaa, kun ei tiennyt, mihin suuntaan lähteä, eikä kukaan voinut tehdä päätöstä puolestani. Nyt kyseessä on koko maailman epävarmuus tulevasta.

Tämä pandemian aika on jotenkin suistanut maailman radaltaan. Mikään ei enää ole niin kuin ennen, kaikki on muuttunut muutamassa viikossa. Useilta ihmisiltä on mennyt tuottava ja hyvä elanto, kaikilta nyt jo liikkumavapaus, monilta myös terveys ja henki. Vapauksia ja etuuksia on rajoitettu, joita kukaan ei ole enää ’meidän’ maailmassamme kyseenalaistanut, koska ne olivat itsestäänselvyyksiä. Kokoontuminen, liikkuminen, matkustaminen, shoppailu, vierailut, opiskelu, kulttuuritapahtumat, urheilu...

Sci-fi romaanit ja elokuvat, joissa tällaista tapahtui, olivat viihdettä: kamalaa, jos joskus kävisi noin! Monet ovat verranneet tätä dystopioihin: aamulla herää ja vähän aikaa luulee, että kaikki on hyvin, sitten oikeasti herää todellisuuteen. Jotenkin tätä ei vaan voi uskoa. Tilanne tuntuu samalta, kun on saanut syöpädiagnoosin ja aina välillä unohtaa sen, sitten se taas palaa.

Kalenteri, jossa vielä pari viikkoa oli menoja sinne ja tänne, ammottaa nyt tyhjänä. Ei ole enää kiire. Eläkeläiselläkään. Viikon kohokohta on päästä yksin kauppaan ruokaostoksille. Onneksi kukaan ei vielä ole heristänyt sormea ja luullut minua riskiryhmän ikäiseksi karkuriksi, uppiniskaiseksi vanhukseksi.

Meillä pitäisi olla asiat hyvin, meidän kahden hengen kuplassamme. On vakaa toimeentulo, mukava koti, piha, pääsemme vielä luontoon kävelylle. Lähiomaisen terveys on palannut, minun pienet kramppani tulleet ja menneet. Meillä on ajanvietettä sisätiloissa tavallisestikin. Silti mieli on järkkynyt, pelko kytee jokaista uutislähetystä katsoessa. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mielikuvitukseni käy läpi maailmanlopun skenaarioita ylikuormitetuissa sairaaloissa. En edes halua ajatella mitä vielä köyhemmissä maissa tulee tapahtumaan. Pelkään jokaista ihmiskontaktia: saanko nyt tartunnan? Kestääkö terveys? Miten lähiomaisen käy, jos itse sairastun? Tosin päin en edes halua ajatella.

Perusturvallisuutta ei niin vain saa takaisin, kun se on järkkynyt. Olen tullut toimeen aika äärimmäisissä olosuhteissa, ilman mukavuuksia ja ylellisyyttä, mutta tällaista levottomuutta en ole kokenut koskaan, näin yleismaailmallista. Voin kuvitella, että niiden, joille talouden kaatuminen ja liikkumisen rajoitus on ollut täysin odottamatonta, ei ole helppoa alistua epävarmuuteen ja voimattomuuden tunteeseen. Adrenaliini jyskyttää, ja sitten sanotaan että nyt pitää vain pysyä neljän seinän sisällä. Aikajana venyy, meneekö tähän viikkoja vai kuukausia, koko kesäkö? Kukaan ei tiedä.

Olen usein rauhoitellut itseäni vaikeina aikoina: kukaan ei vielä ole ovea jyskyttämässä ja viemässä jonnekin. Kun katsoo ikkunasta ulos, siellä on aivan rauhallista. Emme ole nälissämme, ei ole pulaa vedestä tai suojasta. Yhteiskunta toimii ja on järjestyksenalainen. Meidän yhteiskuntamme. Tämä voi olla se kohta ajanlaskussa, jossa aletaan todella puntaroida arvoja. Toivoa on.

Tuntuu hullulta yrittää paeta todellisuutta, mutta ehkä juuri se meidän on tehtävä: blokattava uutiset, pelko, kaiken outous. Katseltava dokumentteja jostain ihan eri aiheesta, naurettava typerille komedioille ja somevitseille. Luettava aivan eri aikakausista ja ihmisistä. Seurattava viattomia eläimiä, ruudulta tai livenä, nehän eivät tiedä pandemiasta yhtään mitään. Hengitettävä syvään metsässä. Tehtävä käsillämme jotain hyödyllistä. Tätä voi harjoittaa jaksoissa joka päivä. Sitten taas jaksaa uutispäivityksiä.

Yhtenä päivänä sain päähäni tehdä kreikkalaista ruokaa, lihapullia oudoilla mausteilla, tzatsikia, uuniranskalaisia. Taustalle kreikkalaista musiikkia, lasillinen joulusta asti säästynyttä punaviiniä ja hopla! Oli kuin olisimme oikeasti käyneet jossain muualla. Minua lähemmin tuntevat ymmärtävät tilaisuuden ainutlaatuisuuden: minähän inhoan ruuanlaittoa. Nyt kun ei edes voi käydä missään lounaalla,  on keksittävä itse vaihtelua. Hyvä aika kokeilla kaikkea uutta, niiden ostosreissujen antamissa rajoissa.

