10 + 1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Boonusblogi kesäkuulle, kun kerran sain Liebster-blogihaasteen Vihreän saaren emännältä, kiitos kunniasta! Vihreän saaren emäntä on vastikään Irlantiin saapunut, ja katselee nykyistä asuinmaatani uteliaisin, erilaisin silmin kuin minä.

Olen useasti harkinnut näitä kyselyitä, mutta joutunut toteamaan, että esim. kerro, mitä ihanaa on uudella asuinpaikkakunnallasi ulkomailla jäisi todella laihaksi. Totta puhuen, tuskin jaksan odottaa, että pääsen tältä paikkakunnalta pois! Näitä ei usein tuuletella ulkosuomalaisten parissa, koska negatiivisuus nyt ei vaan ole in. Ja kun kerran tänne on lähtenyt ja tänne elämänsä rakentanut, on sen oltava mahtavaa! Suomi on niin söpö kesälomalla, mutta auts! sitä räntää ja tuppisuita ihmisiä en kyllä kestäisi pitkään...

Minä olen ottamassa ensimmäisiä todellisia askeleita paluumuuttoon Suomeen. Olen potenut koti-ikävää kohta neljäkymmentä vuotta, ja kokeiltuani Suomessa asumista viime vuoden, totesin että siellä minun on hyvä, en kaipaa pois. Kesälomien kiimainen heti-kaikki-viilit-ja-ruisleivät-marjat-ja-lonkerot-fiilis hälveni ja oikeasti rauhoituin, tyynnyin. Hitaus sopii minulle, hiljaisuus tuntuu hyvältä. En ole muuttunut miksikään elämäni aikana, edelleen pidän metsistä, kirjoista ja uimisesta, eivätkä shoppailu ja karnevaalit sykähdytä. Löydän yhteyden suomalaisiin, äidinkieleeni ja oman maani historiaan tavalla, jota en koskaan löydä muualla. Tunnen eläväni Suomessa!

Joten nyt annetaan tulla, täysillä:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi:

Irlannin mahtava luonto. Sinisen ja vihreän sävyjä on lukemattomia. Meri on aina erilainen, tuuli on ainainen seuralainen. Kevät tulee varhain ja räiskyy värejä, kesä jatkuu pitkään. Kaikki kasvaa kohisten.
Jos ihmisistä pitäisi sanoa paras ominaisuus, se olisi eittämättä huumorintaju. Kyllä täällä nauraa saa!

2. Entä ikävintä?

Ikävintä on Irlannin hallitus ja politiikka, joka ei näytä muuttuvan mihinkään. Epärehellisyys ja omien taskujen täyttäminen on niin yleistä, että vain isommat skandaalit näkevät päivänvalon. Julkisia varoja tuhlataan konsultteihin ja raportteihin, ja samaan aikaan terveydenhoito jättää ihmiset kärsimään potilasjonoissa ja kokonaiset perheet ovat nyt asunnottomia. Skandaaleihin turtuu, mutta paikallaan jauhava konservatismi masentaa pitemmän päälle. Irlanti on erittäin konservatiivinen maa. Ihmiset tyytyvät hyväntekeväisyyteen sen sijaan että vaatisivat oikeudenmukaisuutta. Luokkaerot ovat ja pysyvät, kukin elää omassa kuplassaan. Mikään ei muutu.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Tuo ilmaiseksi rajoittaa vastauksen yhteen ainoaan, johon minulla ei varmaan koskaan ole varaa: katsomaan kahta tytärtäni Australiaan. Lähiomaisen tytär taitaa jäädä sinne, omani seilaa Uuden Seelannin, Balin ja nyt Australian väliä, on perinyt äitinsä kutiavat jalat kuten englanniksi sanotaan. Olisi hienoa päästä näkemään heidän elämäänsä siellä.  

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Venezia, mi amore...aina vaan Venetsiaan lähtisin. Tai kenties muualle Italiaan, Francesco Da Moston jalanjäljille! Juuri katsoimme uusintana BBC:n tekemän matkadokkarin puoliksi sisilialaisen, puoliksi venetsialaisen arkkitehdin maukkaasta ja jotenkin kotitekoisesta matkasta Italian päästä päähän. Vaikka Francesco kohtasi käsittämättömiä, brutaalejakin paikallisia tapoja, hän ei kauhistellut tai tuominnut. Italiaa ei voi ymmärtää, se on vain elettävä, hän totesi. Sama taitaisi päteä Irlantiin!

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat ulkomailla?

Tämä on nyt vihonviimeinen irlantilaisten pettäminen, mutta sanon sen silti: suomalaisia perunoita. Niitä kullankeltaisia, kiinteitä, maukkaita perunoita, joita voi syödä tillihapsun, suolan ja voinokareen kanssa vaikka pääruuaksi. Ja silakkapihvejä! Puolukkahilloa! Maksalaatikkoa! Pinaattikeittoa! Mannapuuroa! Äidin lihapullia! Kantarellimuhennosta!
Ruoka-allergioitten takia en voi enää syödä ruisleipää, mutta Suomessa on parempi valikoima tummaa gluteenitonta leipää sekä laktoositonta jäätelöä ja juustoja, josta täällä voi vain uneksia. Yleensäkään Suomessa ei tarvitse murehtia allergioitten takia, niin hyvin ne on huomioitu ravintoloissa. Irlannissa etsin aina epätoivoisesti, mitä voisin syödä, ei mitä mieli tekisi tänään. Aika usein valikoima jää laihaksi, esim eturuuissa ja jälkkäreissä ei ole mitään sopivaa.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Jess, jess, jess! Vieläpä tänä vuonna! Jess!

