Valveilla Venetsiassa

Sateellakin riittää turisteja.

Kolmas kerta toden sanoo. 

Eli kolmas visiitti tähän uniikkiin, kaoottiseen ja kauniiseen kaupunkiin, jonka väkiluku on pienempi kuin Hämeenlinnan. 

Turismi paisuttaa sen kaksinkertaiseksi joka päivä - ja tämä on siis keskiarvo! Kesäkausina mahtaa olla tukalaa käydä täällä, saati asua. Minua massat ahdistavat, ei pääse liikkumaan, ihmiset tönivät ja tallovat varpaille. San Marcossa ja Realton sillan liepeillä tulee tukehduttava angsti: liikaa ihmisiä. Koin sen aikoinaan myös Lontoossa asuessani. Täällä siitä pääsee suuntaamalla pois keskustasta: jo Arsenalessa oli tyhjiä katuja, joissa näkyi pyykkipäivän liputus ja normaalia arkea.

Pari ensimmäistä päivää oli hurmosta, kuten lomalla aina.

Ensimmäiseksi kävimme Guggenheimissa moikkaamassa tuttuja taideteoksia. Tämä veistos toi erityisesti naisille hymyn huuleen.

Matkalla törmäsimme Barbara Luisin upeaan valokuvanäyttelyyn ihan sattumalta. Valokuvaaja oli itse paikalla ja vaihtoi ajatuksia kuvistaan kanssamme. 

Aukiolla meidän ikäinen pariskunta näkyi pohtivan, mennäkö sisälle galleriaan, ja me yllyttämään. He taas neuvoivat, että meidän pitää ehdottomasti käydä Giudeccossa katsomassa Letizia Battaglian näyttely. Tällaiset mikrokohtaamiset piristävät kummasti: löytyy yhteys samanmielisiin, vaikka vain viideksi ohikiitäväksi minuutiksi.

Toisena iltana menimme konserttiin, joka jätti meidät euforiseen tilaan: Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja Paganinia. Vanhan kirkon akustiikka oli upea, yleisö keskittyi kuuntelemiseen, eikä kukaan heilutellut kännyköitä edessämme. Viimeinen osuus oli niin uskomattoman loistava suoritus, että itkin ja haukoin henkeä samaan aikaan. Ei ihme, että sanotaan Paganinin olleen salaliitossa itse paholaisen kanssa: ei tuollaista tavallinen kuolevainen voi säveltää, ja minulla on epäilykseni näistä soittajistakin. 

Onneksi, onneksi olimme euforisessa tilassa konsertin jälkeen, sillä kotimatka hotelliin oli koetteleva. Alkuillasta olimme kuulleet tulvasireenin varoituksen. Menimme konserttiin sateessa, ja palatessa ymmärsimme, mitä varten kaduille oli aseteltu ikäänkuin matalia toripöytiä. Ne olivat pitkospuita tulvaa varten. Korkea nousuvesi ja rankkasade on paha yhdistelmä laguuniin rakennetulle kaupungille. Vesi nousee kanaaleissa ja maanalaisissa käytävissä kaduille asti. Muutamassa liikkeessä stoalaisen tyynet kauppiaat pumppasivat vettä ulos.

Meillä oli ihan hauskaa siihen asti, kunnes pitkospuut loppuivat, ja tajusimme, että hotelliin pääsi vain kahlaamalla. Olen ehkä maininnut, että lähiomainen ei osaa uida, ja inhoaa yli kaiken kylmää vettä. Ei auttanut kuin riisua sukat ja kengät ja rullata lahkeet polviin. Vesi oli jäistä ja katu liukas, mutta hotelliin päästiin, ja kuumaan suihkuun! Tuli kiitollisuus, ettei tämä sattunut edellisillalle, kun matkaväsymyksestä tokkurassa etsimme hotellia iltamyöhään, laukkuja raahaten! Olisin varmaan vain ulvonut.

Sää on ollut sanalla sanoen kaamea. Aikaisemmilla huhtikuisilla visiiteillä aurinko paistoi tai ainakin oli lämmintä, nyt on ollut niin kylmää ja kosteankoleaa, että vilustuin. Lämpötilojen pitäisi olla +12-16 luokkaa, mutta kosteus ja sade menee luihin. Lähdimme Suomen +8 asteesta, eikä ollut ollenkaan näin kylmä! 

Taide sen sijaan on lämmittänyt sydäntä. 

Vaporetto eli vesibussi

Ajoimme vaporetolla (=kirjaimellisesti höyrylaiva, vaikka ne nykyään puksuttavatkin dieselillä) Giudeccon saarelle, jossa katsastimme Letitzia Battaglian upean valokuvanäyttelyn. Dokkari hänen rohkeasta elämästään auttoi ymmärtämään kuvien taustan ja sai meidät molemmat kyyneliin. 

Battaglia kuvasi Sisilian köyhiä ja mielisairaita, romaneja, mafian rikospaikkoja, kyläjuhlia, lapsia ja naisia. Minua yllättivät mustavalkoisten kuvien vuosiluvut: niin köyhää Palermossa vielä 1980-luvullakin! En tiedä, onko Mia Kankimäki jo kirjoittanut Letitziasta, mutta tämä todella on nainen, jota ajattelen öisin! Ihailtavaa rohkeutta ja viisautta. Myös Elena Ferranten Napoli-kirjasarja tuli mieleen näistä kuvista.

Päätimme jättää listalta Accademia-museon. Kirkkotaide ei enää jaksa kiinnostaa. Olin nähnyt mainoksen kansainvälisen modernin taiteen näyttelyyn ja vihdoin saimme pähkäillyksi, miten sinne pääsee. Venetsiaa kiertävistä vaporetoista nimittäin toiset kiertävät myötä-, toiset vastapäivään, ja jotkut poikkeavat läheisille saarille. Celestiaan pääsi puolessa tunnissa lyhintä tietä San Marcosta. 

Tämä näyttely on Venetsian pohjoispuolen valtavissa, tyhjiksi jääneissä laivanrakennushalleissa. Sinne olisi mahtunut toiset kolme tai neljä näyttelyä! Hienoja installaatioita, maalauksia ja valokuvia. Osa kylläkin sitä 'konseptitaidetta', jossa idea on loistava, mutta toteutus huono, osa taas vaikuttavaa, teknisestikin mestarillista taidetta. Kun tarkastelimme varovasti illuusio-sokkeloa, nuori näyttelyopas tuli näyttämään, että installaatioon sai mennä sisälle kävelemään!

