Koti - katto pään päällä

Irlantilainen futiskommentaattori, Eamon Dunphy - lempinimeltään Grumpy - sanoi suorat sanat Irlannin tilanteesta tv-showssa: Ei, asiat eivät ole täällä parempaan päin. Hallitus ei ole hoitanut hommiaan. Jos ihmisillä ei ole varaa kattoon päänsä päällä, tai lääkärillä käyntiin kun he sairastavat - mitä heillä enää on? 

Yleisö puhkesi spontaaneihin aplodeihin. Asiat voivat olla yksinkertaisia. Maalaisjärkeä on lupa käyttää. Ei tarvita monimutkaisia tilastoja tai konsultointeja. Asunto ja terveydenhoito - siinä kaksi elämän perusasiaa. Nälkään ei kukaan enää länsimaissa kuole, stressiin ja sairauksiin kyllä, jos nuo kaksi perusasiaa eivät ole kunnossa.

Asuntotilanne vaikuttaa kuin pisara veteen: aina vain laajenevin renkain. Omassa elämässäni katto pään päällä on ollut useamman kerran haussa ja koetuksella. Kuten monet nuoret parit - ja sinkut - Irlannissa, oli lähdettävä ulkomaille töihin, jotta oli mitään toivoa asuntosäästämisestä. Hinnat tuntuivat karkaavan aina vain käsistä. Vuokralaisena taas et voi säästää, jos käytännössä maksat jonkun toisen asuntovelkaa. Saadessasi häädön, ovat taskut yhtä tyhjät kuin alussakin. Jos olet työtön ja saat asumistukea, jäät helposti loukkuun josta on vaikea irrottautua, kun vuokra nousee nousemistaan. Riittääkö palkka vuokraan?

Suomessa vuokralla asuminen on tapa elää, joskus koko elinikä. Irlannissa se on aina ollut väliaikainen ja epävarma asumismuoto: irtisanomisaika on yleensä kuukausi, ja takuurahasta saa tapella pois muuttaessaan. Paitsi kunnan asunnoissa: kunta tai kaupunki rakennutti niitä heille, joilla ei ollut varaa ostaa omaa. Vuokra oli jotakuinkin 10% tuloista ja kunta piti huolen asunnoista. Sekin on nyt mennyttä, kunnilla ei ole varaa rakennuttaa mitään, ja valtion rahat soljuvat asuntotukeen, joka käytännössä menee yksityisille vuokraisännille. Kunnan asuntojonot eivät lyhene. 

Yksityisten vuokra-asuntojen taso on kirjava, jos saan pukea asianlaidan kauniisti. Hiljattain luin kauhutarinoita täkäläisestä Facebook-ryhmästä. Kylmää, vetoista, kosteaa, homeista, meluisaa, eikä korjauksia tehdä pyynnöistä huolimatta. Minkäänlaista kontrollia ei ole, ja tarkastajia naurettavan vähän työmäärään nähden. Kaupungeissa on nyt huutava pula asunnoista, kun lama kaatoi niin monta rakennusfirmaa, eikä juuri mitään ole rakennettu v. 2008 talousromahduksn jälkeen. 

Hassua, kun aloin kirjoittaa blogia nelisen vuotta sitten, oli yksi aiheista Irlannin haamuasuinalueet. Keskenjääneet talot jotka hiljalleen rapistuvat sateissa, kun kellään ei ole varaa enää ostaa. Kynnelle kykenevät muuttivat Ausseihin, Uuteen Seelantiin, USA:han ja Englantiin työpaikkojen perässä - englannin kieli avaa ovet kaikille irlantilaisille. Laman hellittäessä ja työpaikkojen taas syntyessä ei ole asuntoja työntekijöille. En kestä enää lukea kodittomista lapsiperheistä, kun olen itse ollut siinä tilanteessa. Sinkkuna vielä nukkuu vaikka aidanvittaksena, mutta lasten kanssa on elämä helvettiä, jos ei ole sitä omaa kattoa pään päälle. Monet asunnottomat sinkut näkyvät muuten nukkuvan, jos ei aidanvittaksena, niin makuupussissa Dublinin kadulla. 

Irlannin terveydenhoidon kriisi on niin monimutkainen juttu, etten uskalla edes aloittaa miettiä sitä. Omaan pikkukaupunkiini (n. 14 000 asukasta) suunnitellaan lähivuosina terveyskeskusta. Lähin sairaala on Dublinissa, 75km päässä. Ehkä, ehkä joku on keksinyt, että tämä on ratkaisu potilasjonoille. 