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Ööö. Hmm. Mielenkiinto ja uutuudenviehätys on jo aikaa karissut Pyhän Patrickin päivästä, joulut ovat sitä mitä muuallakin, pääsiäistä emme juhli, Halloween on lähinnä lapsia varten. Muutamat hauskat Halloween-bileet pidettiin suhteen, hmm, kuumottavimpina alkuvuosina. Voit päästää sisäisen kissanaisesi tai she-devilin irti ja pukeutua niin seksikkäästi kuin haluat. Pubissa ryyppääminen kuuluu olennaisesti kaikkiin juhlapyhiin. Joskus suoraan kirkosta!

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Se, kun tajusin vasta vuosien perästä, että olen muuttanut ulkomaille. Nuorena on niin valmis hyppäämään tuntemattomaan, uskomaan ihmisiin ja tulevaisuuteen, ettei tajua joittenkin valintojen olevan peruuttamattomia. 
Yksittäisistä suruista suurin oli oman äidinkieleni menettäminen moneksi vuodeksi, kun ei ollut mahdollisuutta soitella tai kyläillä. Monia ihmisiä ikävöin päivittäin, vuosikausia. 
Vasta vuosikymmenien kuluttua alkaa miettiä, mikä vaa'assa painaisi enemmän, ja miten oikein päätyi niihin tilanteisiin. Veikkaisin, että jos minulla olisi ollut ikää muutamakin vuosi päälle sen 19v, en olisi jäänyt ulkomaille. Ikinä en ole osannut järki kädessä taivaltaa, vaan aina mennyt sydämen äänen mukaan. Varoitus: sydämen ääni ei aina ole oikeassa. Ilman ystävien ja perheen tukiverkostoa nuori on aika hukassa valintoineen, ja monenlaisten saalistajien armoilla. Toisaalta: ikinä en ole kuunnellut itseäni järkevien ihmisten neuvoja. Joten ihan turhaa jossittelua!

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Sumessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Juuri nyt, en mitenkään. Juuri ja juuri käsitän, että olen oikeasti vaihtamassa asuinmaata takaisin Suomeen. Välillä kaikki on kuin unta, pelottaa että herään, ja sitten pelottaa etten herääkään. En haluaisi tässä vaiheessa elämääni asua missään, missä olisin kielimuurin eristämä, tai jossa en en ymmärtäisi kulttuuria tai tapoja. Tuttu on hyvä!

10. Mikä on vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Tämä oli niin vaikea kysymys, että melkein jätin vastaamatta haasteeseen. Eihän sellaista, yksittäistä olekaan, vaan monia upeita hetkiä. Puolet viime vuodesta vietin Suomessa, Orivedellä kirjoittamassa. Ehkä erikoisin tuntemus oli se, kun kirjoittaminen lähti yhtäkkiä lentoon ja jokin (joku?) alkoi sanella tekstiä ja ideoita. Kuljin kuin huumaantuneena, pysähtelin ja kirjoitin ylös, kun taas tuli lisää tekstiä Se mielentila on kai nimeltään flow. Niin pitkäjänteistä luovuuden tilaa en ole koskaan kokenut, se oli mahtavaa. Siihen haluan palata!

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Jess! Suomeen! Jess!

Käytin tässä samoja kysymyksiä kuin Vihreän saaren emäntä, mutta muitakin voi keksiä. Heitän haasteen blogeille, joita luen mielenkiinnolla, koska ne eivät hymistele ja hehkuta, vaan arvostelevat joskus suoraankin jotain maata ja kulttuuria ja kertovat ihan tavallisesta arjesta. 

Tässä siis haaste seuraaville:

Vihreät Niityt (Irlanti)
1001 Kabul (Afganistan)
Helvetiassa (Sveitsi)

Vuoden paras näyttely Dublinissa

Niamh Jackman - näinkin yksinkertainen voi ripustus olla. Onnistuimme ostamaan kerran yhden hänen työnsä.

RHA 187th Annual Exhibition, Dublin 2017

Yritämme lähiomaisen kanssa nähdä niin monta taidenäyttelyä kuin jaksamme ja ehdimme vuoden aikana. Talvella se on mainiota ajankulua harmaalla sadesäällä, ja vie meidät pois arjesta. Irlannissa useimmat taidenäyttelyt ja museot ovat muuten täysin ilmaisia, joten ainoaksi menoeräksi jää kahvittelu ja matkakulut! En usko, että monikaan irlantilainen suostuisi maksamaan taidenäyttelyyn pääsymaksua, mikä Suomessa näyttää olevan yleinen käytäntö isoimpien gallerioiden kohdalla. Saati, että täällä jonotettaisiin johonkin näyttelyyn!

