Kesä ja keski-ikäinen nainen

En olisi ikinä uskonut, että heinäkuun 31. päivänä vuonna 2018 makaan mahallani rantaniityllä, kuuntelen haapojen lempeää lipitystä ja annan järviveden kuivua iholle - eikä minun täydy lähteä Suomesta - ei huomenna, ensi viikolla, ei koskaan enää! Olen nyt juurtunut takaisin kotimaahani.

Olen kerännyt punaherukoita tuolilla istuen, oksa kerrallaan, kuten äitini, ja ylikypsien marjojen rapistessa maahan muistan, että olisi pitänyt laittaa sanomalehtiä alle. Mitään ei saanut mennä hukkaan. Olen keittänyt mehua ja opetellut tekemään raparperihilloketta ja herukkahyytelöä. Olen katsonut välillä hikisenä peiliin ja kauhistunut: äitihän se siellä! Hiuksetkin samalla tavalla hiuspannalla litistettynä. Näinköhän sukupolvet jäävät perimään, pieniä hippusia tarttuu kiinni edesmenneiltä polvilta, jokin ilme, äänensävy, sananparsi tai tapa.

Pesen mustikoitten mustaamat sormeni, tartun emaliseen saippuarasiaan, jota pitelivät paljon ahkerammat ja osaavammat emännät ennen minua. Kättelyä sukupolvien yli. Aikamatkailua tämä on, ajaudun takaisin lapsuuteeni ja nuoruuteeni, aloitan elämäni alusta.

Näinköhän. En vain ole enää ihan se sama. Riittävästi löydän kuitenkin itseäni, jotta voin rakentua uudelleen, eheytyä, parantua. Päivä päivältä kasvan kokoon, muistan kuka olin. En ymmärtänytkään, miten paljon takkusin ikävissä menneissä, kun ympäristö jatkuvasti muistutti siitä.

Rosa Liksom sanoo kirjassaan Everstinna: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhan pallaa. Ja seuraavalla sivulla: Mikhään ei silti katoa pois.

Nyt naurahtelen, kun mieleen tulee muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Tuo talo, tuo baari, tämä ranta. Vain hyviä muistoja.

Yllätin itseni kirjoittamasta pojalleni, ettei vanhenemista pidä koskaan pelätä. Tämä on niin hienoa! Koskaan ei ole yksin. Yksittäiset ihmiset ja tapahtumat kulkevat kuin vesi harson lävitse. Joskus ikävätkin, mutta ne voi kortistoida siististi mappiin Ö. Enää niillä ei ole voimaa nujertaa ja ahdistaa toimintakyvyttömäksi

Polkaisen pyöräni alas mäkeä, kesätuuli hiuksissa, enkä oikeasti tiedä, olenko kohta kuusikymmentä vai kuusitoista.

Aika on venyvää, sanoi eräskin runoilija. Sellaista muotoa ei ole vielä keksitty, joka kuvaisi aikaa. Jana aasta beehen se ei ole, älkää uskoko hautakivien päivämääriä. Niiden välille, edelle ja jälkeen mahtuu monta luuppia, spiraalia, siksakkia ja kaksois-lutzia. Elämä on tanssia alusta loppuun

Ja blogin otsikko on tietenkin poimittu rakkaan Eeva Kilven kirjasta. Hän muuten kirjoitti kuolemattomat sanat: Minkä yksintanssijan maailma minussa menettääkään. Monta muutakin Eevan runoa elän, joka päivä.

Kaunista kesää ja elämää lukijoille!

#olisinpatiennyt

Tartun haasteeseen. Eli mitä sanoisin nyt parikymppiselle itselleni?

Täytyy pysähtyä. Paljonhan minulle silloin sanottiin, vihjailtiin ja sanottiin suoraan. Enkä kuunnellut ketään.

Parikymppinen on siitä outo lintu, että se tietää itse kaiken paremmin kuin kukaan, vaikkei oikeasti tiedä mitään. Viis-kuuskymppisenä myöntää, ettei tiedä mitään, vaikka oikeasti tietää jo kaiken mitä tarviikin.

Tästä asetelmasta käsin voin yrittää antaa neuvoja, jotka ehkä olisivat pelastaneet minut parisuhdehelvetiltä. Mitään muuta en kadu.

~ Rakkauden tähden älä koskaan luovu mistään tai kenestäkään, joka on sinulle todella tärkeä. Kukaan ei ole sen arvoinen, että pitää luopua ystävistä, sukulaisista, äidinkielestä, harrastuksista tai unelmista. Ihminen, joka todella rakastaa sinua, ei odota sinun luopuvan mistään hänen takiaan, vaan pikemminkin kannustaa sinua pitämään kiinni elämää isommista asioista.