Yu Kato (Japan): Vague lines without you

Hänen innostuksensa oli tarttuvaa, ja mieleen tuli, miten usein saa enemmän näyttelystä irti, kun joku opas viitsii tulla juttelemaan. Lähtiessä kiitimme respan toista nuorta opasta, ja hän kysyi, halusimmeko kahvit. Totta kai, olin siinä vaiheessa nimittäin jo aivan kohmeessa. Juttelimme taiteesta, ja mainitsimme Battaglian. Kävi ilmi, että opas oli itsekin sisilialainen, ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun korruptiosta, EU-rahoituksesta, maahanmuuttajista ja köyhyydestä.

Gondola-suma

Venetsiassa on aina ollut maahanmuuttajia, ja nykyäänkin näkee palvelualalla ihmisiä joka maailmankolkalta. Kaikkia kieliä kuulee, ja puhutaan, ja Milanon äärioikeistokokous tuntuu täällä pahalta unelta. Ehkä Venetsia on kupla, poikkeus. Massaturismi on sille suurempi uhka kuin maahanmuutto, niin vaurautta kuin turismi tuokin. 

Minua hämmästytti paikallisten kärsivällisyys töykeiden ja kovaäänisten turistilaumojen kanssa. Monet tuntuvat matkustavan tänne kuin Disneylandiin, ajattelematta, että täällä sentään asuu vielä paikallisiakin, joiden pitää matkustaa töihin, viedä lapsia kouluun, lääkärille, käydä kaupassa ja kenties viettää vapaa-aikaakin jossain. En ihmettele, että väestö vähenee Venetsiassa. Aika näyttää, kumpi voittaa, rahanahneus vai paikallisten halu pitää kaupunki asuttavana. Venetsia on sietänyt monta vallanvaihtoa, kulkutautiepidemiaa, sääolojen vaihtelua. Olisi surkeaa, jos massaturismi ja jättiristeilijät pilaisivat tämän uniikin paikan.

Luin mielenkiintoisesta kansalaisliikkeestä nimeltä Occupy Venice: paikalliset ottavat hylättyjä taloja käyttöönsä, kun vuokrat ovat taivaissa ja asunnot muutetaan Air B&B:ksi ja hotelleiksi. (He käyttävät muuten Venetsia Biennaalien rakennusjätettä korjatessaan hylättyjä asuntoja. Usein mietin, mihin kaikki päätyy, kun iso taidenäyttely puretaan, kierrätetäänkö sitä?) Tulee eittämättä mieleen eräs toinen turistikaupunki, jossa asunnot alkavat olla tavallisten ihmisten tavoittamattomissa. Dublinissa talonvaltausta on myös yritetty.

Viimeisenä päivänä ehdimme vielä koluta Ca' Pesaron taidemuseon, jossa oli hämmästyttävä kokoelma ikivanhaa japanilaista ja kiinalaista taidetta ja esinekulttuuria - modernin eurooppalaisen taiteen lisäksi. Chester Beatty Library Dublinissa kalpeni tämän kokoelman rinnalla. Tässä museossa oli jotenkin vanhanaikainen fiilis, valtava määrä esineitä lasivitriineissä, vähemmän selityksiä. 

Aika ei merkinnyt mitään, kun näitä mestariteoksia luotiin. 

Netsuket esimerkiksi ovat aivan miniatyyrikokoisia.

Netsuken koko on siis jotain sentin pari luokkaa.

Shakki, joka keksittiin Intiassa, löysi tiensä Japaniin ja pelinappuloista tuli norsunluisia taideteoksia. 

Mitä menettäisimmekään, jos keskittyisimme vain eurooppalaiseen, 'kristilliseen' kulttuuriin! Vuosituhansia  vanha sivistys oli olemassa meitä ennen.

Battaglia sanoi, että me olemme häviäjien puolella, olemme aina olleet, mutta luovuttaa ei voi. Maailmassa jylläävät nyt pahat voimat, rajoja yritetään sulkea, sulkeutua omaan kapoiseen identiteettiin, suojautumaan muilta kulttuureilta. Miten heikko on oma identiteetti ja kulttuuri, jos se tuntee uhkaa muiden edessä? Ikään kuin oman historian vaaliminen olisi ristiriidassa muiden vaikutteiden kanssa. Gallen-Kallelat ja Sibeliukset eivät olisi mitä ovat, ilman vaikutteita ja matkustelua muualla. Kirjallisuutta pitää avata, ei sulkea yli rajojen. Musiikki näivettyy, jos se ei saa uusia tuulia. Taide nimenomaan saattaa olla se väline, jonka avulla ymmärtää tätä planeettaa ja ihmisyyttä.

Eli maailman kulttuureista rikastuneena kohti vaalivalvojaisia. Nämä ovat tärkeät vaalit Suomessa. 

P: S. Edellisestä Venetsian-matkastamme on jo pari vuotta, tässä siitä blogi matkavinkkeineen. 

Uusia ja vanhoja vesivossikoita Grand Canalissa. Autoja täällä ei näe, ei edes polkupyöriä.

Viisautta ja intohimoa

Ihan pakko purkaa tämä, vaikka se kuuluisi ehdottomasti päiväkirjaosastoon. En ole koskaan ollut hyvä syvimpien tuntojeni jakamisessa edes ystävieni tai rakkaimpieni kesken, perisyntini on ylpeys ja tyynen julkisivun ylläpito hinnalla millä hyvänsä. En tiedä mistä se johtuu, ehkä synnyin vetoketju suussa ja se on jumittunut pysyvästi. En halua jakaa ongelmia ja ikäviä ajatuksia, alemmuudentuntoja ja masennuksia. Olen aina etsinyt elämästä harmoniaa, älkääkä nyt naurako. Julkisuuden tai kunnian tavoittelu on minusta alentavaa ja turhaa, oli jo nuorena. Maallista mammonaa opin arvostamaan vasta kun sitä ei ollut eikä sitä saanut.