RHA eli Royal Hibernian Academy Dublinin keskustassa jää useimmilta turisteilta näkemättä, koska se on jotenkin sivussa ja päättyvällä kadulla. Jos käy katsomassa Merrion Squarella Oscar Wilde-patsasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Merrion Streetiä eteenpäin Ely Placelle, jossa keskellä yrjönaikaisia tiilitaloja kohoaa täysin moderni rakennus. Taidehalli on suurimpia joita olen missään nähnyt, ja meillä menee ainakin kaksi tuntia kun katsomme kaikki salit läpi. 

RHA:n vuosinäyttelyyn on avoin haku, ja tänä vuonna jännitimme lähiomaisen valokuvien kanssa. Tylysti ne eivät päässeet jurystä läpi, mutta töillä on kuulemma vain 1:10 mahdollisuus pärjätä. Töitä tuli tänä vuonna peräti 2400 kappaletta, ja Akatemian juryltä vei viisi päivää tehdä valintansa. Hauskinta onkin katsoa, ketkä näyttelyyn sitten pääsivät, ja miksi TUO kun ei kerran TÄMÄ. 

Olin mukana hakemassa pois 'hylättyjä' töitä, ja olisin istunut siellä pitempäänkin katsomassa, miten muut, niin nuoret opiskelijat, amatöörit kuin vanhemmat ammattitaiteilijatkin kantoivat pettymyksensä. Myötätunnon ja tirkistelyn mutaatioterapiaa!

Anthony Scott: Cian (wild hog) Winner of The Morgan O'Driscoll Sculpture Award

Irlannissa ei ole suomalaista apuraha- ja palkintokulttuuria, jolla taiteilijat voivat elää, joten RHA:n kilpailujen rahapalkinnot ovat merkittäviä tapahtumia. Kahdeksan taitelijaa jakoi 60 000 euron potin, suurimmat summat olivat 10 000 ja 15 000 euron luokkaa. Palkintoraadin valinnat kyllä ihmetyttivät joskus!

Gavan McCullough: Rashid

Tänä vuonna ensimmäisessä salissa oli muotokuvia.

Molly Judd: Searching for an Honest Man

Molly Judd: Lunasa

David Quinn: Phonio, pienillä kaiverretuilla pisteillä mustaan pohjaan tehty pointillistinen muotokuva, vaikea valokuvattava.

Aiemmin tässä tilassa on ollut valokuvataidetta, ja muutaman muotokuvan kohdalla otin lasit pois ja tirkistelin millin päästä, oliko kankaalla oikeasti maalia vai ei, niin fotorealistisia hahmot olivat. Pohdiskelimme, mitä järkeä oli maalata valokuva sellaisenaan, eikö tekotavan pitäisi tuoda jotain lisää kuvaan. Yhdessä muotokuvassa laajakulmalinssi oli ilmeisesti vääristänyt pään ja hartioiden suhteen, ja maalari oli toistanut virheen. Eräs rouva teki kovaan ääneen ihan saman huomion, ja puhelias lähiomaiseni kiirehti jututtamaan häntä ja kertomaan, että ihan samaa sanoimme mekin. Arvostelimme ja vertailimme muutamia tauluja, ja rouvan hiljaisempi, vatsakas aviosiippa myhäili vieressä. Tiemme erkanivat sitten, ja minua nauratti: olimme juuri jutelleet Irlannin ex-opetusministerin ja työväenpuolueen ex-johtajan Ruairi Quinn'in kanssa! Siis se myhäilijä. Olisimme tietysti voineet kätelläkin, mutta oli mukavaa kohdella häntä kuin ketä tahansa näyttelykävijää. Irlannissa ei totisesti usein törmää poliitikkoihin taidemaailmassa, ellei paikalla ole pressivalokuvaajia! Työväenpuolueesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta jätetään - taide elää vaikka puolueet nahistuvat.

Michael Wann: Void Pastoral Series, Brooks, Wetlands

Piirrustussali on toinen lempikohteeni, emmekä pettyneet tälläkään kerralla. Käsittämättömän taidokkaita piirrustustöitä! 

Japanilaisen naistaiteilijan Sahokon valtava elävien mallien kooste. Monenlaisia assosiaatioita Holokaustista renesanssiin.

Jason Ellis: Macrocephalus 1

Porraskäytävän aulassa on yleensä weirdo-töitä, kummajaisia jotka eivät sovi mihinkään muualle. Tai mistä minä tiedän kuraattorien valinnoista?

Conor Walton: An Ape's limbs compared to Man's  - jos joku osaa selittää, mitä tässä tapahtuu, haluaisin tietää!

Veistossalissa on yleensä ollut mielenkiintoisimpia töitä, tällä kertaa John Behanin pronssisia nälkävuosien emigranttilaivoja oli liiankin kanssa, jo kuinka monetta vuotta. Tänä vuonna huomasin yllätyksen: Behan oli tehnyt nykypäivän venepakolaisista oman työnsä. Se pysähdytti.

John Behan RHA: Immigrant Rib Boat

Yläkerrassa odotti vielä kolme salillista taidetta: valokuvia, veistoksia ja maalauksia. Teskey, jonka taidenäyttelyllä aloitin bloggaamiseni, maalaa edelleen samoja uhkeita merimaisemia. Miksi ne eivät enää sykähdytä niin? Miksi taitelijat aina jäävät toistamaan itseään, vai pitääkö joku aihe tai tyyli vain kaluta loppuun, ennen kuin voi päästä eteenpäin? Kyynisemmin: kun tämä kerran myy, niin...!

