Viisi eroa Suomen ja Irlannin välillä

Vuosi on tullut täyteen paluumuutosta. Pääni on vihdoin seurannut muuttoa, jalat hiljakseen laskeutuneet maan tasalle. On tilinteon paikka. 

Ihan ilman sen syvällisempiä perusteluja, viisi suurinta eroa halusi tulla julkisuuteen. Nämä kaikki liittyvät toisiinsa ja ovat juuri niin subjektiivisia kuin ihmisen kokemukset yleensäkin. 35 vuotta Irlannissa on pitkä aika, ja suurin osa siitä kotiäidin elämää tuppukylässä, joten yuppi-seikkailijat älkööt vaivautuko kritisoimaan. Tietenkin elämä pääkaupungin liberaaleissa akateemisissa piireissä olisi ollut ihan erilaista. 

1. Tempo. Kaikki Suomessa on niin verkkaista! Puhe, liikkeet, huumori, musiikki, liikenne, ajatuksenvaihto, reaktiot. Kun Suomessa laahataan syvyyssuunnassa joka asiassa, hypähdellään Irlannissa kevyesti asiasta, teemasta ja sävystä toiseen. En valita, tilanteeseen on vain pitänyt opetella. Huumori ja wit, nokkeluus, on irlantilaisen seuraelämän peruspilari, mutta se tuntuu usein olevan myös lasiseinä, jonka läpi ei pääse lähelle ketään. Jos haluaa kurkkauksen todella pakonomaiseen läpätykseen ja läpänheittoon, kannattaa kuunnella Martya, klassisen musiikin aamukanavan vetäjää. Kauimmin häntä jaksanut kuulija saa marttyyrimerkin! Marty papattaa Suomen aikaa arkiaamuisin klo 09-11 tässä nettilinkissä.

2. Ihmiset. Liittyy edelliseen. Siinä missä perusirkku on hymyilevä ja vitsaileva, on suomalainen totinen ja hiljaa. Suomalaiset sanovat mitä tarkoittavat ja tarkoittavat mitä sanovat - ja sanovat vain kun on asiaa. Suomalaista kannattaa kuunnella. Totuus on ehdoton ja takinkääntäjä ei saa koskaan anteeksi. Vilppiä ei unohdeta. Irlannissa 'vain tyhmät maksavat veroja', maksujen ja laskujen viivästyminen on normi, lupauksia annetaan jottei toinen pettyisi - tai kuten eräs tuttavani luonnehti: heti pettyisi. Ympäripyöreys puheessa on tavallisempaa kuin asian ytimeen pureutuminen. Kansanluonne on Irlannissa jotenkin flegmaattinen, enkä käsitä mistä tämä johtuu. Skandaaleja ja korruptiota päivitellään, mutta siedetään, mikään ei muutu. Tai muuttuu, mutta kovin hitaasti. Minulle Suomeen paluumuutto on ollut Ruman ankanpojan tarina: olen vihdoin löytänyt omieni luokse. Ymmärrän tätä kansaa. 

3. Historia. Irlantia ja Suomea samastetaan usein toisiinsa, olemmehan molemmat eläneet vuosisatoja naapurisuurvallan ikeen alla ja itsenäistyneet tuskien kautta, sisällissodan käyneenä. Irlanti menetti äidinkielensä, iirin, suurvallan painostuksessa, Suomi taas kohotti omansa pääkieleksi. Sisällissota käytiin (karkeasti yleistäen) Irlannissa kuuden kreivikunnan takia, ja maan pääpuolueiden Fianna Failín ja Fine Gael'in  erot perustuvat edelleen vuoden 1916 tapahtumiin. Sata vuotta on lyhyt aika kansan muistissa. Suomen sisällissota taas taisteltiin luokkajaon, punaisten ja valkoisten välillä, se oli paljon verisempi ja jätti syvemmät jäljet, hiljaisuuden joka vasta nyt on rikottu. Työväenaate ei koskaan rantautunut Irlantiin, sitä vastaan saarnattiin alttarilta ja Neuvostoliiton kääntymistä rukoiltiin. Edelleenkään Irlannissa ei ole varteenotettavaa vasemmistopuoluetta, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Luokkatietoisuuteen olen törmännyt ainoastaan ammattiliittojen parissa, ja liittojäsenyyskin taitaa olla vähäistä nykyisten nollasopimusten ja väliaikaistöiden maailmassa. Luokkajaot ovat todellisia mutta tabuja. Brittien koulujärjestelmä ja lainsäädäntö omaksuttiin kun muuta mallia ei ollut, ja katolinen kirkko piti senkin vallan kynsissään jota oltaisiin voitu jakaa demokraattisesti. Ja siitäpä silta seuraavaan:

4. Kirkon asema. Minulta on usein kysytty, ovatko irlantilaiset uskovaisia, ja siihen on vaikea vastata. Tapauskovaisuus on paljon yleisempää kuin Suomessa, ja koulujärjestelmä on pääpiirteittäin edelleen kirkon vallassa. Alakouluista (5-12v) suurin osa on katolisia, yläkouluistakin yli 90%. Church of Ireland (protestantit) kirii kakkoseksi alle 6 prosentilla. Tässä taulukko, jos ette usko. Katolisen kirkon vallasta kertoo, että avioero tuli lailliseksi vasta v. 1995, rajoitettu abortti tullee ensi vuonna, ja katoliset riitit kuten ensimmäinen ehtoollinen ja konfirmaatio suoritetaan koulun toimesta. 
On helpottavaa asua nyt maassa, jossa kirkko ei määrittele enää mitään. Uskonasia on jokaisen yksityinen valinta eikä sanele elämää, erityisesti naisen elämää. Minua Irlanti ahdisti, mutta sekin pohjautuu ilmapiiriin, johon muutin 1980-luvulla. Silloin en edes tiennyt mitään skandaaleista, vaistosin vain ilmapiirin, jossa vaiettiin. Pääkaupungissa elävät nykynuoret tuskin tunnistavat tuntemuksiani. Pitää myös muistaa, että irkkukulttuuriin kuuluu kaiken takanapäin, kotona ja pubissa irvailu, kun taas julkisesti kuljetaan kuin lampaat äänestysuurnille ja messuun. Minulle on mysteeri, miten kukaan enää voi kannattaa kirkon oppeja edes käymällä messussa, saati kastamalla lapsensa. 
Suomessa naiset ovat uskomattoman vapaita ja itsenäisiä! Joskus mietin, miten erilaista elämäni olisi voinut olla, jos olisin jäänyt tänne, tai palannut ennen kuin oli liian myöhäistä. 
Sain hiljattain mielenkiintoisen linkin v. 1968 tehtyyn dokkariin, Rocky Road to Dublin, joka oli kielletty Irlannissa ja jota haukuttiin koska se halvensi irlantilaisia. Nykynäkökulmasta katsoen harvinaisen tarkkasilmäinen ja aikaansa edellä oleva poikkileikkaus senaikaisiin tabuihin! Wikipedia-linkki tässä.

5. Ihan pakko myös verrata olennaisinta: luonto. Suomessa on neljä aivan erilaista ja erillistä vuodenaikaa, Irlannin perusharmaan +10c sadesään sijaan. Kosteutta en kaipaa, sitä mikä käy luihin ja ytimiin niin sisällä kuin ulkona. Kaipaan fyysistä eroavaisuutta: merta, rannikkoa, vuoria ja jokilaaksoja, Irlannin tuulta ja merilevän hajua, lammashakoja ja pitkiä hiekkarantoja. Toisaalta Suomessa voi poiketa jokamiehenoikeudella tieltä metsään ja melkein mihin tahansa, kunhan ei toisen pihaan kävele. Irlannissa olet polun ja tien vanki, pellot ja niityt kun ovat yksityisaluetta.
Suomessa olen oppinut keräämään marjoja ja sieniä, säilömään, hilloamaan. Aloittanut siitä, mihin joskus jäin. Mikä on kehnäsieni? Miten kuivataan omenoita?

Matka on ollut pitkä, mutta mielenkiintoinen. Emme olisi juuri tässä ja näillä eväin, ellemme olisi eksyneet välillä. 

Paratiisi

Vähemmälläkin hehkuttamisella voisi selvitä paluumuuttajan elokuusta. Paratiisi on kuitenkin sana, joka parhaiten kuvaa mennyttä kesää. Jos jotakin, oli liian kuumaa, mikä sekin taitaa olla harvinainen valitus näillä pohjoisilla metsämailla. 

Ahmimme kulttuuria ähkyyn asti, Hämeenlinnassa oli loputtomiin ja samanaikaisesti tapahtumia, festareita, konsertteja, näyttelyjä ja toriravintoloita. Kotikulmillakin riitti ihmettelemistä. Naivismi-näyttelyyn vein jälkikasvuakin, joka oli tullut vierailemaan uudessa kodissamme. Naivismia katsellessa ihmiset aina alkavat hymyillä, olo keventyy. Maailmanloppu ei ainakaan vielä ole käsillä.

Kia-Maria Aho: Paratiisi 2018, öljy, Naivismi -näyttely Iittalassa.

Helteen riivaamana pakenimme merelle, Helsingin Pihlajasaareen makaamaan kallioille kuin sisiliskot. Helpotti.

Kotimatkalla piti tehdä terassikierros Helsingin rantaa pitkin. Enpä tiedä monta pääkaupunkia, jossa voisi vastaavaa nauttia. Siis molempia: päivä luonnossa ja varttitunnissa taas keskikaupungissa. 