~ Et voi elää toisen ihmisen kautta. Se, että menetät oman itsesi on tuhoisinta mitä rakkaus voi sinulta vaatia.

~ intohimo ja tunteiden vuoristorata ei ole samaa kuin rakkaus. Omistushalu ja alistus ei ole rakkautta. Sinun rakkautesi toista kohtaan ei riitä, jos ette ole tasa-arvoisia ja vastavuoroisia. Usko: et voi muuttaa toista ihmistä edes hellyydelläsi ja uskollisuudellasi. Pyhimyskehä saa aikaan vain migreenin.

~ Älä anna väkivallalle tilaa suhteessa. Mikään tekosyy tai puolustelu ei kelpaa. Yksikään kulttuuri/elämänahdinko ei oikeuta väkivaltaa. Anteeksipyyntö tarkoittaa sitä, ettei enää koskaan toista tekoaan. Älä tee lapsia väkivaltaisessa suhteessa. Lähde, ennen kuin on myöhäistä. Löydät kyllä ihmisiä, jotka ovat valmiina auttamaan, et ole yksin. Muista, että sinulla on aina Suomi, johon palata, sinua rakastetaan yhä siellä. Olet arvokas. Unohda ylpeytesi!

Ja yleisemmin:

Mieti, kun olet lähdössä ulkomaille, mitä matkalta etsit. Mitä haluat tulevaisuudelta? Mitä menetät, jos et palaa koskaan kotimaahasi? Entä jos/kun saat lapsia, missä he kasvavat, käyvät koulua, onko heillä sinun sukulaisiasi elämässään? Oppivatko he äidinkielesi? Kuinka tärkeitä ovat vanhat ystäväsi ja Suomen perheesi? Riittävätkö nopeat Suomen-lomat koti-ikävääsi?

Vaikeinta on tietenkin kuvitella, olisinko nyt näin onnellinen, jos en tietäisi, mitä itsemurhaan valuttava masennus on, mitä on vuosien pelko, jännitys, ahdistus, ja sellainen yksinäisyys, ettei muista enää edes kuka on, oliko enää olemassakaan. Osaisinko nauttia itsenäisyydestä, vapaudesta, vastavuoroisesta kunnioituksesta ja rakkaudesta, ellen tietäisi sen vastakohtaa?

Ei, hinta oli sittenkin liian kova. Parikymppisenä olin liian nuori ja naiivi lähtemään maailmalle, epäitsenäinen ja ailahteleva. Ripustauduin toiseen ihmiseen kuin hengenhädässä, koska en riittänyt itselleni. Pakenin menneisyyttä, hyppäsin ojasta sellaiseen allikkoon, että olin kokonaan upota.

Ei kärsimys ole välttämätöntä, jotta tulisi onnelliseksi. Itsensä rakastaminen on.

Be happy

Ärsyttää. Luin taas kerran hehkutusta hymyilevistä natiiveista jossakin ei-länsimaassa, jossa suomalainen haastateltu epäili, ettei länsimainen tehokkuus ja edistys tuokaan onnea. Miten irtiotto oravanpyörästä ja ensimmäisen maailman ongelmista syventää sisäistä onnellisuutta. Miten ihmeellistä on, että niinkin alhaisen elintason omaavat ihmiset osaavat hetkessä elämisen taidon ja nauttivat elämästä. Ja hymyilevät!

Ikään kuin länsimaisella kehityksellä olisi vastuu yksilön onnentunteesta! 

Meillä on Suomessa korkea koulutustaso, huipputeknologia, tiukka ympäristönsuojelu, kattava terveydenhoito ja sosiaaliturva, tasa-arvoa eri sukupuolten ja eri ihmisryhmien välillä. Noin niin kuin suhteessa muuhun maailmaan. 

Miksi suomalaiset sitten muuttavat köyhempiin maihin onnea etsimään? Miksi korkea elintaso ei automaattisesti tuo sisäistä onnea? Siksi, koska onni tai onnellisuus on yksilön vastuulla. Ei ilmainen kouluruokailu tee ketään onnelliseksi, tai toimiva julkinen liikenne. Ympärivuorokautiseen turvallisuuteen tottuu, ja siistit kadut ovat itsestäänselvyys, jota ei edes näe. Kun ketään ei vangita, kiduteta ja teloiteta homoseksuaalisuuden, etnisen ryhmän tai uskonnon takia, ei asianlaitaa edes ajattele. Se ei silti tarkoita, etteivätkö nämä olisi tavoittelemisen arvoisia asioita kaikkialla maailmassa, ja ettei Suomi voisi olla ylpeä saavutuksistaan. 

