Hämeen kirjeenvaihtajan kevätraportti

Vain Suomessa on taivas näin sininen! Koko talven aikana ei ollut montaakaan päivää, ettemme säitten puolesta olisi voineet  ulkoilla. Irlannissa haaleansininen taivas vilahtaa  sadekuurojen lomassa, Suomessa on poutaa koko päivän. Kylmä minulla ei ole ollut kuin Lapissa, ja silloin oli -18c!

Tuuli on harvinaisuus sisämaassa, toisin kuin Irlannissa jossa kesälläkin voi olla kylmä viima. Suomessa kylmyys hohkaa syvältä jäätyneestä maasta, ei ilmasta.

Jouluvalojen johdot pihalla ovat edelleen jäätyneen lumen alla. Aurinko alentaa kuitenkin hankia päivä päivältä, suorastaan silmissä. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet valliksi ja vielä viime viikolla hakkasin rautakangella viisisenttistä jäätä ulkorappusista. Varjossa lumi säilyy kauimmin.

Pääsiäisaattona näin itse pääsiäispupun köpittelevän hangessa kamarin ikkunan alta. Iso ja ruskea, pitkät takajalat kuin kengurulla. Koko talven olen yrittänyt nähdä sitä öisin, hiipinyt ikkunasta toiseen. Turhaan. Aamulla oli aina uudet ilkkuvat jäljet hangessa. 

Järven jää, jolla kuukausi sitten vielä saattoi hiihtää, on jo ruskehtava ja virtapaikoissa sula. Pajujen kuoressa loistaa tumma puna ja vihreä. Koivut ovat aloittamassa oman punerruksensa, vai pitäisikö sanoa punastumisensa. Auringon lämpö kasvoilla tuntuu lahjalta, johon kääntää päätään aina kun voi. Enkä ole ainoa. Koko Suomi on kääntynyt aurinkoon päin.

Menneen talven lumia

Vaahtokarkkeja

Suomalaista ruohoa

Leskenlehtiä ei vielä ole näkynyt, ei juuri edes vihreää ruohoa. Mutta kuten entinen irkkuemäntä sanoi maahisista: en minä niihin usko, mutta kyllä niitä siellä on. Edit: lähiomainen bongasi kaksi kirkkaankeltaista nappia ojasta eilen.

Peipon luritus puussa: mikä ihmeiden ihme, pysäytti minut niille sijoilleni. Talitinttien kaksisointuista kiekumista on kuullut jo pitkään: ti-tyy, ti-tyy, yhä uudelleen. Lähiomainen nimittää niitä ruostuneiksi saranoiksi. Mustarastas etsii matoja sulaneen lumen jättämästä lammikosta. Eilen näimme kiikareilla punarastaan pihapensaassa. Olohuoneen ikkunasta! Irlannissa ainoat muuttolinnut, jotka oikeastaan huomasin joka vuosi, olivat pääskyset. Minua vaivaa, kun en tunnista kaikkia linnunääniä. Olen unohtanut.

Se vapauden tunne, kun vaihtaa talvisaappaista ekaa kertaa lenkkareihin ja polkaisee pyörällä alas hiekkaista rapisevaa mäkeä! Mikä vauhti! Koko pitkän talven olemme töpötelleet lumessa ja hyvin lyhyin askelin jäällä. Lähiomainen haaveili potkukelkasta katsellessaan mummojen huristelua 'moottorittomalla skiidulla'. Nyt polkee kauppareissun viidessä minuutissa.

Luonnon lisäksi olen alkanut tottua myös ihmisten jähmeyteen ja hitauteen. Kylillä kohdatessa katsotaan kyllä pitkään silmiin, muttei tervehditä. Yritän opettaa lähiomaiselle, että vieraalle voi sanoa  'päivää' mutta ei 'hei'. Muistin sen vasta itsekin hiljattain. 'Päivää' tosin on ulkomaalaiselle miltei mahdoton lausua. Keskustellessa suomeksi - ja etenkin puhelimessa - huomaan, että olen liian nopea, puhun päälle. Irlannissa on tyypillistä arvata toisen lauseenloppu ja keskeyttää, kun taas Suomessa pitää todella odottaa, ettei toinen vain pidä mietintätaukoa tai vedä henkeä, vaan on valmis kuulemaan oman repliikkisi. Päälle puhuminen hämmentää ja sekoittaa suomalaisen, samoin huumorin jatkuva viljeleminen. Molemmat ovat irlantilaisen sosiaalisten taitojen asetuksissa jo lastenohjelmista lähtien. Vitsailu yllättää Suomessa, sille on oma aikansa ja sitä sanotaan kaskun kertomiseksi. Tähän tapaan: 'amerikkalainen, venäläinen ja suomalainen menivät kapakkaan'. Kasku kerrotaan hi-taas-ti.

