Muumeja ja muminaa

Mitä jäi mieleen Tampereen näyttelykierroksesta? 

Muumimaailma vs Robert Longon jättimäinen piirustusnäyttely? Feminiininen vs maskuliininen? Inhimillinen mittakaava, pieni ja näennäisen vaatimaton vs mediavirrasta poimittujen kuvien kopioiminen seinänkokoisiksi pläjäyksiksi. Suomalainen vastaan amerikkalainen. 

Kuka on varastanut muumilta silmän?

Olen käynyt aiemminkin Muuminäyttelyssä, kun se vielä oli suht pieni kokoelma Tampereen Taidemuseon kellarikerroksessa. Haltioiduin Tove Janssonin uskomattomista tussipiirustuksista, pienoismalleista ja viisaista lauseista. Nyt muumit ovat saaneet ansaitsemansa puitteet Tampere-talossa kahdessa kerroksessa. Ateneumin parin vuoden takaiseen Tove-näyttelyyn lähiomainenkin ihastui ja lupautui nyt mukaan.

Meillä ei ollut lapsia tai lapsenlapsia rekvisiittana, ja olimme varmasti näyttelyn vanhimmat kävijät. Nuorruimme kuitenkin hetki hetkeltä, ja lopulta konttasimme ihastelemassa lattian alle upotettuja merenalaisia maailmoja. Konttaaminen kävi hyvin, ylöspääsy oli hankalampaa. 

Lähiomaisen iloksi pienoismaailmoista kertovia tarinoita saattoi kuunnella nauhalta myös englanniksi, erittäin hyvin esitettyinä (muita kieliä oli mm. japani, ruotsi, venäjä). Monelle kävijälle tämä on ensimmäinen kerta kun he kuuntelevat Toven satumaailmaa. Satumaailmaa? Muumien maailma on oikeasti paralleelinen maailmankaikkeus, samalla kertaa tuttu ja tuntematon. Pelot ja toiveet ovat inhimillisiä ja universaaleja, tapahtumat fantasioita. Mietin monesti, mistä Tove aiheensa ammensi. Unistaan?

Muistan, kun eräs tuttava sai järkytyksekseen tietää vasta aikuisena luettuaan ruotsiksi Muumikirjaa, että Mörkö olikin hon, naispuolinen. Minua taas järkytti ajatus, että olennoilla edes oli sukupuolta, suomen kielessähän neutri on mahdollista, mysteerio säilyy. Miksi Mörkö olisi mies- tai naispuolinen? Sen enempää kuin hattivatitkaan. Kielissä, joissa kolmannella persoonapronominilla on aina sukupuoli, mielikuvitus lokeroidaan jo varhain. Jos voisin aloittaa elämäni alusta, haluaisin omistautua tutkimaan tätä: miten kieliopillinen neutri vaikuttaa sukupuolikäsitteisiin. Miten paljon helpompaa ei-binaarisilla henkilöillä onkaan Suomessa, kun he voivat vain olla hän. Englanniksi on joko valittava he tai she tai epätyydyttävä they. 

Lämmittävimpiä huomioita muumimaailmasta on erilaisuuden hyväksyminen. Jopa pelottavat olennot voivat muuttua inhimillisiksi, kun niitä vain yrittää kuunnella ja ymmärtää. Monilla Muumilaakson asukkaista ei ole pysyvää kotia, he ovat maailmanmatkaajia ja kulkureita, omituisuudessaan ainutlaatuisia. Edellisestä muuminäyttelystä kirjoitin ylös useita viisauksia - näitä kaipasin uudessa näyttelyssä! (Lainaukset saattavat olla Elina Boneliuksen, joka oli kirjoittanut näyttelytekstit) Moni ulkosuomalainen tunnistaa itsensä näistä: 

Koti on paikka. Tai koti on mielentila. Koti on turvassa olemista, mutta joskus olennot Muumilaaksossakin etsivät kotiaan melkein koko elämänsä. Nuuskamuikkusen koti mahtuu selkäreppuun. Koti on siellä, missä ystävät ovat. Ja koti on siellä, missä tulee rakastetuksi.