Minua vaivaa juuri nyt siis kateus. Ihan hillitön, pohjaton, kyyneleet silmiin tuova kateus nuorempia ihmisiä kohtaan. Ollapa 30-vuotias! Tai edes nelikymppinen. Voisi ehtiä vielä vaikka mitä. Kulutin parhaat, energisimmät vuoteni suurperheeni ja avioliittohelvetin parissa, kykenemättä tekemään mitään muuta. Kirjoittajana tyrehdyin kielenvaihdoksen myötä, kun en osannut ilmaista itseäni englanniksi. Elämässäni on vuosikymmen, jonka aikana syntyi tasan yksi päiväkirja, hajanaisia purkauksia ja huutoja. Sitä ennen syntyi ainakin yksi iso vihko vuodessa, joskus useampikin. Kirjoitin nuorena runoja ja tarinoita, yrittelin romaanejakin. Englanniksi olin aivan tukossa. En edes kuullut tai lukenut äidinkieltäni missään ennen internet-aikakautta. Kun vihdoin sain takaisin yhteyden nykysuomeen ja uskaltauduin kirjoittajakursseille, totesin, ettei äidinkieleni ollut mihinkään kadonnut, ruostunut vain. Kirjoitan todennäköisesti 1970-luvun suomea edelleenkin. Uudet ilmaisut tarttuvat minuun nihkeästi. Trendit eivät ole minua muokanneet.

Kuvataidetta aloin harrastaa vasta lähes nelikymppisenä, kun nuorin oppi kävelemään. Yhdessä varhaisimmasta öljyväritöistäni on hänen palleroinen jalanjälkensä, kun takanreunukselle kuivumaan nostettu maalaus putosi ja hän astui päälle. Aika oli kortilla mihinkään omaan.

Nyt tuntuu kuin aika ja elämä loppuisi kesken. 

Koko ajan pelkään jotain kaiken muuttavaa sairautta, omaa tai lähiomaisen. Tiedän, että se on järjetöntä, koskaan kun ei tiedä. Nuorena elämä jatkui loputtomiin, oikeastaan tylsästi. Vuosi oli niin pitkä aika, ettei sitä voinut edes kuvitella. Elämässäni oli kausia, jolloin en tiennyt, missä maanosassa asuisin seuraavana vuonna. Nyt tuntuu, että vaikka kävelytahti on hieman – siis hieman  – hidastunut, aika ja päivät vilistävät nopeutettuna niin että hämmästyy: taas on maaliskuu! Jälkikasvuni viettää pyöreitä päiviä, ja tuntuu kuin he ottaisivat minua kiinni. Kolmikymppisenä sain kolmannen lapseni, ja hän täytti nyt kolmekymmentä. Minun on ihan pakko olla häntä rutkasti vanhempi. Niin outoa on ajankulu, että kun nuorimman tyttären kanssa puhuimme keskimmäisen lähestyvistä kolmekymppisistä, hän kysyi: Äiti, missä sinä olit silloin? Laskin vuotta ja mietin, missähän minä olin ja mitä tein. Ai niin joo, olin synnyttämässä. Päivän naurut.

Itse asiassa aikaa on minulla nyt enemmän kuin koskaan. Pääsin pois turhauttavasta päivätyöstä pienelle varhaiseläkkeelle ja voin omistautua kirjoittamiselle, lukemiselle, piirtämiselle ja kulttuurille. Rahatilanne on tietty surkastunut, mutta se oli harkittu päätös. Ihminen tarvitsee aikaa, ei rahaa elämiseen. Silloin kun on töissä, on rahaa muttei aikaa.

Joillekin on onnistunut se, että tekee mieleistään työtä ja elää sillä. Jos kuulut tähän kategoriaan, kiitä onneasi – tai itseäsi hyvistä valinnoista. Tässä kohdin kateus sumentaa silmäni. Ehkä se on some-kateutta, toisten julkisivujen katselemisen aikaansaamaa angstia. Miksen minä? Sitten tulevat alemmuudentunto, vähättely, itsensä lyttääminen. Tiedänhän minä, että kateus on turhaa. Hätkähdyttävän usein olen kadehtinut jotakuta, tietämättä mitä julkisivun takana piilee, ja kuin kirouksena usein tälle ihmiselle on sitten tapahtunut jotain kauheaa. Niin että se siitä kadehtimisesta. Parasta, mitä kadehtiminen voi saada aikaan on se, että tekee elämälleen ja valinnoilleen jotain. Tässä iässä on vain aika loppumassa. Pitää elää kuin viimeistä päivää. Mitään ei kannata jättää sitku-periaatteella tulevaisuuteen.

Joskus elämä jatkuu ja jatkuu, ja terveys säilyy, ja järki päässä. Lempikirjailijani  Eeva Kilpi on nyt 91-vuotias. Hän on jo kertaalleen julkaissut Kuolinsiivous-nimisen kirjan, ja julkaisee edelleenkin lisää muistiinpanojaan, nyt Sinisen muistikirjan. Hän suri jo varhain vanhenemista, ja siitäkin on nyt monta vuosikymmentä! 

Lainaan Simopekka Virkkulan tekemää haastattelua 10.3.19 (se on vain Hämeen Sanomien tilaajille, en voi siis linkittää):

Eeva Kilpi oli 2000-luvun alussa vähän päälle seitsemänkymppinen, mutta jo tuskallisen tietoinen vanhuuden viheliäisyydestä.

“Vanhan mieli on väliin niin hauras että se tuntuu hajoavan kuin usva yöhön.”

Jyrkimmillään Kilpi julistaa vanhuuden olevan “järkyttävä kokemus”.

Toisinaan vanhuudelle heltiää muutama armollinenkin sana: ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa, ydin ei vanhene. Sitä paitsi ikä tuo “suurta sielullista runsautta”.

Miltä vanhuus tuntuu nyt, kun kokemusasiantuntijuutta on kertynyt yli viisitoista vuotta lisää? Merkitseekö ikä vitsausta vai viisastumista?

– Kunpa tietäisi! Mie en ole vielä kokonaan elänyt tätä elämää. Ties mitä voi tapahtua.

Näihin sanoihin on hyvä nojautua. Jos Eevakaan ei tiedä, ei pidä minunkaan murehtiman. Nuorempien kadehtiminen on vain hetkellistä vision sumenemista. 

