Irlantilainen Halloween

Spoiler: tämä blogi ei kerro ihastuttavasta kelttiläisestä kansanperinteestä, jossa irlantilaiset kirmaavat takkatulen ympärillä, kertovat esi-isistä ja syövät kurpitsaa. Tai laulavat moniäänisesti pubissa hassuissa naamiaisasuissa. Tai iloisista lapsista, jotka juoksevat talosta taloon karkkia kerjäten. Siitä voi lukea monesta muusta blogista, jossa hehkutetaan Irlantia. Tässä kerrotaan mielensäpahoittajan ja kotiäidin ketutuksesta, kun on ulkopuolinen olo ja jokatalvinen masennus ottaa kynsiinsä.

Kun lapset olivat pieniä, yritin kovasti olla maassa maan tavalla. Ei siis suomalaistraditioita. Virpomista pääsiäisenä, vappuhuiskia ja juhannustaikoja oli turha istuttaa sekarotuisiin lapsiini. Suomalaisilla tontuilla oli sentään käyttöä ennen joulua, kun ne sai vahtimaan tuhmien lasten kolttosia, vähän kuin kaikkialle näkevä Taivaan Isä (jälkimmäisen istuttamisesta viattomien lasten mieliin piti katolinen kansakoulu huolen). 

Halloweenista ei Englannissa tiedetty (siellä juhlittiin vielä oudompaa Guy Fawkes Day'tä 5.11.) mutta Irlannissa All Hallows Day'stä kuuli väkisinkin lasten kautta, kun koulusta tuotiin mustasta villasta kyhättyjä hämähäkkejä, oransseja kreppipaperikurpitsoja ja Happy Halloween-kortteja. Happy Halloween? Silloin ei edes ollut googlea, jolla tarkistaa, missä mennään. Kuolemaa, esi-isien ja vainajien lepytystä, haamujen hortoilua hautausmaalla, verta, kirveitä, merirosvoja ja zombeja. Onnellinen juhla. Aviomies muisteli omaa lapsuuttaan ja etsi vintiltä vanhoja takkeja ja saappaita lapsille. 

Poika vihjasi, että muut kaverit ostavat halpakaupasta naamareita ja ihomaaleja (mitähän tämäkin on suomeksi?). Osasin sentään pitää silmät auki kaupassa ja ostaa Halloween-limpun, jossa on piilotettuna sormus onnekkaalle. Mitään muuta ruokatraditiota en löytänyt, lehdissä oli kyllä reseptejä kurpitsapiirakoille ja colcannonille - paistettua kaali/perunasosemössöä, yäks. Kurpitsat olivat megakalliita.  Halpakaupat pursuivat oranssia ja mustaa muovikrääsää ja elintarvikeväreillä pilattuja kemiallisen makuisia nallekarkkeja. Niitä piti olla paljon, samoin likaisia kuorineen myytäviä maapähkinöitä, joista sai takuuvarmasti ripulin koko lomaviikoksi. 

Näitä söivät Tiku ja Taku, Suomessa en ole nähnyt maapähkinöitä kuorineen myytävänä. 

Irlantilaista Halloweeniä vietetään 31.10. eikä minään muuna päivänä, ja maanantai on aina ns. Bank Holiday ja se viikko on lomaa koulusta. Ikävä vain, että sää on yleensä kuin paholaisen aikaansaamaa tähän aikaan vuodesta: myrskytuulta ja kaatosadetta päiväkaupalla. (Tämä syksy on ollut traditiossa outo poikkeus, kuiva, leuto ja tuuleton, tyyntä myrskyn edellä?)

En muista Halloweenista muuta kuin oman alkavan talvimasennukseni, kun joutuu pysyttelemään neljän seinän sisällä kuukausikaupalla, on pimeää ja kylmää sisälläkin. 

Yhtenä Halloween-iltana menin lasten mukana ovelta ovelle karkkikierrokselle, kun nuorin oli niin pieni, ettei häntä voinut laskea yksin. Joka naapurissa saimme odottaa ulkona, kun emäntä tai isäntä katosi sisälle karkkeja, omenoita ja pähkinöitä hakemaan. 