Tove itse oli tietenkin poikkeava, erilainen koska asui ja eli toisen naisen kanssa. Tätä en koskaan tiennyt lapsuudessani tai nuoruudessani. Mietin, oliko tiedon pimittäminen tahallista vielä 1970-luvullakin: Tovehan nimenomaan miellettiin lastenkirjailijaksi. Satutäti ei voinut olla lesbo. Vaikka Muumiperhe on säädyllinen normiperhe, laaksossa on paljon erikoisia hahmoja ja Muumitalo on kaikille avoin. 

Näyttelystä jäi hinku lukea lisää: mikä olikaan näkymättömän lapsen tarina? Myös haluaisin selailukappaleena Toven mestarillisia kuvituksia. 

Ainoa kritiikki näyttelystä (mistä annoimme myös palautetta) oli istuinpaikkojen puuttuminen Toven elämästä kertovan dokumenttifilmin edessä: filmi on 15 min. pitkä. Lähiomainen raahasi minun särkeviä jalkojani varten muuminkiven, ihanan huovutetun tyynyn, mutta kunnon tuolit olisivat olleet tarpeen jotta mielenkiintoisen dokumentin olisi jaksanut katsoa keskittyen. Kenties sen voisi siirtää Ateljee-tilaan kuulokkeiden kanssa?

Muuminäyttelyssä ei tekijänoikeudellisista syistä saanut valokuvata. Nämä muumit bongasimme Tampere-talon ulkopuolelta. (Kuvat lähiomaisen)

Luulin bonganneeni mustan muumin valkoisessa lumessa.

Se olikin vain tummunutta pronssia. Valkoinen silmäkin oli vain lunta.

Tämän huippuelämyksen jälkeen kävelimme vielä Sara Hilden-museon viimeistä viikonloppua auki olleeseen Robert Longon piirustusnäyttelyyn. Sinne oli jonoa! 

Mitä siitä voi sanoa? Uskomaton fotorealistinen hiilitekniikka, jota ei juuri valokuvasta erota. Liiankin täydellinen. Luin enemmän tekniikasta gallerian kirjoista: Longon jättimäiset hiilipiirustukset syntyvät tiimityönä apulaisten kanssa, seinälle heijastettujen valokuvien avulla. Longo vain viimeistelee efektit. Aiheet eivät jotenkin minua sykähdyttäneet, vaikka tekniikkaa oli pakko ihailla. 

Kenties mielenkiintoisimpia olivat vanhojen mestariteosten röntgenkuvien kopiot. Van Goghin työ oli kerralla valmis, Rembrandtin Bathsheban pään asentoa oli muutettu. Toisaalta, yhtä mielenkiintoinen teos olisi ollut pelkkänä röntgenkuvanakin.

Selostuksissa puhuttiin hetken pysäyttämisestä, kuvan katsomisen hidastamisesta. Minua viehättää enemmän viipyilevä, epätäydellinen piirustus, joka jättää katsojan mielikuvitukselle varaa. Millaisia olisivat Longon piirrustukset jotka on tehty vain hänen omasta päästään? Tekniikkaa hänellä olisi. 

Lähiomainen jupisi siitä, että Longo varastaa valokuvia muilta, antamatta edes kuvaajan nimeä, miksi? Valokuvan ottajalla pitäisi olla tekijänoikeus. 'Mediavirrasta' napatut valokuvatkin ovat jonkun ottamia, niille pitäisi antaa tunnustuksensa. 

Tästähän voisi jatkaa keskustelua toisten valokuvista tehtyihin maalauksiin - niitä olen luonut itsekin. Kuka tässä on taiteilija? Se, joka näki kuvan ja otti sen, vai taiteilija joka teki siitä jotain muuta. Ikuisuuskysymyksiä, joista väittely onneksi jatkuu. Mikä on taidetta? 

Longon näyttelyssä sai räpsiä mielin määrin, kunhan ei käyttänyt salamavaloa. Saisikohan näistä tehdä kortteja tai julisteita? Olisiko se varastamista? Only joking..