Yksinkertaisin ratkaisu asuntopulaan näyttäisi olevan: rakennetaan lisää asuntoja. Sellaisia, joihin ihmisillä on varaa, lähellä työpaikkoja ja palveluja. Hinnat laskevat, kun tarjonta lisääntyy. Maastamuutto vähenee, nuoret palaavat takaisin, palkkataistelut loppuvat. Koti on katto pään päälle. Turva ja tukipiste, josta käsin voi hankkiutua töihin ja kouluun, suunnitella tulevaisuutta. Ei sen kummallisempaa, perustarve. Se on vähintä, jota maan hallituksen pitäisi taata kansalleen.

Iirinkielinen sananparsi: Níl aon tinteán mar do thinteán féin - oma takka paras takka.

Linkki Eamon Dunphyn haastatteluun. Harvoin Irlannissa kuulee sanottavan totuuksia näin suoraan, varsinkaan kevyeksi tarkoitetussa viihdeshowssa.

Linkki blogiini v. 2013 lamasta. Mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään, paitsi että työttömien luku on vähentynyt. Ai niin, vuokrat ovat nousseet. Yhdestä huoneesta kimppakämpässä maksaa helposti 600 euroa Dublinissa. 400 eurolla joudut todennäköisesti nykyään jo jakamaan huoneen ventovieraan kanssa. Vuokraan ei useinkaan kuulu lämmitys-, jäte- ja muut laskut. Linkki maan suurimpaan vuokra-asuntojen välittäjään, jos ette usko. Vuokraajat myös rajaavat tarkasti, ketä haluavat asukkaikseen. Vaikka asumistukea tarvitsevien tyrmääminen on laitonta, haluavat useimmat vuokraajat joko työssäkäyviä tai lyhytaikaisia opiskelijoita. Pariskuntia tai perheellisiä ei usein haluta, lemmikkieläimistä puhumattakaan. 

P.S. Dublinin postinumerot alkavat D1 ja D2-numeroilla keskustasta lähtien, joten mitä isompi numero, sitä kauempana se on keskustasta. Parittomat D-numerot sijaitsevat Liffey-joen pohjoispuolella, parilliset etelässä.

Venezia, mi amore

HUOM! Parempilaatuiset kuvat lähiomaisen, suhruisemmat minun. Mielelläni lainaan, jos kysyt luvan!

Konkkaava, tipaton keliaakikko polvivammaisen ummikon parina ei ehkä ole paras bloggaaja Venetsia-viikosta. Lisää budjetti, joka oli niin kireällä että soi ja huonosta äänieristyksestä ylistetty majapaikka ILMAN respaa, aamiaista, oikeaa osoitetta tai hissiä. Kuitenkin meillä oli mahtava viikko.

Oikea osoite löytyi lopulta, kun isäntämme vei meidät Annexeen, jonka olin kuvitellut romanttiseksi lisäsiiveksi sisäpihalla. Huoneemme sijaitsikin ihan eri osoitteessa, toisessa korttelissa, jonne raahauduimme matkalaukkuja iltapäivän auringossa meluisasti vetäen. Neljäs kerros! Isäntämme tarjosi kantoapua konkkaavalle naisturistille, mutta ei urhealle ummikolle, joka oli nääntyä jo toisessa kerroksessa. Venetsiassa ei ole hissejä.

Cannareggion kaupunginosaa.

Kaikki ikävä, myös huoneen koko, unohtui kuitenkin, kun vihdoin avasin ikkunaluukut venetsialaiselle sisäpihalle. Sitruunapuita ja laulurastas! Punatiilisiä kattoja silmänkantamattomiin. Kirkonkelloja. Ja se valo!

En matkusta katsellakseni hotellihuonetta. Kunhan sänky on nukuttava, vessa vetää ja suihkusta tulee kuumaa vettä, ei muulla väliä. Keliaakikkona ja introverttinä unikekona mieluiten syön aamiaisen omassa rauhassani. Vatsa toimii kun se saa edes aamiaiseksi samaa kuin kotona, mysliä. 

Aamukahville suuntasimme aina läheiselle Strada Novalle. Ensimmäisenä aamuna seurasin kahden vanhan ystävän riemullista jälleennäkemistä kahvilassa. Sitä huutoa ja naurua! Eivät millään olisi halunneet erota. Seuraavana aamuna ymmärsin, että he olivatkin vain naapuruston kahviveikkoja matkalla töihin. Italialaisilla (ok, ainakin venetsialaisilla) miehillä on mahtava draaman taju. Eilinen sähkölasku on draama. Tämänaamuinen parranajo on tragedia. Ohikulkeva villakoira on komedia. Käsimerkit tehostavat huutoa ja kliimaksia - vieläkin kaduttaa, etten ostanut t-paitaa, jossa niitä selitettiin. Se, mikä meistä näyttää vain välimerelliseltä käsien viuhdonnalta, onkin tarkasti ajoitettua ja koodattua tekstitystä, jos toisella sattuu olemaan haasteita kuulossa. Sub-titles for the hard of hearing. Näkyy kahvilan metelin yli, kadun yli, itse asiassa varmaan kanaalinkin yli. Myös vaimon/anopin/appiukon selän takaa, voisin kuvitella.