Näin hän kirjoitti jo vuonna 2000 (Kootut runot 1972-2000):

Missä viivyt, seesteisyys?

Missä aikailet, tyyneys?

Kuinka kaipaankaan kaikkea sitä

mitä ikääntymisestä on luvattu ja kirjoitettu.

Vai eikö mitään siitä tulekaan

minun osakseni, oi Elämä?

Pelkkää viisautta ja intohimoa vain

hautaan saakka,

niinkö, oi Kohtalo?

Salli minun levähtää hetki

käsivarsillasi, oi Vanhuus,

ennen kuin kuolen.

Koukussa lukupiireihin

Kaltaiselleni introvertille lukutoukalle on lukupiirien löytäminen Suomessa ollut valtava ilo. Suomalaiset ovat lukevaa kansaa! Nyt olen kolmessa eri lukupiirissä, jotka ovat yhtä erilaisia kuin osanottajansakin. Yksi on vanhojen ystävien perustama, toinen liittyy hyväntekeväisyyteen, kolmas paikalliseen kirjastoon. Jos olet lukeva ihminen, suosittelen sukellusta tähän yhteisöön! Missä muualla voi jakaa lukemisen ilon ja samalla avautua monista kirjojen teemoista, pohtia elämää ja eri kulttuureja, jakaa ajatuksia? 

Anonyymi, n. v.1500, Hollanti (yksityiskohta). Jos helvetissäkin on kirjoja, sinne!

Olen aina lukenut yksin, nyt tapaan ensimmäistä kertaa muita lukevia ihmisiä. Mikä riemu! 

No, onhan minulla ollut kahden hengen lukupiirejä, vaikken tiennyt kutsua niitä sellaisiksi. Parhaan kaverini kanssa koulussa vaihdettiin jatkuvasti kirjoja ja keskusteltiin niistä. Eräs toinen ystävyys on kehkeytynyt nimenomaan kirjoista puhumisen ympärille. Kuten hän sanoi, kirjoja on nykyään niin paljon, että on hienoa kun joku tekee suosituksia, ettei tarvitse hukata aikaa tylsien lukemiseen. Meillä molemmilla on ulkosuomalaistausta, joten kummallakin on paljon tyhjiä, Saharan kokoisia aukkoja suomalaisessa nykykirjallisuudessa. 

On ollut hienoa kuroa kiinni välimatkaa menneeseen. Ymmärrän, etten koskaan voi jakaa Suomessa pysyneiden ystävieni kanssa 1980-luvun ja sen jälkeistä musiikkimaailmaa, suomalaista populäärimusaa, koska en sitä kuullut, eikä siitä vaan tule nostalgisia fiiliksiä 'niistä ajoista'. En tiedä kuka on Tuomari Nurmio, Pelle Miljoona, Edu Kettunen tai Eppu Normaali. Sen ajan kirjoja voin vielä etsiä ja lukea.

Mikä lukupiireissä sitten viehättää? Miksi riskeerata lukuhurmio ja kuulla jonkun toisen arvio lempikirjasta? Ihan vaan sen takia, että taas tajuaa, miten eri lailla kaikkea voi katsella ja kokea. Nähdä teksti toisen silmin, bongata yhteyksiä jotka itseltä jäivät huomaamatta, jopa antaa anteeksi toisen lyttäys, koska tajuaa, miksi juuri hän ei voi tykätä tästä kirjasta. Joku kiihtyy melkein raivoon, kun loppu ei tyydyttänytkään, toinen kohauttaa olkapäitä. Aina oppii kirjasta jotain uutta. Kirjojen kautta myös vaivihkaa tutustuu ihmisiin, kun teksti herättää laajempia pohdintoja elämästä.

Eräs tärkeä pointti lukupiireissä on se, että tulee luetuksi kirjoja, joihin ei luonnostaan tulisi edes tarttuneeksi. Joskus ne nappaavat, joskus taas ei. Yhtäkään kirjaa en vielä ole jättänyt kesken.

Kirjoittavana ihmisenä minulla on tietty salainen agendakin: miten kirja toimii? Mikä koukuttaa, mikä tylsistyttää, mikä jää hämäräksi? Minkälainen loppu tyydyttää? Onko liikaa henkilöitä, takaumia, poukkoileeko kertojaääni niin ettei pysy perässä, mikä sai lukijan nauramaan tai itkemään?

Käytännössä lukupiirin järkkääminen on helppoa. Pitää sopia kirjasta, valita seuraava päivämäärä ja paikka jossa tavata. Uutuuskirjoihin on kirjastossa jono, joten vanhemmat kirjat ovat helpommin saatavilla niin, että kaikki ehtivät lukea. Kirjan voi myös laittaa edelleen seuraavalle, kun on lukenut. Nettiantikvariaateista saa suomalaisia kirjoja tosi halvalla (ulkosuomalaiset huom!). Kirpparit notkuvat vanhoja ja uudempiakin kirjoja alle eurolla. Ja tosi tärkeä uutuuskirja kannattaa aina ostaa omaksi ja laittaa kiertämään. Ääni ja e-kirjoillakin on hyötynsä, vaikka itse pidän paperikirjan näppituntumasta. Minä kirjoitan aina jotain ylös juuri lukemastani kirjasta, koska muuten unohdan sen, enkä muista sanoa lukupiirissä.

Kirjapiirit tuppaavat olemaan naisten juttuja, en tiedä miksi. Kaksi lukupiireistäni kokoontuu vuorollaan jonkun kodissa. Yhdessä piirissä juodaan kahvit ja pullat ja maksetaan vitonen hyväntekeväisyyteen (Naisten pankki), toisessa on kirjan mukainen teema. Viimeksi kun luettiin japanilainen kirja, juotiin sakea ja syötiin sushia! Tähän lukupiiriin kuuluu myös päiväkirja, johon emäntä kirjoittaa raportin ja laittaa kuvia. Kolmas lukupiirini taas kokoontuu paikallisessa kirjastossa - ja sielläkin kahvitellaan. 

Mieti, onko sinun lähipiirissäsi tai työpaikallasi jo lukevia ihmisiä ja voisitko aloittaa lukupiirin? Ehtisikö työpaikalla pyhittää jonkun lounastunnin lukupiiriin? Entä voisiko paikallinen kirjasto toimia kokoontumispaikkana?