Yhteen, hiljattain alueelle muuttaneeseen perheeseen emme olleet vielä ehtineet tutustua. Ovi aukesi, ja täydelliseksi laittautunut rouva pyysi meidät sisälle. Takassa roihusi tuli, tyylikkäät koristeet somistivat huonetta, sohvapöydällä höyrysi jokin piirakka ja omatekoista kakkua, pienokaiset temmelsivät batmaneinä ja mikkihiirinä. Aviomies myhäili taustalla auttavaisena. Lapset saivat valita itse herkkunsa isoista vadeista. Raahasin heidät ulos, ennen kuin he tyhjensivät ne kokonaan säkkeihinsä. Itku oli tulla: siis noin Halloweeniä tulisi viettää!

Seuraavana Halloweeninä taivuin ostamaan 'roikkuvaa tekoihoa' (anteeksi kömpelö suomennos) pojalleni, joka halusi pukeutua zombiksi. Se levisi hienosti ja näytti ihan kuolleen iholta, kun sitä vähän repi riekaleiksi. Tytär pukeutui MINUN intialaishameeseeni ja otsapantaan ja lähti ensimmäisiin bileisiinsä hipiksi pukeutuneena, rauhanmerkkiä harjoitellen.

Illan päätteeksi, kun olin saanut pienimmät nukkumaan, pähkinänkuoret lakaistuksi matolta (viimemainittu on liiottelua, siihen ei energiaa riittänyt, ja lapsetkin nukahtivat itsekseen kuka minnekin), tuli poika itkien kylpyhuoneesta: 'Äiti, tää ei lähde irti!' Tosi juttu. Tekoiho oli jotain ihme lateksia, muoviliimaa, joka oli kiinni ihossa ja kulmakarvoissa kuin sementti. Yritin kaikkea mahdollista: rasvaa, meikinpoistoainetta, talousspriitä. Poika vain itkeä tuhersi, kun naama kirveli. Kirosin alimpaan helvettiin halpakaupan tuotteet ja koko Halloweenin. Kaavin lopulta liiman pois kamman ja kynsiviilan avulla, pala palalta. Poika ei antanut koskea kulmakarvoihin, ja meni nukkumaan oudosti harmaantunein kulmin, iho kuin rokonarvilla.

Minä vajosin punkan pohjalle ja kiitin, että kauhujen yö oli ohi. Kadulla koirat uikuttivat peloissaan noidannuolien vinkuessa, ja jossain tyttärelläni oli varmasti jännää. 

Maalla asuvana en nähnyt outoja naamiaisasuisia aikuisia, jotka örvelsivät pubeissa ja kaupunkien kaduilla, heihin tutustuin myöhemmässä, toisessa elämässä. Minä pukeuduin she-paholaiseksi, uusi miesystäväni pyhimykseksi, jolla oli omatekoinen lyyra ja sädekehä. Se oli hyvä alku. Halloween on hyvän ja pahan taistelun juhla. Horrid  Halloween!

Tumma syyskuu

Syyskuu on kirjaimellisesti vilistämässä käsistäni, kirjoitan tätä kuin Tuhkimo, keskiyön lyöntejä ennakoiden, kun kuukausi vaihtuu. Töitten aloittaminen vuoden vuorotteluvapaan jälkeen olikin raskaampaa kuin oletin, ja luova kirjoittaminen on tyssännyt kuin...damp squid? Lead balloon? Huomaan taas, että aivoni ovat kääntyneet englantiin, en hahmota enää edes kielikuvia äidinkielelläni. Irlannissa pitää olla verbaalisesti nopea ja nokkela, valmis äkkinäisiin käänteisiin ja tarinointiin, ja hidas hämäläisyyteni on joutunut pinnistäytymään äärimmilleen. Olen varma, että olen introverteimman maineessa työpaikallani, vaikka Suomessa saatan vaikuttaa poikkeuksellisen puheliaalta. Harjoittelen jutustelua päässäni koko ajan, että selviän.