Olisin istunut koko aamun katselemassa ohikulkijoita, mutta iskias ei siihen suostunut, eikä valokuvaamiskohteita janoava lähiomainen. Siis kirkkoon. Jos toiseenkin. Tusinaa marmorikuvioitua pylvästä, Mariaa ja kullattua ristiinnaulittua tuijotettuani luulin jo nähneeni kaiken, mitä katolinen kirkko äärettömässä, yltiöpäisessä ja ylenannattavassa varojen tuhlauksessaan on keksinyt, kunnes saavuimme Santa Maria Gloriosa dei Frarin basilikaan. Se sisälsi kokonaisen seinän vitriinejä. Näistä komeimmassa säilytettiin itse Jeesuksen veripisaraa, jonka Maria Magdaleena oli älynnyt ottaa talteen ennen ylönnousemusta. Oli siellä muitakin kuivahtaneita epämääräisiä sisäelimen näköisiä otoksia sekä kellastunutta pumpulia (käyttö tuntematon, Jeesuksen korvapuikkoja?), mutta veripisaraa kyllä kannatti tulla katsomaan Irlannista asti. 

Ihan keskellä on kullattu pokaali, jossa se.

Hämmästyttävin veistos tässä kirkossa oli itse Dogelle pystytetty valtava muistomerkki. Maallisia ja jumalallisia päämiehiä palvottiin sulassa sovussa. Neljä mustaa miestä kannattelee synkän näköisenä koko länsimaista kulttuuria harteillaan. 

Musta 'iho' näkyy marmoristen housujen rikki kuluneista polvista, merkillinen yksityiskohta. 

Dogen eli senaikaisen Venetsian tasavallan päämiehen asema tuli selväksi, kun pääsimme Dogen palatsin sisäpuolelle. Inhoan jonottamista, joten päästyämme suorilla Hieronymous Boschin näyttelyyn, joka sijaitsi palatsissa, en voinut olla ehdottamatta että edes 'kurkkaisimme' miltä portaiden yläpäässä näyttää. Ihmeeksemme kukaan ei pysäyttänyt meitä. 

Kuljimme läpi valtavien salien, joista suurin oli kuin luistinrata tai pelihalli, henkeäsalpaava tila täynnä maalauksia.

Kurkimme Huokausten sillan kaltereitten läpi alas kanaaliin, kun laskeuduimme vankiselleihin. 

Bosch on aina ollut lempimaalarini, ja tämä näyttely täytti odotukset, myös hänen seuraajiensa kohdalla. Kuvitusta katolisen kirkon helvetinmaailmaan - tirkistelijöitäkään ei unohdettu. Mitähän oli maalarin aamuteessä tai -piipussa? 

Näyttely 4.6.17 asti.

Vasemmalla taivasosuus, oikealla synnin palkka.

On siinä alttaritaulu.

Osa 2

Minua kiinnostaa aina vieraissa maissa, miten arki toimii. Venetsiassa jäin toljottamaan ovenripaan sidottuja roskapusseja. Ne kerätään joka päivä! Ylempien kerrosten asukkaat laskevat kassinsa narussa alas. Pyykit kuivuvat vinssein kiskottavilla naruilla. Yhdellä korkeammalla sillalla näin tuolihissin. (Muuten kaupunki on liikuntavammaisen painajainen, Lidoa lukuunottamatta). 

Ambulanssi. Taustalla vanhan hautausmaan käsittävä saari San Michele.

Tavarankuljetusta.

Muuttoauto.

Ostin jopa kirjan nimeltä The Basics, jossa on kaavakuvia juomavesikaivoista ja paaluperustuksista. Valtavien palatsien rakennustapa on ainutlaatuinen.

Lähiomainen väitti että se oli lasten värityskirja. Kysyn vaan. 

Venetsia on uniikki! Kuten da Mosto selittää upeassa dokkarissaan: ainoastaan Venetsia on perustettu mahdollisimman huonoon paikkaan, jota kukaan muu ei halunnut!

