Länsi-Irlannin lumoa ja luitten lämmittelyä

Miniloma länsi-Irlannissa on aina riskaabeli yritys. Sään puolesta, ympäri vuoden. Paitsi talvella todennäköisemmin sataa koko loman ajan. Tai ainakin kerran päivässä. Viidestä reissupäivästä elokuussa kaksi oli kuivaa, tuulista ja ajoittain aurinkoista: bingo! Sillä länsi-Irlanti on yksi kauneimpia ja lumoavimpia paikkoja joita tiedän, mutta vain kuivalla säällä. Sadesäällä uhkeita vuoria ja kimaltelevaa merta ei ole olemassa, ne tuntuvat huhupuheilta. Tahmea tihkuva kosteus läpäisee kaiken, pilvet roikkuvat käsinkosketeltavan alhaalla. 

Irlanti on pieni kallioinen saari Atlannin valtameren laidalla, ja se on ensimmäisenä valtavien sademassojen tiellä, kun ne törmäävät Eurooppaan. Ja länsi-Irlanti ottaa sateet vastaan ensimmäisenä. Tuulettomia päiviä ei taida olla.

Meillä oli onnea, kun näimme Dooloughin vuorilaakson kuivana päivänä. Ihminen tuntuu siellä kovin pieneltä, ja asumaton laakso on yhtä jyhkeä ja villi kuin satoja ellei tuhansia vuosia sitten. Lähestyimme laaksoa pohjoisesta käsin. Musteenväriset pienet purosuonet puhkeavat pulleitten vihreiden seinämien välistä kuin paineella ja syöksyvät alas. Minusta oli liikuttavaa, että niille oli annettu nimetkin: Sruhaunnahillina, Fiddaunlaghfreagh, Fiddaundou, iirinkielisiä hellittelyjä. Itse järvi, Du Loch eli musta järvi, oli tummanpuhuva, syvä ja niin pelottava, ettei uiminen tullut edes mieleen. Vain jokunen sarvipäinen lammas liikkui vuorenrinteellä. Vaikken tiennyt mitään laakson historiasta, tuli minulle täällä outo olo. 

Tien viereen oli pystytetty pari muistomerkkiä. Sain tietää, että tämä oli Irlannin nälänhädän yksi päätepiste. Sadat nääntyivät tähän laaksoon etsiessään ruoka-avustusta, turhaan. Nälkäänäkevät perheet, jotka perunarutto ajoi tien päälle, lähtivät Louisboroughiin ruokakuponkien toivossa hyytävässa säässä maaliskuussa 1849. Heille kerrottiin, että arvon herrat ovat lähteneet metsästysmajalle Delphiin, jossa he ottavat vastaan anomuksia. Väki, kuutisensataa hekeä, lähti jalan 20 kilometrin matkalle. Moni oli niin heikossa kunnossa että tuupertui jo menomatkalla. Metsästysmajan porteille selviytyneitten piti odottaa tunteja, koska herrat olivat lounaalla. Sitten väki käännytettiin takaisin tyhjin käsin, ilman selitystä. Sää oli hirmuinen: laaksosta muovautui tuulitunneli, ja raekuuro pyyhki sen läpi. Nälkiintyneitä ihmisiä hukkui järveen, osa kuoli kylmyyteen. Kun tieto massakuolemasta kantautui kaupunkiin, tuli paikalle miehiä, jotka hautasivat ruumiit niille sijoillensa. Sanotaan, että joillakin nääntyneillä oli vielä ruohoa suussaan, jota he olivat yrittäneet syödä. Tämä on yksi synkimpiä Irlannin nälänhädän muistomerkkejä. Itse Jumala tuntui varmasti kääntäneen selkänsä ihmiselle tässä laaksossa. Minä vain vein yhden liuskekiven lisää pinon päälle. Linkki tarinaan. 

Westportin muodonmuutos ränsistyneestä, eristyneestä pikkukaupungista suosituksi turistikohteeksi on uskomaton. Westportin kaupunki perustettiin aikoinaan brittien toimesta sillin ja viljan vientisatamaksi, ja kun tämä elanto loppui, kaupungin alamäki alkoi. Nälkävuosina tämä oli viimeinen kotisatama, jonka Amerikkaan lähteneet näkivät. Monet eivät selvinneet matkasta, ja laivoilla oli julma nimi: coffin ships. Nykyisillä Välimeren ylittäjillä on sama uhka. Maanpakolaiset ovat aina merkinneet kiinnostavaa tulolähdettä välikäsille. Kunhan matkustajat maksavat matkansa, heistä ei ole sen jälkeen väliä. 

Westportin yksi vetonaula on läheinen pyhän Patrickin vuori eli Croagh Patrick, jonne tuhannet kiipeävät nähdäkseen vuoren laella olevan kirkon. Näkymät ovat kyllä muhkeat alempaakin.