Kun opiskelin psykologiaa, kulttuurierot panivat minut pohtimaan peroonallisuustestejä ja ylipäänsä määreitä: mitä on ylivilkkaus Espanjassa, entä introverttisyys Suomessa? Jonkun ulkosuomalaisäidin blogista muistan hiljattain lukeneeni epätoivosta, kun muualla kasvanut lapsi noteerataan suomalaisessa koulussa miltei ADHD-häiriöiseksi ja ylivilkkaaksi, kun taas omassa kulttuurissaan lapsi on täysin normaali! Tasapainoinen, rauhallinen, sanojaan harkitseva ja vain asiaa puhuva suomalainen taas joutuu epäilyksen alaiseksi vilkkammissa kulttuureissa: onkohan se masentunut? Loukkaantunut? Outo?

Usein tuntuu kuin eläisin valepuvussa, asiat ja paikat jotka minua kiinnostavat ovat täysin käsittämättömiä tavalliselle irlantilaiselle. Yhtenä viikonloppuna kävimme lähisukulaisen kanssa hautausmaareissulla. Ei, kyseessä eivät olleet kumminkaiman suuret hautajaiset, joihin menisimme näyttäytymään ja juomaan tuopilliset pubissa jäkeenpäin. Kävimme protestanttisella, vanhalla hautausmaalla naapurikaupungissa, etsimässä lähisukulaisen lähisukulaista, joka on sinne kuulemma haudattu. Olemme ajaneet autolla kirkkomaan ohi vuosikymmeniä, emmekä tienneet, että lähisukulaisen isoisoäidin hauta on siellä, muu suku on Dublinista. Tarvittiin kanadalainen pikkuserkku joka innostui tutkimaan sukupuuta ja ilmoitti Facebookissa haudasta. 

Meillähän on lempiharrastuksena samoilla vanhoilla hautausmailla ja lukea hautakiviä. Protestanttiset kirkot ovat häviämässä Irlannissa seurakuntien kutistuessa; tämä näkyi vielä olevan käytössä. Oli juhlallista astua vanhan hautausmaan portista ja toivoa löytävänsä jotain tuttua. Bongasimme heti lähisukulaisen isomummon hautakiven. Sen oli isoisä veljiensä kanssa pystyttänyt rakkaalle äidilleen. Mysteeriksi jää, miksi Kanadaan lähtenyt nuori nainen palasi Irlantiin ja myöhemmin avioitui katolisen kanssa! 1800-luvulla nuoret naiset eivät matkustelleet huvin vuoksi. Kun lähdettiin siirtolaiseksi, ei paluuta ollut. Jos protestantti nai katolisen, oli hänen käännyttävä puolison uskoon ja kastettava lapsetkin siihen. Kyseessä on täytynyt olla suuri rakkaus! 

Katolisilla on Irlannissa yleensä hautausmaa eri paikassa kuin kirkko, ja kun hautaustoimistot nykyään usein pitävät ruumiinvalvojaiset - kotona pidetyn wake'n sijaan - ovat hautajaiset aikamoisen logistiikan vaatimia seremonioita joihin menee ainakin kaksi päivää. Minun työpaikallani saa (myös kumminkaiman!) hautajaisia varten vapaapäivän, ja lähiomaisen kuoleman sattuessa viisikin päivää palkallista vapaata. Kukaan ei kyseenalaista poissaoloa, joka johtuu kuolemantapauksesta ja hautajaisista, jotka pidetään jo seuraavana päivänä. Kyseessä ei todellakaan tarvitse olla lähiomainen, vaan vaikka naapuri, työkaverin vanha äiti tai joku muu tutuntuttu. Ketään ei hautajaisiin kutsuta suomalaiseen tapaan, vaan kaikki menevät jotka kynnelle kykenevät; mitä enemmän väkeä, sen parempi. Nykyteknologia on tullut puskaradion avuksi, kun kuolemasta ja hautajaisista ilmoitetaan (usein kiireellä, jotta kauempana asuvat ehtivät mukaan): kuolinilmoitukset ovat löydettävissä netissä paikkakuntien, nimihaun tai päivämäärän avulla. Nettiosoite on (oikeesti!) rip.ie