Ja jos mikään näistä ei vain toimi sinun elämäntilanteessasi juuri nyt, on netissä monta hienoa lukublogia, joihin voi kirjoittaa omia kommentteja jostain kirjasta ja saada suosituksia, mitä kannattaa lukea. Monet kirjabloggarit ovat todella hyviä kirjoittajia ja myös linkkaavat samaa kirjaa käsitteleviä muita blogeja. Jokaisella on oma lukukokemuksensa, ja joskus ne poikkeavat kovastikin toisistaan. Koskaan en kuitenkaan ole törmännyt vihapuheeseen, nimittelyyn tai toisen mollaamiseen. Päinvastoin, toisen näkemystä kunnioitetaan. 

Sitä se lukeminen ihmiselle tekee!

Kouluaikainen työ, omaprofiili, spray-maalattu

Hyvää Ystävänpäivää!  

Hyviksi havaitsemiani kirjablogeja:

https://kirsinbookclub.com/

https://luminenomena.blogspot.com/

http://luettuaelamaa.blogspot.com/

Nettiantikvariaatteja:

https://www.antikka.net/

https://www.antikvariaatti.net/

https://www.finlandiakirja.fi/

Viime aikojen lukuelämyksiä -  suomalaisia:

Enni Itäranta: Teemestarin kirja

Heidi Köngäs: Sandra

Anneli Kanto: Veriruusut

Olli Jalonen: Taivaanpallo

                     Miehiä ja ihmisiä

                     Poikakirja

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Miia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Muita:

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (My brilliant friend)

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (The Poisonous Bible)

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Oma koti liian kallis

Kävin katsomassa jälkikasvua pikaisella Dublinin-reissulla. Suomalaisen lintukodon jälkeen miljoonakaupungin keskusta näyttäytyi meluisana, kaoottisena, vähän pelottavanakin. Tuli mieleen Lontoo nuoruusvuosilta: kaikki ne juurettomat, muukalaisiksi itsensä tuntevat nuoret ihmiset, kaikki maailman kielet korvissa surisemassa. Pyöräilijät ja jalankulkijat kulkivat huoletta päin punaisia, autoliikenne velloi ja tööttäili mahdottomassa kaaoksessa liian ahtailla kaduilla. Joku tuli pummimaan rahaa heti, jos pysähtyi pitemmäksi aikaa. Brunssikahvilan metelissä oli huudettava keskustellakseen pöytäkaverin kanssa. Irlantilaista kulttuuria on enää vaikea löytää - tai ehkä se onkin juuri tätä?

Dublinin asuntotilanne muistuttaa myös nuoruuteni ahdistuksesta Lontoossa, kun näyteikkunat pursuivat kaikkea mahdollista mitä ihminen voi toivoa, mutta perustarpeet kuten asunnot olivat kiven alla. 

Olen unohtanut, millaista on, kun koti ei ole paikka, jossa viihtyä pitempään, jonne voisi kutsua vieraita, sukulaisia tai rakastettuja. Kun jokainen elämän ääni kuuluu, kun on jaettava kaikki. Kun ei ole paikkaa millekään, ja tavarat pursuavat laatikoista ja kasseista. Kun mieluummin kuljeskelee kaupungilla ja istuu kahviloissa kuin paikassa, joka on koti, kun ei ole tilaa, niin henkistä kuin fyysistäkään. 

Kun katsoin ulos ikkunasta Dublinissa, asuinalueen takapihat pursuavat väliaikaratkaisuja: pihamökkejä ja hirsitupia. Niissäkin asuu joku. Aikuiset lapset säästävät vanhempiensa luona käsirahaa asuntoon, jonka hinta etääntyy päivä päivältä saavuttamattomiin. Eräs perhe antaa vuokralle koko talonsa Air B&B -majoitukseen ajoittain ja muuttaa lapsineen tuttavan vintille siksi aikaa, muuten ei asuntovelka tule maksetuksi. Lastensa opintoja kustantavat perheet vuokraavat ylimääräisiä makuuhuoneita työssäkäyville aikuisille. Kodittomiksi päätyneet perheet asuvat vuosikausia halvoissa hotellihuoneissa ja hostelleissa ja yrittävät pitää lapsensa samassa koulussa, vaikka koti vaihtuu. Aina uusia porsaanreikiä löytää kitsas vuokraisäntä: takuurahaa eli vuokraennakkoa ei maksetakaan takaisin, kun vuokrasopimus sanotaan irti, vaan tekaistaan olemattomia laskuja remonteista ja loppusiivouksesta. Tämä sinällään voi johtaa kodittomuuteen: se vuokraennakko on tarkoitettu seuraavaa asuntoa varten, joka näin menee sivu suun. Harvalla on säästöjä, kun vuokrat ovat niin astronomisia ja asuntoa etsiessä se on otettava heti jos se löytyy, vuokraennakko valmiina kädessä. 

Kodittomuus näkyy räikeänä Suomen katukuvan jälkeen: makuupusseja ja nyyttejä näkyy kadulla vähän väliä. Kerjäläisiin melkein kompastuu keskustassa, jos ei katso eteensä väkijoukossa.  

Olen vaiheikkaan elämäni varrella asunut monenlaisissa olosuhteissa, ja tiedän, mitä on haaveilla omasta asunnosta, jossa olisi tilaa kaikille ja kaikelle. Luovuus keksii ratkaisuja asumisongelmiin. Hiljattain katselin dokkarin autossa asuvista opiskelijoista USA:ssa ja muistot tulivat mieleen. Hansikaslokerot ja pienet muovilaatikot sopivat säilyttämiseen, on vain konmarittava kaikki ylimääräinen. Juoksevaa vettä voi simuloida vesipulloilla, salaattikulho sopii peseytymiseen. Vesikattilalla voi valmistaa monia ruokia nuudeleista pussikeittoon, jos saa sähköä jostain. Mikro on jo luksusta. Yleisiä vessoja kannattaa hyödyntää. Niin kauan, kun jaksaa pitää ulkoasua kunnossa, ei kukaan arvaa missä asut. 