Venetsiassa putoaa kummallisesti ajasta ulos. Historia tihkuu joka seinästä ja kadusta, lemahtaa kanaaleista, kuuluu ja näkyy syrjäkaduilla. Vaikka pikaveneisiin ja vaporettoon (vesibussi) tottuu, autot ja junat jotenkin unohtaa.

Halusin uusia edelliskertaisen elämykseni, yöllisen vesibussimatkan pitkin Grand Canalea, kun palatsit seisovat pimeinä ja koko kaupunki hiljenee. Otimme vaporeton Ca' d'Orosta, aikomuksena matkustaa päätepysäkille Rautatieasemalle ja omia sitten joko etu- tai takakeulan ulkopaikat, ja purjehtia takaisin pitkin kanaalia. (Opaskirjasta luettu vinkki!) Meidän epäonneksemme juuri se nro 1 päättyikin siihen iltavuoroon  ja oli pakko nousta pois terminaalissa. Sitten otimme väärän vaporeton, ja kauhukseni lähdimme takaisin Uuteen Maailmaan päin, ohi juna-aseman, bussiterminaalin ja modernien telakoiden. Autoja! Busseja! Rumuutta! Olin viikossa jo unohtanut, miten ruma ja meluisa oma maailmamme on. Olisin nyyhkyttänyt pettymyksestä, mutta lähiomainen ei siedä tämänkaltaista liioittelua edes blogissa.

Näimme siis sen puolen, jolle suuret risteilyalukset telakoituvat, ja jonne ilmeisesti suurin osa Venetsian tavarasta menee ja tulee. Jotenkinhan tuo 55 000 asukkaan kaupunki turisteineen on huollettava. Reality check.

Ilta pelastui, kun jäimme pois San Marcosin aukiolla ja jäimme kuuntelemaan Caffe Florianin taitavaa kvartettia leutoon italialaiseen kevätiltaan.

Päätimme istahtaa aukion pöytään iltakahville. Niiden hinnaksi tuli muhkeat 32e, mutta musiikki oli kaunista (lisämaksu 6e per korvapari) ja ilta viimeinen. Novellisilmääni jäi kutkuttamaan myös ilmiselvä salarakastajapari, jotka luulivat olevansa katseiden tavoittamattomissa kahvilan pylväskujalla. Mies: hoikka, upeasti hopeahiuksinen, pieni musta salkku, kallis sininen puku (lisää merkki googlattuasi). Nainen: ainakin 10-15 vuotta nuorempi, hihaton leninki, kevyt hartiahuivi, korkkarit ja siro (googlaa joku design)käsilaukku, pitkät tummat hiukset. Seisoivat vastakkain, hetken musiikkia haikeasti kuunnellen, mies kietoi sitten oikean kätensä naisen uumalle, kevyesti suudelmaa etsien...sitten ryhdistäytyivät ja läksivät samaan suuntaan, toisiaan koskettamatta. Ministeri, sanoin lähiomaiselle, mutta älä katso nyt. Joku ministeri selvästi. Salainen ravintolailta. Mitä, sanoi hän.

Kun odottelimme yö-vaporettoa tuulisella, kylmällä laiturilla muitten eksyneiden turistien kanssa, pyyhälsi tämä pariskunta ohitsemme vesitaksiin. Taksikuski auttoi naisen veneeseen, mies loikkasi perään, molemmat painuivat kajuuttaan. Kuski kurvasi kohden lentokenttää, niin kuvittelin. Kummallakaan ei ollut edes matkalaukkua. 

Loppumatkan väittelimme, olisivatko he mitenkään voineet olla aviopari.

Mahtava lomaviikko! Ainoa harmi on vain se, että nyt lähiomainen haluaakin paluumuuttaa Venetsiaan eikä Suomeen.

Ilmaisia vinkkejä (maksullisista veloitetaan harkinnan mukaan):

1.      Osta monen päivän matkakortti Vaporettoon. Pääset  Grand kanaalin yli mistä vaan. Muuten eksyt labyrintteihin etsiessäsi niitä kahta siltaa. Näytät coolilta vilauttaessasi lipuntunnistajaan. Toimii myös Lidon saarelle, jossa on vilpoinen hiekkaranta.

Paras lounas löytyi Muranosta kanaalinvarrelta.
Mereneläviä ruususuolapedillä.

2.      Tarkkana menun hintojen kanssa. Liha, perunat, ja salaatti/vihannekset hinnoitellaan joskus erikseen. Steak voi tarkoittaa vain sitä lihasiivua, ei koko ruoka-annosta. Kalat ja merielävät runsaita ja hyviä. 