Irlantilaista ruohoa

Pari lyhyttä Irlannin-matkaa tuli tehdyksi talvella, ja molemmilla kerroilla se mikä Dublinissa yllätti, oli ihmisten paljous ja meteli, sosiaaliset tavat - ja liikenteen aggressiivisuus. Muunkinlaista aggressiota tulin todistaneeksi, kun burgeribaarin ulkopuolella O'Connollin pääkadulla nuoret huppupäät ryöstivät humalaisen. Lavastivat sen riidaksi, mutta uhri alkoi huutaa apua, kun häntä alettiin potkia ja hakata maassa. Entisen välituntivalvojan rooli ja sanat pulpahtivat minusta, mutten jäänyt paikalle, kun muita jo kerääntyi ympärille auttamaan miestä ja sättimään teinejä. Muuta en nähnyt teinien saaneen saaliikseen kuin halvan kännykän, ja epäilen, että he tekivät näytöksensä vain  saadakseen 'kicksejä'. Jokapäiväistä Dublinissa. En tiedä millaista viikonloppuhulinaa Suomessa on, mutta ei täällä humalaisia näy eikä tappeluja, ainakaan arkisin. Muutenkin olo on turvallisempi kuin missään muualla maailmassa. Poliisista oikeasti tykätään, myös somessa!

Ei elämä paluumuuttajana kuitenkaan ole sen ihmeellisempää kuin arki ulkomailla. Pääkieleni lähiomaisen kanssa on edelleen englanti, radion ja netti-television äänimaailma samoin. Roikumme liikaa netissä, luemme sängyssä blogeja ja uutisia toisillemme, kumpikin omalta tabletiltaan. Käymme kävelyretkillä luonnossa, taidenäyttelyissä ja ostoskeskuksissa. Kunto on noussut sen jälkeen, kun luovuimme autosta ja käytämme julkisia - ja omia jalkojamme. Aherramme kumpikin omien projektiemme kimpussa. Pidämme yhteyttä jälkikasvuun ja sukulaisiin netissä ja Skypellä. Aamiainen syödään sängyssä, hän tekee sen, minä päivällisen. Se syödään pöydän ääressä. Ai niin, sauna lämpiää kerran viikossa. Lähiomainen on lakannut valittamasta kuumuutta ja osaa jo nauttia löylyistä. Osaa jopa lämmittää hyvän saunan, puukiukaalla.

Heidi  Köngäksen vaikuttava 'Sandra'

Suurin yksittäinen muutos elämässä ovat omat kulttuuriharrastukseni, joihin ei ollut mahdollisuutta Irlannissa. Olen sukeltanut syvälle vuoden 1918 historiallisiin tapahtumiin, järkyttynyt ja vaikuttunut. En ole tiennyt omaa historiaani.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmasta, Hämeenlinnan vankileirillä 1918

Kuron kiinni 40 vuoden rästiä suomalaisessa kirjallisuudessa, tutustun uuteen kuvataiteeseen, koluan museoita ja katselen Areenasta suomalaisia dokkareita ja leffoja. Haen verkostoja, joissa räpistellä samanmielisten kanssa. Humina ja huippaus päässä kaikesta uudesta on himmennyt tasaiseksi onnen hyrinäksi. Olen onnellinen jokaisesta aamusta Suomessa.

Kevään tuloa en ole koskaan odottanut näin paljon, näin kauan. Se on uskomatonta pitkän pimeyden ja kylmyyden jälkeen, kuin kuolleista herääminen. Ei mikään yllätys, että kristinuskon pääsiäissanoma ajoitettiin juuri kevääseen. Ylösnousemuksen, jälleensyntymisen ihme!

Ihan vähän ikävä Irlannin ensimmäistä kukkaa, Camelia-pensaassa.