Koti ei ole koti, kun elää kuten niin monet nykyään Irlannissa: kimppakämpän yhdessä pienessä huoneessa, jossa et voi edes valita huoneeen lämpötilaa, vaan olet vuokraisännän anteliaisuuden armoilla. Yhtäkään vuokrasenttiä ei näy talon ylläpidossa: hometta on katonrajassa ja kylppärin kaakeleiden välissä, mäntypuuovet eivät ole nähneet lakkakerrosta sen jälkeen kun ne ylpeästi asennettiin. Kokolattiamatto kasvattaa pieneliöitä, muttei eristä hohkaavalta kylmyydeltä. Ohuista ikkunoista vetää. Asukkaat vaihtuvat, etkä koskaan tiedä, mitä talossa viikonloppuna tapahtuu. Korvatulpilla selviää pahimpien yli. Oma asunto yhden huoneen sijaan olisi vuokraltaan astronominen. Kimppakämpät olivat yleinen asuinmuoto opiskelijaelämässä: nyt siitä näyttää tulleen vakio, myös tavallisille työssäkäyville aikuisille, pariskunnillekin. Millä ilveellä he voivat ryhtyä asuntosäästäjiksi, kun vuokrat ovat näin korkeita? Jos Irlanti saisi edes tämän yhden ongelman aisoihin, veikkaan, että monet muut ongelmat häviäisivät sen mukana. 

Onnekseni omalla jälkikasvulla on kaikilla katto pään päällä ja suunta elämässä. Heillä on myös tukiverkko toisissaan, se mikä minulta aina puuttui. Ulkosuomalaiselle tukiverkon puuttuminen kostautuu monenlaisina ongelmina: onnekkaat löytävät hyviä ystäviä tai puolison sukulaisia paikkaamaan kotimaahan jääneitä. Joskus tuntuu, että minun sieluuni on jäänyt pysyvä muukalaisuus, yksinäisyys jota ilman en enää osaisi elää. Sen rinnalla jokainen syvällinen ja lämmin kohtaaminen on boonusta: elämällä oli tämäkin vielä minulle takataskussaan! 

Sitä ihteään, irkkupekonia ja raakamakkaroita.

Ja onhan minulla pala aitoa Irlantia vierelläni joka päivä, lähiomainen jonka kanssa siunailla Brexitiä ja kuunnella irkkuradiota. Onnistuin täydentämään hänen boonuselämyksiään tuliaisilla: matkalaukullinen irlantilaisia makkaroita, pekonia, mustaa makkaraa ja maailman äklömakeinta joulukakkua. Harvoin on pöydässäni istunut niin hartaana maiskutteleva mies.

Irlantilainen gluteeniton brunssi, 'Full Irish All day breakfast'. Sain jättiannoksen herkkusieniä ja rucolaa makkaroiden sijaan.

Hyvää alkanutta vuotta 2019!  Suomen pimeydessä on kauneutensakin. Oli se silti pienoinen shokki aurinkoisen +12c Irlannin kevätsään jälkeen.

Jouluhartaus

Ensimmäinen täysjärkinen joulu tulossa. Viime jouluna oltiin juuri muutettu uuteen taloon, selvitty keittiö- ja putkirempasta, ja minä retkahdin väsymyksestä flunssaan. Onneksi suomalainen lähisukulainen saapui piristämään. 

Tänä jouluna on jo traditioita täälläkin, osataan luoda lunta, lähiomainen lämmittää saunan tuossa tuokiossa, pyöräytti jäälyhdynkin ilokseni, ja minä älysin käyttää autotallia jättimäisenä pakastinarkkuna jouluruuille. Pakkasta tällä hetkellä -9c! Olemme oppineet pukemaan KAIKKI vaatteet ylle ennen ulos lähtöä, myös hansikkaat ja hatun. Kylmä kangistaa nopeasti. 

Ei voi muuta kuin ihastella Suomen kauneutta. Lumi on höyhenenkevyttä pakkasella, se valaisee polut ja vaimentaa kovat äänet, pakkanen kirjoo kukkia varaston ikkunaan ja kiteitä oksille. Kohta on aika käydä laduille! Suomalaiset tulisivat kyllä kaipaamaan lunta, jos se joskus ilmaston lämpenemisen takia katoaisi. Näillä korkeuksilla talven pimeys on ahdistavaa, valo tuskin lisääntyy keskipäivään mennessä aamusta, ja alkaa sitten taas hiipua. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt auringon! Lumi tuo edes illuusion valosta.

Oma suhtautumiseni jouluun on kohentunut, kun olen päässyt päättämään itse sen vietosta. Suomessa ei myöskään altistu yhtä paljon blingille kuin Irlannissa - vai suojelenko vain itseäni nykyään paremmin kulutusbakkanaalilta?

Joulu on monille ahdistuksen, riittämättömyyden, kaipauksen ja yksinäisyyden aikaa. Olen huomannut, että se on onneksi myös aikaa, kun otetaan yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, kyläillään ja kirjoitellaan. Edes jouluna!

Olen vihdoinkin saanut rauhan elämääni. Olen sinut menneisyyteni kanssa, löytänyt luovuuteni, armahtanut itseni suorittamisen paineesta. Odotan uteliaana, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ainakin pääsen tapaamaan jälkikasvua, josta on kehkeytynyt ihmeellisiä, välkkyjä, persoonallisia aikuisia, joiden kanssa voi pohtia elämää ja maailmaa - ei kuten äiti ja lapsi, vaan aikuisena aikuiselle. Olen kiitollinen, että he ovat edelleen osa elämääni, ylimääräinen bonus jota en tunne ansainneeni. Minulla on myös muutama hyvä, sinnikäs ystävä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Lähiomaisen kainalossa on hyvä herätä joka aamu. En olisi voinut valita parempaa väittelijää, kannustajaa, kriitikkoa, työparia, naurattajaa ja matkakumppania. Kiintymys tuo vain yhden surun: joskus meidänkin aikamme loppuu.

En ole uskovainen, mutta joskus täyttää mieleni hartaus ja kiitollisuus kaikesta, mitä olen saanut. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta nyt on maljani piripinnassa. Kiitos elämälle!

Onnellista joulua ja rauhallista uutta vuotta!