Minä muistan hämärästi länsi-Irlannin köyhyyden lomareissuilta vuosien takaa. Lähisukulainen taas asui tällä paikkakunnalla kolmisenkymmentä vuotta sitten. Silloin siellä oli vain pieniä maalaiskauppoja, hikisiä pubeja ja traktoreita parkissa. Nykyään Westportin surullisesta maineesta ei näy jälkeäkään. Ravintolat ovat täynnä ruokailijoita, liikenne matelee keskustassa, hienot putiikit ovat auki turisteille. 

Sataman varastorakennuksiin, jotka lähisukulainen muistaa kolhoina aavetaloina, on tehty hotelli, loma-osakkeita, kauppoja sekä upea, valoisa taidegalleria Custom House Studios, jossa pistäydyimme.

  

Kolme taiteilijaa, kolme erilaista näyttelyä. Minua viehätti oudosti Pat Byrne'n mytologiset modernilegendat, samoin Gavin Porter'in henkeäsalpaavan taidokkaat piirrokset yläkerrassa.

Gavin Porter

Gavin Porter

Pat Byrne

Joillakin ihmisillä on vain taivaallinen piirrustuslahja. He piirtävät okaisen risun tai vaahteransiemenen, ja siitä syntyy jotain metafyysistä. Taas kerran totean: less is more. Niin värikylläisyydestä ja runsaudesta kuin muuten pidänkin. Barbara Trawinksin pienimuotoiset tutkielmat täydensivät kolmikon.

Valokuvaajan kanssa autoilu on Irlannissa yhtä tuskaa: aina kun eteen osuu välttämätön kuvauskohde, on peräpuskurissa toinen auto eikä missään näy levennystä johon voisi pysähtyä. Valo myös vaihtuu ahdistavan nopeasti: jos et heti kuvaa välkkyvän vihreää vuorenrinnettä, näky on kohta poissa. Vuorenhuippu katoaa kohta harmaaseen pilveen. Jos kuvat onnistuvat, ne ovat kyllä vaivan arvoisia!

Achill-saarella lämpötila putosi iltaan mennessä sen verran, että kynä tuskin pysyi kädessä kun yritin tehdä muistiinpanoja. Kahvit ja voileivät olivat lentää käsistä piknikpöydän ääressä. Jälleen kerran totesin, että Irlannissa ei kannata tuijottaa sen enempää kalenteriin kuin lämpömittariinkaan. Merituulen viima jähmettää aurinkoisena elokuun päivänäkin. Uima-asuksi sukelluspuku on paras, ja untuvatakille löytyy käyttöä kesälläkin.

Minulle reissun paras anti oli kuitenkin Lissadell'in kartano Sligossa. Kävimme ensin tunnollisina W.B.Yeats'in haudalla Drumcliffessä, vaikka luut, jotka hautaan tuotiin Ranskasta sodan päätyttyä eivät viime tietojen mukaan todennäköisesti olekaan kuuluisan runoilijan. Väliäpä luista, hautakivi oli komea runoineen. 

Enemmän tunnelmaa oli Lissadellin kartanossa, jossa Yeats kävi sekä lapsuudessaan pelaamassa krikettiä ja ratsastamassa että nuorena runoilijana vuosina 1894-95. Hän ystävystyi Evan ja Contancen, kahden Gore-Boothin siskoksen kanssa, ja ikuisti heidät runossaan: two girls in silk kimonos, both beautiful, one a gazelle. Eva oli uhkarohkea ratsastaja ja runoilija, ja Constancesta tuli taiteilija, suffragetti ja ensimmäinen naiskansanedustaja Westminsterin parlamenttiin. Hänet tuomittiin kuolemaan maanpetoksesta osallistuttuaan vuoden 1916 kansannousuun, mutta se muutettiin vankilatuomioksi. Varsinainen gaselli!

Oli mielenkiintoista astella sekä Constancen että Yeatsin jalanjäljissä kartanossa ja sen isossa puutarhassa. Paikka meni rappiolle vanhojen omistajien velkaannuttua ja sen osti varakas yksityinen irlantilaisperhe huutokaupasta v. 2003, kun Irlannin valtio kieltäytyi ostamasta sitä vedoten kalliiseen kunnostusbudjettiin. Omistajat ovat kunnostaneet taloa ja puutarhaa entiseen loistoonsa, puutarha avattiin kymmenisen vuotta sitten, kartano vasta viime vuonna pitkällisten lakijuttujen jälkeen. Me pääsimme kolmen vartin hengästyttävälle opastetulle kiertueelle. Valokuvaus oli kiellettyä sisällä, ja olisin mieluusti vaellellut varsinkin pohjakerroksen palvelijoitten maailmassa pitempään. Erinomainen opas oli paikallinen nuorimies, joka tunsi historian. Ylin kerros oli valitettavasti perheen omassa käytössä, mutta tanssisalit ja biljardihuoneet näimme. Wikipedia kertoo kohteesta enemmän: linkki historiaan. Lisää kuvia maista ja talosta tästä.