#metoo

Hämmästyksellä olen seurannut tämän kampanjan aikaansaamaa keskustelua. Niin Irlannissa kuin Suomessa, ja ympäri maailmaa. Miten yleistä naisten kokema häirintä ja suoranainen väkivalta on, edelleen. Suomessakin, maailman tasa-arvoisimmassa ja onnellisimmassa maassa. Ja miten edelleenkin tyrmätään ja vähätellään ja naureskellaan. Jokainen esiintulo poikii samoja irvailevia kommentteja, joiden takia  tätä kampanjaa juuri on tarvittu - ja miksi se on syntynyt tällaisella viiveellä. 

Syvemmin olen jo vuosia pohtinut myös kirjallisuuden ja viihdeteollisuuden roolia. Viimeisin esiintulo raaoista tavoista, joilla nuoria naisnäyttelijöitä on ohjattu 'aitoihin' näyttelijäsuorituksiin, vahvisti kuvotustani äärimmäistä väkivaltaa sisältävien elokuvien ja kirjojen suhteen. Olen oppinut suojelemaan itseäni. Jos jo traileri sisältää pitkittynyttä kidutusta, raiskausta ja mässäilyä väkivallalla, en halua nähdä elokuvaa. Jos romaanissa lähestytään samantyyppistä kohtausta, jätän sen väliin. Sekä Katja Ketun Kätilössä että Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli kohtia, joita en koskaan saa pyyhityksi muististani. Muutaman modernin trillerin jälkeen en halua lukea kyseistä genreä ollenkaan.  Kotona katsoessani jännityselokuvaa poistan välillä äänen tai katselen muualle tai vaihdan hetkeksi kanavaa. Pieninkin vihje siitä, että lapsiin kohdistetaan väkivaltaa viihteen nimissä, saa minut karkaamaan. Olenko yliherkkä? En osaa sanoa, mutta en usko olevani yksin itsesuojeluvaistoineni. Kokeelliset painajaiset valvottavat ja vellovat ajatuksissa ja tulevat lopulta uniin. Uhriutuminen tapahtuu aina uudestaan. Kasvattamani kuori olikin vain ihoa. Ihmisen pahuudella ei tunnu olevan rajaa. Vai uskallanko sanoa suoraan: miehen pahuudella. Sillä sitähän väkivalta enimmäkseen on. Ei, eivät kaikki miehet, mutta lähes kaikki väkivalta.

Sukupuolisokeus uutisoinnin suhteen ärsyttää. Otsikoidaan 'Nuoriso riehuu', vaikka kuvissa ei näy yhtä ainoaa naispuolista. Väite 'Ihminen on aina tahtonut sotia' yleistetään koskemaan myös naisia, vaikka sotien aikaansaaminen ja toteuttaminen on miesten toimia ja siviiliuhrit naisia ja lapsia. Jos jotain tehdään vain naisten toimesta, satavarmasti se myös nimetään naisten ongelmaksi. Miesten tekemät rötökset taas ovat 'ihmisten' ja 'ihmiskunnan' perisynti. Vaikka tv-ohjelma käsittelisi yksinomaan miespuolisia pedofiilejä, ihmetellään 'ihmisen' viehtymystä alaikäisiin. Sukupuolittunutta väkivaltaa ei saa paljastaa.

Onko nainen sitten 'heikompi astia', herkempi, pelokkaampi, vastahakoisempi nostamaan meteliä kun häntä sorretaan ja häiritään? Tähän asti näin on ollut. 

Itseään voi suojella överiksi menneiltä shokkiefekteiltä ja väkivallalla mässäilyltä. Jokailtaista raiskaus-, kidutus- ja tappokavalkadia televisiosta ei tarvitse katsoa, 'raaoiksi' ja 'rajuiksi' luokiteltuja kirjoja ei kannata lukea. Uutisia ja dokkareita voi seurata rajoitetusti, mutta todellisuudelta ei pidä sulkea silmiään. Väkivaltaa tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessani. 

Voi kuitenkin kysyä, tarvitaanko viihteessä graafista väkivaltaa, eikö mikään muu enää hötkäytä? Pitääkö kaikki näyttää ja kuvailla yksityiskohtaisesti? Onko normi-länsimaalaisen elämä niin tylsää, että kicksejä haetaan väkivaltaviihteestä? Kun kellään ei enää ole omakohtaista kokemusta pelosta ja väkivallasta. Kaikki on vaan special effects.