Siitä ei tarvitse väitellä, mitä taide meille merkitsee. Molemmilla on kipeät 'galleriajalat' tänään, mutta virkistynyt mieli. Aina kannattaa käydä näyttelyissä! 

P.S. Paras investointi Suomessa on museokortin hankkiminen: 68 euron vuosikortti tienaa arvonsa nopeasti, sillä pääsymaksut ovat (irlantilaisittain) korkeita. Näyttelyihin tulee myös useammin mentyä, kun on 'ilmaiskortti'! 

Longon näyttely sulkeutuu tänään 14.1.18, muuminäyttely on jatkuva. Onneksi.

Silva!

Silva! Silva?

Pitkään ja tasaiseen ulkosuomalaisen parisuhteeseen voi tulla yllätyksiä, kun muutetaan toisen kulttuurista toiseen. Kun edellisessä maassa molemmat olivat sujuvasanaisia ja pärjäsivät yhtävertaisina niin kielen kuin kulttuurin kanssa, on Suomessa toiselle edessä kielimuuri ja kaiken käsittämättömyys. Minun, natiivin, pitää selvitä kaikesta, selittää kaikki, kääntää jatkuvalla syötöllä. Myös asioita ja käsitteitä, joista ei oikeasti ole hajuakaan. Kummallakaan kielellä.

Olin jo ennen Irlannista lähtöä suorittanut netissä lyhyen oppimäärän suomalaisessa sähkölaskusysteemeissä ja perehtynyt alustavasti asunnon oston tematiikkaan. Olin välttävästi läpäissyt asunnon myymisen alkeet englanniksi - niistä mokista edellisissä blogeissa - joten ajattelin, että ehkei se nyt niin kovin erilaista voi olla suomeksi. Väärin. Lähes ylipääsemättömäksi käännösongelmaksi kävivät sanat kuten kiinnitys ja lainhuuto. En vieläkään tiedä, menikö kaikki oikein, mutta onnistuimme sekä vuokraamaan tilapäisasunnon sekä ostamaan sen oman kodin, minun huojuvalla äidinkielelläni. Vaikka free lancer -kääntäjä olenkin, tulkkaajaksi en ikinä ole haikaillut. Aikamoista siansaksaa taisin välillä vääntää, lähiomaisen ilmeistä päätellen. Sekä asunnon kuntotarkastus että osto tapahtuivat pelkästään suomeksi. Yritin tunnollisesti kääntää kuntotarkastusraporttia lähiomaiselle, jota luonnollisesti kiinnosti tietää, mihin rahojamme olimme panemassa. 

Haastan jokaisen senioriulkkiksen kääntämään - googlaamatta - seuraavia käsitteitä: 

Yläpohja, rossipohja, hule-vedet, sädesieni, painovoimainen, kutterilastueristetty, korokerengas, suositusvirtaama. Noin niinkuin alkupalaksi.

Ja kun vauhtiin päästiin, ja minusta tehtiin yllättäen ja varoittamatta työmaan johtaja, piti yks kaks tietää, mikä on välitila, läpivienti, sukitus, pintaveto, kosketusnäyttö, vuotokaukalo, paisuntasäiliö, sarjoitus, lukkopesä, kotelointi ja tartuntamaali. 

Olimme nimittäin päättäneet uusia vanhan keittiön kokonaan ja tehdä putkirempan ennen kuin muutamme asuntoon. Kuulosti viksulta, paitsi että työmiehet ja työmaat näkyvät toimivan samalla periaatteella kaikkialla: hitaasti. Ongelmasta toiseen. Luulin, että se oli irlantilaisten erikoispiirre. Rempat venyivät useampaan viikkoon, ja meidän oli tietty oltava paikalla avaamassa ovia ja selvittelemässä ongelmia. 

Lähiomainen olisi kovasti halunnut olla mukana päätöksenteossa, mutta kun maalipurkeissakin teksti on vain suomeksi ja korkeintaan venäjäksi, hän luovutti. En aina jaksanut kääntää kaikkea sananvaihtoa kaupoissa, mikä ei varmaankaan ollut reilua. Käsitin hetkellisesti hänen ummikkoangstinsa syvyyden, kun hän puhisi rautakaupassa perässäni kulkien: Silva! Silva! Miksi kaikki hokevat koko ajan Silva! 