Kesällä Suomi on aivan eri maa kuin talvella. Ihmiset kuoriutuvat vaatteistaan, puhumattomuudestaan, estoistaan. Lihasjännitys laukenee ja hymy nousee kasvoille herkemmin. Huolimatta suomalaisten kännäilymaineesta, humalaista öykkäröintiä en nähnyt, ehkä lähdimme kotiin liian varhaisessa vaiheessa? Luulen, että nuoret eivät kuitenkaan enää juo samalla epätoivoisella, tajuttomuutta halajavalla tavalla kuten itse aikoinamme. 

Tapasin sukua, omaa ja jälkikasvuista. Mikään ei ole niin juurruttavaa kuin tutut naamat ja jutut! Meistä lähtee ääntä ja naurua kun kokoonnumme yhteen. Aikuiset lapseni lipsahtivat lapsuusriemuihin, kun löysivät suomalaiset leikkipuistot ja uimarannat. Kävimme myös pikaisesti soutelemassa harvinaisen tuulisella järvellä. Tämä karhuemo ei sallinut huomattavasti huippukuntoisempien poikasten soutaa suurissa aalloissa, koska Äitiys. Huomasin myös, että olin osoittanut kuopukselle paikan veneen keskeltä, koska hän on pienin. Kaverilla on kokoa melkein kaksi metriä ja todennäköisesti eniten painoakin. Sisaruusjärjestys pysyy läpi aikuisiän! Omalla pikkuveljelläni on myös kokoa sisarussarjasta eniten, mutta pikkuveljeksi hän jää loppuiäkseen.

Kulttuurikierrokset käsittivät laidasta laitaan elämyksiä, Moottoriradan autokilpailuista (!!!) Taiteiden yön irkkukonsertteihin. Jälkimmäinen oli hauska elämys, kun lähiomainen lauloi mukana, mutta puoli säkeistöä edellä. Minulla on sama kokemus vain lestadiolaisten seuroissa virsien laulamisesta. Vastako ne on tuolla? 

Kansallinen tempo on varmaan geneettinen ominaisuus, jota ei niin vain muuteta. Lähiomainen tuskailee jatkuvasti paikallisten hitautta, joka minusta näyttää ihan normaalilta harkintakyvyltä. Ollaan sitäpaitsi Hämeessä! Täällähän ei hötkyillä. Minä olen ihan tyytyväinen maani ja ihmisten hiljaisuuteen, en ainakaan erotu joukosta eikä kukaan kysele olenko okei. 

Olen nauttinut myös ensimmäistä kertaa puutarhan antimista, Irlannissa meillä ei juuri ollut tilaa hedelmäviljelyyn pihassa. Nyt riittää poimimista, hilloamista, mehustamista, kuivattamista. 

Tein selkäni kanssa sopimuksen, että en enää raivaa lisää maata ja istuta uutta. Pihalta löytyi vanhoja pallogrillin puolikkaita, joihin kuitenkin istutin yrttejä. Ihanaa pyrähtää pihalle ja saksia tuoretta tilliä uusien perunoiden päälle!

En muista elämästäni yhtäkään onnellisempaa vuotta. Aina on ollut jotain huolta, surua, painetta, tai riitaa. Jos ei muuta, niin Suomen-ikävää. Vähä vähältä uskon, että kuulun tänne, eikä ole kiirettä enää minnekään. Lähiomainen ryömii puutarhassa ja kuvaa pieniä ohutjalkaisia sieniä ja mikroskooppisia kukkia. Ilokseni hänkin rakastaa metsiä ja pyöräilyä. Soutaminen sujuu jo suhteellisen suoraa linjaa. 

Tälla hetkellä saunan lauteet ovat täynnä kuivuvia sieniä. Eihän tällaisia aarteita voi jättää poimimatta!  

Myös olen löytänyt salaisen leipojan itsestäni. Minähän olen aina inhonnut ruuanlaittoa, suurperheen loputonta työtä. Jos vain mahdollista, luistan siitä, häpeällisellä tavalla tai toisella, joista ei puhuta jotten menetä lopullisesti irkkuäidin kruunua. Sivumuistin hakusanoilla lounasbuffetti ja einekset saattaa löytyä jotain. Yllättäen huomasin kuitenkin leipovani!

Minulla on  outo kymmenen vuoden sykli, syntymävuodestani lähtien. Jotain suurta ja elämää muuttavaa on tapahtunut aina kymmenen vuoden välein, joko hyvässä tai pahassa. Toivon, että tämä vuosi tulee jäämään niiden hyvien käännekohtien listaan! 

Suuntaamme syksyyn, uusiin harrastuksiin ja haasteisiin. Molemmilla on uusi ihonvärikin: mahonki, kuten tyttäreni lohkaisi. 