Hyvää elämää

'Hyvään elämään ei tarvita valtavasti rahaa. Ihmisen onnellisuuteen liittyy tiiviisti se, että pystyy tekemään asioita, joita haluaa tehdä, ja elämään oman näköistään elämää. Eli että ihminen pystyy asumaan kuten haluaa, hoitamaan laskut, harrastamaan, ilmaisemaan itseään, tapaamaan ystäviään. Raha on yksi väline, jolla näitä voi toteuttaa.'

Näin tutkija Frank Martela Yhteishyvä-asiakaslehdessä. Jäin miettimään, onko meillä jo tämä kaikki. Taloudellinen tilanteemme on, jos ei nyt romahtanut niin ainakin kutistunut normaalin palkansaajan elämästä. Aikaa meillä sen sijaan on nyt enemmän kuin koskaan. Terveys on kohentunut kun luovuimme autosta ja kuljemme fillarilla tai julkisilla - jälkimmäiseen liittyy yllättävän paljon kävelyä ja seisoskelua. Liikuntaan ei kiinnitä huomiota kun on nuori, mutta kunto jähmettyy vääjäämättä jos vain nousee autoon ja autosta ainoana liikuntana tällä iällä. Lähiomainen oli jo uhkaavasti käpertymässä hyötyliikunnan puutteessa. Äijäjoogasta on turha edes puhua. 

Sanon usein, että edes liikuntakyvyn ylläpito on nyt jokapäiväistä taistelua, jonka tietää jossain vaiheessa häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 



Jostain syystä tuntuu kuin vanheneminen kirkastaisi tavoitteita: joko nyt tai ei koskaan. Jos kaihoilee näyttelyn pitämistä, kirjan kirjoittamista, matkustelua, se kannattaa aloittaa nyt. Ei sitku.

Olemme matkustelumme tehneet, minulle riittävät muistot ja uusi kotimaani. Lähiomainen piti näyttelyn Irlannin valokuvistaan ja suunnittelee jo seuraavaa. Irlanti näyttää täältä harmaasta Suomesta käsin niin värikkäältä! Vaikka tiedän, että harmaina päivinä ei Irlannissakaan valokuvata.


Minä olen jo vuoden päivät piirtänyt Croquis-illoissa alastonmallia ja sain myös aikaiseksi painattaa kalenterin maalauksistani. Näyttelytasolla en ihan vielä ole. Enemmänkin keskityn kirjoittamiseen, käyn Vapaata Kirjoittajakoulua etänä ja livenä maailman ihanimpien kirjoittajakamujen ja opettajan kanssa - palaan aina kotiin jalat metrin korkeudella kadunpinnasta. Kirjoittajissa on se erikoispiirre, että he voivat puhua vain sanoista tuntikausia. On uskomatonta tutustua erilaisiin kirjoittajatyyleihin. Miten ihmeellinen on ihmisen mielikuvitus! Sillä todellakaan ei ole rajoja. Muutama viitesana, aikaa vartti, ja tuloksena on kymmenen täysin erilaista tarinaa. Henki on ryhmässämme huumorintajuinen, kannustava ja silti kriittinen, sopivassa suhteessa. Pätevä ope luotsaa tunnit niin ettei tule löysää ja pysytään aiheessa. Tapaamisten välillä annetaan etätehtäviä. Palautteen saanti muilta, kokeneilta ja tarkkasilmäisiltä kirjoittajilta on tähdellistä, koska omalle tekstilleen on sokea. Ope viitoittaa vielä tarkemmin omaa tekstiä. Käsikirjoitukseni on taas alkanut edetä, pitkän jumiutumisen jälkeen, vaikka en vieläkään tiedä, miten tarina päättyy. 

Marraskuun tähtihetkiä: Huippukääntäjä Kersti Juva Hämeenlinnan kirjastossa luennoimassa kääntämisestä - siinäpä hauska esiintyjä! Harvoin saa suomalaisen luennoilla nauraa. Liekö hitusen vaikutusta sillä, että Kersti Juva on puoliksi ulkosuomalainen? Muita: nuoruuden ystävien tapaaminen. Vuodet putoavat pois ja ollaan taas nuoria, pohditaan ja käkätetään ja avaudutaan. Huomasin, että olemme viksumpia kuin ennen, armollisempia itsellemme ja toisille, emmekä ihan niin hukassa kuin joskus. 

Sukujuhlat yli kolmenkymmenen hengen voimin olivat myös tähtihetki: kolmen sukupolven kohtaaminen, me vain nykyään olemme 'vanhusten pöydässä'! Mielettömän hienoa myös nähdä, miten eläkkeelle pääsy voi vapauttaa ihmistä kokeilemaan uutta. 

Muita: viime viikolla meitä kävi haastattelemassa maakunnan sanomalehti paluumuutosta, ja se olikin eka mediapölähdys  ainakin minulle. Tuntui oudolta vastailla niin henkilökohtaisiin kysymyksiin, ja koko juttu kuulosti kovin sekavalta. Välillä valokuvaaja halusi kuvata jotain 'äksöniä', hmm, talvisella pihamaalla, maa roudassa. Päädyimme kokoamaan vastaostettua lintulautaa. Videoklipissä pihalla kerroimme Suomen hyviä ja huonoja puolia, mutta kesken kaiken alkoi naapuri jurmuttaa moottorisahalla juuri kaatamaansa jättikuusta, joten päädyimme vain nauramaan hysteerisenä. Kun juttu julkaistiin tämän päivän lehdessä, ällistyin miten järkevältä, jopa johdonmukaiselta kaikki

näytti. Ammattijournalisti saa ihmeitä aikaan. Uraputkella en koskaan ole voinut kehuskella, elämäni muistuttaa enemmän koiranputkea tai piikkikuusamaa. Monen mutkan kautta päädyttiin tänne. Hyvä päätös!

Kyynisyyttä ja kirjamessuja

Taas se aika vuodesta, kun paisun ylpeydestä oman piskuisen kielemme takia. Näin paljon suomalaisia kirjailijoita, lukijoita ja kirjoja! Valtava kiinnostus kirjoitettua sanaa kohtaan; tänä vuonna kuulemma ennätyskävijämäärä!