Meni jokin aika ennen kuin tajusin. Kyselyjen päätteeksi joko myyjä tai asiakas usein huudahtavat: selvä!

Olemme selvinneet maanvaihdosta, asunnon ostosta ja rempasta, sekä kahdesta muutosta. Parisuhde on väliin ollut koetuksella, mutta lujittunut. Olemme hyvä tiimi. Pohjimmaisena ehkä luottamus siihen, että toinen kuitenkin yrittää parastaan, vaikkei tulos aina siltä näytä. Emme koskaan jätä toisiamme pulaan. Lähiomainen lähti elämänmullistukseen minun takiani, minun ehdoillani. Yhdessä on selvitty ja selvitään, ja toivottavasti tuleva vuosi osoittaa kaiken sen arvoiseksi. Minulle tämä tuo rauhaa ja tilan omaan luomiseen, lähiomaiselle näkymän uuteen ja haasteelliseen. 

Luin jostain, että uudet ongelmat ja haasteet vanhemmalla iällä avaavat tuoreita synapseja aivosolujen välillä ja lykkäävät dementiariskiä. Meillä ei ole hätää vuosikymmeniin!

Toivotan rauhan joulua ja onnellista uutta vuotta 2018 kaikille lukijoille! Erityiskiitos kärsivällisille vanhoille ystäville, jotka auttoivat mahalaskun kivuissa ja paniikkikyselyissä. 

P.S. Pyysin Lähiomaista kuvittamaan blogin tällä kertaa. Hänen näkemyksensä uudesta kotimaastaan alla!

Paluumuuttaja ei elä vain leivästä

Do you want to be buried with my people? Haluatko tulla haudatuksi meiän suvun puolelle? Tämä oli tarinan mukaan irlantilaisen vanhapojan kosimalause. 

Se tuli eittämättä mieleeni, kun kävelin ensimmäistä kertaa lähiomaisen kanssa Pyhäinmiesten päivänä hautausmaalla Suomessa. Meille hautausmaat ovat rakkaita kohteita missä tahansa maailmassa, mutta tämä oli erityinen päivä. Pääsin kerrankin sytyttämään kynttilän ja istuttamaan kanervia vanhempieni haudalle. 

Tuntui juhlalliselta ja liikuttavalta, sillä vanhemmilleni sukuhaudan hoito oli aina tärkeää. Pyyhkiessäni hautakiveä keltaisista koivunlehdistä ja männynneulasista, liikutus liikutti enemmänkin, pyyhkäisy oli niin hellä ele. Hyvällä tavalla itketti. 

Mieleeni tuli, minne itse päädyn kuoltuani, entä lähiomainen? Keskustelimme, oliko sillä väliä, ja kenelle. Minä haluan edes nimeni ja elinpäiväni pysyvään muotoon johonkin laattaan, vaikka polttohautauksen haluankin. Lähiomaiselle ei ollut niin väliä, kunhan muutama lusikallinen tulee sirotelluksi Aulangon kansallispuistoon, hänen lempipaikkaansa. 

Tuntui rauhoittavalta nähdä hautuumaalla väkeä, joka välitti omaisistaan ja hoiti heidän hautojaan. Kappelin kello löi keskipäivän hitaat lyönnit.

En osaa kuvailla, miten hyvältä on paluu juurilleni Suomeen tuntunut. Vaikka tiedostan olevani paluumuuttaja, ja poikkeava heti kun keskustelen englanniksi lähiomaisen kanssa - hämäläisessä bussissa olemme usein ainoita puhujia - tunnen silti tulleeni kotiin. Samoilen lapsuuteni maisemissa ja osaan kulkea kotikaupungissani Hämeenlinnassa vaikka silmät ummessa. 

Ensi lumi on aina yhtä henkeäsalpaava elämys.