Onnekseni minulla on seurana lähiomainen, niin introvertti kuin olenkin. En ikinä kyllästy väittelemään, keskustelemaan ja pohtimaan hänen kanssaan. Huumorimme on yhtä mustaa ja se on viimeaikaisten sairastelujen jälkeen saanut yhä surrealistisempia sävyjä. Kaverit ja suku ovat myös pitäneet enemmän yhteyttä kuin koskaan, kaikilla näköjään yhtäkkiä jää aikaa ottaa yhteyttä, kun ei olla mennä tohottamassa koko ajan. Jälkikasvu on pitänyt yhteyttä Whatsapp-ryhmän avulla ja skypessä.

  

En aio tsempata ketään tekopirteillä neuvoilla, elämme merkillisiä aikoja. Siitä olen onnellinen, että asumme nyt Suomessa ja olemme molemmat saaneet hyvää terveydenhuoltoa täällä ja nopeasti eikä vuosien odottamisen jälkeen. Täällä ei kysytä vakuutusta tai tiliotetta, ennen kuin hoidetaan.

Pidetään huolta, että hoitohenkilökunta jaksaa jatkossakin, ei kuormiteta heidän venymistään yhtään enempää. Kiitoksen ja myötätunnon sana heille ei maksa mitään. Se, mikä maksaa, olisi tehtävä pikimmiten: palkkojen tuntuva korotus kaikille niille, jotka tekevät tärkeintä työtä maailmassa, mutta saavat vähiten palkkaa: lastenhoitajat, opettajat, kotiavustajat, tavarakuskit, ruokakaupan työntekijät, laitossiivoojat, terveysalojen hoitajat, teknikot, suojavarusteiden tekijät. Toivottavasti yhteiskunta on nyt tajunnut miten korvaamattomia he ovat!

Yksi on varma; kevät tulee tänäkin vuonna. Valoa päin!

Sooloilusta kimppakivaan

Olen vasta ihan viime vuosina alkanut kutsua kirjoittamista harrastukseksi. Se tuntui oudolta: vähän kuin lukisi samaan kastiin syömisen tai seksin. Tavanomaista, nautinnollista, tarpeellista, pakottavaa tai nopeasti unohtuvaa, miten kulloinkin. Mutta aina osa elämää.

Mainitsin lähiomaiselle bussia odotellessa löytäneeni hyvän metaforan kirjoittamiselle: seksi. Hän puolestaan, että toivottavasti kliimaksiin päästään viimeisessä luvussa. Että juonikaari on tarpeeksi korkea, jotta draama pitkittyy. Juuri silloin bussi ilmestyi mutkan takaa ja hätäilin, että heiluta sille, jotta pysähtyy, ja hän pokkana, että heiluta mitä. Bussikuski ihmetteli, kun kaksi hihittävää eläkeläistä pyrkii voimattomina ylös rappuja. Muistan tällaisina hetkinä aina, miksi valitsin lähiomaisen. Ikinä ei ole tylsää!

Vaan kirjoittamisesta piti kirjoittaa. Olin kunnianhimoinen jo nuoresta kirjoittamisen suhteen: lähetin runoja ja tarinoita lehtiin ja kilpailuihin. Rakastin ainekirjoitusta, ostin kirjoitusoppaita. Luin jatkuvasti, 'lukemasta päästyäni taas luin', kuten kirjoja inhoava äitini tapasi torua. Hankin kirjekavereita, alkuun suomalaisia, myöhemmin myös englanniksi kirjoittavia. 

Päiväkirjoja kertyi useampia vuodessa. Murrosiän ahdistukset oli pakko purkaa kirjoittamalla, kun ei osannut puhua kellekään. Muistan pakottavan tunteen, kun sisällä oli niin paljon sanoja, ja piti löytää paperia, jolle se purkaa. Rauhoituin usein saadessani sekavat tuntemukset järjestykseen. Siinäkin mielessä kirjoittamista voi verrata seksiin. Oli vaikea elää ilman.

Päiväkirjoja on vino pino, varhaisin vuodelta 1965. Vain yhden olen kadottanut.

Vain totaalinen kielenvaihto sai kirjoittamisen kuihtumaan, kun en osannutkaan enää kirjoittaa suomeksi, englannin ottaessa vallan asuessani ulkomailla. Sellaisen ihmisen, joka ei ole sitä itse kokenut, on vaikea kuvitella mitä äidinkielen katoaminen merkitsee. Kaikki, mitä koet ja kuulet, tapahtuu vieraalla kielellä, uusin käsittein. Sinulla ei itse asiassa ole sanoja uusille elämänvaiheillesi suomeksi. Epäilen, että se on kokemus, joka rajoittuu aikaan ennen internettiä. Nykyään on vain muutaman klikkauksen päässä omasta äidinkielestään, joka kulkee taskukännykässä. Se sukupolvi, joka 'unohti' äidinkielensä ulkomaille muuttaessa alkaa olla jo melko vanhaa. Nuorille on luontevaa olla monikielisiä.

Moni muukin asia tietty vaikutti kirjoittamiseni tyssäämiseen, sillä koko minuuteni oli tukahdutettu kaikilla kielillä. Joskus harvoin sain puettua sanoiksi, mitä minulle ensimmäisessä avioliitossani tapahtui. Kirjeissä kotiin taisi olla vain hyviä uutisia.