   En tykännyt niiden katseesta. 

3.      Senza glutine sopii keliaakikolle. Tietävät, mitä se tarkoittaa. Eioota myytävänä myös, mutta parempi sekin kuin salavehnä. Huom! Venetsia on keliaakikon koettelemus suussasulavine vehnäleipomuksineen. Laktoositonta gelatinoa en edes kysynyt...

4.      Guggenheimin taidemuseo piristää kirkkoähkyn jälkeen. Värejä! Vapautta! Luovuutta! Seksiä! Huumoria!

5.      Yksi päivä ei riitä Venetsialle, ei yksi viikkokaan.

Paikan hahmotus vie aikaa. Lue kohteista etukäteen. Missasimme naapuristosta sekä juutalaisgheton että Ca D'Oron palatsin, koska emme tehneet taustatyötä. Emme tässä osoita kehenkään erityisesti. 

6.      Kunnioita paikallisia. Ole kohtelias, anna tietä, huomioi vanhukset, opettele vähän kieltä. 'Skuse...' toimii vaporetossa. Tue paikallisia artisteja! Kysy: Made in Italy? aina kun voit. Ostin kaksi naamaria, molemmat käsintehtyjä, kalliimpia kuin Made in China, mutta aitoja. Kiinalaiskrääsä on jo vallannut muun maailman. 

Oikeanpuolimmaisen naamion tekijä on Bertolini Simone, joka myi niitä kojussaan Giardinetti Realin edessä, ihan San Marcon aukion vieressä. Nokkamaskia käytettiin ison ruton (v.1348) aikaan  suojuksena ja se täytettiin mustilla pippureilla. Vasemmanpuoleisen taiteilija jäi anonyymiksi, mutta se oli pakko ostaa. 

7.      Me kävimme Venetsiassa jo toistamiseen keväällä, huhtikuussa, ja sää oli ihanteellinen, sesonki vasta alussa. Ihan tarpeeksi turisteja nyt jo, millaista lienee kesän helteissä?

Se pakollinen gondolikuva.

8.      Gondolimatka on järkyttävän kallis, 80e. Etsi Traghetto, jolla pääset kanaalin poikki gondolassa 2 euron hintaan. Pidä silmät kiinni kun kaksi vaporettoa menee ohi samaan aikaan. Muistin juuri, että lähiomainen ei osaa uida. Kellään ei ole pelastusliivejä, ei edes lapsilla. Kukaan ei kuitenkaan huku eikä vene kaadu. 

9.      Jos suunnittelet Venetsiaan menoa  – tai ikävöit takaisin, hanki Francesco da Moston loistava dokkarisarja Venetsiasta (BBC 2006). Hyvä tyyppi (ja charmikas), vauhdilla etenevä tarina otsikoilla Veri/Kauneus/Seksi/Kuolema. Da Moston oman suvun ränsistynyt palatsi, jota hän suree dvd:llä, on muuten juuri nyt restauroitavana! 

10.    Käy Venetsiassa, kun vielä voit. Kaupunki on monen uhan alaisena, niin risteilyalusten aiheuttaman tärinän, vedenpinnan nousun kuin massaturismin taholta. Da Mosto kertoo, miksi venetsialaiset jättävät kaupunkinsa (viimeinen osio sarjasta 4). Arkifanina pidin kovasti tästä osasta. Ymmärrän täysin paikallisten ärsyyntymistä loppumattomien turistilaumojen kanssa ahtailla kujilla. Toisaalta, mehän emme ole turisteja, vaan ne muut...

Jättiristeilijät saisi minun puolestani kieltää kokonaan Venetsian laguunista.

Nämä rantamajat Lidolla vasta odottelivat sesongin alkua.

Ja taas yksi selfie. Minä, minä, minä...

Da Moston upeaa dvdtä on saatavilla mm täältä.

Venetsiaa Miten kaikki toimii-friikeille: Venice the basics, Giorgio Gianighian & Paola Pavanini, kuvittaja Giorgio Del Pedros, englannos Christina Cawthra. Löysin tämän Guggenheimin museokaupasta, mutta saa sitä täältäkin.

Hyvä opas miten käyttää vaporettoa löytyy tästä.

Suomalainen bloggari Marimente antaa paikallisena asukkaana paljon perinpohjaisempia ja järkevämpiä vinkkejä.

P.S. Venetsia ei välttämättä ole kallis, kun etsii halpalennon ja edullisen huoneen (ilman respaa, aamiaista, hissiä...) ja välttää kesäsesonkia. Parin euron pizzasiivuilla voi elää, jos ei ole keliakia...