Surullisinta lienee, että kirjailijat, joiden tarkoituksena oli paljastaa epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta yhteiskunnassa, epäsuorasti saivat sitä aikaan, kun nuoria naisia pakotettiin oikeasti sitä kokemaan, jotta kirjasta tehty elokuvakohtaus saatiin aitona purkkiin. Jos miesohjaaja ei 'nähnyt' tai 'huomannut' nuoren näyttelijän hätää, missä lie vika? Elämä ja elävät ihmiset ovat aina tärkeämpiä kuin taide. Elämää isompia aiheita ei ole, jos uhraus on tätä luokkaa. Ehkä miehen ja naisen peruskokemus pelosta ja väkivallan uhasta on aina eri.

#metoo kampanja on on minusta tärkeimpiä median aikaansaamia sosiaalisia muutoksia. Näin kauan se on vienyt. 

Ja kyllä, me too. Siksi juuri.

Kaksoisvinkkeli

Kiepautin blogini nimen Irkkuvinkkeliksi Suomeen, koska varmasti katson synnyinmaatani ulkosuomalaisen, muualla varttuneen näkökulmasta vielä pitkään - kenties lopun elämääni. Paluumuutto Suomeen on aikaansaanut aikamoisen mietteiden myllerryksen myös entistä kotimaatani kohtaan. 

Irlantia katsoin pitkään suomalaisesta vinkkelistä, vaikka se alkoikin vuosien kuluessa hämärtyä ja vihreät silmälasit aiheuttivat ajoittaista värisokeutta. Neljäkymmentä vuotta poissa Suomesta, joista kolmisenkymmentä Irlannissa, teki minusta melkein irlantilaisen. Aksenttini kouliutui lähes natiiviksi, samoin puheenparret ja tapa jutustella. Yritin niin kovasti tulla irlantilaiseksi kunnon Mammyksi, että oli pakko usein ummistaa silmät ja kohauttaa olkapäitä irlantilaisille kummallisuuksille. Sopeuduin naisen, äidin ja vaimon rooliin, yritin sulautua ympäristööni kuin sisilisko kiven väreihin. Epäonnistuin. 

Vasta nyt, kun olen ollut poissa Irlannista viime syksystä lähtien, ovat silmäni alkaneet avautua. Alan käsittää, miksi kaikki hankasi, miksen sopinut mihinkään, miksi kaikesta jäi olo, että on muukalainen. Aina ulkopuolella. Erilainen. 

Asuin maalla, pikkukaupungin ulkopuolella, onnistumatta pääsemään sisäpiireihin, vaikka yritin kovasti. Liityin asukasyhdistykseen, koulujen vanhempainyhdistyksiin, maalauskursseille, naisryhmiin, harrastin sambaa ja Pilatesta. Kävin ammattiliiton kokouksissa ja työpaikan lisäkoulutuksissa. Naistutkimuksen kurssi avasi silmäni naisen historialle katolisen kirkon kynsissä. Se pitäisi ympätä jokaisen maahan muuttavan naisen ja ehkä miehenkin kotouttamisaineeksi, sillä ilman sitä näkökulmaa ei Irlantia voi ymmärtää. Uutiset taistelusta edes osittaisen abortin sallimiseksi ja kammottavat paljastukset katolisten instituutioiden massahaudoista voi käsittää vain historian avulla.

Naistutkimus oli kuitenkin vain pisara meressä, kyvytön todella vaikuttamaan laajempaan yhteiskuntaan. Ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt jatkaa opiskelua sillä alalla, eikä ryhtyä palkolliseksi katoliseen kouluun. Taloudellisesti opiskelu ei kuitenkaan ollut mahdollista, enkä loppukädessä kadu sitä, että sain suurperheeni koulutetuksi yliopistossa asti - ei mikään itsestäänselvyys maassa, jossa kolmannen asteen koulutus on tuskallisen kallista. Koulutusta ei kukaan voi ottaa sinulta, se antaa itsetuntoa silloinkin kun on heikoilla. 