Ei siis mikään ihme, että kun viimein puhkesin ulos siitä mädästä kuplasta, ensimmäinen mihin käännyin oli kirjoittaminen. Riemullista, pulputtavaa juoksutusta, muutama tuskallinen pato joka piti rikkoa, sitten taas vapaaksi. Kirjoittavaa ihmistä on vaikea kahlita. Siihen on syynsä, miksi eräs pahimmista rangaistuksista vankilassa on kirjoittamisen ja lukemisen epääminen. Joutuu yksin omien ajatustensa kanssa. Samasta syystä kirjailijat ja kirjat sensuroidaan ensimmäiseksi totalitarismissa.

Aloin myös suhtautua vakavammin omaan kirjoittamiseeni: hain netistä suomenkielisiä etäkursseja, harjoittelin lyriikkaa ja novelleja. Löysin Oriveden kesäkurssit kesälomien huippukohdiksi.

Orivesi eli Mämmilä 

Muistelin hiljattain ihan ensimmäisiä kursseja, joille Orivedellä osallistuin: Leena Tammelinin voimaannuttavan kirjoittamisen kurssi. Meitä oli tosi pieni ryhmä, kaikki jotenkin elämämme tienhaarassa - ellei ihan umpikujassa - ja parasta oli, että kirjoittaminen oli terapeuttista eikä sitä arvosteltu mitenkään. Muuten en olisi uskaltanutkaan osallistua! On ihan eri asia saada palautetta kirjallisesti etänä kuin kasvotusten. Tämä kurssi auttoi minua eteenpäin. Kävin myös Kristiina Drewsin ja Kaijamari Sivillin kaunokirjallisen suomentamisen kurssin, ja tajusin, ettei äidinkieleni ole mihinkään kadonnut. Seuraavana kesänä aloitin Markku Karpion luovan kirjoittamisen alkeista. Jouni Vainosen novellipaja, Risto Ahdin runohaahuilu ja Nina Hakalahden Goldberg-opit tulivat tarpeeseen. Uskaltauduin lopulta ottamaan välivuoden töistä ja kävin Oriveden Opiston kokovuotisen kirjoittajakurssin. Se muutti elämäni.

Emma Puikkosen Romaanin rakenne -kesäkurssin jälkeen tiesin löytäneeni pitempiaikaisen ohjaajan ja päädyin monimuotokurssille hänen ja puolen tusinan muun älykön kanssa.

Yksi monista kesäkursseista. Kaikki olivat erilaisia elämyksiä.

En tiedä mitään ihanampaa kuin syventyä ryhmässä kirjoitusharjoitukseen. Päät painuvat, tulee hiljaista, kynät rapisevat ja sormet naputtelevat näppäimillä. Katsotaan tyhjyyteen tai omaan sisimpään, vedetään yli ja deletoidaan, huokaillaan. Yleensä tätä työtä tehdään yksin. En tunne kuin harvoja kirjoittavia ihmisiä, eikä sitä tee lähipiirissäni kukaan. Sen takia on niin ihanaa löytää yhteys näihin kummajaisiin, jotka hakevat sanoja, valitsevat ja hylkäävät, makustelevat ja sylkevät pois. Jotka ilahtuvat hyvästä ilmaisusta, huomauttavat tahdikkaasti toistosta tai typosta, antavat hyvää palautetta.

Hyvä palaute ei muuten tarkoita, että suitsutetaan kaiken olevan hyvää. Rakentava kritiikki on kullanarvoista. Tässä kohtaa mä putosin tai tää ei auennut mulle tai tää tuntuu turhalta ovat kaikki tärkeitä reaktioita. Jos sinnikäskin lukija putoaa kärryiltä tai tylsistyy, ei voi odottaa tavallisten lukijoiden jaksavan. Merkittävää on myös se, että annetaan oma arvo kullekin genrelle, eli ei arvostella trilleriä syvällisyyksien puuttumisesta tai surrealistista novellia epäuskottavuuksista. Tärkeää on lisäksi huomioida, miten hiottua teksti on: varttitunnin tekstiharjoitusta ei juuri voi kritisoida samaan tapaan kuin kauan pohdittua novellia tai romaanikäsikirjoitusta.

Olen joskus kuullut tuhahteluja, ettei kirjoittamista voi/tarvitse/pidä opiskella. Samaiset tuhahtelijat eivät epäisi miltään muulta taiteen alalta harjoittelua, ohjausta ja opiskelua, saati palautteen saantia tai ryhmässä oppimista. Ilmeisesti vain kirjailijoiden pitää syntyä Mozarteiksi tai Picassoiksi. Ainoa, minkä suhteen olen ollut epäileväinen, on liiallinen teorian tai kirjallisuustieteen opiskelu. Se tuntuu aina ahdistavalta, toissijaiselta, kun pääasia on kuitenkin se itse. Kirjoittaminen.

Yksin tai yhdessä, kaksin tai ryhmässä, aina se on yhtä kivaa. Aloittaa voi myös bloggaamisesta, mitä sitä pöytälaatikkoon piilottelemaan!

Jos ikinä olet harkinnut sooloilun sijaan kimppakivaa, voin suositella kirjoittamiskursseja. 

P.S. Lisää kirjoittamiseen liittyviä blogeja vuosien varrelta löydät blogin oikealta puolelta 'labels' luettelosta, sanalla kirjoittaminen. Aihetta hipoo myös kirjat.

Näin se kävi

Minkälaista on paluumuuttaminen Suomeen? Miten se sujuu?