Muualla asuneena - myös kehitysmaissa, joita nykyään kai kutsutaan enemmistömaiksi - tiedän, miltä auringossa hautuneet jätteet tienvarsilla ja ulosteet rannalla haisevat. Hanavedessä piili useita taudinaiheuttajia, ja malaria tappoi lapsia kuten ripulikin. Poliisi oli arvaamaton ja korruptoitunut, ei mikään Facebook-friend. Rodulla, heimolla ja uskonnolla oli elämää määrääviä seurauksia. Rahalla sai mitä tahansa, ja ilman rahaa olit tosi pulassa. Naisen asemasta puhumattakaan. Aurinko tosin paistoi lämpimästi ja maisemat olivat viehättäviä - jos rajasi pois jätekasat ja kulkukoirat.

Suomi pääsi kärkeen jossain onnellisuuskyselyssä. En nähnyt, miten 'onnellisuus' määriteltiin, enkä sitä, miten kysymys aseteltiin. (Esim. englannin 'happy' on aika eri käsite kuin suomen 'onnellinen'!) Tyytyväisyys on minusta tässä aika lähellä onnellisuutta - olen tyydytetty, tyydyn tähän, olen tyytyväinen maahani, en tyytymätön. Onnellisuus on taas jotain muuta, yksilöllistä, sisäsyntyistä. Kun ulkoiset puitteet on tyydytetty, kukin on vastuussa omasta onnellisuudestaan. 'Jokainen on oman onnensa seppä' kuten isäni tapasi puuskahtaa. Tarkoitti kai kunkin omia elämänvalintoja - meidän kirjavassa suurperheessämme aika erilaisia kuin mitä hän olisi toivonut. Omani mukaanlukien.

Pohjimmaltaan teemme omat valintamme elämässä, ainakin länsimaissa. Terveyden menetys on ainoa tasapäistävä tekijä, se ei ole kontrolloitavissa vaikka miten yrittäisi. Lasten hankkiminen rajoittaa elämänvalintoja, samoin omaishoitajaksi päätyminen. Näitten rajoitusten ulkopuolella olemme oikeasti vapaita etsimään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Olemmeko edes Suomessa ensimmäinen suuri ikäluokka, jolla on tämä etuoikeus?

 

Sitten. Vuoden 1918 uusi sotatutkimus on avannut silmäni monelle asialle isänmaassani. Niin paljon olen lukenut fiktiota ja asiatietoa aiheesta, että pelko, teloitukset ja nälkä on tullut uniinkin. Naisten ja lasten kokemus sodasta on ollut uusi näkökulma kaiken militarismin rinnalla, siitä on tullut validi tutkimuskohde. 

Vertailimme lähiomaisen kanssa naisten osallistumista sisällissotaan Irlannissa ja Suomessa. Irlannissa naiset salakuljettivat aseita pitkien hameidensa alla. Naisia ei siveyssyistä voitu tarkastaa heidän kulkiessaan kaupungilla. Suomessa naisia joukkoteloitettiin, jos heillä oli housut hameen sijaan. Naisia häväistiin ennen ja jälkeen kuoleman. Hieman eroa!

Olen myös miettinyt, mikä on ollut vaikenemisen hinta. Parantaako aika haavat? Pitääkö antaa anteeksi? Onko aika unohtaa vääryydet? Ei, ei ja ei. Voisiko tämä kaikki tapahtua uudestaan Suomessa?Toivon, että ei, mutta pelkään pahoin.

Yhä syvemmälle käyvät tuntemukseni. Joskus kerroin blogissani unesta ennen välivuosikokeiluani, miten uneksin kulkevani tuoksuvassa laaksossa kuin aalloilla, kevyenä kuin höyhen. Olen nyt istunut keväistä valoa tulvivassa laaksossa, jossa on joukkohautoja, ja uinut järvessä, jonka rannoilla taisteltiin sata vuotta sitten. Olen kuullut suvun miehistä, joiden luut maatuvat joissain näistä haudoista ja yrittänyt asettautua isoäitini tuntemuksiin. Sodan hirveyksistä on tarkalleen sata vuotta, ja jokaiseen uhkeaan kevätpäivään liittyy tumma rantu menneisyydestä. Istun museon kahvilassa ja hätkähtäen tajuan, että sata vuotta sitten isoenoni ehkä istui täsmälleen saman kasarminkaton alla, nälkiintyneenä ja sairaana, toivonsa menettäneenä. Seinät elävät. Juurilleen on hyvä palata, mutta pitää myös varautua yllätyksiin. 