Tässä vaiheessa näyttelyä fyysinen uupumus ja suoranainen tuska jaloissa vaatii sen, ettei enää anna sekunninkaan armoa töille, jotka eivät kiinnosta, vaan vain harppoo maistelemaan viimeisillä voimillaan loppuja.

David O'Kane: The Dreary Stairwell

Brian Palm: Promise of Spring

Maeve McCarthy RHA: In the Garden
Winner of The ESB Keating Award and Silver Medal for an outstanding art work

Valokuvasali oli sittenkin hieno, vaikka lähiomainen nurisikin kuuluvasti koko ajan: miten TUO voitti pääpalkinnon, pelkkiä ruokailuvälineitä, ja tuo, ihan epätarkka snap. 

Valokuvataide on vielä subjektiivisempaa kuin maalaukset - aiheella on väliä. Joskus tuntuu, että aihe eli teema on tärkeämpi kuin tekniikka. Onneksi ei tarvinnut katsella liian montaa roskiskatosta, betoniseinää ja moottoritieliittymää tällä kerralla. 

Kahden tunnin keskittymisen jälkeen on pakko laskeutua maan pinnalle monessakin mielessä, ja siihen saumaan on hyvä istuutua Coppa-kahvilaan. Ulkona riehui irlantilaiseen tapaan vuorotellen kaatosade ja tuulinen aurinko, joten piti odotella muutenkin. 

Miinuksena gallerialle sanoisin sen, että näyttelykatalogi (josta käy selville esim koko, tekotapa ja materiaali) olisi maksanut 20 euroa, eikä muuta esitettä ollut. Myös se, että RHA:n jäsenet pääsevät automaattisesti mukaan useammalla työllä, tuottaa joskus varsin yksitoikkoisia asetelmia ja maisemia. RHA on paljon konservatiivisempi ja vähemmän kokeileva kuin Irish Museum Of Modern Art, josta on pakko tehdä vielä oma postaus. Vrt: Ateneum vastaan Kiasma!

Kaiken kaikkiaan kuitenkin antoisa näyttely. Päädymme aina sekä riitelemään että nyökkäilemään jotain yhteistä ihastusta. Parisuhde hioutuu, kun voi turvallisesti olla aivan eri mieltä ja sitten taas hiljentyä ja sulautua yhteen. Harvasta aiheesta on meille riittänyt keskustelua ensi tapaamisesta lähtien: mikä on taidetta?

Valokuvat tällä kertaa kaikki lähiomaisen työtä, paitsi gallerian julkisivu joka on netistä. Thanks a million!

Linkki RHA gallerian sivuille, josta löytyy kartta ja aukioloajat. Vuosinäyttely on auki koko kesän 12.8.17 asti. 

P.S. Näyttelyn nettietusivulla on nimeämätön taideteos, joka tänään, Lontoon hirvittävän tornipalon jälkeen näyttää uhkaavalta ennustukselta. Katsojan silmä näkee assosiaatioita kaikkialla! 

Koti - katto pään päällä

Irlantilainen futiskommentaattori, Eamon Dunphy - lempinimeltään Grumpy - sanoi suorat sanat Irlannin tilanteesta tv-showssa: Ei, asiat eivät ole täällä parempaan päin. Hallitus ei ole hoitanut hommiaan. Jos ihmisillä ei ole varaa kattoon päänsä päällä, tai lääkärillä käyntiin kun he sairastavat - mitä heillä enää on? 

Yleisö puhkesi spontaaneihin aplodeihin. Asiat voivat olla yksinkertaisia. Maalaisjärkeä on lupa käyttää. Ei tarvita monimutkaisia tilastoja tai konsultointeja. Asunto ja terveydenhoito - siinä kaksi elämän perusasiaa. Nälkään ei kukaan enää länsimaissa kuole, stressiin ja sairauksiin kyllä, jos nuo kaksi perusasiaa eivät ole kunnossa.

Asuntotilanne vaikuttaa kuin pisara veteen: aina vain laajenevin renkain. Omassa elämässäni katto pään päällä on ollut useamman kerran haussa ja koetuksella. Kuten monet nuoret parit - ja sinkut - Irlannissa, oli lähdettävä ulkomaille töihin, jotta oli mitään toivoa asuntosäästämisestä. Hinnat tuntuivat karkaavan aina vain käsistä. Vuokralaisena taas et voi säästää, jos käytännössä maksat jonkun toisen asuntovelkaa. Saadessasi häädön, ovat taskut yhtä tyhjät kuin alussakin. Jos olet työtön ja saat asumistukea, jäät helposti loukkuun josta on vaikea irrottautua, kun vuokra nousee nousemistaan. Riittääkö palkka vuokraan?