Kirjamessuista selviytyy parhaiten, kun tilaa paperisen esitteen jo viikkoja ennen, ruksaa mielenkiintoisimmat haastattelut ja keskustelut ohjelmasta ja suunnistaa sen mukaan. 

Aloitin amerikkalaisesta Jennifer Clementistä, jota Sofi Oksanen haastatteli englanniksi uutuuskirjasta Rakkaudesta aseisiin. Tulin juuri paikalle, kun Sofi totesi: Täällä Pohjolassa ihmiset eivät yksinkertaisesti asu autoissa. Se ei ole mahdollista. Clementin kirjan päähenkilö Pearl-tyttö jakaa vanhan auton äitinsä kanssa trailerpuistossa Floridan syrjäkylillä. En voi kuvitella yhdenkään lapsen asuvan siten Suomessa, sillä meillä on edelleen toimiva hyvinvointivaltio. Sellaisia USA:ssa mielellään kutsutaan sosialistisiksi. (Tällä näköjään tarkoitetaan kattavaa sosiaaliturvaa ja julkista, verovaroin tuotettua terveydenhoitoa). 

Olen vasta puolivälissä kirjaa, jonka ostin mielenkiintoisen haastattelun perusteella. Mieleen jäivät Clementin sanat: tuliaseet ovat osa USA:n identiteettiä. Ja: aseella on enemmän oikeuksia kuin minulla (sanoi 8-vuotias tyttö). Aseteollisuus on valitettavasti mahtibisnes, jolle ei loppua hevin näy. En tiedä vielä, miten Pearl-tytölle käy, mutta jollain tavalla hän muistuttaa Elena Ferranten Lenaa, aikakausi on vain eri. Clement kertoo tämän päivän ihmiskohtaloista USA:n nurjalla puolella, sillä jota ei valtamediassa näy.  Minun on vaikea tuta mitään toivoa sen maan suhteen, niin kammottavaksi se on luisumassa asepolitiikkoineen ja luokkaeroineen. Jos vähänkään epäilee aseenkannon mahtia, voin suositella vaikka summittaista googlausta. Kun etsin Clementin kirjaa netistä sen alkuperänimellä Gun Love, päädyinkin veret seisauttavaan blogiin samalla nimellä. Ymmärtänette, jos en linkkaa. 

Mutta voimme valita joko kyynisyyden tai välittämisen, kuten todettiin virkistävässä nuorten paneelissa kirjamessuilla Kallio-lavalla.

Ulkosuomalaisena olen edelleen ulkona kuka kukin on Suomessa, joten en tuntenut paneelin osanottajia, mutta kyllä Suomessa on toivoa näiden puhujien perusteella. Jos politiikka nähdään vanhojen pierujen areenana, on muitakin kanavia osallistua ja vaikuttaa. Kyynisyyteen ei auta vaipua, ei edes meidän vanhojen. Ja minähän edelleen uskon äänestyksen voimaan: vaalit ovat tulossa pian.

Luulin jo päässeeni vähällä kirjaostosten suhteen, kunnes loppumetreillä törmäsin vaikuttavaan historialliseen valokuvakirjaan 1918, toim. Jukka Kukkonen (WSOY). Se oli aivan pakko ostaa vaikka se oli painava ja kallis. Tiedän, että luen sitä vielä usein ja hartaasti. 

Kirjamessuilla tulee lopulta aina ähky kirjoista, ja silloin on parasta lähteä. Tämänkertaiset risut: moni haastattelu ja paneelikeskustelu olisi ansainnut paremmin äänieristetyt tilat. On vaikea keskittyä ohikulkevien ihmisten ja viereisen lavan äänimaailman kaaoksessa. Risuja saavat myös uusitut lavannimet, sillä lavoja ei vieläkään löydä. Kattoon oli ripustettu joku ihme QR-koodi jota ilmeisesti voi lukea älypuhelimella. Siis mitä vikaa olisi kunnon nelisivuisessa nimikyltissä, joka näkyisi eri ilmansuuntiin vaikka salin toisesta päästä? Pidän itseäni kohtalaisena kartanlukijana, ja silti säntäilin hallia päästä päähän etsien Kalliota ja Senaatintoria. Toinen ärsyttävä piirre on halpiskirjojen 2e -megalaarit, täynnä myynnistä poistettuja keitto- ja joogakirjoja. Turhaa ajanhukkaa edes katsoa niitä. Arvokirjojen rinnalla se jotenkin halventaa koko messuja. Vähän sama ero kuin kuvataiteessa myyntinäyttelyllä ja taidenäyttelyllä. 

Ihan pakko vielä mainita Irlannin murheellinen ilmestyminen Suomen uutisiin, koskien Tuamin lastenkodin joukkohaudan tutkimista. Oli outoa lukea siitä omalla kielelläni. Kukaan Irlannin some-tutuistani ei reagoinut tähän uutiseen, eivät kai jaksa enää. On hyvä, että hauta vihdoin avataan ja lapsivainajat edes luetteloidaan ja he saavat kunnon hautajaiset. Jättimäinen ja kallis urakka se on, ja haudasta vastuussa oleva nunnajärjestö pulittaa summasta vain murto-osan, loput kustantaa veronmaksaja. Toisaalta koko yhteiskunta oli mukana juonessa, tuomioistuimet, poliisi, lääkärit, poliitikot. Myös perheet, jotka joskus lähettivät tyttärensä laitoksiin loppuiäksi. Mikään ei minusta silti poista syyllisyyttä katoliselta kirkolta, jonka dogma hallitsi Irlantia. Oli Suomessakin aina au-äitejä, mutta heitä varten perustetut ensikodit toimivat aivan eri periaatteilla. Kirkon moraalisäännökset eivät määränneet terveydenhoitoa ja  sosiaalitointa. 

Olen kirjoittanut Tuamin joukkohaudan löydöstä v. 2014 mm. täällä. Linkki lehtiuutiseen suomeksi tästä.  

Muutoin paluumuuttajalle kuuluu hyvää. Synkistyvä Suomen sää ei haittaa, on aika syväsukeltaa kulttuuriin: käydä katsomassa ja tehdä itse taidetta, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, sytyttää kynttilä ja pitää yhteyttä hyviin ystäviin ja sukulaisiin. Elämä on tässä ja nyt, ei toisaalla. Rauhallista Halloweenia!