Kesä ja keski-ikäinen nainen

En olisi ikinä uskonut, että heinäkuun 31. päivänä vuonna 2018 makaan mahallani rantaniityllä, kuuntelen haapojen lempeää lipitystä ja annan järviveden kuivua iholle - eikä minun täydy lähteä Suomesta - ei huomenna, ensi viikolla, ei koskaan enää! Olen nyt juurtunut takaisin kotimaahani.

Olen kerännyt punaherukoita tuolilla istuen, oksa kerrallaan, kuten äitini, ja ylikypsien marjojen rapistessa maahan muistan, että olisi pitänyt laittaa sanomalehtiä alle. Mitään ei saanut mennä hukkaan. Olen keittänyt mehua ja opetellut tekemään raparperihilloketta ja herukkahyytelöä. Olen katsonut välillä hikisenä peiliin ja kauhistunut: äitihän se siellä! Hiuksetkin samalla tavalla hiuspannalla litistettynä. Näinköhän sukupolvet jäävät perimään, pieniä hippusia tarttuu kiinni edesmenneiltä polvilta, jokin ilme, äänensävy, sananparsi tai tapa.

Pesen mustikoitten mustaamat sormeni, tartun emaliseen saippuarasiaan, jota pitelivät paljon ahkerammat ja osaavammat emännät ennen minua. Kättelyä sukupolvien yli. Aikamatkailua tämä on, ajaudun takaisin lapsuuteeni ja nuoruuteeni, aloitan elämäni alusta.

Näinköhän. En vain ole enää ihan se sama. Riittävästi löydän kuitenkin itseäni, jotta voin rakentua uudelleen, eheytyä, parantua. Päivä päivältä kasvan kokoon, muistan kuka olin. En ymmärtänytkään, miten paljon takkusin ikävissä menneissä, kun ympäristö jatkuvasti muistutti siitä.

Rosa Liksom sanoo kirjassaan Everstinna: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhan pallaa. Ja seuraavalla sivulla: Mikhään ei silti katoa pois.

Nyt naurahtelen, kun mieleen tulee muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Tuo talo, tuo baari, tämä ranta. Vain hyviä muistoja.

Yllätin itseni kirjoittamasta pojalleni, ettei vanhenemista pidä koskaan pelätä. Tämä on niin hienoa! Koskaan ei ole yksin. Yksittäiset ihmiset ja tapahtumat kulkevat kuin vesi harson lävitse. Joskus ikävätkin, mutta ne voi kortistoida siististi mappiin Ö. Enää niillä ei ole voimaa nujertaa ja ahdistaa toimintakyvyttömäksi

Polkaisen pyöräni alas mäkeä, kesätuuli hiuksissa, enkä oikeasti tiedä, olenko kohta kuusikymmentä vai kuusitoista.

Aika on venyvää, sanoi eräskin runoilija. Sellaista muotoa ei ole vielä keksitty, joka kuvaisi aikaa. Jana aasta beehen se ei ole, älkää uskoko hautakivien päivämääriä. Niiden välille, edelle ja jälkeen mahtuu monta luuppia, spiraalia, siksakkia ja kaksois-lutzia. Elämä on tanssia alusta loppuun

Ja blogin otsikko on tietenkin poimittu rakkaan Eeva Kilven kirjasta. Hän muuten kirjoitti kuolemattomat sanat: Minkä yksintanssijan maailma minussa menettääkään. Monta muutakin Eevan runoa elän, joka päivä.

Kaunista kesää ja elämää lukijoille!

#olisinpatiennyt

Tartun haasteeseen. Eli mitä sanoisin nyt parikymppiselle itselleni?

Täytyy pysähtyä. Paljonhan minulle silloin sanottiin, vihjailtiin ja sanottiin suoraan. Enkä kuunnellut ketään.

Parikymppinen on siitä outo lintu, että se tietää itse kaiken paremmin kuin kukaan, vaikkei oikeasti tiedä mitään. Viis-kuuskymppisenä myöntää, ettei tiedä mitään, vaikka oikeasti tietää jo kaiken mitä tarviikin.

Tästä asetelmasta käsin voin yrittää antaa neuvoja, jotka ehkä olisivat pelastaneet minut parisuhdehelvetiltä. Mitään muuta en kadu.

~ Rakkauden tähden älä koskaan luovu mistään tai kenestäkään, joka on sinulle todella tärkeä. Kukaan ei ole sen arvoinen, että pitää luopua ystävistä, sukulaisista, äidinkielestä, harrastuksista tai unelmista. Ihminen, joka todella rakastaa sinua, ei odota sinun luopuvan mistään hänen takiaan, vaan pikemminkin kannustaa sinua pitämään kiinni elämää isommista asioista.

~ Et voi elää toisen ihmisen kautta. Se, että menetät oman itsesi on tuhoisinta mitä rakkaus voi sinulta vaatia.