Onnellisuus - tai onni - on ehkä kaiken suhteellisuuden tajuamista. Kiitollisuutta siitä, miten hyvä on nyt. Miten paljon on elämältä saanut. Miten ihmiset Suomessa joskus taistelivat, että olot paranisivat. Meidän elintasomme huikaisisi heitä, kuten se huikaisee edelleen monia muualla asuvia. 

Olen onnellinen paluumuuttaja. Kaikki on järjestynyt, pääni sisälle on tullut rauha. En voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen kiitollinen jokaisesta päivästä.

Lopuksi runoni Onni:

Tällaista on

täydellinen onni

uinti viileässä vedessä

pitkin, vahvoin vedoin

lokin huuto kaukana

kaislan hipaisu

vain muutama sekunti

                             kerrallaan

on meille annettu

enempää

emme kestäisi.

P.s. Monien hienojen kulttuuriretkien helmi oli Iittalan Sunday Shopin avaus. Taidetta ulkona ja sisällä, ihana puutarha, pieni kahvila ja romanttinen pappilamiljöö. Vain kilsa, pari Iittalan keskustasta! Ks. aukioloajat:

 https://pappilansundayshop.com/pappila-info/

Vanha pappila ja sen romanttinen puutarha.

Olli Isomäen veistoksia pappilan puutarhassa, Vanha Väentupa kahviloineen ja puoteineen taustalla.

Ahti Isomäen 'Kadotettu paratiisi' seinällä.

Isomäen veljesten puuveistoksia.

Mervi Pyylammen herkkiä akryylille painettuja valokuvia.

Saksofonisti Yte Hauskala viihdytti avajaisissa.

Afrikkalaista rummunsoittoa ja tanssia avajaisissa.

Christian Jutte, veikeiden hahmojen isä  (sori huono kuva!)

Hämeen kirjeenvaihtajan kevätraportti

Vain Suomessa on taivas näin sininen! Koko talven aikana ei ollut montaakaan päivää, ettemme säitten puolesta olisi voineet  ulkoilla. Irlannissa haaleansininen taivas vilahtaa  sadekuurojen lomassa, Suomessa on poutaa koko päivän. Kylmä minulla ei ole ollut kuin Lapissa, ja silloin oli -18c!

Tuuli on harvinaisuus sisämaassa, toisin kuin Irlannissa jossa kesälläkin voi olla kylmä viima. Suomessa kylmyys hohkaa syvältä jäätyneestä maasta, ei ilmasta.

Jouluvalojen johdot pihalla ovat edelleen jäätyneen lumen alla. Aurinko alentaa kuitenkin hankia päivä päivältä, suorastaan silmissä. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet valliksi ja vielä viime viikolla hakkasin rautakangella viisisenttistä jäätä ulkorappusista. Varjossa lumi säilyy kauimmin.

Pääsiäisaattona näin itse pääsiäispupun köpittelevän hangessa kamarin ikkunan alta. Iso ja ruskea, pitkät takajalat kuin kengurulla. Koko talven olen yrittänyt nähdä sitä öisin, hiipinyt ikkunasta toiseen. Turhaan. Aamulla oli aina uudet ilkkuvat jäljet hangessa. 

Järven jää, jolla kuukausi sitten vielä saattoi hiihtää, on jo ruskehtava ja virtapaikoissa sula. Pajujen kuoressa loistaa tumma puna ja vihreä. Koivut ovat aloittamassa oman punerruksensa, vai pitäisikö sanoa punastumisensa. Auringon lämpö kasvoilla tuntuu lahjalta, johon kääntää päätään aina kun voi. Enkä ole ainoa. Koko Suomi on kääntynyt aurinkoon päin.

Menneen talven lumia

Vaahtokarkkeja

Suomalaista ruohoa

Leskenlehtiä ei vielä ole näkynyt, ei juuri edes vihreää ruohoa. Mutta kuten entinen irkkuemäntä sanoi maahisista: en minä niihin usko, mutta kyllä niitä siellä on. Edit: lähiomainen bongasi kaksi kirkkaankeltaista nappia ojasta eilen.

Peipon luritus puussa: mikä ihmeiden ihme, pysäytti minut niille sijoilleni. Talitinttien kaksisointuista kiekumista on kuullut jo pitkään: ti-tyy, ti-tyy, yhä uudelleen. Lähiomainen nimittää niitä ruostuneiksi saranoiksi. Mustarastas etsii matoja sulaneen lumen jättämästä lammikosta. Eilen näimme kiikareilla punarastaan pihapensaassa. Olohuoneen ikkunasta! Irlannissa ainoat muuttolinnut, jotka oikeastaan huomasin joka vuosi, olivat pääskyset. Minua vaivaa, kun en tunnista kaikkia linnunääniä. Olen unohtanut.