Nyt, kun olen saanut hieman etäisyyttä Irlantiin, näen sen omituisuudet selvemmin. Joskus vilkaistessa uutisvanaa netissä tulee toivoton olo: mikään ei muutu. Samat uutiset rullaavat esiin vuodesta toiseen. Rikollisjengien ampumakahakat, aborttikysymys, asuntopula ja talojen hinnat, nuoret jotka lähtevät ulkomaille töihin eivätkä palaa, sairaalakriisi, korruptioskandaalit. Hallitus horjahtelee kriisistä toiseen, aina ikävästi liian myöhässä tosiasioiden edessä. Tavallisella kansalaisella ei ole mitään luottamusta poliitikkoihin. Ja silti samojen puolueiden edustajia kannetaan taas olkapäillä jiihaa-huutojen säestämänä valtaan. Mikään ei muutu. 

Sitten tulee eteen suomalaisten tekemä dokkari myyttisestä vihreästä saaresta, jossa Guinness virtaa, kansanmusiikki raikaa joka pubista ja druidit tanssivat nuotiolla. Jossa ihmiset ovat ylen ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Melkein itkettää ja tulee ikävä sitä myyttiä. Vähän kuin ulkosuomalaiset, jotka itkevät juhannussaunan, vihdantuoksun ja suvivirren perään. Myytit säilyvät, koska niiden ydin on totta, se on se kaunein, mitä jäämme kaipaamaan. Irlantilaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, musikaalisuus ja tarinaniskentä on vailla vertaansa ja huumori pelastaa arjessa. Se kaikki on totta. Mutta Irlannilla on myös tummempia sävyjä, tabuja, sokeita pisteitä. Irlantilaiseen ongelmaan löytyy aina irlantilainen ratkaisu. Vaikeneminen ja silmien sulkeminen, jos ei mitään muuta. 

Mikään maa tai kulttuuri ei ole täydellinen, tai lähelläkään todellista tasa-arvoa. On kuitenkin eroja siinä, miten muutosta voi saada aikaan. 

Olin niin vaikuttunut suomalaisnaisten räväkkyydestä ja itsenäisyydestä, että viime aikojen metoo#-kampanja Suomessa on järkyttänyt minua. Että näin syvällä ovat häpeän ja salailun juuret, näin vahvaa äijävalta Suomessakin. Ei uskottu, että mitään voidaan muuttaa, ennen kuin hollywoodilaiset julkkikset uskalsivat puhua. Kampanjan ylilyönneistä voidaan kiistellä, mutta olen varma, että se on pysyvästi järkyttänyt kauhun tasapainoa. Kenenkään ei enää tarvitse salata ja vaieta kokemistaan nöyryytyksistä ja valtapeleistä. 

Tämä suotakoon molemmille sukupuolille ja kaikille siltä väliltä! Kaikessa epätasa-arvossa on kyse valtapeleistä, olivat ne sitten työpaikalla, oppilaitoksissa, avioliitossa tai perheen sisällä. 

Nuorilla on toivoa. Uskon, että heillä on helpompaa. Uskon myös suomalaiseen luonteenlaatuun, jossa sanansa pitämistä ja rehellisyyttä arvostetaan. Muutos on tässä maassa mahdollista. Epätoivoa, jota koin Irlannissa sen konservatismista, en ole tuntenut Suomessa. 

Jos kuitenkin haluaa viihdyttää itseään Irlannin kauneudella, tätä dokkaria katsoessa maata voi ikävöidä: 

sami yaffa       https://areena.yle.fi/1-3975938 

Muita, yhteiskunnallisesti terävämpiäkin dokkareita Irlannista olen onnistunut näkemään: Ireland with Simon Reeves (brittiläinen näkökulma, englanninkielinen, enää näkyvillä traileri).

Koskaan en vielä ole nähnyt dokkaria, joka vastaisi minun kokemustani Irlannista. Kaikki haluavat nähdä sen stereotyyppisen kelttiläisen, uskovaisen, vähän hassahtaneen mutta kiehtovan maan. 

Joskus kaukaa katsoen näkee tarkemmin.

Muumeja ja muminaa

Mitä jäi mieleen Tampereen näyttelykierroksesta? 