~ intohimo ja tunteiden vuoristorata ei ole samaa kuin rakkaus. Omistushalu ja alistus ei ole rakkautta. Sinun rakkautesi toista kohtaan ei riitä, jos ette ole tasa-arvoisia ja vastavuoroisia. Usko: et voi muuttaa toista ihmistä edes hellyydelläsi ja uskollisuudellasi. Pyhimyskehä saa aikaan vain migreenin.

~ Älä anna väkivallalle tilaa suhteessa. Mikään tekosyy tai puolustelu ei kelpaa. Yksikään kulttuuri/elämänahdinko ei oikeuta väkivaltaa. Anteeksipyyntö tarkoittaa sitä, ettei enää koskaan toista tekoaan. Älä tee lapsia väkivaltaisessa suhteessa. Lähde, ennen kuin on myöhäistä. Löydät kyllä ihmisiä, jotka ovat valmiina auttamaan, et ole yksin. Muista, että sinulla on aina Suomi, johon palata, sinua rakastetaan yhä siellä. Olet arvokas. Unohda ylpeytesi!

Ja yleisemmin:

Mieti, kun olet lähdössä ulkomaille, mitä matkalta etsit. Mitä haluat tulevaisuudelta? Mitä menetät, jos et palaa koskaan kotimaahasi? Entä jos/kun saat lapsia, missä he kasvavat, käyvät koulua, onko heillä sinun sukulaisiasi elämässään? Oppivatko he äidinkielesi? Kuinka tärkeitä ovat vanhat ystäväsi ja Suomen perheesi? Riittävätkö nopeat Suomen-lomat koti-ikävääsi?

Vaikeinta on tietenkin kuvitella, olisinko nyt näin onnellinen, jos en tietäisi, mitä itsemurhaan valuttava masennus on, mitä on vuosien pelko, jännitys, ahdistus, ja sellainen yksinäisyys, ettei muista enää edes kuka on, oliko enää olemassakaan. Osaisinko nauttia itsenäisyydestä, vapaudesta, vastavuoroisesta kunnioituksesta ja rakkaudesta, ellen tietäisi sen vastakohtaa?

Ei, hinta oli sittenkin liian kova. Parikymppisenä olin liian nuori ja naiivi lähtemään maailmalle, epäitsenäinen ja ailahteleva. Ripustauduin toiseen ihmiseen kuin hengenhädässä, koska en riittänyt itselleni. Pakenin menneisyyttä, hyppäsin ojasta sellaiseen allikkoon, että olin kokonaan upota.

Ei kärsimys ole välttämätöntä, jotta tulisi onnelliseksi. Itsensä rakastaminen on.

Be happy

Ärsyttää. Luin taas kerran hehkutusta hymyilevistä natiiveista jossakin ei-länsimaassa, jossa suomalainen haastateltu epäili, ettei länsimainen tehokkuus ja edistys tuokaan onnea. Miten irtiotto oravanpyörästä ja ensimmäisen maailman ongelmista syventää sisäistä onnellisuutta. Miten ihmeellistä on, että niinkin alhaisen elintason omaavat ihmiset osaavat hetkessä elämisen taidon ja nauttivat elämästä. Ja hymyilevät!

Ikään kuin länsimaisella kehityksellä olisi vastuu yksilön onnentunteesta! 

Meillä on Suomessa korkea koulutustaso, huipputeknologia, tiukka ympäristönsuojelu, kattava terveydenhoito ja sosiaaliturva, tasa-arvoa eri sukupuolten ja eri ihmisryhmien välillä. Noin niin kuin suhteessa muuhun maailmaan. 

Miksi suomalaiset sitten muuttavat köyhempiin maihin onnea etsimään? Miksi korkea elintaso ei automaattisesti tuo sisäistä onnea? Siksi, koska onni tai onnellisuus on yksilön vastuulla. Ei ilmainen kouluruokailu tee ketään onnelliseksi, tai toimiva julkinen liikenne. Ympärivuorokautiseen turvallisuuteen tottuu, ja siistit kadut ovat itsestäänselvyys, jota ei edes näe. Kun ketään ei vangita, kiduteta ja teloiteta homoseksuaalisuuden, etnisen ryhmän tai uskonnon takia, ei asianlaitaa edes ajattele. Se ei silti tarkoita, etteivätkö nämä olisi tavoittelemisen arvoisia asioita kaikkialla maailmassa, ja ettei Suomi voisi olla ylpeä saavutuksistaan. 

Muualla asuneena - myös kehitysmaissa, joita nykyään kai kutsutaan enemmistömaiksi - tiedän, miltä auringossa hautuneet jätteet tienvarsilla ja ulosteet rannalla haisevat. Hanavedessä piili useita taudinaiheuttajia, ja malaria tappoi lapsia kuten ripulikin. Poliisi oli arvaamaton ja korruptoitunut, ei mikään Facebook-friend. Rodulla, heimolla ja uskonnolla oli elämää määrääviä seurauksia. Rahalla sai mitä tahansa, ja ilman rahaa olit tosi pulassa. Naisen asemasta puhumattakaan. Aurinko tosin paistoi lämpimästi ja maisemat olivat viehättäviä - jos rajasi pois jätekasat ja kulkukoirat.