Kun olimme hautausmaalla ja selvittäneet sukujuuret, aloin miettiä, miten pitkälle tiedän omista sukujuuristani. Kiitos yhden sinnikkään serkun äitini puolelta, sukua on tutkittu 1700-luvun alkuun asti. Isäni puolelta suku on jäänyt hämärämmäksi. En ole edes nähnyt isäni isovanhempieni hautoja koskaan. Sukututkimus nivoo yksittäisten ihmisten kohtalot suurempaan historiaan, se siinä kiehtoo. Minun juurieni tutkiminen! Minun historiani!

Onko haudoilla väliä? Minusta on aina mukava lukea hautakiviä, ja tahtoisin, että minusta jäisi edes nimilaatta muistoksi jälkipolville. Synnyin, elin, kuolin. Se on vähintä, jota kenestäkään voi jäädä. Ajatus tuhkieni lentämisestä taivaan tuuliin ilman mitään jälkeä on jotenkin ahdistava.

En itse asiassa koskaan ole ollut n.s. haudallakävijä, en mene irlantilaiseen tapaan jokaisiin hautajaisiin, enkä juuri ole käynyt omilla sukuhaudoillanikaan. Viimeisellä viikolla Suomessa päätin käydä vanhempieni haudalla, ja olen iloinen että kävin. Vein sinne muutaman kukkapurkin ja otin kuvia ja muistelin, miten vanhemmat aina tekivät samaa eläessään. Suomalaiset hautausmaat ovat todella hyvin hoidettuja, usein ihanan varjoisia ja rauhallisia kuin puistot, puitten katveessa, luonnonomaisia. Orivedellä asuessani paikallinen hautausmaa oli lempipaikkojani! Asiat solahtavat tärkeysjärjestykseen, kun kulkee satojen hautojen vieritse, kiire unohtuu. Joskus sain itkeä rauhassa, ilman näkyvää syytä. Tiehyeiden aukeamista, Eeva Kilven sanoin. 

Syksy on siis alkanut tummin värein, olen saanut ponnistella monella tapaa palatakseni vanhaan rutiiniin. Se oli huvittavaa, että työpaikalla mikään ei ollut vuodessa muuttunut. Oli vaikea uskoa, mitä kaikkea minulle oli ehtinyt tapahtua samassa ajassa. Viipale omaa aikaa oli minulle annettu, kun muut junnasivat samoja vanhoja ratoja. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja pysyttävä päätöksessä: takaisin Suomeen! Vain siellä tulen uudistumaan ja luomaan jotain. Paluumuuttajien ryhmässä sain hyviä neuvoja siitä, miten kestää tämä väliaika: nauti kaikesta nyt täysillä, mistä joudut luopumaan, käy läpi paikkoja ja ihmisiä joita tulet kaipaamaan. 

Montako vanhaa hautausmaata on täällä vielä näkemättä?

Altamont Park Garden

Vitsi, vitsi. Irlannissa on aivan upeita maisemia ja paikkoja, joita varmasti tulee ikävä. Ehkäpä tulen vielä maalaamaan näitä maisemia, muistoista ja kuvista.

Gendalough Valley

Syysloisto, jota valitettavasti näkee vain jalopuissa

Wicklow'in ja Wexfordin rannikko

Dublin

Etelä-Cork

Länsi-Irlanti

Länsi-Irlannin lumoa ja luitten lämmittelyä

Miniloma länsi-Irlannissa on aina riskaabeli yritys. Sään puolesta, ympäri vuoden. Paitsi talvella todennäköisemmin sataa koko loman ajan. Tai ainakin kerran päivässä. Viidestä reissupäivästä elokuussa kaksi oli kuivaa, tuulista ja ajoittain aurinkoista: bingo! Sillä länsi-Irlanti on yksi kauneimpia ja lumoavimpia paikkoja joita tiedän, mutta vain kuivalla säällä. Sadesäällä uhkeita vuoria ja kimaltelevaa merta ei ole olemassa, ne tuntuvat huhupuheilta. Tahmea tihkuva kosteus läpäisee kaiken, pilvet roikkuvat käsinkosketeltavan alhaalla. 