Venetsian lippu. Eläköön Venetsia!

Kipupiste

Rakkaat lukijat,

Tämä blogi on kirjoitettu selinmakuuasennossa, nimenomainen selkä tiukasti kuumottavaa sähköpatjaa vasten. Konstit on monet, sen jälkeen kun Ipädit on keksitty. En kykene istumaan tuolilla kymmentä minuuttia pitempään, eikä tietokoneella naputtelu nyt vaan onnistu seisten. Aikuinen poikani kertoo maisemakonttorista, jossa hän on töissä, ja jonne päästään painamalla peukaloa sormenjälkilukijaa vasten. Toimistossa kukaan ei hämmästele, kun joku tekee töitä jumppapallolla istuen tai seisoma-asennossa korkean pöydän ääressä. Selkävaivat ovat nykyajan yleistyvä kirous. 

Kirous on mielenkiintoinen sana, lähellä käsitettä synti, ja yhteistä niille on se, että ne ovat itse aiheutettuja. Jos kyseessä edes olisi ollut synti, jota tehdessä tulee taivaallinen olo, ei kirouksen kärsiminen olisi niin raskasta. Minä olen saanut selkävaivani kantamalla raskaita taakkoja kuten purjeveneen mastoa, kivihiilisäkkejä ja useita pieniä mutta rimpuilevia lapsia. Ei välttämättä samanaikaisesti. Olen kuluttanut moninaisia tunteja kiskoessani piikkikuusaman (gorse) köydenkaltaisia juuria takapihalla, suomalaisia kirosanoja jupisten. Patentointia vailla on metodi, jolla k.o. villipensaan päihitin: juurta kierretään hitaasti mutta varmasti kämmenen ympärille ja sitten...kiskotaan. Hartiavoimin. Välittämättä kirouksesta, joka lankeaa viisikymppisenä, kun harjoittaa samanlaista synnintekoa seuraamuksista välittämättä.

...rrrkele...

Olen kaivanut, siirrellyt, raahannut, leikellyt ja istuttanut puutarhaani, jossa jokaisella pensaalla ja puulla on oma tarinansa. 

Olen - nyt kun tunnustamisen makuun päästiin - laatoittanut itse keittiön työtason taustat ja 

Pakko saada uusia perunoita.

talon korkkilattiat. 

Vuokrasin hiomakoneen, kun työmiehet tekivät betonivalun lasikuistilleni ja laittoivat heti uuden ison sohvan sen päälle ja lattiaan tuli kuoppia ja kuhmuja. Olen maalannut tätä taloa niin sisältä kuin ulkoa jo 25 vuotta, joten viimekesäinen ryhmäseksiä vastaava ponnistus ei ollut uusi. Liioittelen hieman, en ole koskaan harrastanut ryhmäseksiä, mutta ei koskaan tiedä, mitkä hakusanat tuovat blogiini uusia lukijoita.

Irlantia tuntemattomille pitää selittää, että kun sääarvauksessa/tiedotuksessa sanotaan leveästi hymyillen ja toistaen sanat BLOCKING HIGH, eli paikallaan pysyvä korkeapaine,  on tehtävä kaikki ulkotyöt joita on aina lykännyt, sillä tämä viikonkin kestävä kuiva helleaalto ei usein toistu.

Kyseessä oli kaksi viikkoa kestänyt elokuun helleaalto, ja talo oli rapisevan kuiva, pyykit kuivuivat ulkona päivässä, ja oli varmuus siitä, että ulkomaalaus ei valuisi alas seuraavan sadekuuron mukana. Siispä töihin. Yksikerroksista taloa on helppo maalata, vain päätyyn tarvitsin marginaalisesti pitemmän (ja urheamman) miehen taiteilua tikkailla. Loppuvaiheissa muistan ihmetelleeni pisteleviä tuntemuksia pitkin jalkaani, unenomaista väsymystä ja selkää, jota oli vaikea oikaista. No, talo oli häikäisevän valkea sinistä taivasta vasten, sateet olivat tulossa vasta seuraavalla viikolla, ja levollehan lasken luojani ja selkäsärystä toivutaan.

Paitsi että tämä selkäkipu ei talttunut. Se jyskytteli jokaisessa kireässä selkälihaksessa ja alkoi tuikkia alas reittä kuin pahainen nuori kosija. Kyseessä oli sciatica eli suomeksi iskias.

