Identiteettiä etsimässä

Näin filosofisesti ei pitäisi rasittaa kesäaivoja. Nyt relataan, vapaudutaan, vaihdetaan maisemia, päästään irti arjesta. Mutta kun se on kiertänyt mielessä jo vuosia. Missä selkkaukset, kiistat ja sodat kulminoituvat? Sekä suvaitsemattomuudessa että identiteetin etsimisessä. Kun ihminen alkaa kysyä, kuka minä olen, alkaa tapahtua. Yksilötasolla se ravisuttaa arvoja ja minäkuvaa.

Ulkosuomalaisen identiteetti on aina poikkeava. Kotimaassa kehkeytynyt identiteetti ei säily uudessa kulttuurissa: kukaan ei tiedä kuka olet, harvoin myöskään mistä tulet. Kun käy lomilla Suomessa, tajuaa, että identiteetti on jo aikoja sitten vaihtunut vastaamaan toista kulttuuria. Pyytää anteeksi kun joku tönäisee, huomaamattaan puhuttelee ja tervehtii tuntemattomia, töppäilee julkisissa liikennevälineissä, ihastelee ruokakaupan tuotevalikoimaa ja unohtaa punnita vihannekset. Suomalainen jurous, jähmeys ja säännönmukaisuus tuntuu oudolta, small talkia ei löydy. Suomalaisten ärsytyksen aiheet naurattavat. Lentokentällä suomalaiset tunnistaa aina kilteistä ja hiljaisista jonoista, jotka muodostuvat jo kauan ennen kuin tiskillä on edes vastaanottovirkailijoita. Identiteetti on yhtaikaa tuttu ja vieras. Kuulun tänne enkä kuitenkaan kuulu.

Tämä ei ole juurikaan muuttunut sen jälkeen kun olen palannut Suomeen, kohta jo kaksi vuotta sitten. Tunnen itseni erilaiseksi. Ehkä se on ollut identiteettini aina, paikasta ja ajasta riippumatta: en kuulu mihinkään. Silti ulkomailla suurin suruni oli juuri muukalaisuuden tunne. Ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaipasin kotiseutuni ja sukuni historiaa ja maisemia. Liityin jokaikiseen kotiseutuni Facebook-ryhmään ja pohdin muiden mukana, missä olikaan se lippakioski joskus 1970-luvulla. Älytöntä. Soitin yksin ollessani suomalaista iskelmämusiikkia ja kyynelehdin. Naurettavaa. 

Heli Laaksonen: Toivomuslavuaari

Identiteetti pohdituttaa edelleen, kun olen nyt juuri täällä minne olen aina kaivannut. Koti-ikävä on helpottanut, vaikka osittain tajuan sen johtuneen menneen kaipuusta, menneen, jota ei saa takaisin. Paluumuuttajana huomaa aina uudestaan, miten erilaista elämää on viettänyt. Eikä se edes kiinnosta ketään! Ehkä en itsekään olisi niin kiinnostunut jostain maasta, jossa en ole koskaan käynyt ja josta en tiedä mitään. Näin se vain on. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Suvun ikävä on myös asettunut luonnolliseen kokoonsa, kun saa tavata useammin sukulaisia ja suvaitsevaisuus joutuu koetukselle. Sukulaiset ovat niitä ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä on vahva side lapsuudesta. Lapsuuden roolit perheessä loksahtavat ääneti paikoilleen, kun olemme yhdessä. Ihmisen perusluonne ei niin vain muutu. Minä olin siskossarjan viides, ja opin, että jos vain istuu hiljaa nurkassa ja seuraa tapahtumia, asiat yleensä järjestyvät. Johtajahahmoksi ei sisarussarjan häntäpäästä nousta. Tästä lienee tieteellistä näyttöäkin, vain esikoisista on vastuuseen. Se on minun selitykseni, ja siitä pidän lujasti kiinni. Sitäpaitsi jos kaikki olisivat vastuullisia johtohahmoja, kuka heitä kuuntelisi?

Nuorena 1970-luvulla etsin eri ryhmistä kiihkeästi identiteettiä, samastumista. Silloin sanottiin epämääräisesti, että etsittiin Totuutta. Poliittisesti olisi ollut tarjolla taistolaisuutta tai kokoomusnuoria, hippiaatteesta oli vielä laimeita maininkeja jäljellä, luonnonsuojelu nosti päätään. Oli kulttia ja uskontoa jos jonkinlaista. Nyt on vaikea edes käsittää, miten rajoittunut maailma nuorella kuitenkin oli silloin. Internetistä ja sen suomista ryhmistä ja kontakteista ei voinut edes haaveilla. Minä keräsin ulkomaalaisia kirjekavereita avartaakseni maailmaani, opettelin kieliä. Kirjastosta saattoi bongata suttuisesti painettuja lehtiä, joista löysi vaihtoehtoisia elämäntapoja ja kansalaisopiston kursseja. Olen aina ollut hyvä informaation etsijä ja jakaja, kirjastonhoitaja minusta piti tullakin. Pääsykokeen kirjat olivat kuitenkin niin puuduttavia, että hylkäsin tämän uran, vaikka se olisi sopinut minulle mainiosti. Havittelin sitten kirjoittajan identiteettiä, osallistuin kilpailuihin, hain palautetta.