Irlanti on pieni kallioinen saari Atlannin valtameren laidalla, ja se on ensimmäisenä valtavien sademassojen tiellä, kun ne törmäävät Eurooppaan. Ja länsi-Irlanti ottaa sateet vastaan ensimmäisenä. Tuulettomia päiviä ei taida olla.

Meillä oli onnea, kun näimme Dooloughin vuorilaakson kuivana päivänä. Ihminen tuntuu siellä kovin pieneltä, ja asumaton laakso on yhtä jyhkeä ja villi kuin satoja ellei tuhansia vuosia sitten. Lähestyimme laaksoa pohjoisesta käsin. Musteenväriset pienet purosuonet puhkeavat pulleitten vihreiden seinämien välistä kuin paineella ja syöksyvät alas. Minusta oli liikuttavaa, että niille oli annettu nimetkin: Sruhaunnahillina, Fiddaunlaghfreagh, Fiddaundou, iirinkielisiä hellittelyjä. Itse järvi, Du Loch eli musta järvi, oli tummanpuhuva, syvä ja niin pelottava, ettei uiminen tullut edes mieleen. Vain jokunen sarvipäinen lammas liikkui vuorenrinteellä. Vaikken tiennyt mitään laakson historiasta, tuli minulle täällä outo olo. 

Tien viereen oli pystytetty pari muistomerkkiä. Sain tietää, että tämä oli Irlannin nälänhädän yksi päätepiste. Sadat nääntyivät tähän laaksoon etsiessään ruoka-avustusta, turhaan. Nälkäänäkevät perheet, jotka perunarutto ajoi tien päälle, lähtivät Louisboroughiin ruokakuponkien toivossa hyytävässa säässä maaliskuussa 1849. Heille kerrottiin, että arvon herrat ovat lähteneet metsästysmajalle Delphiin, jossa he ottavat vastaan anomuksia. Väki, kuutisensataa hekeä, lähti jalan 20 kilometrin matkalle. Moni oli niin heikossa kunnossa että tuupertui jo menomatkalla. Metsästysmajan porteille selviytyneitten piti odottaa tunteja, koska herrat olivat lounaalla. Sitten väki käännytettiin takaisin tyhjin käsin, ilman selitystä. Sää oli hirmuinen: laaksosta muovautui tuulitunneli, ja raekuuro pyyhki sen läpi. Nälkiintyneitä ihmisiä hukkui järveen, osa kuoli kylmyyteen. Kun tieto massakuolemasta kantautui kaupunkiin, tuli paikalle miehiä, jotka hautasivat ruumiit niille sijoillensa. Sanotaan, että joillakin nääntyneillä oli vielä ruohoa suussaan, jota he olivat yrittäneet syödä. Tämä on yksi synkimpiä Irlannin nälänhädän muistomerkkejä. Itse Jumala tuntui varmasti kääntäneen selkänsä ihmiselle tässä laaksossa. Minä vain vein yhden liuskekiven lisää pinon päälle. Linkki tarinaan. 

Westportin muodonmuutos ränsistyneestä, eristyneestä pikkukaupungista suosituksi turistikohteeksi on uskomaton. Westportin kaupunki perustettiin aikoinaan brittien toimesta sillin ja viljan vientisatamaksi, ja kun tämä elanto loppui, kaupungin alamäki alkoi. Nälkävuosina tämä oli viimeinen kotisatama, jonka Amerikkaan lähteneet näkivät. Monet eivät selvinneet matkasta, ja laivoilla oli julma nimi: coffin ships. Nykyisillä Välimeren ylittäjillä on sama uhka. Maanpakolaiset ovat aina merkinneet kiinnostavaa tulolähdettä välikäsille. Kunhan matkustajat maksavat matkansa, heistä ei ole sen jälkeen väliä. 