Neljäkymmentä vuotta on muuttanut kaupunkia. Autoliikenteen määrä on kasvanut visiitti visiitiltä, on mahdotonta enää löytää paikkoja, jonne liikenteen kohina ei kuuluisi, ellei lähde syvälle Aulangon metsiin. Kerrostalokolonnat ovat vallanneet jokaisen niityn ja lopulta puistojakin. Lapsuuteni maisemista on enää reunat jäljellä. 

Samaan aikaan keskusta on hiljentynyt - vaikkei se koskaan mikään Piccadilly Circus ollut minunkaan muistoissani. Paljon kaunista on onneksi jätetty, ja kulttuurielämä kukoistaa uudella tavalla.

Pääkirjaston kirjailijatapahtuma, kuvakaappaus kirjaston omilta sivuilta.

Pia Mustosen Hallittu kaaos +näyttely-kirjastossa

Minun lyhyessä nuoruudessani Hämeenlinnan kulttuuria rulettivat vanhat ihmiset. Vai tuntuivatko he vain vanhoilta silloin? Nuorille ei ollut tilaa eikä mahdollisuuksia harrastaa, alle 18v ei päässyt edes kapakan lämpimään. Illalla istuttiin kahvilassa jukeboxin ääressä tai kesällä puistoissa. Nyt on taidekeskuksia, liikuntahalleja, uimahalli, valtava kirjasto vilkkaine tapahtumineen

Irlantilaisesta pikkukaupungista karanneena haukon henkeä kaikkien ilmaisten palvelujen äärellä. Tämäkin maksetaan verorahoista, toistan lähiomaiselle, joka on yhtä ällistynyt siitä, miten vähän vandalismia täällä näkyy. Kävelyreiteillä on laavuja, joissa voi sytyttää nuotiotulen kaupungin varaamilla polttopuilla. Pyöräilyreiteille on oma kartta. Lenkkipolut on avuliaasti valaistu iltaisin. Uimarantojen kunnosta ja hiihtolatujen aukeamisesta tiedotetaan kaupunkilaisille. Sibeliuksenpuistossa kun istahtaa penkille, alkaa maestron sävellys soida kaiuttimesta penkin alta. Liikunta ja taide on kannattava investointi, johon verorahoja panostetaan. Koska se on hyväksi ihmiselle. Ymmärrän, että kipeitä leikkauksia on tehty, mutta kulttuurin ja liikunnan tukeminen on kuitenkin aivan omaa luokkaansa Suomessa.

Ismo Hyvärisen värimaailmaa.

Hautausmaan hiljaisuuden jälkeen kävimme Taidekasarmin Avointen Ovien päivillä, keskelle värejä, luovuutta, ystävällisiä ihmisiä, kahvia ja lopulta musisointia siihen tapaan, että vanhankin jalka alkoi väpättää. Kuten aina kun käymme taidetapahtumissa, tulee kiitollisuus näitä lahjakkaita ihmisiä kohtaan, jotka antavat kaikkensa, niin vähästä ja usein ilmaiseksi.

Taiteilijan nimi valitettavasti hävisi tiedostoista, Tuire T?

Eira Lähteisen upeita piirustuksia.

Introverttinä pakenen luontoon lepäämään ja latautumaan, vastapainoksi ryömin kohti ihmisiä kulttuuririennoissa. Näiden kahden äärimmäisyyden välillä on Kulttuurikorppis tyytyväinen. Toinen ääripää ruokkii toista.

Tämä blogi on viimeinen, jonka kirjoitan syntymäkaupungissani. Pysyvästi olemme muuttamassa vielä pienempään paikkaan, joka onneksi on vain varttitunnin junamatkan päässä. Luulen, että olen vihdoinkin löytänyt kodin, jossa on hyvä sekä luoda että levätä. 

Isänpäivänä arvelen, jotta isäukollakin on tippa silmässä puolestani, siellä pilven reunalla virnuilemassa. Ja äiti komentaa, kuten aina kun joku alkaa haahuilla: Oles ny henkessä mukana!

Katri Stenbergin upea iso työ, Aulangon innoittamana.

Ja pitihän sitä paikkaa käydä etsimässä.