Nuoruuden omakuva

Mihinkään joukkoon en kuitenkaan voinut liittyä, en uskonut minkään ryhmän antavan vapautta ajatella omin aivoin. Vapaus oli liian kallis hinta yhteenkuuluvaisuuden lämmöstä ja aatteen hehkutuksesta. Ehkä olin liian jyrkkä suvaitsija? Aina piti olla varaa muuttaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Sivustakatsojan vapaus. Takaovi Totuudesta.


Ulkomaille lähtö katkaisi kaiken kuin veitsellä leikaten. Olin ei-kukaan ei-mistään, ulkomaalainen. Juurettomuus koski ja podin kovaa koti-ikävää kaikkien seikkailujen keskelläkin. Asuin välillä tropiikissa ja etsin osoitekirjastani vielä jotakuta, jolle en olisi jo kirjoittanut pitkiä kirjeitä. Kotimaasta tulleet kirjeet luin kyynelverhon läpi, sietämättömän ikävän vallassa. Juhannus ja jouluaatto olivat pahimmat. Nyt tajuan, että olin aivan liian nuori ja epäitsenäinen sellaiseen maailman mullistukseen. Kaipa havittelin jotain maailmanmatkaajan identiteettiäkin, kokeneemman puolison vanavedessä. Siinä se oma identiteetti sitten hukkuikin.

Petra Heikkilä: Lady Lumi

Long story short, kuten Irlannissa sanottaisiin. Identiteetti pienten lasten äitinä vaihtui ajan kanssa aikuiseksi ihmiseksi, kun hormonimyrsky laantui. Muistin vähitellen, kuka olin joskus ollut. Tuijotin epäuskoisena kandin papereita, jotka löytyivät pahvilaatikosta. Löysin vanhat harrastukset ja palasin työelämään. Internet räjäytti eristyneisyyden. 

Heli Laaksonen: Ruusu-Marian bouduaarissa

Kirjoittaminen äidinkielellä auttoi palauttamaan minuuden. Tiedän, että on ulkosuomalaisia, joille tämä ei ole tärkeää, toinen kieli on nyt se jolla voi ilmaista kaiken. Minulle englanti ei koskaan ei ole tullut selkäytimestä, vaikka se on edelleen päivittäinen puhekieleni lähiomaisen kanssa. Englanniksi koen matkivani ilmaisuja, kun taas suomeksi ne tulevat vaivoitta. Olen myös epävarmempi oikeinkirjoituksen suhteen vieraalla kielellä.

Jos minulla jokin lisäidentiteetti on, niin kyllä se on irlantilaisuus. Se on tuttua ja rakasta. Ei Irlantiin ole ikävä, mutta se on toinen kotimaani aina. Seuraan Irlannin uutisia netistä ja blogeista. Se on ainoa kulttuuri, jonka voin sanoa tuntevani. Irlannin ongelmat ja koettelemukset koskettavat, ja aikuisten lasteni elämää seuraan äidin sydämellä. Kun Irlannista kuuluu hyvää, paisun ylpeydestä.

Suvaitsevaisuus lienee erilaisuuden sietämistä. Jos kuulumme vain yhteen, tarkasti rajattuun ryhmään ja omaamme vain yhden identiteetin, sen vaikeampi meidän on sietää erilaisuutta. Meillä kameleonteilla on tapana sulautua ympäristöömme.

Eino Viikilä: Karattiin hoitokodista

P.S. Jutun kuvat (paitsi Omakuva) Iittalan Naivistisesta näyttelystä, Uskalla iloita! 25.8. 2019 asti. 

Elina Vessosen innoittava essee identiteetin ja suvaisevaisuuden vastavoimista yhteiskunnassa löytyy tästä.

Luopumisen tuska

Kevät tulee Suomessa yhtäkkiä, tuskallisen pitkän odottelun jälkeen. Olimme jo täysin kyllästyneitä valkoiseen ja mustaan. Yritin selittää lähiomaiselle, että tippuvat räystäät ja lisääntyvä valo ON Suomen kevättä, mutta hän vain kuiskasi masentuneena, että tämä lumi ei enää ole kivaa. Sitten tulee lämpöaalto, lumi kutistuu kihisten mättäiltä ja nurmelta, kunnes sitä on enää kuusimetsien synkimmissä varjoissa - ja meidän takapihalla, jossa yks kaks vyöryneet kattolumet jähmettyivät ikijäätiköksi. Rikoin raivoissani tuon napajäätikön viimein rautalapiolla, kun kukkia alkoi jo ilmaantua oljenväriselle nurmelle. 

Kaikki tapahtuu sitten pikavauhtia: juuri kun olet bongannut tienpölystä ekat leskenlehdet, naama aurinkoa päin niin kukalla kuin ihmiselläkin, tulevat vuokot, tulppaanit, pinkit kirsikkapuut ja vihdoin omenankukat kuin lumisade. Kevät tulee liian nopeasti, hiirenkorvat venyvät kunnon lehdiksi ja vehreästä harsosta tulee vain sitä keskivihreää lehtimetsää. Haluaisi pysäyttää ajan. 