Westportin yksi vetonaula on läheinen pyhän Patrickin vuori eli Croagh Patrick, jonne tuhannet kiipeävät nähdäkseen vuoren laella olevan kirkon. Näkymät ovat kyllä muhkeat alempaakin.

Minä muistan hämärästi länsi-Irlannin köyhyyden lomareissuilta vuosien takaa. Lähisukulainen taas asui tällä paikkakunnalla kolmisenkymmentä vuotta sitten. Silloin siellä oli vain pieniä maalaiskauppoja, hikisiä pubeja ja traktoreita parkissa. Nykyään Westportin surullisesta maineesta ei näy jälkeäkään. Ravintolat ovat täynnä ruokailijoita, liikenne matelee keskustassa, hienot putiikit ovat auki turisteille. 

Sataman varastorakennuksiin, jotka lähisukulainen muistaa kolhoina aavetaloina, on tehty hotelli, loma-osakkeita, kauppoja sekä upea, valoisa taidegalleria Custom House Studios, jossa pistäydyimme.

  

Kolme taiteilijaa, kolme erilaista näyttelyä. Minua viehätti oudosti Pat Byrne'n mytologiset modernilegendat, samoin Gavin Porter'in henkeäsalpaavan taidokkaat piirrokset yläkerrassa.

Gavin Porter

Gavin Porter

Pat Byrne

Joillakin ihmisillä on vain taivaallinen piirrustuslahja. He piirtävät okaisen risun tai vaahteransiemenen, ja siitä syntyy jotain metafyysistä. Taas kerran totean: less is more. Niin värikylläisyydestä ja runsaudesta kuin muuten pidänkin. Barbara Trawinksin pienimuotoiset tutkielmat täydensivät kolmikon.

Valokuvaajan kanssa autoilu on Irlannissa yhtä tuskaa: aina kun eteen osuu välttämätön kuvauskohde, on peräpuskurissa toinen auto eikä missään näy levennystä johon voisi pysähtyä. Valo myös vaihtuu ahdistavan nopeasti: jos et heti kuvaa välkkyvän vihreää vuorenrinnettä, näky on kohta poissa. Vuorenhuippu katoaa kohta harmaaseen pilveen. Jos kuvat onnistuvat, ne ovat kyllä vaivan arvoisia!

Achill-saarella lämpötila putosi iltaan mennessä sen verran, että kynä tuskin pysyi kädessä kun yritin tehdä muistiinpanoja. Kahvit ja voileivät olivat lentää käsistä piknikpöydän ääressä. Jälleen kerran totesin, että Irlannissa ei kannata tuijottaa sen enempää kalenteriin kuin lämpömittariinkaan. Merituulen viima jähmettää aurinkoisena elokuun päivänäkin. Uima-asuksi sukelluspuku on paras, ja untuvatakille löytyy käyttöä kesälläkin.

Minulle reissun paras anti oli kuitenkin Lissadell'in kartano Sligossa. Kävimme ensin tunnollisina W.B.Yeats'in haudalla Drumcliffessä, vaikka luut, jotka hautaan tuotiin Ranskasta sodan päätyttyä eivät viime tietojen mukaan todennäköisesti olekaan kuuluisan runoilijan. Väliäpä luista, hautakivi oli komea runoineen. 

Enemmän tunnelmaa oli Lissadellin kartanossa, jossa Yeats kävi sekä lapsuudessaan pelaamassa krikettiä ja ratsastamassa että nuorena runoilijana vuosina 1894-95. Hän ystävystyi Evan ja Contancen, kahden Gore-Boothin siskoksen kanssa, ja ikuisti heidät runossaan: two girls in silk kimonos, both beautiful, one a gazelle. Eva oli uhkarohkea ratsastaja ja runoilija, ja Constancesta tuli taiteilija, suffragetti ja ensimmäinen naiskansanedustaja Westminsterin parlamenttiin. Hänet tuomittiin kuolemaan maanpetoksesta osallistuttuaan vuoden 1916 kansannousuun, mutta se muutettiin vankilatuomioksi. Varsinainen gaselli!