Suomi pääsi kärkeen jossain onnellisuuskyselyssä. En nähnyt, miten 'onnellisuus' määriteltiin, enkä sitä, miten kysymys aseteltiin. (Esim. englannin 'happy' on aika eri käsite kuin suomen 'onnellinen'!) Tyytyväisyys on minusta tässä aika lähellä onnellisuutta - olen tyydytetty, tyydyn tähän, olen tyytyväinen maahani, en tyytymätön. Onnellisuus on taas jotain muuta, yksilöllistä, sisäsyntyistä. Kun ulkoiset puitteet on tyydytetty, kukin on vastuussa omasta onnellisuudestaan. 'Jokainen on oman onnensa seppä' kuten isäni tapasi puuskahtaa. Tarkoitti kai kunkin omia elämänvalintoja - meidän kirjavassa suurperheessämme aika erilaisia kuin mitä hän olisi toivonut. Omani mukaanlukien.

Pohjimmaltaan teemme omat valintamme elämässä, ainakin länsimaissa. Terveyden menetys on ainoa tasapäistävä tekijä, se ei ole kontrolloitavissa vaikka miten yrittäisi. Lasten hankkiminen rajoittaa elämänvalintoja, samoin omaishoitajaksi päätyminen. Näitten rajoitusten ulkopuolella olemme oikeasti vapaita etsimään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Olemmeko edes Suomessa ensimmäinen suuri ikäluokka, jolla on tämä etuoikeus?

 

Sitten. Vuoden 1918 uusi sotatutkimus on avannut silmäni monelle asialle isänmaassani. Niin paljon olen lukenut fiktiota ja asiatietoa aiheesta, että pelko, teloitukset ja nälkä on tullut uniinkin. Naisten ja lasten kokemus sodasta on ollut uusi näkökulma kaiken militarismin rinnalla, siitä on tullut validi tutkimuskohde. 

Vertailimme lähiomaisen kanssa naisten osallistumista sisällissotaan Irlannissa ja Suomessa. Irlannissa naiset salakuljettivat aseita pitkien hameidensa alla. Naisia ei siveyssyistä voitu tarkastaa heidän kulkiessaan kaupungilla. Suomessa naisia joukkoteloitettiin, jos heillä oli housut hameen sijaan. Naisia häväistiin ennen ja jälkeen kuoleman. Hieman eroa!

Olen myös miettinyt, mikä on ollut vaikenemisen hinta. Parantaako aika haavat? Pitääkö antaa anteeksi? Onko aika unohtaa vääryydet? Ei, ei ja ei. Voisiko tämä kaikki tapahtua uudestaan Suomessa?Toivon, että ei, mutta pelkään pahoin.

Yhä syvemmälle käyvät tuntemukseni. Joskus kerroin blogissani unesta ennen välivuosikokeiluani, miten uneksin kulkevani tuoksuvassa laaksossa kuin aalloilla, kevyenä kuin höyhen. Olen nyt istunut keväistä valoa tulvivassa laaksossa, jossa on joukkohautoja, ja uinut järvessä, jonka rannoilla taisteltiin sata vuotta sitten. Olen kuullut suvun miehistä, joiden luut maatuvat joissain näistä haudoista ja yrittänyt asettautua isoäitini tuntemuksiin. Sodan hirveyksistä on tarkalleen sata vuotta, ja jokaiseen uhkeaan kevätpäivään liittyy tumma rantu menneisyydestä. Istun museon kahvilassa ja hätkähtäen tajuan, että sata vuotta sitten isoenoni ehkä istui täsmälleen saman kasarminkaton alla, nälkiintyneenä ja sairaana, toivonsa menettäneenä. Seinät elävät. Juurilleen on hyvä palata, mutta pitää myös varautua yllätyksiin. 

Onnellisuus - tai onni - on ehkä kaiken suhteellisuuden tajuamista. Kiitollisuutta siitä, miten hyvä on nyt. Miten paljon on elämältä saanut. Miten ihmiset Suomessa joskus taistelivat, että olot paranisivat. Meidän elintasomme huikaisisi heitä, kuten se huikaisee edelleen monia muualla asuvia. 

Olen onnellinen paluumuuttaja. Kaikki on järjestynyt, pääni sisälle on tullut rauha. En voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen kiitollinen jokaisesta päivästä.

Lopuksi runoni Onni:

Tällaista on

täydellinen onni

uinti viileässä vedessä

pitkin, vahvoin vedoin

lokin huuto kaukana

kaislan hipaisu

vain muutama sekunti

                             kerrallaan

on meille annettu

enempää

emme kestäisi.