Heti perään: eläkeläisen paluumuutto. Sillä tarinoita on yhtä monta kuin on paluumuuttajaakin. Eläkeläisilläkin on eroa: kuka tulee sinkkuna, kuka leskenä, kuka toisen suomalaisen kanssa, kuka ummikko ulkomaalaisen. Joillakin voi olla aikuisia lapsia täällä, joillakin ei ole enää lähisukua lainkaan. Se, jolla on toinen asunto jo odottamassa täällä, on eri lähtökuopissa kuin sellainen jonka pitää aloittaa kiinteistövälittäjien sivuilta. Taloudellinen tilannekin ratkaisee paljon.

Aloitetaan siis rajaamalla aihe, kuten kunnon opintotyössä. Näin paluumuuttoni kävi:

Jäin varhaiseläkkeelle Irlannissa erityiskouluavustajan työstäni, kun itseäni vanhempi lähiomainen jo onnellisena porskutteli eläkeläisenä. Irlannissa eläkeläiset ovat kuin Herran kukkarossa: kansaneläkettä ei veroteta, julkisilla liikkuminen on koko maassa ilmaista - myös 'saattajalle' eli tässä tapauksessa minulle, terveyspalvelut ovat pääasiassa ilmaisia yli 70-vuotiaille, ja lista jatkuu. Koti-ikäväni oli silti hallitsematon.

Perheen suhteen löytyi vihdoin rako taloudellisesti. Irlannissa (kuten melkein kaikkialla maailmassa, vaikkei sitä Pohjoismaissa tule ajatelleeksi) vanhemmat kustantavat lasten yliopisto-opiskelut, eli mitään jipii, lapseni on nyt 18v ja olen vapaa -ilmiötä ei ole, vaan siitä se taloudellinen kivireki vasta alkaa, kun nuori muuttaa opiskelemaan. Minulla oli onnea. Vaikka kolme jälkikasvustani oli samaan  aikaan yliopistossa, yksi sai komean stipendin ja toisen opinnot maksoi osaksi valtio, joten pääsin helpommalla. En tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman tätä apua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Kaikki jälkikasvuni on nyt koulutettu ja työelämässä.

Tämän rumban loputtua tajusin, että nyt tai ei koskaan! Maksoin velat tunnollisesti pois ja aloin suunnitella paluumuuttoa. Kunnostin talon ja laitoin sen myyntiin, luovuin irtaimistosta ja autosta. Lähiomainen oli jo käännytetty ajatukselle Suomeen muutosta. Lyhyesti: olin kertonut, että nyt minä menen, haluatko tulla mukaan? Itse lähtö oli niin stressaava, että blogista tuli silloin terapiavuodatus. Linkki!

Tulimme siis Suomeen pienen muuttokuorman kanssa, netistä etukäteen löydettyyn vuokra-asuntoon. Olin katsellut asuntoja Suomessa jo vuosia - oikeastaan siitä lähtien kun se oli netissä mahdollista. Alun romanttisten, romahtamaisillaan olevien hirsimökkien sijaan alkoi näytölle ilmestyä rivitaloja ja kerrostaloasuntoja julkisen liikenteen lähellä. Lähiomainen huokasi helpotuksesta. Paikkakuntakin oli selvä: juurilleni kotikaupunkiin Hämeeseen, ainoa paikka jossa osaisin suunnistaa ilman karttaa.

Kävimme näytöissä ja pohdimme elämistä kiinteistöyhteisöissä. Irlannissa ei oikein tunneta termejä asunto-osake ja yhtiövastike, kiinteistönvälittäjien ei edes tarvitse mainita vastikkeita, tietoja pitää erikseen kysyä. Kaikki hinnat ovat myös ns. velattomia, toisen asuntovelkaa ei voi 'siirtää'. Jokainen asunto on erillinen kauppa ja omistussuhde, jokainen vastaa omista remonteistaan. Yksityisesti omistetut kerrostalot ovat sen verran uusia, etten tiedä, miten kiinteistöjen huolto kustannetaan, saati yhteiset remontit. Suurin osa Irlannin asunnoista on pari- tai rivitaloja, myös kaupungeissa, eikä kaukolämpöä ole. Meille idea asunto-osakkuudesta oli siis ihan vieras, halusimme asua omillamme. Helpottaa, kun ei tarvitse riidellä kuin yhden ihmisen kanssa remonttilaskuista! Oma piha ja rauha oli myös ykkösenä listalla. 

Kaikki tämä löytyi, ja olemme olleet onnellisia ratkaisuumme. Ei tarvitse kuunnella naapureita seinän takana eikä varoa oman elämisen ääniä. Saunan jälkeen voi vilvoitella omalla pihalla. Yllätin itseni myös puutarhan hedelmien säilöjänä. Lähiomainen voi rauhassa kontata kameransa kanssa kukkien ja hyönteisten perässä. Toivon, että voimme asua tässä hamaan loppuun asti, yksikerroksisessa mökissä.

Ehkä suurin muutos on ollut autosta luopuminen, minkä teimme monestakin syystä: rahansäästön ja kunnon säilyttämisen takia, ja säästyyhän ympäristökin. Julkisilla kyllä Suomessa pääsee maaseudullakin, kun valitsee radanvarren asunnon. Eläkeläiset saavat liput puoleen hintaan. Pitää vain tottua tarkkaan aikataulujen lukuun ja matkan suunnitteluun. Fillareilla on helppo liikkua suomalaisilla pyöräteillä, ja lähijuniin saa ne mukaan ilmaiseksi. Minun vanhempani eivät koskaan omistaneet autoa, joten ajatus ei ole minulle vieras. Opin ajamaan autoa Irlannissa pakon edessä vasta nelikymppisenä, kun muutin maalle, eikä julkisia ollut. Lähiomainen joskus haikailee auton perään sen tuoman vapauden takia, enkä poissulje sitä, jos vaikka liikuntakyky heikkenee. Pienen skootterin hän on itselleen hankkinut. Toisaalta haukon henkeä katsellessani näitä suomalaisia teräsvaareja ja -mummuja, jotka raahautuvat rollaattoreillaan ja potkukelkoillaan liikenteessä. Voihan sitä surkutella, Irlannissa omaiset kuskaavat vanhuksiaan paljon enemmän, mutta itsenäisesti liikkuminen on kyllä aina hyvästä!