Oli mielenkiintoista astella sekä Constancen että Yeatsin jalanjäljissä kartanossa ja sen isossa puutarhassa. Paikka meni rappiolle vanhojen omistajien velkaannuttua ja sen osti varakas yksityinen irlantilaisperhe huutokaupasta v. 2003, kun Irlannin valtio kieltäytyi ostamasta sitä vedoten kalliiseen kunnostusbudjettiin. Omistajat ovat kunnostaneet taloa ja puutarhaa entiseen loistoonsa, puutarha avattiin kymmenisen vuotta sitten, kartano vasta viime vuonna pitkällisten lakijuttujen jälkeen. Me pääsimme kolmen vartin hengästyttävälle opastetulle kiertueelle. Valokuvaus oli kiellettyä sisällä, ja olisin mieluusti vaellellut varsinkin pohjakerroksen palvelijoitten maailmassa pitempään. Erinomainen opas oli paikallinen nuorimies, joka tunsi historian. Ylin kerros oli valitettavasti perheen omassa käytössä, mutta tanssisalit ja biljardihuoneet näimme. Wikipedia kertoo kohteesta enemmän: linkki historiaan. Lisää kuvia maista ja talosta tästä.

Kylmyys sai hytisemään kellarissa keskellä kesää - millaistakohan siellä on talvella? Lipunmyynti ja kahvila sijaitsee niinsanotussa ratsastushallissa, valtavan korkeassa kivikasarmissa, jossa kartanon hevosia ulkoilutettiin huonolla säällä, olipa yhdessä nurkassa hevosille uima-allaskin. Nälkävuosina halli toimi soppakeittiönä! Yläkerran museon vitriineissä oli valtavasti alkuperäisiä dokumentteja, taideteoksia ja esineitä. Paikan kylmyys ja kosteus sai kaikkien kirjojen etukannet kipristymään ja mieleen tuli, eikö näitäkin korvaamattomia museoaarteita voisi säilyttää sopivammassa paikassa? En voisi kuvitella, että jonkun suomalaisen kuuluisan kansanrunoilijan tai -taiteilijan jäämistöä säilytettäisiin näin ja vielä yksityisten toimesta. Kuuluisten tyttärien taideteokset homehtuvat kartanon kellarin kosteilla seinillä. Vika ei ole yksityisten omistajien, jäämistöä on niin valtavasti ja paikkaa on mahdoton pitää kuivana ja lämpimänä. Ohikulkevalta oppaalta muuten kuulin, että nykyisillä omistajilla on seitsemän lasta, ja he kaikki ovat kesätöissä sekä kartanossa että kahvilassa! Aika erikoista, kun omistajat ovat miljonäärejä. 

Kun opaskierros päättyi, meidät ohjattiin ulos palvelijoille tarkoitettua maanalaista tunnelia myöten, ja me päätimme pistäytyä alppipuutarhassa, vaikka tihkusade alkoi jo ripsua.

Se oli minunlaiselleni puutarhahullulle orgastinen kokemus. 

1900-luvun alussa loihditut kiviaidatut puutarhat menivät täysin rappiolle viime vuosikymmenien aikana, ja tämänpäiväistä kukkaloistoa arvostaa enemmän, kun tietää, mikä työ puutarhureilla on ollut paikkaa raivatessaan. Kivimuurit suojaavat merituulelta, Sligo Bay on hiekkarantoineen aivan muurin toisella puolella. Näkymät olivat uskomattomat. 

12 euron pääsymaksun olisin maksanut pelkästään tästä!  Harmittaa vieläkin, että ajanpuute ja tihkusade eväsi meiltä käynnin kartanon viktoriaanisessa keittiöpuutarhassa, josta olen nähnyt vain kuvia.