Ilmassa lentää koko ajan jotain: keltaista siitepölysavua kuusista, hahtuvia ties mistä puusta kuin linnun höyheniä, koivun siemeniä, terälehtiä. Nenäonteloni ovat olleet tukossa jo vapusta, näinkö allerginen olen omalle maalleni?

Ensimmäinen uinti kuuman mökkisaunan jälkeen, kuin olisi kuoriutunut talvinahastaan: talviturkkihan siinä vajosi pohjaan, vanhan orvaskeden paino. Kuikan uikutus, kurjet yli pään, lokit, en kestä! Oikeastaan en kestä Suomen kevättä. Se on liian raju, nopea, menee livahtaa käsistä kuin koko elämä, saa aikaan pakahdusta ja kaipuuta, minne, kun ei itsekään tiedä. Kaipasin jotakuta ja jonnekin, jo nuorena keväisin, eikä edes se rakastettu vierellä riittänyt. Ehkä silloin aavisti tiedosta julmimman: mikään ei kestä ikuisesti, et saa pitää mitään, elämä on pelkkää luopumista. On vain tämä hetki, ja sekin on kohta ohi. 

Sillä eikö elämä ole pelkkää luopumista? Synnytät lapsen ja luovutat sen elämälle, omilleen. Tapaat rakastetun, ja menetät hänet. Luot kodin, josta joudut kuitenkin joskus luopumaan. Pidät huolta vanhenevista sukulaisista ja katselet heidän vaipumistaan tuolle puolen. Ystävät ja tutut katoavat yksi toisensa jälkeen. Oma terveys ja voimat kutistuvat, vaikka taistelet vastaan kaikin keinoin. Luovut maisemista, rakkaista taloista, lapsuuden paikoista. 

Eeva Kilpi oivalsi Kuolinsiivous-kirjassaan: vain vuodenajat tulevat aina takaisin, mikään muu ei palaa, mikään muu ei ole varmaa. Ilmastonmuutos saattaa vielä viedä tämänkin meiltä.

Onko ihme, että vanhukset saavat muistisairauksia, kun mikään ei enää ole kuin ennen? Itsekin kuljen joskus typertyneenä Helsingissä - miehiä pyyhältää ohi sähköpotkulaudalla seisten salkku kädessä, junassa nainen pajattaa itsekseen työasioita ohueen mikkiin, joka kaiketi on yhteydessä johonkin tärkeään. Kirjastossa nuoret istuvat tietokone sylissään, ei kirja. Pienet koneet nielaisevat kortteja, piipittävät bussilippuja, laskuttavat maitotölkistä, jota näytät niille. Ääni hississä kertoo, mihin olet menossa: kulkusuunta alas. 

Tuttua on oikeastaan enää ihminen, jonka muistat nuoruudestasi. Syntyy hetken yhteys, kun jaatte muistoja ja tarinoita yhteisistä tuttavista, kädet jotka pitelevät kahvikuppia, tutut silmät jotka yhä tunnistat vanhenevista kasvoista. Omatkin kasvot alkavat vääristyä, äitihän se peilistä nykyään katsoo. Odotan kauhulla päivää, jolloin törmään kokopeilissä omaan Hilja-mummuuni.

Sitä ennen on kuolemattomuuden hetkiä: taide-elämyksiä Ellen Thesleffin ja Pawel Althamerin omakuvien äärellä, sukelluksia kirjallisuuteen, järkytystä dokkareita katsoessa unettomina öinä, oivalluksia kirjailijoiden haastatteluja seuratessa. Elämää isompia asioita, jolloin kaiken menetetyn sijaan saa jotain, mittaamatonta.  

Arkisemmin - tämän kevään saavutuksia: omakustanne runokokoelma lähiomaisen valokuvilla, ja vielä ammattimaisempi novelliantologia kirjoittajaryhmän kanssa. Jälkimmäistä juhlittiin kuohuvalla ja pienillä julkkareilla Töölön kirjastossa. Olen nyt painetun sanan kirjoittaja! 

Oli ilo olla osa niin osaavaa, kannustavaa, huumorintajuista, pohtivaa ryhmää. Toivottavasti jatkamme syksyllä! Tästä en haluaisi luopua.

Otin myös osaa ulkosuomalaisten antologiaan runoilla ja yhdellä novellilla. Siitä kuulemme vielä myöhemmin.

Kuolemattomia novelleja kokoelmasta 

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä on 

tarjolla tästä linkistä. Myös sähköisessä 

muodossa e-kirjana. 

P.S. Blogin kaikki kuvat tällä kertaa lähiomaisen. 

Pahoittelut blogin layoutista, rivit menivät miten sattuu, 

rivivälejä näyttää olevan mahdoton korjata näillä 

blogityökaluilla. Saatte olla kiitollisia etten julkaissut 

vahingossa mustaa tekstiä 

mustalla pohjalla! 

Valveilla Venetsiassa

Sateellakin riittää turisteja.

Kolmas kerta toden sanoo. 

Eli kolmas visiitti tähän uniikkiin, kaoottiseen ja kauniiseen kaupunkiin, jonka väkiluku on pienempi kuin Hämeenlinnan. 