Suomessa vuokralla asuminen on tapa elää, joskus koko elinikä. Irlannissa se on aina ollut väliaikainen ja epävarma asumismuoto: irtisanomisaika on yleensä kuukausi, ja takuurahasta saa tapella pois muuttaessaan. Paitsi kunnan asunnoissa: kunta tai kaupunki rakennutti niitä heille, joilla ei ollut varaa ostaa omaa. Vuokra oli jotakuinkin 10% tuloista ja kunta piti huolen asunnoista. Sekin on nyt mennyttä, kunnilla ei ole varaa rakennuttaa mitään, ja valtion rahat soljuvat asuntotukeen, joka käytännössä menee yksityisille vuokraisännille. Kunnan asuntojonot eivät lyhene. 

Yksityisten vuokra-asuntojen taso on kirjava, jos saan pukea asianlaidan kauniisti. Hiljattain luin kauhutarinoita täkäläisestä Facebook-ryhmästä. Kylmää, vetoista, kosteaa, homeista, meluisaa, eikä korjauksia tehdä pyynnöistä huolimatta. Minkäänlaista kontrollia ei ole, ja tarkastajia naurettavan vähän työmäärään nähden. Kaupungeissa on nyt huutava pula asunnoista, kun lama kaatoi niin monta rakennusfirmaa, eikä juuri mitään ole rakennettu v. 2008 talousromahduksn jälkeen. 

Hassua, kun aloin kirjoittaa blogia nelisen vuotta sitten, oli yksi aiheista Irlannin haamuasuinalueet. Keskenjääneet talot jotka hiljalleen rapistuvat sateissa, kun kellään ei ole varaa enää ostaa. Kynnelle kykenevät muuttivat Ausseihin, Uuteen Seelantiin, USA:han ja Englantiin työpaikkojen perässä - englannin kieli avaa ovet kaikille irlantilaisille. Laman hellittäessä ja työpaikkojen taas syntyessä ei ole asuntoja työntekijöille. En kestä enää lukea kodittomista lapsiperheistä, kun olen itse ollut siinä tilanteessa. Sinkkuna vielä nukkuu vaikka aidanvittaksena, mutta lasten kanssa on elämä helvettiä, jos ei ole sitä omaa kattoa pään päälle. Monet asunnottomat sinkut näkyvät muuten nukkuvan, jos ei aidanvittaksena, niin makuupussissa Dublinin kadulla. 

Irlannin terveydenhoidon kriisi on niin monimutkainen juttu, etten uskalla edes aloittaa miettiä sitä. Omaan pikkukaupunkiini (n. 14 000 asukasta) suunnitellaan lähivuosina terveyskeskusta. Lähin sairaala on Dublinissa, 75km päässä. Ehkä, ehkä joku on keksinyt, että tämä on ratkaisu potilasjonoille. 

Yksinkertaisin ratkaisu asuntopulaan näyttäisi olevan: rakennetaan lisää asuntoja. Sellaisia, joihin ihmisillä on varaa, lähellä työpaikkoja ja palveluja. Hinnat laskevat, kun tarjonta lisääntyy. Maastamuutto vähenee, nuoret palaavat takaisin, palkkataistelut loppuvat. Koti on katto pään päälle. Turva ja tukipiste, josta käsin voi hankkiutua töihin ja kouluun, suunnitella tulevaisuutta. Ei sen kummallisempaa, perustarve. Se on vähintä, jota maan hallituksen pitäisi taata kansalleen.

Iirinkielinen sananparsi: Níl aon tinteán mar do thinteán féin - oma takka paras takka.

Linkki Eamon Dunphyn haastatteluun. Harvoin Irlannissa kuulee sanottavan totuuksia näin suoraan, varsinkaan kevyeksi tarkoitetussa viihdeshowssa.

Linkki blogiini v. 2013 lamasta. Mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään, paitsi että työttömien luku on vähentynyt. Ai niin, vuokrat ovat nousseet. Yhdestä huoneesta kimppakämpässä maksaa helposti 600 euroa Dublinissa. 400 eurolla joudut todennäköisesti nykyään jo jakamaan huoneen ventovieraan kanssa. Vuokraan ei useinkaan kuulu lämmitys-, jäte- ja muut laskut. Linkki maan suurimpaan vuokra-asuntojen välittäjään, jos ette usko. Vuokraajat myös rajaavat tarkasti, ketä haluavat asukkaikseen. Vaikka asumistukea tarvitsevien tyrmääminen on laitonta, haluavat useimmat vuokraajat joko työssäkäyviä tai lyhytaikaisia opiskelijoita. Pariskuntia tai perheellisiä ei usein haluta, lemmikkieläimistä puhumattakaan. 

P.S. Dublinin postinumerot alkavat D1 ja D2-numeroilla keskustasta lähtien, joten mitä isompi numero, sitä kauempana se on keskustasta. Parittomat D-numerot sijaitsevat Liffey-joen pohjoispuolella, parilliset etelässä.

Venezia, mi amore

HUOM! Parempilaatuiset kuvat lähiomaisen, suhruisemmat minun. Mielelläni lainaan, jos kysyt luvan!

Konkkaava, tipaton keliaakikko polvivammaisen ummikon parina ei ehkä ole paras bloggaaja Venetsia-viikosta. Lisää budjetti, joka oli niin kireällä että soi ja huonosta äänieristyksestä ylistetty majapaikka ILMAN respaa, aamiaista, oikeaa osoitetta tai hissiä. Kuitenkin meillä oli mahtava viikko.