Muumimaailma vs Robert Longon jättimäinen piirustusnäyttely? Feminiininen vs maskuliininen? Inhimillinen mittakaava, pieni ja näennäisen vaatimaton vs mediavirrasta poimittujen kuvien kopioiminen seinänkokoisiksi pläjäyksiksi. Suomalainen vastaan amerikkalainen. 

Kuka on varastanut muumilta silmän?

Olen käynyt aiemminkin Muuminäyttelyssä, kun se vielä oli suht pieni kokoelma Tampereen Taidemuseon kellarikerroksessa. Haltioiduin Tove Janssonin uskomattomista tussipiirustuksista, pienoismalleista ja viisaista lauseista. Nyt muumit ovat saaneet ansaitsemansa puitteet Tampere-talossa kahdessa kerroksessa. Ateneumin parin vuoden takaiseen Tove-näyttelyyn lähiomainenkin ihastui ja lupautui nyt mukaan.

Meillä ei ollut lapsia tai lapsenlapsia rekvisiittana, ja olimme varmasti näyttelyn vanhimmat kävijät. Nuorruimme kuitenkin hetki hetkeltä, ja lopulta konttasimme ihastelemassa lattian alle upotettuja merenalaisia maailmoja. Konttaaminen kävi hyvin, ylöspääsy oli hankalampaa. 

Lähiomaisen iloksi pienoismaailmoista kertovia tarinoita saattoi kuunnella nauhalta myös englanniksi, erittäin hyvin esitettyinä (muita kieliä oli mm. japani, ruotsi, venäjä). Monelle kävijälle tämä on ensimmäinen kerta kun he kuuntelevat Toven satumaailmaa. Satumaailmaa? Muumien maailma on oikeasti paralleelinen maailmankaikkeus, samalla kertaa tuttu ja tuntematon. Pelot ja toiveet ovat inhimillisiä ja universaaleja, tapahtumat fantasioita. Mietin monesti, mistä Tove aiheensa ammensi. Unistaan?

Muistan, kun eräs tuttava sai järkytyksekseen tietää vasta aikuisena luettuaan ruotsiksi Muumikirjaa, että Mörkö olikin hon, naispuolinen. Minua taas järkytti ajatus, että olennoilla edes oli sukupuolta, suomen kielessähän neutri on mahdollista, mysteerio säilyy. Miksi Mörkö olisi mies- tai naispuolinen? Sen enempää kuin hattivatitkaan. Kielissä, joissa kolmannella persoonapronominilla on aina sukupuoli, mielikuvitus lokeroidaan jo varhain. Jos voisin aloittaa elämäni alusta, haluaisin omistautua tutkimaan tätä: miten kieliopillinen neutri vaikuttaa sukupuolikäsitteisiin. Miten paljon helpompaa ei-binaarisilla henkilöillä onkaan Suomessa, kun he voivat vain olla hän. Englanniksi on joko valittava he tai she tai epätyydyttävä they. 

Lämmittävimpiä huomioita muumimaailmasta on erilaisuuden hyväksyminen. Jopa pelottavat olennot voivat muuttua inhimillisiksi, kun niitä vain yrittää kuunnella ja ymmärtää. Monilla Muumilaakson asukkaista ei ole pysyvää kotia, he ovat maailmanmatkaajia ja kulkureita, omituisuudessaan ainutlaatuisia. Edellisestä muuminäyttelystä kirjoitin ylös useita viisauksia - näitä kaipasin uudessa näyttelyssä! (Lainaukset saattavat olla Elina Boneliuksen, joka oli kirjoittanut näyttelytekstit) Moni ulkosuomalainen tunnistaa itsensä näistä: 

Koti on paikka. Tai koti on mielentila. Koti on turvassa olemista, mutta joskus olennot Muumilaaksossakin etsivät kotiaan melkein koko elämänsä. Nuuskamuikkusen koti mahtuu selkäreppuun. Koti on siellä, missä ystävät ovat. Ja koti on siellä, missä tulee rakastetuksi.

Tove itse oli tietenkin poikkeava, erilainen koska asui ja eli toisen naisen kanssa. Tätä en koskaan tiennyt lapsuudessani tai nuoruudessani. Mietin, oliko tiedon pimittäminen tahallista vielä 1970-luvullakin: Tovehan nimenomaan miellettiin lastenkirjailijaksi. Satutäti ei voinut olla lesbo. Vaikka Muumiperhe on säädyllinen normiperhe, laaksossa on paljon erikoisia hahmoja ja Muumitalo on kaikille avoin. 