Arki ei itse asiassa ole täällä kovinkaan erilaista kuin Irlannissa. Netistä löytyvät tutut irlantilaiset ja englantilaiset radio- ja tv-asemat, lapsiin pidetään yhteyttä Skypessä ja somessa. Lähiomainen on innostunut valokuvauksesta kuten ennenkin ja pitää kohta kolmannen näyttelynsä. Minä sen sijaan olen päässyt kiinni omaan kulttuuriini. Luen jatkuvasti, käyn lukupiireissä, kirjoituskurssilla, näyttelyissä ja tapahtumissa. Paljon voi harrastaa Suomessa ilmaiseksi! Luonto on myös aina lähellä, jokamiehenoikeus valtuuttaa samoilemaan.

Sitä kaipasin niin kovasti ulkomailla: omia juuriani, en jonkun toisen kulttuurin juuria. Vanhemmiten ne ovat tulleet minulle tärkeiksi. Vanhat kaverit ja sukulaiset maadoittavat tänne ja tuntuu kuin vihdoinkin kuuluisin jonnekin. Lähiomainenkin on solahtanut jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Mikäpä irlantilaista pysäyttäisi.

En kadu päivääkään paluumuuttoani. Ja nyt, kun olemme tutustuneet suomalaiseen terveydenhuoltoon, olen levollisella mielellä. Ainakin meidän kohdallamme palvelut ovat olleet ensiluokkaisia, monin tavoin parempiakin kuin Irlannissa. Suomessa on hyvä olla.

Jos paluumuutto mitenkään askarruttaa teitä ulkomaille päätyneitä, suosittelen verkostoitumista. Suomi-Seurasta saa neuvoja ja oppaita, Facebookissa on Paluumuuttajat-yhteisö. Mitä paremmin pohjustat muuttoa, sen helpompaa siitä tulee. 

Idean tammikuun blogiin sain kuuntelemalla Sisuradion ohjelmaa paluumuutosta.

Linkki Suomi-Seuraan.

Alla lähiomaisen kuvia lumesta, joka on nyt kyllä jo hävinnyt.

Ollako jotain vai eikö olla

Kuva pilailupuoti-sivustolta.

Vuoden viimeinen päivä, jopa vuosikymmenen, ellemme ala riitelemään siitä, alkaako seuraava kymmenluku huomenna vai vuoden päästä 1.1.2021. 

Minusta 20-luku alkaa huomisesta. Kummallista, että minun mielessäni siihen yhdistyy Charlie Chaplin, jazz, pottahatut ja sääriä viskelevä tanssityyli. Ai niin, sehän oli sata vuotta sitten. Kylläpä olen vanha.


Edellinen vuosi meni v. 1918 sisällissodan traumoissa: niitä lukiessa, muistellessa, katsoessa. Lähiomainen taisi saada kyllikseen kirjapinoistani ja puheistani. Lintukoto-Suomeni paljastuikin keskitysleirien ja lasten vainoamisen maaksi. Jopa oma rakas kotikaupunkini, sen kauniit maisemat. Vankileirien aika on täällä unohdettu ja vaiettu kuoliaaksi. Ehkä sadan vuoden kuluttua jo uskalletaan? Kun ketään ei enää henkilökohtaisesti kosketa?

Tänä vuonna ovat pimeyden voimat taas nostaneet päätään. Mitään, yhtään mitään eivät jotkut suomalaisiksi itseään kutsuvat ole oppineet menneistä kauheuksista. On kuin katselisi elokuvaa fasismin noususta: ai, näinkö se tapahtuu. Paitsi että elämme onneksi vielä maassa, jossa on perustuslait ja hitaat, mutta omantunnon omaavat ihmiset, jotka älähtävät kun liika on liikaa. Joukkovoima liikehtii ja protestoi äärimmäisiä voimia vastaan. Demokratiassa joukolla on merkitystä, vielä on enemmistöä puuttumaan vainoon ja valehteluun. Uskon tämän maan oikeudentuntoon, olen sen nähnyt. 

Paljon kauneuttakin olen tänä vuonna nähnyt, niin Suomen luonnossa kuin taiteessa. Muutamia kirjahelmiäkin löytyi, eivätkä ne välttämättä ole uusia. Epäröin innostua uudesta, joka on pinnalla, sytyn hitaasti, annan muhia. Vain harvoin enää innostun uusista ilmiöistä, taidesuunnista, kokeilevasta kirjallisuudesta. Ehkä ikä painaa, tai järki. 