Oikea osoite löytyi lopulta, kun isäntämme vei meidät Annexeen, jonka olin kuvitellut romanttiseksi lisäsiiveksi sisäpihalla. Huoneemme sijaitsikin ihan eri osoitteessa, toisessa korttelissa, jonne raahauduimme matkalaukkuja iltapäivän auringossa meluisasti vetäen. Neljäs kerros! Isäntämme tarjosi kantoapua konkkaavalle naisturistille, mutta ei urhealle ummikolle, joka oli nääntyä jo toisessa kerroksessa. Venetsiassa ei ole hissejä.

Cannareggion kaupunginosaa.

Kaikki ikävä, myös huoneen koko, unohtui kuitenkin, kun vihdoin avasin ikkunaluukut venetsialaiselle sisäpihalle. Sitruunapuita ja laulurastas! Punatiilisiä kattoja silmänkantamattomiin. Kirkonkelloja. Ja se valo!

En matkusta katsellakseni hotellihuonetta. Kunhan sänky on nukuttava, vessa vetää ja suihkusta tulee kuumaa vettä, ei muulla väliä. Keliaakikkona ja introverttinä unikekona mieluiten syön aamiaisen omassa rauhassani. Vatsa toimii kun se saa edes aamiaiseksi samaa kuin kotona, mysliä. 

Aamukahville suuntasimme aina läheiselle Strada Novalle. Ensimmäisenä aamuna seurasin kahden vanhan ystävän riemullista jälleennäkemistä kahvilassa. Sitä huutoa ja naurua! Eivät millään olisi halunneet erota. Seuraavana aamuna ymmärsin, että he olivatkin vain naapuruston kahviveikkoja matkalla töihin. Italialaisilla (ok, ainakin venetsialaisilla) miehillä on mahtava draaman taju. Eilinen sähkölasku on draama. Tämänaamuinen parranajo on tragedia. Ohikulkeva villakoira on komedia. Käsimerkit tehostavat huutoa ja kliimaksia - vieläkin kaduttaa, etten ostanut t-paitaa, jossa niitä selitettiin. Se, mikä meistä näyttää vain välimerelliseltä käsien viuhdonnalta, onkin tarkasti ajoitettua ja koodattua tekstitystä, jos toisella sattuu olemaan haasteita kuulossa. Sub-titles for the hard of hearing. Näkyy kahvilan metelin yli, kadun yli, itse asiassa varmaan kanaalinkin yli. Myös vaimon/anopin/appiukon selän takaa, voisin kuvitella.

Olisin istunut koko aamun katselemassa ohikulkijoita, mutta iskias ei siihen suostunut, eikä valokuvaamiskohteita janoava lähiomainen. Siis kirkkoon. Jos toiseenkin. Tusinaa marmorikuvioitua pylvästä, Mariaa ja kullattua ristiinnaulittua tuijotettuani luulin jo nähneeni kaiken, mitä katolinen kirkko äärettömässä, yltiöpäisessä ja ylenannattavassa varojen tuhlauksessaan on keksinyt, kunnes saavuimme Santa Maria Gloriosa dei Frarin basilikaan. Se sisälsi kokonaisen seinän vitriinejä. Näistä komeimmassa säilytettiin itse Jeesuksen veripisaraa, jonka Maria Magdaleena oli älynnyt ottaa talteen ennen ylönnousemusta. Oli siellä muitakin kuivahtaneita epämääräisiä sisäelimen näköisiä otoksia sekä kellastunutta pumpulia (käyttö tuntematon, Jeesuksen korvapuikkoja?), mutta veripisaraa kyllä kannatti tulla katsomaan Irlannista asti. 

Ihan keskellä on kullattu pokaali, jossa se.

Hämmästyttävin veistos tässä kirkossa oli itse Dogelle pystytetty valtava muistomerkki. Maallisia ja jumalallisia päämiehiä palvottiin sulassa sovussa. Neljä mustaa miestä kannattelee synkän näköisenä koko länsimaista kulttuuria harteillaan. 

Musta 'iho' näkyy marmoristen housujen rikki kuluneista polvista, merkillinen yksityiskohta. 

Dogen eli senaikaisen Venetsian tasavallan päämiehen asema tuli selväksi, kun pääsimme Dogen palatsin sisäpuolelle. Inhoan jonottamista, joten päästyämme suorilla Hieronymous Boschin näyttelyyn, joka sijaitsi palatsissa, en voinut olla ehdottamatta että edes 'kurkkaisimme' miltä portaiden yläpäässä näyttää. Ihmeeksemme kukaan ei pysäyttänyt meitä. 

Kuljimme läpi valtavien salien, joista suurin oli kuin luistinrata tai pelihalli, henkeäsalpaava tila täynnä maalauksia.

Kurkimme Huokausten sillan kaltereitten läpi alas kanaaliin, kun laskeuduimme vankiselleihin. 

Bosch on aina ollut lempimaalarini, ja tämä näyttely täytti odotukset, myös hänen seuraajiensa kohdalla. Kuvitusta katolisen kirkon helvetinmaailmaan - tirkistelijöitäkään ei unohdettu. Mitähän oli maalarin aamuteessä tai -piipussa? 

Näyttely 4.6.17 asti.