Turismi paisuttaa sen kaksinkertaiseksi joka päivä - ja tämä on siis keskiarvo! Kesäkausina mahtaa olla tukalaa käydä täällä, saati asua. Minua massat ahdistavat, ei pääse liikkumaan, ihmiset tönivät ja tallovat varpaille. San Marcossa ja Realton sillan liepeillä tulee tukehduttava angsti: liikaa ihmisiä. Koin sen aikoinaan myös Lontoossa asuessani. Täällä siitä pääsee suuntaamalla pois keskustasta: jo Arsenalessa oli tyhjiä katuja, joissa näkyi pyykkipäivän liputus ja normaalia arkea.

Pari ensimmäistä päivää oli hurmosta, kuten lomalla aina.

Ensimmäiseksi kävimme Guggenheimissa moikkaamassa tuttuja taideteoksia. Tämä veistos toi erityisesti naisille hymyn huuleen.

Matkalla törmäsimme Barbara Luisin upeaan valokuvanäyttelyyn ihan sattumalta. Valokuvaaja oli itse paikalla ja vaihtoi ajatuksia kuvistaan kanssamme. 

Aukiolla meidän ikäinen pariskunta näkyi pohtivan, mennäkö sisälle galleriaan, ja me yllyttämään. He taas neuvoivat, että meidän pitää ehdottomasti käydä Giudeccossa katsomassa Letizia Battaglian näyttely. Tällaiset mikrokohtaamiset piristävät kummasti: löytyy yhteys samanmielisiin, vaikka vain viideksi ohikiitäväksi minuutiksi.

Toisena iltana menimme konserttiin, joka jätti meidät euforiseen tilaan: Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja Paganinia. Vanhan kirkon akustiikka oli upea, yleisö keskittyi kuuntelemiseen, eikä kukaan heilutellut kännyköitä edessämme. Viimeinen osuus oli niin uskomattoman loistava suoritus, että itkin ja haukoin henkeä samaan aikaan. Ei ihme, että sanotaan Paganinin olleen salaliitossa itse paholaisen kanssa: ei tuollaista tavallinen kuolevainen voi säveltää, ja minulla on epäilykseni näistä soittajistakin. 

Onneksi, onneksi olimme euforisessa tilassa konsertin jälkeen, sillä kotimatka hotelliin oli koetteleva. Alkuillasta olimme kuulleet tulvasireenin varoituksen. Menimme konserttiin sateessa, ja palatessa ymmärsimme, mitä varten kaduille oli aseteltu ikäänkuin matalia toripöytiä. Ne olivat pitkospuita tulvaa varten. Korkea nousuvesi ja rankkasade on paha yhdistelmä laguuniin rakennetulle kaupungille. Vesi nousee kanaaleissa ja maanalaisissa käytävissä kaduille asti. Muutamassa liikkeessä stoalaisen tyynet kauppiaat pumppasivat vettä ulos.

Meillä oli ihan hauskaa siihen asti, kunnes pitkospuut loppuivat, ja tajusimme, että hotelliin pääsi vain kahlaamalla. Olen ehkä maininnut, että lähiomainen ei osaa uida, ja inhoaa yli kaiken kylmää vettä. Ei auttanut kuin riisua sukat ja kengät ja rullata lahkeet polviin. Vesi oli jäistä ja katu liukas, mutta hotelliin päästiin, ja kuumaan suihkuun! Tuli kiitollisuus, ettei tämä sattunut edellisillalle, kun matkaväsymyksestä tokkurassa etsimme hotellia iltamyöhään, laukkuja raahaten! Olisin varmaan vain ulvonut.

Sää on ollut sanalla sanoen kaamea. Aikaisemmilla huhtikuisilla visiiteillä aurinko paistoi tai ainakin oli lämmintä, nyt on ollut niin kylmää ja kosteankoleaa, että vilustuin. Lämpötilojen pitäisi olla +12-16 luokkaa, mutta kosteus ja sade menee luihin. Lähdimme Suomen +8 asteesta, eikä ollut ollenkaan näin kylmä! 

Taide sen sijaan on lämmittänyt sydäntä. 

Vaporetto eli vesibussi

Ajoimme vaporetolla (=kirjaimellisesti höyrylaiva, vaikka ne nykyään puksuttavatkin dieselillä) Giudeccon saarelle, jossa katsastimme Letitzia Battaglian upean valokuvanäyttelyn. Dokkari hänen rohkeasta elämästään auttoi ymmärtämään kuvien taustan ja sai meidät molemmat kyyneliin. 

Battaglia kuvasi Sisilian köyhiä ja mielisairaita, romaneja, mafian rikospaikkoja, kyläjuhlia, lapsia ja naisia. Minua yllättivät mustavalkoisten kuvien vuosiluvut: niin köyhää Palermossa vielä 1980-luvullakin! En tiedä, onko Mia Kankimäki jo kirjoittanut Letitziasta, mutta tämä todella on nainen, jota ajattelen öisin! Ihailtavaa rohkeutta ja viisautta. Myös Elena Ferranten Napoli-kirjasarja tuli mieleen näistä kuvista.

Päätimme jättää listalta Accademia-museon. Kirkkotaide ei enää jaksa kiinnostaa. Olin nähnyt mainoksen kansainvälisen modernin taiteen näyttelyyn ja vihdoin saimme pähkäillyksi, miten sinne pääsee. Venetsiaa kiertävistä vaporetoista nimittäin toiset kiertävät myötä-, toiset vastapäivään, ja jotkut poikkeavat läheisille saarille. Celestiaan pääsi puolessa tunnissa lyhintä tietä San Marcosta. 