Se vapauden tunne, kun vaihtaa talvisaappaista ekaa kertaa lenkkareihin ja polkaisee pyörällä alas hiekkaista rapisevaa mäkeä! Mikä vauhti! Koko pitkän talven olemme töpötelleet lumessa ja hyvin lyhyin askelin jäällä. Lähiomainen haaveili potkukelkasta katsellessaan mummojen huristelua 'moottorittomalla skiidulla'. Nyt polkee kauppareissun viidessä minuutissa.

Luonnon lisäksi olen alkanut tottua myös ihmisten jähmeyteen ja hitauteen. Kylillä kohdatessa katsotaan kyllä pitkään silmiin, muttei tervehditä. Yritän opettaa lähiomaiselle, että vieraalle voi sanoa  'päivää' mutta ei 'hei'. Muistin sen vasta itsekin hiljattain. 'Päivää' tosin on ulkomaalaiselle miltei mahdoton lausua. Keskustellessa suomeksi - ja etenkin puhelimessa - huomaan, että olen liian nopea, puhun päälle. Irlannissa on tyypillistä arvata toisen lauseenloppu ja keskeyttää, kun taas Suomessa pitää todella odottaa, ettei toinen vain pidä mietintätaukoa tai vedä henkeä, vaan on valmis kuulemaan oman repliikkisi. Päälle puhuminen hämmentää ja sekoittaa suomalaisen, samoin huumorin jatkuva viljeleminen. Molemmat ovat irlantilaisen sosiaalisten taitojen asetuksissa jo lastenohjelmista lähtien. Vitsailu yllättää Suomessa, sille on oma aikansa ja sitä sanotaan kaskun kertomiseksi. Tähän tapaan: 'amerikkalainen, venäläinen ja suomalainen menivät kapakkaan'. Kasku kerrotaan hi-taas-ti.

Irlantilaista ruohoa

Pari lyhyttä Irlannin-matkaa tuli tehdyksi talvella, ja molemmilla kerroilla se mikä Dublinissa yllätti, oli ihmisten paljous ja meteli, sosiaaliset tavat - ja liikenteen aggressiivisuus. Muunkinlaista aggressiota tulin todistaneeksi, kun burgeribaarin ulkopuolella O'Connollin pääkadulla nuoret huppupäät ryöstivät humalaisen. Lavastivat sen riidaksi, mutta uhri alkoi huutaa apua, kun häntä alettiin potkia ja hakata maassa. Entisen välituntivalvojan rooli ja sanat pulpahtivat minusta, mutten jäänyt paikalle, kun muita jo kerääntyi ympärille auttamaan miestä ja sättimään teinejä. Muuta en nähnyt teinien saaneen saaliikseen kuin halvan kännykän, ja epäilen, että he tekivät näytöksensä vain  saadakseen 'kicksejä'. Jokapäiväistä Dublinissa. En tiedä millaista viikonloppuhulinaa Suomessa on, mutta ei täällä humalaisia näy eikä tappeluja, ainakaan arkisin. Muutenkin olo on turvallisempi kuin missään muualla maailmassa. Poliisista oikeasti tykätään, myös somessa!

Ei elämä paluumuuttajana kuitenkaan ole sen ihmeellisempää kuin arki ulkomailla. Pääkieleni lähiomaisen kanssa on edelleen englanti, radion ja netti-television äänimaailma samoin. Roikumme liikaa netissä, luemme sängyssä blogeja ja uutisia toisillemme, kumpikin omalta tabletiltaan. Käymme kävelyretkillä luonnossa, taidenäyttelyissä ja ostoskeskuksissa. Kunto on noussut sen jälkeen, kun luovuimme autosta ja käytämme julkisia - ja omia jalkojamme. Aherramme kumpikin omien projektiemme kimpussa. Pidämme yhteyttä jälkikasvuun ja sukulaisiin netissä ja Skypellä. Aamiainen syödään sängyssä, hän tekee sen, minä päivällisen. Se syödään pöydän ääressä. Ai niin, sauna lämpiää kerran viikossa. Lähiomainen on lakannut valittamasta kuumuutta ja osaa jo nauttia löylyistä. Osaa jopa lämmittää hyvän saunan, puukiukaalla.