P.s. Monien hienojen kulttuuriretkien helmi oli Iittalan Sunday Shopin avaus. Taidetta ulkona ja sisällä, ihana puutarha, pieni kahvila ja romanttinen pappilamiljöö. Vain kilsa, pari Iittalan keskustasta! Ks. aukioloajat:

 https://pappilansundayshop.com/pappila-info/

Vanha pappila ja sen romanttinen puutarha.

Olli Isomäen veistoksia pappilan puutarhassa, Vanha Väentupa kahviloineen ja puoteineen taustalla.

Ahti Isomäen 'Kadotettu paratiisi' seinällä.

Isomäen veljesten puuveistoksia.

Mervi Pyylammen herkkiä akryylille painettuja valokuvia.

Saksofonisti Yte Hauskala viihdytti avajaisissa.

Afrikkalaista rummunsoittoa ja tanssia avajaisissa.

Christian Jutte, veikeiden hahmojen isä  (sori huono kuva!)

Hämeen kirjeenvaihtajan kevätraportti

Vain Suomessa on taivas näin sininen! Koko talven aikana ei ollut montaakaan päivää, ettemme säitten puolesta olisi voineet  ulkoilla. Irlannissa haaleansininen taivas vilahtaa  sadekuurojen lomassa, Suomessa on poutaa koko päivän. Kylmä minulla ei ole ollut kuin Lapissa, ja silloin oli -18c!

Tuuli on harvinaisuus sisämaassa, toisin kuin Irlannissa jossa kesälläkin voi olla kylmä viima. Suomessa kylmyys hohkaa syvältä jäätyneestä maasta, ei ilmasta.

Jouluvalojen johdot pihalla ovat edelleen jäätyneen lumen alla. Aurinko alentaa kuitenkin hankia päivä päivältä, suorastaan silmissä. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet valliksi ja vielä viime viikolla hakkasin rautakangella viisisenttistä jäätä ulkorappusista. Varjossa lumi säilyy kauimmin.

Pääsiäisaattona näin itse pääsiäispupun köpittelevän hangessa kamarin ikkunan alta. Iso ja ruskea, pitkät takajalat kuin kengurulla. Koko talven olen yrittänyt nähdä sitä öisin, hiipinyt ikkunasta toiseen. Turhaan. Aamulla oli aina uudet ilkkuvat jäljet hangessa. 

Järven jää, jolla kuukausi sitten vielä saattoi hiihtää, on jo ruskehtava ja virtapaikoissa sula. Pajujen kuoressa loistaa tumma puna ja vihreä. Koivut ovat aloittamassa oman punerruksensa, vai pitäisikö sanoa punastumisensa. Auringon lämpö kasvoilla tuntuu lahjalta, johon kääntää päätään aina kun voi. Enkä ole ainoa. Koko Suomi on kääntynyt aurinkoon päin.

Menneen talven lumia

Vaahtokarkkeja

Suomalaista ruohoa

Leskenlehtiä ei vielä ole näkynyt, ei juuri edes vihreää ruohoa. Mutta kuten entinen irkkuemäntä sanoi maahisista: en minä niihin usko, mutta kyllä niitä siellä on. Edit: lähiomainen bongasi kaksi kirkkaankeltaista nappia ojasta eilen.

Peipon luritus puussa: mikä ihmeiden ihme, pysäytti minut niille sijoilleni. Talitinttien kaksisointuista kiekumista on kuullut jo pitkään: ti-tyy, ti-tyy, yhä uudelleen. Lähiomainen nimittää niitä ruostuneiksi saranoiksi. Mustarastas etsii matoja sulaneen lumen jättämästä lammikosta. Eilen näimme kiikareilla punarastaan pihapensaassa. Olohuoneen ikkunasta! Irlannissa ainoat muuttolinnut, jotka oikeastaan huomasin joka vuosi, olivat pääskyset. Minua vaivaa, kun en tunnista kaikkia linnunääniä. Olen unohtanut.

Se vapauden tunne, kun vaihtaa talvisaappaista ekaa kertaa lenkkareihin ja polkaisee pyörällä alas hiekkaista rapisevaa mäkeä! Mikä vauhti! Koko pitkän talven olemme töpötelleet lumessa ja hyvin lyhyin askelin jäällä. Lähiomainen haaveili potkukelkasta katsellessaan mummojen huristelua 'moottorittomalla skiidulla'. Nyt polkee kauppareissun viidessä minuutissa.