Tämä näyttely on Venetsian pohjoispuolen valtavissa, tyhjiksi jääneissä laivanrakennushalleissa. Sinne olisi mahtunut toiset kolme tai neljä näyttelyä! Hienoja installaatioita, maalauksia ja valokuvia. Osa kylläkin sitä 'konseptitaidetta', jossa idea on loistava, mutta toteutus huono, osa taas vaikuttavaa, teknisestikin mestarillista taidetta. Kun tarkastelimme varovasti illuusio-sokkeloa, nuori näyttelyopas tuli näyttämään, että installaatioon sai mennä sisälle kävelemään!

Yu Kato (Japan): Vague lines without you

Hänen innostuksensa oli tarttuvaa, ja mieleen tuli, miten usein saa enemmän näyttelystä irti, kun joku opas viitsii tulla juttelemaan. Lähtiessä kiitimme respan toista nuorta opasta, ja hän kysyi, halusimmeko kahvit. Totta kai, olin siinä vaiheessa nimittäin jo aivan kohmeessa. Juttelimme taiteesta, ja mainitsimme Battaglian. Kävi ilmi, että opas oli itsekin sisilialainen, ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun korruptiosta, EU-rahoituksesta, maahanmuuttajista ja köyhyydestä.

Gondola-suma

Venetsiassa on aina ollut maahanmuuttajia, ja nykyäänkin näkee palvelualalla ihmisiä joka maailmankolkalta. Kaikkia kieliä kuulee, ja puhutaan, ja Milanon äärioikeistokokous tuntuu täällä pahalta unelta. Ehkä Venetsia on kupla, poikkeus. Massaturismi on sille suurempi uhka kuin maahanmuutto, niin vaurautta kuin turismi tuokin. 

Minua hämmästytti paikallisten kärsivällisyys töykeiden ja kovaäänisten turistilaumojen kanssa. Monet tuntuvat matkustavan tänne kuin Disneylandiin, ajattelematta, että täällä sentään asuu vielä paikallisiakin, joiden pitää matkustaa töihin, viedä lapsia kouluun, lääkärille, käydä kaupassa ja kenties viettää vapaa-aikaakin jossain. En ihmettele, että väestö vähenee Venetsiassa. Aika näyttää, kumpi voittaa, rahanahneus vai paikallisten halu pitää kaupunki asuttavana. Venetsia on sietänyt monta vallanvaihtoa, kulkutautiepidemiaa, sääolojen vaihtelua. Olisi surkeaa, jos massaturismi ja jättiristeilijät pilaisivat tämän uniikin paikan.

Luin mielenkiintoisesta kansalaisliikkeestä nimeltä Occupy Venice: paikalliset ottavat hylättyjä taloja käyttöönsä, kun vuokrat ovat taivaissa ja asunnot muutetaan Air B&B:ksi ja hotelleiksi. (He käyttävät muuten Venetsia Biennaalien rakennusjätettä korjatessaan hylättyjä asuntoja. Usein mietin, mihin kaikki päätyy, kun iso taidenäyttely puretaan, kierrätetäänkö sitä?) Tulee eittämättä mieleen eräs toinen turistikaupunki, jossa asunnot alkavat olla tavallisten ihmisten tavoittamattomissa. Dublinissa talonvaltausta on myös yritetty.

Viimeisenä päivänä ehdimme vielä koluta Ca' Pesaron taidemuseon, jossa oli hämmästyttävä kokoelma ikivanhaa japanilaista ja kiinalaista taidetta ja esinekulttuuria - modernin eurooppalaisen taiteen lisäksi. Chester Beatty Library Dublinissa kalpeni tämän kokoelman rinnalla. Tässä museossa oli jotenkin vanhanaikainen fiilis, valtava määrä esineitä lasivitriineissä, vähemmän selityksiä. 

Aika ei merkinnyt mitään, kun näitä mestariteoksia luotiin. 

Netsuket esimerkiksi ovat aivan miniatyyrikokoisia.

Netsuken koko on siis jotain sentin pari luokkaa.

Shakki, joka keksittiin Intiassa, löysi tiensä Japaniin ja pelinappuloista tuli norsunluisia taideteoksia. 

Mitä menettäisimmekään, jos keskittyisimme vain eurooppalaiseen, 'kristilliseen' kulttuuriin! Vuosituhansia  vanha sivistys oli olemassa meitä ennen.

Battaglia sanoi, että me olemme häviäjien puolella, olemme aina olleet, mutta luovuttaa ei voi. Maailmassa jylläävät nyt pahat voimat, rajoja yritetään sulkea, sulkeutua omaan kapoiseen identiteettiin, suojautumaan muilta kulttuureilta. Miten heikko on oma identiteetti ja kulttuuri, jos se tuntee uhkaa muiden edessä? Ikään kuin oman historian vaaliminen olisi ristiriidassa muiden vaikutteiden kanssa. Gallen-Kallelat ja Sibeliukset eivät olisi mitä ovat, ilman vaikutteita ja matkustelua muualla. Kirjallisuutta pitää avata, ei sulkea yli rajojen. Musiikki näivettyy, jos se ei saa uusia tuulia. Taide nimenomaan saattaa olla se väline, jonka avulla ymmärtää tätä planeettaa ja ihmisyyttä.