Näyttelystä jäi hinku lukea lisää: mikä olikaan näkymättömän lapsen tarina? Myös haluaisin selailukappaleena Toven mestarillisia kuvituksia. 

Ainoa kritiikki näyttelystä (mistä annoimme myös palautetta) oli istuinpaikkojen puuttuminen Toven elämästä kertovan dokumenttifilmin edessä: filmi on 15 min. pitkä. Lähiomainen raahasi minun särkeviä jalkojani varten muuminkiven, ihanan huovutetun tyynyn, mutta kunnon tuolit olisivat olleet tarpeen jotta mielenkiintoisen dokumentin olisi jaksanut katsoa keskittyen. Kenties sen voisi siirtää Ateljee-tilaan kuulokkeiden kanssa?

Muuminäyttelyssä ei tekijänoikeudellisista syistä saanut valokuvata. Nämä muumit bongasimme Tampere-talon ulkopuolelta. (Kuvat lähiomaisen)

Luulin bonganneeni mustan muumin valkoisessa lumessa.

Se olikin vain tummunutta pronssia. Valkoinen silmäkin oli vain lunta.

Tämän huippuelämyksen jälkeen kävelimme vielä Sara Hilden-museon viimeistä viikonloppua auki olleeseen Robert Longon piirustusnäyttelyyn. Sinne oli jonoa! 

Mitä siitä voi sanoa? Uskomaton fotorealistinen hiilitekniikka, jota ei juuri valokuvasta erota. Liiankin täydellinen. Luin enemmän tekniikasta gallerian kirjoista: Longon jättimäiset hiilipiirustukset syntyvät tiimityönä apulaisten kanssa, seinälle heijastettujen valokuvien avulla. Longo vain viimeistelee efektit. Aiheet eivät jotenkin minua sykähdyttäneet, vaikka tekniikkaa oli pakko ihailla. 

Kenties mielenkiintoisimpia olivat vanhojen mestariteosten röntgenkuvien kopiot. Van Goghin työ oli kerralla valmis, Rembrandtin Bathsheban pään asentoa oli muutettu. Toisaalta, yhtä mielenkiintoinen teos olisi ollut pelkkänä röntgenkuvanakin.

Selostuksissa puhuttiin hetken pysäyttämisestä, kuvan katsomisen hidastamisesta. Minua viehättää enemmän viipyilevä, epätäydellinen piirustus, joka jättää katsojan mielikuvitukselle varaa. Millaisia olisivat Longon piirrustukset jotka on tehty vain hänen omasta päästään? Tekniikkaa hänellä olisi. 

Lähiomainen jupisi siitä, että Longo varastaa valokuvia muilta, antamatta edes kuvaajan nimeä, miksi? Valokuvan ottajalla pitäisi olla tekijänoikeus. 'Mediavirrasta' napatut valokuvatkin ovat jonkun ottamia, niille pitäisi antaa tunnustuksensa. 

Tästähän voisi jatkaa keskustelua toisten valokuvista tehtyihin maalauksiin - niitä olen luonut itsekin. Kuka tässä on taiteilija? Se, joka näki kuvan ja otti sen, vai taiteilija joka teki siitä jotain muuta. Ikuisuuskysymyksiä, joista väittely onneksi jatkuu. Mikä on taidetta? 

Longon näyttelyssä sai räpsiä mielin määrin, kunhan ei käyttänyt salamavaloa. Saisikohan näistä tehdä kortteja tai julisteita? Olisiko se varastamista? Only joking..

Siitä ei tarvitse väitellä, mitä taide meille merkitsee. Molemmilla on kipeät 'galleriajalat' tänään, mutta virkistynyt mieli. Aina kannattaa käydä näyttelyissä! 

P.S. Paras investointi Suomessa on museokortin hankkiminen: 68 euron vuosikortti tienaa arvonsa nopeasti, sillä pääsymaksut ovat (irlantilaisittain) korkeita. Näyttelyihin tulee myös useammin mentyä, kun on 'ilmaiskortti'! 

Longon näyttely sulkeutuu tänään 14.1.18, muuminäyttely on jatkuva. Onneksi.