Heidi  Köngäksen vaikuttava 'Sandra'

Suurin yksittäinen muutos elämässä ovat omat kulttuuriharrastukseni, joihin ei ollut mahdollisuutta Irlannissa. Olen sukeltanut syvälle vuoden 1918 historiallisiin tapahtumiin, järkyttynyt ja vaikuttunut. En ole tiennyt omaa historiaani.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmasta, Hämeenlinnan vankileirillä 1918

Kuron kiinni 40 vuoden rästiä suomalaisessa kirjallisuudessa, tutustun uuteen kuvataiteeseen, koluan museoita ja katselen Areenasta suomalaisia dokkareita ja leffoja. Haen verkostoja, joissa räpistellä samanmielisten kanssa. Humina ja huippaus päässä kaikesta uudesta on himmennyt tasaiseksi onnen hyrinäksi. Olen onnellinen jokaisesta aamusta Suomessa.

Kevään tuloa en ole koskaan odottanut näin paljon, näin kauan. Se on uskomatonta pitkän pimeyden ja kylmyyden jälkeen, kuin kuolleista herääminen. Ei mikään yllätys, että kristinuskon pääsiäissanoma ajoitettiin juuri kevääseen. Ylösnousemuksen, jälleensyntymisen ihme!

Ihan vähän ikävä Irlannin ensimmäistä kukkaa, Camelia-pensaassa.

#metoo

Hämmästyksellä olen seurannut tämän kampanjan aikaansaamaa keskustelua. Niin Irlannissa kuin Suomessa, ja ympäri maailmaa. Miten yleistä naisten kokema häirintä ja suoranainen väkivalta on, edelleen. Suomessakin, maailman tasa-arvoisimmassa ja onnellisimmassa maassa. Ja miten edelleenkin tyrmätään ja vähätellään ja naureskellaan. Jokainen esiintulo poikii samoja irvailevia kommentteja, joiden takia  tätä kampanjaa juuri on tarvittu - ja miksi se on syntynyt tällaisella viiveellä. 

Syvemmin olen jo vuosia pohtinut myös kirjallisuuden ja viihdeteollisuuden roolia. Viimeisin esiintulo raaoista tavoista, joilla nuoria naisnäyttelijöitä on ohjattu 'aitoihin' näyttelijäsuorituksiin, vahvisti kuvotustani äärimmäistä väkivaltaa sisältävien elokuvien ja kirjojen suhteen. Olen oppinut suojelemaan itseäni. Jos jo traileri sisältää pitkittynyttä kidutusta, raiskausta ja mässäilyä väkivallalla, en halua nähdä elokuvaa. Jos romaanissa lähestytään samantyyppistä kohtausta, jätän sen väliin. Sekä Katja Ketun Kätilössä että Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli kohtia, joita en koskaan saa pyyhityksi muististani. Muutaman modernin trillerin jälkeen en halua lukea kyseistä genreä ollenkaan.  Kotona katsoessani jännityselokuvaa poistan välillä äänen tai katselen muualle tai vaihdan hetkeksi kanavaa. Pieninkin vihje siitä, että lapsiin kohdistetaan väkivaltaa viihteen nimissä, saa minut karkaamaan. Olenko yliherkkä? En osaa sanoa, mutta en usko olevani yksin itsesuojeluvaistoineni. Kokeelliset painajaiset valvottavat ja vellovat ajatuksissa ja tulevat lopulta uniin. Uhriutuminen tapahtuu aina uudestaan. Kasvattamani kuori olikin vain ihoa. Ihmisen pahuudella ei tunnu olevan rajaa. Vai uskallanko sanoa suoraan: miehen pahuudella. Sillä sitähän väkivalta enimmäkseen on. Ei, eivät kaikki miehet, mutta lähes kaikki väkivalta.

Sukupuolisokeus uutisoinnin suhteen ärsyttää. Otsikoidaan 'Nuoriso riehuu', vaikka kuvissa ei näy yhtä ainoaa naispuolista. Väite 'Ihminen on aina tahtonut sotia' yleistetään koskemaan myös naisia, vaikka sotien aikaansaaminen ja toteuttaminen on miesten toimia ja siviiliuhrit naisia ja lapsia. Jos jotain tehdään vain naisten toimesta, satavarmasti se myös nimetään naisten ongelmaksi. Miesten tekemät rötökset taas ovat 'ihmisten' ja 'ihmiskunnan' perisynti. Vaikka tv-ohjelma käsittelisi yksinomaan miespuolisia pedofiilejä, ihmetellään 'ihmisen' viehtymystä alaikäisiin. Sukupuolittunutta väkivaltaa ei saa paljastaa.