Olen myös miettinyt autofiktiota, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, yleensä paljastaen omaa elämäänsä. Se on nyt niin muotia. Olen todennut, etteivät paljastukset kiinnosta minua, lukijana tai kirjoittajana. Harvalla meistä on todella mielenkiintoisia tositarinoita omasta elämästä, ja entäs sitten, kun ne on kerrottu? Mieluummin luen fiktiota, tai edes totuutta, joka on verhottu fiktioon niin ettei tarvitse yhdistää oikeita ihmisiä ja luettua. Paljastukset koskevat yleensä myös suojatonta lähipiiriä. Julkisuus voi olla julmaa. Lukijana on vaikea välttää tirkistelyn makua. 

Päivi Koivisto lainaa mainiossa analyysissään Helmet-sivuilla mm. Nuorten Voiman kirjoitusta, jossa termiä kärjistetään: 
autofiktio on selfie-ajan identiteettiprojekti, joka muistuttaa terapiaa.

Koivisto jatkaa:

Autofiktio ei kuitenkaan ole selfie-ajan ilmiö, vaan sitä varhaisempi, ja liittyi alun perin itsen kuvaamisen fiktisyyden paljastamiseen. Nopeasti se siirtyi parodioimaan kirjailijoiden brändäämistä ja yksityisyyden käyttämistä markkinoinnin ja myynnin välineenä. Molemmat autofiktion tehtävät tuntuvat täysin vastakkaisilta verrattuna kritiikittömään itsen brändäämiseen selfie-, blogi- ja vlogikulttuurissa. 

Hmm. Siinäpä sulateltavaa jokaiselle bloggarille, vloggarille ja somevaikuttajalle. Tässäkö me brändäämme omaa identiteettiämme, ollaksemme jotain?

Lähiomaisen kanssa meillä on perhevitsinä Marlon Brandonin kuolematon lause elokuvassa On the Waterfront: 
I could have had class, I could have been a contender, 
I could have been somebody, instead of a bum. 

Pyllyiksihän meistä useimmat päätyvät, kummiskin. Ehkä parasta, jota voimme saada aikaan on jättää jälki johonkin tai  johonkuhun. Mitä positiivisempi, sen parempi. Vaikka silakkana tai sardiinina parvessa, kuuntelevana korvana, hymyn nostattajana, hellänä kätenä. En ole hyvä ihmisten kanssa, en useinkaan jaksa ihmisiä, joten kirjoitan heille. Lähiomainen valokuvaa samasta syystä. Sovimme toisillemme. Voisi sanoa, että elämme kahden pyllyn kuplassa.

Tuntuu, että minuus rakentuu pala palata vanhetessa, turha putoaa pois, aito jää. Ja juuri kun tuntuu, että on valmiimpi kuin koskaan, tuleekin esirippu. 

Lainatakseni Taija Tuomisen Kuningaskobran loppusanoja: Sinulla on kaksi tärkeää päivää elämässä. Päivä kun synnyt ja päivä, kun ymmärrät miksi. 
Näin totesi White Eagle. 

Sitä päivää odotellessa, toivotan rauhan vuotta 2020!

Lopuksi kuvia pysäyttävän kauniista Kaapelitehtaan akvarellinäyttelystä kesäkuussa, kaikki teoskuvat löytyvät tästä. 

Helena Karhumäki: Hiljaisuus

Irma Oikarinen: Ilta

Kristiina Kostia: Joku meni tästä

Ritva Lahtinen: Kotikolo

Ritva Viitiö: Notre Damen pääsiäinen

Valentina Näsi: Juhannuspäivänä

Vuoden aikana luettuja kirjahelmiä:

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (1998)
Urula LeGuin: Osattomien planeetta (1974)
Olli Jalonen: Merenpeitto (2019)
Emma Puikkonen: Lupaus (2019)
(Useat kirjoittajat), toim. Catani ja Mäkelä: Toinen tuntematon (2017)
(Valokuvateos) Taneli Eskola: Blue Monograph (2019)

Omia tekstejä julkaistu tänä vuonna näissä:

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä, kirjoittajaryhmäni novelliantologia, BoD (2019)

Kuntta - Ulkosuomalaisten antologia, toim. Anu Heiskanen, OK-kirja (2020)

Irkkukomediaa suomalaisittain

Päivä ei alkanut hyvin. Ensin aivan liian pitkään venynyt nettisurffailu tabletilla sängyssä, vaikka lohdutinkin itseäni, että ennen vanhaan olisin rapistellut sanomalehtiä ja käännellyt kunniallisesti kirjojen sivuja. Lisäksi väittelin, vitsailin ja viestittelin tuttujen ja tuntemattomien kanssa ympäri maailmaa. Nautin internetin maailmasta niin paljon, että muu usein unohtuu. Lähiomainen hermostui pätkivään nettiin ja kaatuviin sivuihin nopeammin kuin minä ja pukeutui, istuakseen kunniallisesti pöytätietokoneen ääreen ja jatkaakseen samaa sillä. Sitä sanotaan työksi. 

Ovikello soi. Jähmetyimme kauhusta. 

Keskipäivä, ja joku –tana jo ovella! Nyt myytiin sukitusta maanalaisiin jätevesiputkiin. Hypin paljaalta jalalta toiselle ulko-ovella ja yritin pitää aamutakin vyötä solmussa, ettei vaan paljastuisi, että sen alla ei ollut mitään. Kaksi yläasteikäisen näköistä poikaa seisoi miehekkäästi tanassa ja yritti selittää vakavalla naamalla, että tutkimus on ilmainen ja erittäin aiheellinen, jos viemärit ovat sanotaan vaikka seiskytluvulta. En paljastanut talon ikää (ainakin vuosikymmen lisää). Sanoin, että tiedän tutkimusten tarpeeellisuudesta, mutta nyt ei mitenkään varat riitä remonttiin. Talon alla vellovat jätevesitulvat aiheuttavat pahoinvointia jo mielikuvana, joten blokkasin erittäin miehekkäästi koko ajatuksen ja toivotin pojille hyvää päivänjatkoa. Ennen olis sanottu vaan näkemiin. Kuka se oli, kysyi lähiomainen, johon minä että ne möi sukitusta, socking. Korjasin sitten että sleeving, hihatusta. Miten vaikeaa rakennustermistö voi olla. 