Vasemmalla taivasosuus, oikealla synnin palkka.

On siinä alttaritaulu.

Osa 2

Minua kiinnostaa aina vieraissa maissa, miten arki toimii. Venetsiassa jäin toljottamaan ovenripaan sidottuja roskapusseja. Ne kerätään joka päivä! Ylempien kerrosten asukkaat laskevat kassinsa narussa alas. Pyykit kuivuvat vinssein kiskottavilla naruilla. Yhdellä korkeammalla sillalla näin tuolihissin. (Muuten kaupunki on liikuntavammaisen painajainen, Lidoa lukuunottamatta). 

Ambulanssi. Taustalla vanhan hautausmaan käsittävä saari San Michele.

Tavarankuljetusta.

Muuttoauto.

Ostin jopa kirjan nimeltä The Basics, jossa on kaavakuvia juomavesikaivoista ja paaluperustuksista. Valtavien palatsien rakennustapa on ainutlaatuinen.

Lähiomainen väitti että se oli lasten värityskirja. Kysyn vaan. 

Venetsia on uniikki! Kuten da Mosto selittää upeassa dokkarissaan: ainoastaan Venetsia on perustettu mahdollisimman huonoon paikkaan, jota kukaan muu ei halunnut!

Venetsiassa putoaa kummallisesti ajasta ulos. Historia tihkuu joka seinästä ja kadusta, lemahtaa kanaaleista, kuuluu ja näkyy syrjäkaduilla. Vaikka pikaveneisiin ja vaporettoon (vesibussi) tottuu, autot ja junat jotenkin unohtaa.

Halusin uusia edelliskertaisen elämykseni, yöllisen vesibussimatkan pitkin Grand Canalea, kun palatsit seisovat pimeinä ja koko kaupunki hiljenee. Otimme vaporeton Ca' d'Orosta, aikomuksena matkustaa päätepysäkille Rautatieasemalle ja omia sitten joko etu- tai takakeulan ulkopaikat, ja purjehtia takaisin pitkin kanaalia. (Opaskirjasta luettu vinkki!) Meidän epäonneksemme juuri se nro 1 päättyikin siihen iltavuoroon  ja oli pakko nousta pois terminaalissa. Sitten otimme väärän vaporeton, ja kauhukseni lähdimme takaisin Uuteen Maailmaan päin, ohi juna-aseman, bussiterminaalin ja modernien telakoiden. Autoja! Busseja! Rumuutta! Olin viikossa jo unohtanut, miten ruma ja meluisa oma maailmamme on. Olisin nyyhkyttänyt pettymyksestä, mutta lähiomainen ei siedä tämänkaltaista liioittelua edes blogissa.

Näimme siis sen puolen, jolle suuret risteilyalukset telakoituvat, ja jonne ilmeisesti suurin osa Venetsian tavarasta menee ja tulee. Jotenkinhan tuo 55 000 asukkaan kaupunki turisteineen on huollettava. Reality check.

Ilta pelastui, kun jäimme pois San Marcosin aukiolla ja jäimme kuuntelemaan Caffe Florianin taitavaa kvartettia leutoon italialaiseen kevätiltaan.

Päätimme istahtaa aukion pöytään iltakahville. Niiden hinnaksi tuli muhkeat 32e, mutta musiikki oli kaunista (lisämaksu 6e per korvapari) ja ilta viimeinen. Novellisilmääni jäi kutkuttamaan myös ilmiselvä salarakastajapari, jotka luulivat olevansa katseiden tavoittamattomissa kahvilan pylväskujalla. Mies: hoikka, upeasti hopeahiuksinen, pieni musta salkku, kallis sininen puku (lisää merkki googlattuasi). Nainen: ainakin 10-15 vuotta nuorempi, hihaton leninki, kevyt hartiahuivi, korkkarit ja siro (googlaa joku design)käsilaukku, pitkät tummat hiukset. Seisoivat vastakkain, hetken musiikkia haikeasti kuunnellen, mies kietoi sitten oikean kätensä naisen uumalle, kevyesti suudelmaa etsien...sitten ryhdistäytyivät ja läksivät samaan suuntaan, toisiaan koskettamatta. Ministeri, sanoin lähiomaiselle, mutta älä katso nyt. Joku ministeri selvästi. Salainen ravintolailta. Mitä, sanoi hän.

Kun odottelimme yö-vaporettoa tuulisella, kylmällä laiturilla muitten eksyneiden turistien kanssa, pyyhälsi tämä pariskunta ohitsemme vesitaksiin. Taksikuski auttoi naisen veneeseen, mies loikkasi perään, molemmat painuivat kajuuttaan. Kuski kurvasi kohden lentokenttää, niin kuvittelin. Kummallakaan ei ollut edes matkalaukkua. 

Loppumatkan väittelimme, olisivatko he mitenkään voineet olla aviopari.

Mahtava lomaviikko! Ainoa harmi on vain se, että nyt lähiomainen haluaakin paluumuuttaa Venetsiaan eikä Suomeen.

Ilmaisia vinkkejä (maksullisista veloitetaan harkinnan mukaan):

1.      Osta monen päivän matkakortti Vaporettoon. Pääset  Grand kanaalin yli mistä vaan. Muuten eksyt labyrintteihin etsiessäsi niitä kahta siltaa. Näytät coolilta vilauttaessasi lipuntunnistajaan. Toimii myös Lidon saarelle, jossa on vilpoinen hiekkaranta.