Onko nainen sitten 'heikompi astia', herkempi, pelokkaampi, vastahakoisempi nostamaan meteliä kun häntä sorretaan ja häiritään? Tähän asti näin on ollut. 

Itseään voi suojella överiksi menneiltä shokkiefekteiltä ja väkivallalla mässäilyltä. Jokailtaista raiskaus-, kidutus- ja tappokavalkadia televisiosta ei tarvitse katsoa, 'raaoiksi' ja 'rajuiksi' luokiteltuja kirjoja ei kannata lukea. Uutisia ja dokkareita voi seurata rajoitetusti, mutta todellisuudelta ei pidä sulkea silmiään. Väkivaltaa tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessani. 

Voi kuitenkin kysyä, tarvitaanko viihteessä graafista väkivaltaa, eikö mikään muu enää hötkäytä? Pitääkö kaikki näyttää ja kuvailla yksityiskohtaisesti? Onko normi-länsimaalaisen elämä niin tylsää, että kicksejä haetaan väkivaltaviihteestä? Kun kellään ei enää ole omakohtaista kokemusta pelosta ja väkivallasta. Kaikki on vaan special effects.

Surullisinta lienee, että kirjailijat, joiden tarkoituksena oli paljastaa epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta yhteiskunnassa, epäsuorasti saivat sitä aikaan, kun nuoria naisia pakotettiin oikeasti sitä kokemaan, jotta kirjasta tehty elokuvakohtaus saatiin aitona purkkiin. Jos miesohjaaja ei 'nähnyt' tai 'huomannut' nuoren näyttelijän hätää, missä lie vika? Elämä ja elävät ihmiset ovat aina tärkeämpiä kuin taide. Elämää isompia aiheita ei ole, jos uhraus on tätä luokkaa. Ehkä miehen ja naisen peruskokemus pelosta ja väkivallan uhasta on aina eri.

#metoo kampanja on on minusta tärkeimpiä median aikaansaamia sosiaalisia muutoksia. Näin kauan se on vienyt. 

Ja kyllä, me too. Siksi juuri.

Kaksoisvinkkeli

Kiepautin blogini nimen Irkkuvinkkeliksi Suomeen, koska varmasti katson synnyinmaatani ulkosuomalaisen, muualla varttuneen näkökulmasta vielä pitkään - kenties lopun elämääni. Paluumuutto Suomeen on aikaansaanut aikamoisen mietteiden myllerryksen myös entistä kotimaatani kohtaan. 

Irlantia katsoin pitkään suomalaisesta vinkkelistä, vaikka se alkoikin vuosien kuluessa hämärtyä ja vihreät silmälasit aiheuttivat ajoittaista värisokeutta. Neljäkymmentä vuotta poissa Suomesta, joista kolmisenkymmentä Irlannissa, teki minusta melkein irlantilaisen. Aksenttini kouliutui lähes natiiviksi, samoin puheenparret ja tapa jutustella. Yritin niin kovasti tulla irlantilaiseksi kunnon Mammyksi, että oli pakko usein ummistaa silmät ja kohauttaa olkapäitä irlantilaisille kummallisuuksille. Sopeuduin naisen, äidin ja vaimon rooliin, yritin sulautua ympäristööni kuin sisilisko kiven väreihin. Epäonnistuin. 

Vasta nyt, kun olen ollut poissa Irlannista viime syksystä lähtien, ovat silmäni alkaneet avautua. Alan käsittää, miksi kaikki hankasi, miksen sopinut mihinkään, miksi kaikesta jäi olo, että on muukalainen. Aina ulkopuolella. Erilainen. 

Asuin maalla, pikkukaupungin ulkopuolella, onnistumatta pääsemään sisäpiireihin, vaikka yritin kovasti. Liityin asukasyhdistykseen, koulujen vanhempainyhdistyksiin, maalauskursseille, naisryhmiin, harrastin sambaa ja Pilatesta. Kävin ammattiliiton kokouksissa ja työpaikan lisäkoulutuksissa. Naistutkimuksen kurssi avasi silmäni naisen historialle katolisen kirkon kynsissä. Se pitäisi ympätä jokaisen maahan muuttavan naisen ja ehkä miehenkin kotouttamisaineeksi, sillä ilman sitä näkökulmaa ei Irlantia voi ymmärtää. Uutiset taistelusta edes osittaisen abortin sallimiseksi ja kammottavat paljastukset katolisten instituutioiden massahaudoista voi käsittää vain historian avulla.