Muistan lapsuudestani lehtimainokset linimenteista, joilla noidannuoli paranee. Iskias vaivasi varmaan jo luolanaista. Iskias aiheutuu muunmuassa selkänikamien välisen pehmolevyn pullistumasta, joka painelee pitkää hermoa kuin ilkeä naapurin lapsi ovikelloa. Kyseessä on kehon pisin hermo, joka ulottuu lannerangasta varpaisiin asti. Tiedän, koska tunnen sen koko matkalta. Avuksi on yritetty fysioterapiaa, akupunktiota, Pilatesta, sekä kaikkia tunnettuja kipulääkkeitä opioidit mukaanlukien. 

Irlannin terveydenhuollon kriisistä kerroin jo aiemmissa blogeissa. Katselin itku kurkussa tv-dokumenttia odotuslistalla kärvistelevistä skolioosilapsista ja vanhuksista, jotka jo harkitsevat eutanasiaa. Lääkärivaje on jotain 400 paikan luokkaa, sairaanhoitajat ja fysioterapeutit ovat karanneet vihreämmille palkkalistoille Australiaan ja Dubaihin. Leikkausalit seisovat tyhjillään, osastot suljettuina. Yksikään terveysministeri ei kykene ratkaisemaan tätä kauhuskenaariota. Viimeisimpien uutisten mukaan jopa syöpäleikkauksia on alettu peruuttaa. Ensiapupolilla on jo yksi vanhus kuollut pudottuaan paareilta, kun sumassa on liikaa potilaita hoitajiin nähden, eikä osastoilla ole tilaa.

Irlannissa on yleistä hankkia yksityinen sairausvakuutus, jonka avulla osittain pääsee jonojen ohi ja saa korvattua hoitoa. Mietin tänään, miksi en itse älynnyt sellaista hankkia, kun olin nuorempi. Tuntui, että olin terve, ylimääräinen raha meni lasten koulutukseen, enkä oikeastaan edes tiennyt, miten syvä juopa Irlannin terveyspalveluissa on. Köyhin väestö saa ns. Medical Cardin, jolla kyllä saa ilmaiset lääkäripalvelut ja lääkkeet, mutta jos tarvitsee leikkausta tai muuta toimenpidettä, jonot ovat todella pitkiä, vuosiakin. Ne, jotka putoavat väliin, maksavat karvaasti.

Omalääkärini lähetti minut jonoon. Tuli kirje, jossa ajanvaraus selkäspesialistille on 12+ kuukauden päässä. Tuskallinen tuo plussa. Sain nopeammin ajan sairaalan fysioterapeutille, joka kymmenessä minuutissa totesi, että en tarvitse leikkausta, vaan paranen itsekseni. Pääsin kuitenkin selkäydinpuudutushoidon jonoon. Mies ei katsonut minua silmiin, kun lupasi, että kyse oli kuukausista, ei vuosista.

Kävin fysiossa omin varoin, 300 egeä. MRI myös yksityisellä, 200e. Nyt pääsen yksityiseen supersairaalaan, jonne lennätetään miljonääri-jalkapalloilijoita, ja joka brosyyrin mukaan lupaa kaikkea, mitä hyvän terveydenhoidon pitäisi olla. Konsultointi 120e, epiduraalihoito 450e, en uskaltanut kysyä maksaako anestesia erikseen. Kyseessä on muutaman tunnin toimenpide, jossa ruiskutetaan kortisonia ja puudutusainetta selkänikamien väliin. Hoito tuntui halvalta ensimmäisen yksityissairaalatiedusteluni jälkeen, joka alkoi summasta 900e. 

Olen säästänyt aivan muita unelmia varten kuin tervettä selkää varten - tai edes kivutonta sellaista - mutta kykenen maksamaan ainakin nämä kustannukset. Epiduraalipiikkejä voidaan tarvita useampia, eikä ole varmuutta, miten kauan ne tukkivat hermosärkyä.

Entä jos minulla ei olisi säästöjä, työpaikkaa ja luottokorttia? Saisin kiemurrella näissä helvetin tuskissa vuosikausia. Todennäköisesti tulisin työkyvyttömäksi ja alkaisin elää kipulääkekierteessä. Ne nimittäin lakkaavat vaikuttamasta ja tarvitsee yhä vahvempia mömmöjä. Minulta on jo kielletty tramadol ja diclac, koska ne voivat aiheuttaa munuaisten vajaatoimintaa pitemmän päälle. Jokainen uusi särkylääke tekee huumatun, huippaavan olon, unirytmi häiriintyy ja ruokahalu katoaa. Jälkimmäisestä on ollut iloa: olen vihdoinkin normaalipainoisen rajoissa, ilman mitään kuntosalirumbaa! Yöllisiä Pilatesharjoituksia keittiön lattialla ei lasketa. 