Eli maailman kulttuureista rikastuneena kohti vaalivalvojaisia. Nämä ovat tärkeät vaalit Suomessa. 

P: S. Edellisestä Venetsian-matkastamme on jo pari vuotta, tässä siitä blogi matkavinkkeineen. 

Uusia ja vanhoja vesivossikoita Grand Canalissa. Autoja täällä ei näe, ei edes polkupyöriä.

Viisautta ja intohimoa

Ihan pakko purkaa tämä, vaikka se kuuluisi ehdottomasti päiväkirjaosastoon. En ole koskaan ollut hyvä syvimpien tuntojeni jakamisessa edes ystävieni tai rakkaimpieni kesken, perisyntini on ylpeys ja tyynen julkisivun ylläpito hinnalla millä hyvänsä. En tiedä mistä se johtuu, ehkä synnyin vetoketju suussa ja se on jumittunut pysyvästi. En halua jakaa ongelmia ja ikäviä ajatuksia, alemmuudentuntoja ja masennuksia. Olen aina etsinyt elämästä harmoniaa, älkääkä nyt naurako. Julkisuuden tai kunnian tavoittelu on minusta alentavaa ja turhaa, oli jo nuorena. Maallista mammonaa opin arvostamaan vasta kun sitä ei ollut eikä sitä saanut.

Minua vaivaa juuri nyt siis kateus. Ihan hillitön, pohjaton, kyyneleet silmiin tuova kateus nuorempia ihmisiä kohtaan. Ollapa 30-vuotias! Tai edes nelikymppinen. Voisi ehtiä vielä vaikka mitä. Kulutin parhaat, energisimmät vuoteni suurperheeni ja avioliittohelvetin parissa, kykenemättä tekemään mitään muuta. Kirjoittajana tyrehdyin kielenvaihdoksen myötä, kun en osannut ilmaista itseäni englanniksi. Elämässäni on vuosikymmen, jonka aikana syntyi tasan yksi päiväkirja, hajanaisia purkauksia ja huutoja. Sitä ennen syntyi ainakin yksi iso vihko vuodessa, joskus useampikin. Kirjoitin nuorena runoja ja tarinoita, yrittelin romaanejakin. Englanniksi olin aivan tukossa. En edes kuullut tai lukenut äidinkieltäni missään ennen internet-aikakautta. Kun vihdoin sain takaisin yhteyden nykysuomeen ja uskaltauduin kirjoittajakursseille, totesin, ettei äidinkieleni ollut mihinkään kadonnut, ruostunut vain. Kirjoitan todennäköisesti 1970-luvun suomea edelleenkin. Uudet ilmaisut tarttuvat minuun nihkeästi. Trendit eivät ole minua muokanneet.

Kuvataidetta aloin harrastaa vasta lähes nelikymppisenä, kun nuorin oppi kävelemään. Yhdessä varhaisimmasta öljyväritöistäni on hänen palleroinen jalanjälkensä, kun takanreunukselle kuivumaan nostettu maalaus putosi ja hän astui päälle. Aika oli kortilla mihinkään omaan.

Nyt tuntuu kuin aika ja elämä loppuisi kesken. 

Koko ajan pelkään jotain kaiken muuttavaa sairautta, omaa tai lähiomaisen. Tiedän, että se on järjetöntä, koskaan kun ei tiedä. Nuorena elämä jatkui loputtomiin, oikeastaan tylsästi. Vuosi oli niin pitkä aika, ettei sitä voinut edes kuvitella. Elämässäni oli kausia, jolloin en tiennyt, missä maanosassa asuisin seuraavana vuonna. Nyt tuntuu, että vaikka kävelytahti on hieman – siis hieman  – hidastunut, aika ja päivät vilistävät nopeutettuna niin että hämmästyy: taas on maaliskuu! Jälkikasvuni viettää pyöreitä päiviä, ja tuntuu kuin he ottaisivat minua kiinni. Kolmikymppisenä sain kolmannen lapseni, ja hän täytti nyt kolmekymmentä. Minun on ihan pakko olla häntä rutkasti vanhempi. Niin outoa on ajankulu, että kun nuorimman tyttären kanssa puhuimme keskimmäisen lähestyvistä kolmekymppisistä, hän kysyi: Äiti, missä sinä olit silloin? Laskin vuotta ja mietin, missähän minä olin ja mitä tein. Ai niin joo, olin synnyttämässä. Päivän naurut.

Itse asiassa aikaa on minulla nyt enemmän kuin koskaan. Pääsin pois turhauttavasta päivätyöstä pienelle varhaiseläkkeelle ja voin omistautua kirjoittamiselle, lukemiselle, piirtämiselle ja kulttuurille. Rahatilanne on tietty surkastunut, mutta se oli harkittu päätös. Ihminen tarvitsee aikaa, ei rahaa elämiseen. Silloin kun on töissä, on rahaa muttei aikaa.