Luonnon lisäksi olen alkanut tottua myös ihmisten jähmeyteen ja hitauteen. Kylillä kohdatessa katsotaan kyllä pitkään silmiin, muttei tervehditä. Yritän opettaa lähiomaiselle, että vieraalle voi sanoa  'päivää' mutta ei 'hei'. Muistin sen vasta itsekin hiljattain. 'Päivää' tosin on ulkomaalaiselle miltei mahdoton lausua. Keskustellessa suomeksi - ja etenkin puhelimessa - huomaan, että olen liian nopea, puhun päälle. Irlannissa on tyypillistä arvata toisen lauseenloppu ja keskeyttää, kun taas Suomessa pitää todella odottaa, ettei toinen vain pidä mietintätaukoa tai vedä henkeä, vaan on valmis kuulemaan oman repliikkisi. Päälle puhuminen hämmentää ja sekoittaa suomalaisen, samoin huumorin jatkuva viljeleminen. Molemmat ovat irlantilaisen sosiaalisten taitojen asetuksissa jo lastenohjelmista lähtien. Vitsailu yllättää Suomessa, sille on oma aikansa ja sitä sanotaan kaskun kertomiseksi. Tähän tapaan: 'amerikkalainen, venäläinen ja suomalainen menivät kapakkaan'. Kasku kerrotaan hi-taas-ti.

Irlantilaista ruohoa

Pari lyhyttä Irlannin-matkaa tuli tehdyksi talvella, ja molemmilla kerroilla se mikä Dublinissa yllätti, oli ihmisten paljous ja meteli, sosiaaliset tavat - ja liikenteen aggressiivisuus. Muunkinlaista aggressiota tulin todistaneeksi, kun burgeribaarin ulkopuolella O'Connollin pääkadulla nuoret huppupäät ryöstivät humalaisen. Lavastivat sen riidaksi, mutta uhri alkoi huutaa apua, kun häntä alettiin potkia ja hakata maassa. Entisen välituntivalvojan rooli ja sanat pulpahtivat minusta, mutten jäänyt paikalle, kun muita jo kerääntyi ympärille auttamaan miestä ja sättimään teinejä. Muuta en nähnyt teinien saaneen saaliikseen kuin halvan kännykän, ja epäilen, että he tekivät näytöksensä vain  saadakseen 'kicksejä'. Jokapäiväistä Dublinissa. En tiedä millaista viikonloppuhulinaa Suomessa on, mutta ei täällä humalaisia näy eikä tappeluja, ainakaan arkisin. Muutenkin olo on turvallisempi kuin missään muualla maailmassa. Poliisista oikeasti tykätään, myös somessa!

Ei elämä paluumuuttajana kuitenkaan ole sen ihmeellisempää kuin arki ulkomailla. Pääkieleni lähiomaisen kanssa on edelleen englanti, radion ja netti-television äänimaailma samoin. Roikumme liikaa netissä, luemme sängyssä blogeja ja uutisia toisillemme, kumpikin omalta tabletiltaan. Käymme kävelyretkillä luonnossa, taidenäyttelyissä ja ostoskeskuksissa. Kunto on noussut sen jälkeen, kun luovuimme autosta ja käytämme julkisia - ja omia jalkojamme. Aherramme kumpikin omien projektiemme kimpussa. Pidämme yhteyttä jälkikasvuun ja sukulaisiin netissä ja Skypellä. Aamiainen syödään sängyssä, hän tekee sen, minä päivällisen. Se syödään pöydän ääressä. Ai niin, sauna lämpiää kerran viikossa. Lähiomainen on lakannut valittamasta kuumuutta ja osaa jo nauttia löylyistä. Osaa jopa lämmittää hyvän saunan, puukiukaalla.

Heidi  Köngäksen vaikuttava 'Sandra'

Suurin yksittäinen muutos elämässä ovat omat kulttuuriharrastukseni, joihin ei ollut mahdollisuutta Irlannissa. Olen sukeltanut syvälle vuoden 1918 historiallisiin tapahtumiin, järkyttynyt ja vaikuttunut. En ole tiennyt omaa historiaani.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmasta, Hämeenlinnan vankileirillä 1918

Kuron kiinni 40 vuoden rästiä suomalaisessa kirjallisuudessa, tutustun uuteen kuvataiteeseen, koluan museoita ja katselen Areenasta suomalaisia dokkareita ja leffoja. Haen verkostoja, joissa räpistellä samanmielisten kanssa. Humina ja huippaus päässä kaikesta uudesta on himmennyt tasaiseksi onnen hyrinäksi. Olen onnellinen jokaisesta aamusta Suomessa.

Kevään tuloa en ole koskaan odottanut näin paljon, näin kauan. Se on uskomatonta pitkän pimeyden ja kylmyyden jälkeen, kuin kuolleista herääminen. Ei mikään yllätys, että kristinuskon pääsiäissanoma ajoitettiin juuri kevääseen. Ylösnousemuksen, jälleensyntymisen ihme!

Ihan vähän ikävä Irlannin ensimmäistä kukkaa, Camelia-pensaassa.