Seuraavaksi sain vauhdissa vaatteet ylleni ja aloin syyllisyydentuntoisena tyhjentää kellaria tyhjistä pulloista ja lasipurkeista. Että jouluruuat sitten mahtuu. Silloin huomasin vesilammikon eteisen lattialla. Ei, ei voinut olla eilisen sateenvarjon jäljiltä. Nostin katseeni hitaasti katonrajaan, ja siellä oli se. Viinipullonkorkki. Katossa. Ja se oli ihan märkä. Erittäin varovasti kutsuin lähiomaisen paikalle. Eteisen katto vuotaa kaatosateitten takia. Eihän se tietty poudalla yleensä vaivaakaan. En tiedä, miksi sisäkatossa on reikä ja siinä viinipullonkorkki. Emme uskaltaneet avata sitä, koska. 

Kyseiseen vinttiin pääsee vain autotallin puolelta, kun ensin kiipeää tikkaille, nostaa tonninpainoisen kattoluukun, kiipeää autotallin vintille ja konttaa sitten siitä eteenpäin. Viikinki-Helgana hain käsiini työrukkaset, raahasin tikkaat, nostin luukun ja näin, ettei vuototilaan oikeastaan pääse kuin kiemurtelemalla siinä ihmeellisessä purussa, jolla vanhat talot on eristetty. Lähiomainen tuli puhisten paikalle. Nyt oltiin jo siinä syttymisherkässä vaiheessa kun repliikit alkavat sisältää pelottavia määreitä kuten aina, Suomessa, koskaan, Irlannissa, kukaan ja mikään. Lähiomainen alkoi kiivetä taskulampun kanssa ylös tikkaita vinttiin. Ennen kuin ehdin hakea hänelle hanskat, hän ulvahti ja putosi tikkailta. Syliini, onneksi, eikä betonilattialle. Ei hätää, paitsi että sormista suihkusi verta. Hiomaton kattohirsi oli veistänyt kielekkeet sormenpäistä ja nyt jouduttiin sidontapaikalle keittiöön.

Vinttiin kuitenkin lopulta kurkkasimme, enkä löytänyt mitään merkkejä mistään vuodoista, mitä nyt vähän verta tipoittain. Onnistuimme kiipeämään enemmittä vammoitta sekä ylös tikkaita, että alas. Nuoremmat, odottakaa vain,  aikanne tulee, jos ette ymmärrä. Päätimme palata asiaan kuivemmalla kelillä ja kiivetä katolle. Esimerkiksi ensi kesänä. Kaatosade oli loppunut, eikä katto vuotanut enää. Me sen sijaan olimme purun peitossa, ja piti käynnistää pesukone vaatteille.  Nyt kuitenkin tuli jo kiire, sillä olimme molemmat menossa ulos, piti ehtiä syödä ja laittautua. Lähiomainen ihmetteli, miten ei ennen ole huomannut, kuinka paljon nimetöntä ja pikkusormea tarviikaan kaikkeen. Nyt ne olivat kääreissä kuin lepratautisella. 

 Viime keväänä onnistuin varaamaan ja maksamaan niin kalliin lipun teatteriin, etten ikinä kerro kenellekään, mitä se maksoi. Nettisivulla mollottava iso kello kertoi montako minuuttia ja sekuntia oli jäljellä ennen kuin tilaus menee umpeen. Siitä hermostuneena onnistuin maksamaan sekä teatterilipun että illallisen. Yhdelle, kun piti tilata kaksi ilman syömisiä. Kun tajusin virheeni ja yritin soittaa peruakseni, se ei enää onnistunutkaan. Sen sijaan puhelu maksoi kymmenen euroa, vaikka mielestäni olin aika lyhytsanainen. 

En siis mitenkään voinut myöhästyä bussista ja teatterista. Sutaisin eläkeläisen pikameikin naamalle, katsoin peilistä töyhtöistä kuontaloani ja päätin tainnuttaa sen moussevaahdolla. Vaahtopullo ei toiminut. Hei, tiedätkö mikä tässä on vikana, huusin lähiomaiselle, joka hyppi lattialla yksi mono jalassa katsoakseen. Juuri silloin vaahto päättikin toimia, ympäri huonetta, kun sitä oli ravisteltu niin. Lähiomainen mutisi, ettei istu samaan bussiin ja varoitti, ettei tule onkimaan sähköhammasharjan päätä kurkustani jos se sattuu irtoamaan. 

Joinakin päivinä onnistun rikkomaan lähes kaiken, mihin kosken. En ole löytänyt siihen mitään loogista syytä, kenties poltergeist? 