Joillekin on onnistunut se, että tekee mieleistään työtä ja elää sillä. Jos kuulut tähän kategoriaan, kiitä onneasi – tai itseäsi hyvistä valinnoista. Tässä kohdin kateus sumentaa silmäni. Ehkä se on some-kateutta, toisten julkisivujen katselemisen aikaansaamaa angstia. Miksen minä? Sitten tulevat alemmuudentunto, vähättely, itsensä lyttääminen. Tiedänhän minä, että kateus on turhaa. Hätkähdyttävän usein olen kadehtinut jotakuta, tietämättä mitä julkisivun takana piilee, ja kuin kirouksena usein tälle ihmiselle on sitten tapahtunut jotain kauheaa. Niin että se siitä kadehtimisesta. Parasta, mitä kadehtiminen voi saada aikaan on se, että tekee elämälleen ja valinnoilleen jotain. Tässä iässä on vain aika loppumassa. Pitää elää kuin viimeistä päivää. Mitään ei kannata jättää sitku-periaatteella tulevaisuuteen.

Joskus elämä jatkuu ja jatkuu, ja terveys säilyy, ja järki päässä. Lempikirjailijani  Eeva Kilpi on nyt 91-vuotias. Hän on jo kertaalleen julkaissut Kuolinsiivous-nimisen kirjan, ja julkaisee edelleenkin lisää muistiinpanojaan, nyt Sinisen muistikirjan. Hän suri jo varhain vanhenemista, ja siitäkin on nyt monta vuosikymmentä! 

Lainaan Simopekka Virkkulan tekemää haastattelua 10.3.19 (se on vain Hämeen Sanomien tilaajille, en voi siis linkittää):

Eeva Kilpi oli 2000-luvun alussa vähän päälle seitsemänkymppinen, mutta jo tuskallisen tietoinen vanhuuden viheliäisyydestä.

“Vanhan mieli on väliin niin hauras että se tuntuu hajoavan kuin usva yöhön.”

Jyrkimmillään Kilpi julistaa vanhuuden olevan “järkyttävä kokemus”.

Toisinaan vanhuudelle heltiää muutama armollinenkin sana: ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa, ydin ei vanhene. Sitä paitsi ikä tuo “suurta sielullista runsautta”.

Miltä vanhuus tuntuu nyt, kun kokemusasiantuntijuutta on kertynyt yli viisitoista vuotta lisää? Merkitseekö ikä vitsausta vai viisastumista?

– Kunpa tietäisi! Mie en ole vielä kokonaan elänyt tätä elämää. Ties mitä voi tapahtua.

Näihin sanoihin on hyvä nojautua. Jos Eevakaan ei tiedä, ei pidä minunkaan murehtiman. Nuorempien kadehtiminen on vain hetkellistä vision sumenemista. 

Näin hän kirjoitti jo vuonna 2000 (Kootut runot 1972-2000):

Missä viivyt, seesteisyys?

Missä aikailet, tyyneys?

Kuinka kaipaankaan kaikkea sitä

mitä ikääntymisestä on luvattu ja kirjoitettu.

Vai eikö mitään siitä tulekaan

minun osakseni, oi Elämä?

Pelkkää viisautta ja intohimoa vain

hautaan saakka,

niinkö, oi Kohtalo?

Salli minun levähtää hetki

käsivarsillasi, oi Vanhuus,

ennen kuin kuolen.

Koukussa lukupiireihin

Kaltaiselleni introvertille lukutoukalle on lukupiirien löytäminen Suomessa ollut valtava ilo. Suomalaiset ovat lukevaa kansaa! Nyt olen kolmessa eri lukupiirissä, jotka ovat yhtä erilaisia kuin osanottajansakin. Yksi on vanhojen ystävien perustama, toinen liittyy hyväntekeväisyyteen, kolmas paikalliseen kirjastoon. Jos olet lukeva ihminen, suosittelen sukellusta tähän yhteisöön! Missä muualla voi jakaa lukemisen ilon ja samalla avautua monista kirjojen teemoista, pohtia elämää ja eri kulttuureja, jakaa ajatuksia? 

Anonyymi, n. v.1500, Hollanti (yksityiskohta). Jos helvetissäkin on kirjoja, sinne!

Olen aina lukenut yksin, nyt tapaan ensimmäistä kertaa muita lukevia ihmisiä. Mikä riemu! 

No, onhan minulla ollut kahden hengen lukupiirejä, vaikken tiennyt kutsua niitä sellaisiksi. Parhaan kaverini kanssa koulussa vaihdettiin jatkuvasti kirjoja ja keskusteltiin niistä. Eräs toinen ystävyys on kehkeytynyt nimenomaan kirjoista puhumisen ympärille. Kuten hän sanoi, kirjoja on nykyään niin paljon, että on hienoa kun joku tekee suosituksia, ettei tarvitse hukata aikaa tylsien lukemiseen. Meillä molemmilla on ulkosuomalaistausta, joten kummallakin on paljon tyhjiä, Saharan kokoisia aukkoja suomalaisessa nykykirjallisuudessa. 

On ollut hienoa kuroa kiinni välimatkaa menneeseen. Ymmärrän, etten koskaan voi jakaa Suomessa pysyneiden ystävieni kanssa 1980-luvun ja sen jälkeistä musiikkimaailmaa, suomalaista populäärimusaa, koska en sitä kuullut, eikä siitä vaan tule nostalgisia fiiliksiä 'niistä ajoista'. En tiedä kuka on Tuomari Nurmio, Pelle Miljoona, Edu Kettunen tai Eppu Normaali. Sen ajan kirjoja voin vielä etsiä ja lukea.