Hylätty kylä

Tiedän, että irlantilaisten katkeruus englantilaisia karatanoherroja kohtaan oli syvää, nälkävuodet jättivät ikuiset arvet, mutta mitä meillä olisi vertailukohteina hylättyihin kansan kivimajoihin, jos näitä kartanoita ei kunnostettaisi ja pidettäisi auki tavallisille tallaajille? Irlannin taide ja itsenäisyysliike kumpusi osittain näistä piireistä, eihän köyhillä ole varaa, aikaa ja energiaa kulttuuriin ja filosofointiin. Sama tapahtui Suomessa. Minusta nimenomaan kontrasti yläkerran ja alakerran asukkaiden välillä on sitä elävää historiaa, jonka tajuaa vasta kävellessään heidän jalanjäljissään. 

Viimeiseksi kohteeksi jäi pyramidien ikäisten kivirinkien tutkiminen Carrowmoressa. Mihin tarkoitukseen ne tehtiin? Hautaholveiksi, pyhätöiksi, kokouspaikoiksi? Nämäkin on tehty turistikohteiksi vasta hiljattain, ja osa tutkimustyöstä on tehty ruotsalaisten arkeologien toimesta. Lehmät olivat päässeet rikkomaan aidan parhaimmin säilyneen dolmenin ympärille, liukumiinoja sai varoa. Osa muinaisista kivistä on kuulemma päätynyt paikallisten maajussien kiviaitojen paikkaamiseen. Yhden pyhän kiviringin keskeltä meni jonkun maanviljelijän kiviaita, ja siinä se pysyy. Ei maata niin vaan myydä, edes arkeologisten pyhäinjäännösten takia. Jos olette nähneet Jim Sheridanin elokuvan The Field, ymmärrätte miksi maaomistus on niin pyhää Irlannissa. 

Oranssia ruostekukkaa, vihreitä niittyjä, lampaita, sinisiä vuoria, Atlannin merta. Seuraava maa-alue onkin Amerikka.

Mulrannyn rantaa. Hiekkasärkillä on nälänhädän massahautoja, kun uhreja oli liikaa haudattavaksi hautuumaille. Sananparren mukaan "Maisemaa ei voi syödä", mutta nykyään turistit tuovat elannon tähän maankolkkaan.

Kasvimaailman maahanmuuttajia jotka ovat integroituneet: joka paikassa villinä kasvavat oranssit ruostekukat eli Crocosmiat, rhododendronit ja verenpisarat eivät ole natiiveja kasveja! Violetit rhodot erityisesti on julistettu kiusankappaleiksi, joiden kitkeminen happamista suomaista on vaikeaa. Länsi-Irlannin kosteassa ja leppeässä ilmastossa kukoistaa muutenkin outoja lajeja: eukalyptus ja palmut. Entäs sitten aasit? 

Reissumme oli kesän ainoa, mutta lyhyydestään huolimatta antoisa.

 












Yövyimme B&B-tyyliin entisessä pappilassa, jossa pidetään kirjoittajaretriittejä: sinnepä joskus! Muistutan itseäni, että pitää ottaa sekä villasukat, pipo että tohvelit mukaan, niitä olisi nytkin tarvinnut iltasella. Länsi-Irlannin lumo ei luita lämmitä.

P.S. Ihan pakko vielä mainostaa uutta pyöräilyreittiä Mayo'ssa: The Great Western Greenway. Säälin usein Irlantiin tulleita turistipyöräilijöitä, sillä minusta kapeat ja jyrkät tiet eivät ollenkaan sovi pyöräilemiseen, varsinkaan perheille. Tämä upouusi fillarireitti on tehty erikseen autotien viereen ja kulkee läpi mitä upeimpien maisemien Achill-saarelle asti. Lisää tietoa löytyy mm. täältä.

Huom. vasemmanpuoleinen autoliikenne. Liikkuvaa mattoa muistuttava lammas ylittää tietä.