Paras lounas löytyi Muranosta kanaalinvarrelta.
Mereneläviä ruususuolapedillä.

2.      Tarkkana menun hintojen kanssa. Liha, perunat, ja salaatti/vihannekset hinnoitellaan joskus erikseen. Steak voi tarkoittaa vain sitä lihasiivua, ei koko ruoka-annosta. Kalat ja merielävät runsaita ja hyviä. 

   En tykännyt niiden katseesta. 

3.      Senza glutine sopii keliaakikolle. Tietävät, mitä se tarkoittaa. Eioota myytävänä myös, mutta parempi sekin kuin salavehnä. Huom! Venetsia on keliaakikon koettelemus suussasulavine vehnäleipomuksineen. Laktoositonta gelatinoa en edes kysynyt...

4.      Guggenheimin taidemuseo piristää kirkkoähkyn jälkeen. Värejä! Vapautta! Luovuutta! Seksiä! Huumoria!

5.      Yksi päivä ei riitä Venetsialle, ei yksi viikkokaan.

Paikan hahmotus vie aikaa. Lue kohteista etukäteen. Missasimme naapuristosta sekä juutalaisgheton että Ca D'Oron palatsin, koska emme tehneet taustatyötä. Emme tässä osoita kehenkään erityisesti. 

6.      Kunnioita paikallisia. Ole kohtelias, anna tietä, huomioi vanhukset, opettele vähän kieltä. 'Skuse...' toimii vaporetossa. Tue paikallisia artisteja! Kysy: Made in Italy? aina kun voit. Ostin kaksi naamaria, molemmat käsintehtyjä, kalliimpia kuin Made in China, mutta aitoja. Kiinalaiskrääsä on jo vallannut muun maailman. 

Oikeanpuolimmaisen naamion tekijä on Bertolini Simone, joka myi niitä kojussaan Giardinetti Realin edessä, ihan San Marcon aukion vieressä. Nokkamaskia käytettiin ison ruton (v.1348) aikaan  suojuksena ja se täytettiin mustilla pippureilla. Vasemmanpuoleisen taiteilija jäi anonyymiksi, mutta se oli pakko ostaa. 

7.      Me kävimme Venetsiassa jo toistamiseen keväällä, huhtikuussa, ja sää oli ihanteellinen, sesonki vasta alussa. Ihan tarpeeksi turisteja nyt jo, millaista lienee kesän helteissä?

Se pakollinen gondolikuva.

8.      Gondolimatka on järkyttävän kallis, 80e. Etsi Traghetto, jolla pääset kanaalin poikki gondolassa 2 euron hintaan. Pidä silmät kiinni kun kaksi vaporettoa menee ohi samaan aikaan. Muistin juuri, että lähiomainen ei osaa uida. Kellään ei ole pelastusliivejä, ei edes lapsilla. Kukaan ei kuitenkaan huku eikä vene kaadu. 

9.      Jos suunnittelet Venetsiaan menoa  – tai ikävöit takaisin, hanki Francesco da Moston loistava dokkarisarja Venetsiasta (BBC 2006). Hyvä tyyppi (ja charmikas), vauhdilla etenevä tarina otsikoilla Veri/Kauneus/Seksi/Kuolema. Da Moston oman suvun ränsistynyt palatsi, jota hän suree dvd:llä, on muuten juuri nyt restauroitavana! 

10.    Käy Venetsiassa, kun vielä voit. Kaupunki on monen uhan alaisena, niin risteilyalusten aiheuttaman tärinän, vedenpinnan nousun kuin massaturismin taholta. Da Mosto kertoo, miksi venetsialaiset jättävät kaupunkinsa (viimeinen osio sarjasta 4). Arkifanina pidin kovasti tästä osasta. Ymmärrän täysin paikallisten ärsyyntymistä loppumattomien turistilaumojen kanssa ahtailla kujilla. Toisaalta, mehän emme ole turisteja, vaan ne muut...

Jättiristeilijät saisi minun puolestani kieltää kokonaan Venetsian laguunista.

Nämä rantamajat Lidolla vasta odottelivat sesongin alkua.

Ja taas yksi selfie. Minä, minä, minä...

Da Moston upeaa dvdtä on saatavilla mm täältä.

Venetsiaa Miten kaikki toimii-friikeille: Venice the basics, Giorgio Gianighian & Paola Pavanini, kuvittaja Giorgio Del Pedros, englannos Christina Cawthra. Löysin tämän Guggenheimin museokaupasta, mutta saa sitä täältäkin.

Hyvä opas miten käyttää vaporettoa löytyy tästä.

Suomalainen bloggari Marimente antaa paikallisena asukkaana paljon perinpohjaisempia ja järkevämpiä vinkkejä.

P.S. Venetsia ei välttämättä ole kallis, kun etsii halpalennon ja edullisen huoneen (ilman respaa, aamiaista, hissiä...) ja välttää kesäsesonkia. Parin euron pizzasiivuilla voi elää, jos ei ole keliakia...

Venetsian lippu. Eläköön Venetsia!