Ennätimme bussiin, pääsimme kommelluksitta perille ja lähiomainen meni helpottuneena omille teilleen.  Minä lähestyin voitonriemuisena teatteria. Se oli kuitenkin kummallisen hiljainen, eikä aulassakaan ollut ketään. Apua, missä kaikki ihmiset ovat, kysyin lipunmyyjältä. No, ei täällä tähän aikaan käy kukaan. Ei voi olla totta! Päivänäytöskin oli jo ohi, eikä illalla ollut toista. Onneksi älysin änkyttää esityksen nimen: Kiviä taskussa. Ahaa, väärä teatteri!  Siinä vaiheessa olin vain huojentunut, että löysin lopulta oikeaan paikkaan ja vielä ajoissa. 

Illallinen oli erinomainen ja miesnutturainen – nutturapäinen mies? - tarjoilija teititteli, mikä loi arvokkuutta sitä kovasti kaipaavaan olemukseeni. En päätynyt yksin samaan pöytään äänekkään pikkujouluseurueen kanssa. En liukastunut, tukehtunut kalanruotoon, tai loiskinut drinkkiä lattialle. Liikuin kyllä erityisen hitaasti ja huolellisesti varmistaakseni, etten mokaa. 

Mikä vielä parempi, komedia oli paras koskaan näkemäni. Kaksi miestä lavalla kaksi tuntia, esittäen kymmeniä eri roolihahmoja vain takkia vaihtamalla. Siinä olisi poliitikoillakin oppimista. Nauroin niin kippurassa välillä, että olin pudota tuolilta. 

Kyseinen komedia on irlantilaista perää, Marie Jonesin kirjoittama, mutta kaksikko Martti Suosalo (Charlie Conlon) ja Mika Nuojua (Jake Quinn) Pentti Kotkaniemen ohjaamana ovat kyllä muokanneet siitä ihan oman ja uuden shown. Kerry-aksentin sijaan he käyttivät Savon ja Turun murretta ja ilmeisesti matkivat joitain tunnettuja staroja Suomessa, koska yleisö hörähteli. Yksi roolihahmoista oli kaksiosainen lehmä (etu- ja takapää tietysti, hölmö), toinen taas esitti solakkaa naisnäyttelijää jonka venyttelevä diktio eli ääntämys oli vertaansa vailla. Entäs sitten se henkivartija! Uh huh, ihan mahaa koski nauramisesta. Huippukoomikon tunnistaa siitä, ettei hänen enää tarvitse kuin niiskahtaa, ja katsomo ulvoo. 

Kiviä taskussa -komedian keskiössä on itse asiassa tragedia autioituvalla maaseudulla, ja koko tarina parodioi amerikkalaisten tapaa esittää Irlantia ja filmimaailman hulluutta yleensäkin. En tiedä, menivätkö kaikki vitsit perille suomalaisyleisöön, minä ainakin tunnuin hihittelevän välillä eri paikoissa kuin muut. Ainoa kritisismi ehkä vitsien roisiudesta: Irlannissa ei kaksimielisiä vitsejä ihan niin revitellä vieläkään teatterissa. Epäilen kauhiasti, ettei miehen erektiota myöskään voisi esitellä irlantilaisella näyttämöllä, mutta mistäs sitä tietää nykyään. Mieleni tekisi nähdä näytelmä irkkujen esittämänä! Trailereista päätellen se on enemmän draamaa kuin komediaa, ja  näyttelijät ovat liian nuoria näyttelemään pettymistä elämään, liian siloisia. Kirkkorituaalit messussa eivät myöskään sanoisi mitään suomalaisyleisölle, joten se kohtaus oli muunnettu ruumiinvalvojaisiksi. 

Suomalaiset siis voittivat kerrankin irkut huumorin lajissa! Näytteleminen oli ehkä slapstick-tyyliä ja farssia, mutta minä en ole nähnyt sen vertaista ilottelua ja ilmeilyä missään. Aivan loistosuoritus molemmilta! Pelkästään autoajelu turvesuolle kuoppaisella tiellä – Irlanninkävijät tunnistavat lajin – oli surrealistinen. Kaksi näyttelijää esitti sekä etupenkillä istuvia vanhoja äijiä että takapenkin nuorempia filmiavustajia, jotka siis juttelivat keskenään. 

Illan päätteeksi katsomo nousi jaloilleen ja antoi raikuvat aplodit kaikille hahmoille, joiden tietysti piti palata pokkaamaan, saman kahden näyttelijän pyörähtäessä vain ympäri. Myös lehmä ja koira tulivat kumartamaan. En tiedä, mitä tuollainen suoritus ihmiseltä vaatii, vaikka – tai varsinkin – kun show on pyörinyt loppuunmyytynä jo 17 vuotta! Riemullista se oli katsojan kannalta, enkä lopulta harmitellut lainkaan ostamaani lippua. Suosittelen! 

Olisin vain niin mielelläni jakanut illan jonkun kanssa. Lähiomainen olisi turhautunut, kun ei olisi ymmärtänyt sanaakaan repliikeistä, eikä niitä olisi ehtinyt tulkata. Päädyin juomaan vakiosiiderini yksin karaokeluolassa, mikä oli vähän surkea loppu illalle. Sanotaanko, että minä ja karaoke emme ole ystäviä. Kotimatkalle yöjunalle lähdin kuitenkin edelleen hymysuin, välilllä hihitellen. Sitä se komedia tekee! 

Linkki kuusi vuotta sitten kirjoitettuun arvosteluun (pahoittelen mainosten paljoutta): https://www.apu.fi/artikkelit/taalta-ikuisuuteen 

Trailereita löytyy Youtubesta, mm tämä: https://www.youtube.com/watch?v=fNIdMusFEdI