Mikä lukupiireissä sitten viehättää? Miksi riskeerata lukuhurmio ja kuulla jonkun toisen arvio lempikirjasta? Ihan vaan sen takia, että taas tajuaa, miten eri lailla kaikkea voi katsella ja kokea. Nähdä teksti toisen silmin, bongata yhteyksiä jotka itseltä jäivät huomaamatta, jopa antaa anteeksi toisen lyttäys, koska tajuaa, miksi juuri hän ei voi tykätä tästä kirjasta. Joku kiihtyy melkein raivoon, kun loppu ei tyydyttänytkään, toinen kohauttaa olkapäitä. Aina oppii kirjasta jotain uutta. Kirjojen kautta myös vaivihkaa tutustuu ihmisiin, kun teksti herättää laajempia pohdintoja elämästä.

Eräs tärkeä pointti lukupiireissä on se, että tulee luetuksi kirjoja, joihin ei luonnostaan tulisi edes tarttuneeksi. Joskus ne nappaavat, joskus taas ei. Yhtäkään kirjaa en vielä ole jättänyt kesken.

Kirjoittavana ihmisenä minulla on tietty salainen agendakin: miten kirja toimii? Mikä koukuttaa, mikä tylsistyttää, mikä jää hämäräksi? Minkälainen loppu tyydyttää? Onko liikaa henkilöitä, takaumia, poukkoileeko kertojaääni niin ettei pysy perässä, mikä sai lukijan nauramaan tai itkemään?

Käytännössä lukupiirin järkkääminen on helppoa. Pitää sopia kirjasta, valita seuraava päivämäärä ja paikka jossa tavata. Uutuuskirjoihin on kirjastossa jono, joten vanhemmat kirjat ovat helpommin saatavilla niin, että kaikki ehtivät lukea. Kirjan voi myös laittaa edelleen seuraavalle, kun on lukenut. Nettiantikvariaateista saa suomalaisia kirjoja tosi halvalla (ulkosuomalaiset huom!). Kirpparit notkuvat vanhoja ja uudempiakin kirjoja alle eurolla. Ja tosi tärkeä uutuuskirja kannattaa aina ostaa omaksi ja laittaa kiertämään. Ääni ja e-kirjoillakin on hyötynsä, vaikka itse pidän paperikirjan näppituntumasta. Minä kirjoitan aina jotain ylös juuri lukemastani kirjasta, koska muuten unohdan sen, enkä muista sanoa lukupiirissä.

Kirjapiirit tuppaavat olemaan naisten juttuja, en tiedä miksi. Kaksi lukupiireistäni kokoontuu vuorollaan jonkun kodissa. Yhdessä piirissä juodaan kahvit ja pullat ja maksetaan vitonen hyväntekeväisyyteen (Naisten pankki), toisessa on kirjan mukainen teema. Viimeksi kun luettiin japanilainen kirja, juotiin sakea ja syötiin sushia! Tähän lukupiiriin kuuluu myös päiväkirja, johon emäntä kirjoittaa raportin ja laittaa kuvia. Kolmas lukupiirini taas kokoontuu paikallisessa kirjastossa - ja sielläkin kahvitellaan. 

Mieti, onko sinun lähipiirissäsi tai työpaikallasi jo lukevia ihmisiä ja voisitko aloittaa lukupiirin? Ehtisikö työpaikalla pyhittää jonkun lounastunnin lukupiiriin? Entä voisiko paikallinen kirjasto toimia kokoontumispaikkana?

Ja jos mikään näistä ei vain toimi sinun elämäntilanteessasi juuri nyt, on netissä monta hienoa lukublogia, joihin voi kirjoittaa omia kommentteja jostain kirjasta ja saada suosituksia, mitä kannattaa lukea. Monet kirjabloggarit ovat todella hyviä kirjoittajia ja myös linkkaavat samaa kirjaa käsitteleviä muita blogeja. Jokaisella on oma lukukokemuksensa, ja joskus ne poikkeavat kovastikin toisistaan. Koskaan en kuitenkaan ole törmännyt vihapuheeseen, nimittelyyn tai toisen mollaamiseen. Päinvastoin, toisen näkemystä kunnioitetaan. 

Sitä se lukeminen ihmiselle tekee!

Kouluaikainen työ, omaprofiili, spray-maalattu

Hyvää Ystävänpäivää!  

Hyviksi havaitsemiani kirjablogeja:

https://kirsinbookclub.com/

https://luminenomena.blogspot.com/

http://luettuaelamaa.blogspot.com/

Nettiantikvariaatteja:

https://www.antikka.net/

https://www.antikvariaatti.net/

https://www.finlandiakirja.fi/

Viime aikojen lukuelämyksiä -  suomalaisia:

Enni Itäranta: Teemestarin kirja

Heidi Köngäs: Sandra

Anneli Kanto: Veriruusut

Olli Jalonen: Taivaanpallo

                     Miehiä ja ihmisiä

                     Poikakirja

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Miia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Muita:

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (My brilliant friend)

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (The Poisonous Bible)

Hiromi Kawakami: Sensein salkku