Yöaika on sietämätöntä, kun kivut eivät anna nukkua. Sitten alkaa pahin, nettisurffailun vastustamaton vetovoima, pimeille foorumeille kuten päihdelinkki.fi jossa narkkarit avoimesti löpisevät tramolin kivoista nykimisistä ja lyrican mahtavasta huippauksesta, kun turvarajat kapseleitten nakkelemisesta on aikaa ylitetty. Jotkut kertovat joutuneensa koukkuun alunperin selkäkivun takia.

Olen todennut, että en halua elää vanhaksi Irlannissa. En kuulu siihen hyväosaisten joukkoon, jolla on yksityiskoulut, yksityissairaalat, yksityisinvestoinnit ja ihan oma yksityiskupla, jossa elää ja kauhistella köyhien tyhmyyttä. Mikään ei Irlannissa ole sanottavasti muuttunut parempaan 30 vuoden aikana. EU jota parjataan, hieman edisti sosiaalipalveluja kun vertailtiin muihin EU-maihin, ja maahan saatiin EU-varoilla myös kunnon puhelinverkosto ja moottoritiet. Hallitukset ovat saamattomia ja korruptoituja, kuten kaikki valtaapitävät, poliiseista rakennusvalvojiin ja katolisen kirkon edustajiin. Tavallisia ihmisiä sahataan silmään surutta. Työssä käyvät veronmaksajat maksavat skandaalit, oikeudenkäynnit ja korvaukset toisensa jälkeen, ja olennaisista palveluista leikataan taas.

Tavalliset ihmiset ovat Irlannissa mukavia, empaattisia ja huumorintajuisia. Ehkä tämä jälkimmäinen ominaisuus pelastaa kansan, sillä valtaan päästyään irkut ovat toivottomia. En ole keksinyt, mistä tämä johtuu. Miksi ihmisen oikeustaju hämärtyy, kun hän pääsee valtaan. Miksi puolustetaan systeemiä ja organisaatiota, ei ihmistä. Oliko pohjimmaisena pahana paavi, joka levitti kommunisminvastaista propagandaa ja tappoi työväenaatteen alkutekijöihinsä Irlannissa. Solidaarisuus ylettyi vain systeemiin, ei kansalaisiin. Pidettiin vahvempien puolta, ja salattiin vääryydet. 

Jos en siis halua elää vanhaksi Irlannissa, on täältä lähdettävä. On jätettävä piikkikuusaman juurakot - sillä siellä ne yhä vaanivat, nurmen alla - maalattu talo ja monivaiheinen elämä täällä. Aikuiset lapset ja pienet lapsenlapset. Ystäviä on vähän, suremaan ei jää monilukuinen joukko rakkaita sydänystäviä ja omaisia, vaikka muistokirjoituksessa varmasti niin sanottaisiin, jos kupsahtaisin. Usein vitsailemme lähiomaisen kanssa, mitä muistokirjoituksessa sanottaisiin. Perheelleen omistautunut, kipujaan koskaan valittamaton, rakastettu äiti ja mummo, ahkera työntekijä ja korvaamaton kolleega, hiljainen mutta merkittävä hahmo yhteisössä. Ja katin kontit! 

Puutarha ihan ensimmäisinä vuosina, kun sain sen omiin nimiini.
Aidan takana kukkii keltaisena se villi piikkikuisama, odottaa vain lähtöäni.
Nyt kun katsoo, olen yrittänyt tehdä takapihalleni mini-Suomen:
koivuja, sireenejä, puukeinu, perunamaa, sinivalkoinen mökki. Huoh.

Happamen maan kukkapenkki alkuvaiheissaan.
Takapiha oli tältä kohdin niin jyrkkä, ettei siihen kannattanut muuta laittaakaan.

Kolmihaaraisen koivun teki muinainen koira, joka söi taimesta latvan. Oikeesti!
Viereinen mänty kaivettiin vuorilta taimena keskimmäisen tyttären nimikkopuuksi.

Tämä kukkamaa on värikäs vain keväisin.
Villit maaltiaiskissat nukkuvat pensaikossa öisin.

Linkki blogeihini, joissa paljastan Irlannin sairaanhoidon kauhuja: 

Sairaskertomus

Retki helvettiin

Linkki irlantilaiseen tv-dokumenttiin, jossa kerrotaan odotuslistalla elämisestä, varoitus: todella sydäntäsärkevää katsottavaa: http://www.rte.ie/news/investigations-unit/2017/0203/849955-living-on-the-list/ (en tiedä näkyykö ulkomailla)

Ja kuvia selkäni selättäneestä pienestä puutarhasta, jota rakastan.