Naistutkimus oli kuitenkin vain pisara meressä, kyvytön todella vaikuttamaan laajempaan yhteiskuntaan. Ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt jatkaa opiskelua sillä alalla, eikä ryhtyä palkolliseksi katoliseen kouluun. Taloudellisesti opiskelu ei kuitenkaan ollut mahdollista, enkä loppukädessä kadu sitä, että sain suurperheeni koulutetuksi yliopistossa asti - ei mikään itsestäänselvyys maassa, jossa kolmannen asteen koulutus on tuskallisen kallista. Koulutusta ei kukaan voi ottaa sinulta, se antaa itsetuntoa silloinkin kun on heikoilla. 

Nyt, kun olen saanut hieman etäisyyttä Irlantiin, näen sen omituisuudet selvemmin. Joskus vilkaistessa uutisvanaa netissä tulee toivoton olo: mikään ei muutu. Samat uutiset rullaavat esiin vuodesta toiseen. Rikollisjengien ampumakahakat, aborttikysymys, asuntopula ja talojen hinnat, nuoret jotka lähtevät ulkomaille töihin eivätkä palaa, sairaalakriisi, korruptioskandaalit. Hallitus horjahtelee kriisistä toiseen, aina ikävästi liian myöhässä tosiasioiden edessä. Tavallisella kansalaisella ei ole mitään luottamusta poliitikkoihin. Ja silti samojen puolueiden edustajia kannetaan taas olkapäillä jiihaa-huutojen säestämänä valtaan. Mikään ei muutu. 

Sitten tulee eteen suomalaisten tekemä dokkari myyttisestä vihreästä saaresta, jossa Guinness virtaa, kansanmusiikki raikaa joka pubista ja druidit tanssivat nuotiolla. Jossa ihmiset ovat ylen ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Melkein itkettää ja tulee ikävä sitä myyttiä. Vähän kuin ulkosuomalaiset, jotka itkevät juhannussaunan, vihdantuoksun ja suvivirren perään. Myytit säilyvät, koska niiden ydin on totta, se on se kaunein, mitä jäämme kaipaamaan. Irlantilaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, musikaalisuus ja tarinaniskentä on vailla vertaansa ja huumori pelastaa arjessa. Se kaikki on totta. Mutta Irlannilla on myös tummempia sävyjä, tabuja, sokeita pisteitä. Irlantilaiseen ongelmaan löytyy aina irlantilainen ratkaisu. Vaikeneminen ja silmien sulkeminen, jos ei mitään muuta. 

Mikään maa tai kulttuuri ei ole täydellinen, tai lähelläkään todellista tasa-arvoa. On kuitenkin eroja siinä, miten muutosta voi saada aikaan. 

Olin niin vaikuttunut suomalaisnaisten räväkkyydestä ja itsenäisyydestä, että viime aikojen metoo#-kampanja Suomessa on järkyttänyt minua. Että näin syvällä ovat häpeän ja salailun juuret, näin vahvaa äijävalta Suomessakin. Ei uskottu, että mitään voidaan muuttaa, ennen kuin hollywoodilaiset julkkikset uskalsivat puhua. Kampanjan ylilyönneistä voidaan kiistellä, mutta olen varma, että se on pysyvästi järkyttänyt kauhun tasapainoa. Kenenkään ei enää tarvitse salata ja vaieta kokemistaan nöyryytyksistä ja valtapeleistä. 

Tämä suotakoon molemmille sukupuolille ja kaikille siltä väliltä! Kaikessa epätasa-arvossa on kyse valtapeleistä, olivat ne sitten työpaikalla, oppilaitoksissa, avioliitossa tai perheen sisällä. 

Nuorilla on toivoa. Uskon, että heillä on helpompaa. Uskon myös suomalaiseen luonteenlaatuun, jossa sanansa pitämistä ja rehellisyyttä arvostetaan. Muutos on tässä maassa mahdollista. Epätoivoa, jota koin Irlannissa sen konservatismista, en ole tuntenut Suomessa. 

Jos kuitenkin haluaa viihdyttää itseään Irlannin kauneudella, tätä dokkaria katsoessa maata voi ikävöidä: 

sami yaffa       https://areena.yle.fi/1-3975938 

Muita, yhteiskunnallisesti terävämpiäkin dokkareita Irlannista olen onnistunut näkemään: Ireland with Simon Reeves (brittiläinen näkökulma, englanninkielinen, enää näkyvillä traileri).

Koskaan en vielä ole nähnyt dokkaria, joka vastaisi minun kokemustani Irlannista. Kaikki haluavat nähdä sen stereotyyppisen kelttiläisen, uskovaisen, vähän hassahtaneen mutta kiehtovan maan. 

Joskus kaukaa katsoen näkee tarkemmin.