Kylmyys sai hytisemään kellarissa keskellä kesää - millaistakohan siellä on talvella? Lipunmyynti ja kahvila sijaitsee niinsanotussa ratsastushallissa, valtavan korkeassa kivikasarmissa, jossa kartanon hevosia ulkoilutettiin huonolla säällä, olipa yhdessä nurkassa hevosille uima-allaskin. Nälkävuosina halli toimi soppakeittiönä! Yläkerran museon vitriineissä oli valtavasti alkuperäisiä dokumentteja, taideteoksia ja esineitä. Paikan kylmyys ja kosteus sai kaikkien kirjojen etukannet kipristymään ja mieleen tuli, eikö näitäkin korvaamattomia museoaarteita voisi säilyttää sopivammassa paikassa? En voisi kuvitella, että jonkun suomalaisen kuuluisan kansanrunoilijan tai -taiteilijan jäämistöä säilytettäisiin näin ja vielä yksityisten toimesta. Kuuluisten tyttärien taideteokset homehtuvat kartanon kellarin kosteilla seinillä. Vika ei ole yksityisten omistajien, jäämistöä on niin valtavasti ja paikkaa on mahdoton pitää kuivana ja lämpimänä. Ohikulkevalta oppaalta muuten kuulin, että nykyisillä omistajilla on seitsemän lasta, ja he kaikki ovat kesätöissä sekä kartanossa että kahvilassa! Aika erikoista, kun omistajat ovat miljonäärejä. 

Kun opaskierros päättyi, meidät ohjattiin ulos palvelijoille tarkoitettua maanalaista tunnelia myöten, ja me päätimme pistäytyä alppipuutarhassa, vaikka tihkusade alkoi jo ripsua.

Se oli minunlaiselleni puutarhahullulle orgastinen kokemus. 

1900-luvun alussa loihditut kiviaidatut puutarhat menivät täysin rappiolle viime vuosikymmenien aikana, ja tämänpäiväistä kukkaloistoa arvostaa enemmän, kun tietää, mikä työ puutarhureilla on ollut paikkaa raivatessaan. Kivimuurit suojaavat merituulelta, Sligo Bay on hiekkarantoineen aivan muurin toisella puolella. Näkymät olivat uskomattomat. 

12 euron pääsymaksun olisin maksanut pelkästään tästä!  Harmittaa vieläkin, että ajanpuute ja tihkusade eväsi meiltä käynnin kartanon viktoriaanisessa keittiöpuutarhassa, josta olen nähnyt vain kuvia.

Hylätty kylä

Tiedän, että irlantilaisten katkeruus englantilaisia karatanoherroja kohtaan oli syvää, nälkävuodet jättivät ikuiset arvet, mutta mitä meillä olisi vertailukohteina hylättyihin kansan kivimajoihin, jos näitä kartanoita ei kunnostettaisi ja pidettäisi auki tavallisille tallaajille? Irlannin taide ja itsenäisyysliike kumpusi osittain näistä piireistä, eihän köyhillä ole varaa, aikaa ja energiaa kulttuuriin ja filosofointiin. Sama tapahtui Suomessa. Minusta nimenomaan kontrasti yläkerran ja alakerran asukkaiden välillä on sitä elävää historiaa, jonka tajuaa vasta kävellessään heidän jalanjäljissään. 

Viimeiseksi kohteeksi jäi pyramidien ikäisten kivirinkien tutkiminen Carrowmoressa. Mihin tarkoitukseen ne tehtiin? Hautaholveiksi, pyhätöiksi, kokouspaikoiksi? Nämäkin on tehty turistikohteiksi vasta hiljattain, ja osa tutkimustyöstä on tehty ruotsalaisten arkeologien toimesta. Lehmät olivat päässeet rikkomaan aidan parhaimmin säilyneen dolmenin ympärille, liukumiinoja sai varoa. Osa muinaisista kivistä on kuulemma päätynyt paikallisten maajussien kiviaitojen paikkaamiseen. Yhden pyhän kiviringin keskeltä meni jonkun maanviljelijän kiviaita, ja siinä se pysyy. Ei maata niin vaan myydä, edes arkeologisten pyhäinjäännösten takia. Jos olette nähneet Jim Sheridanin elokuvan The Field, ymmärrätte miksi maaomistus on niin pyhää Irlannissa. 

Oranssia ruostekukkaa, vihreitä niittyjä, lampaita, sinisiä vuoria, Atlannin merta. Seuraava maa-alue onkin Amerikka.

Mulrannyn rantaa. Hiekkasärkillä on nälänhädän massahautoja, kun uhreja oli liikaa haudattavaksi hautuumaille. Sananparren mukaan "Maisemaa ei voi syödä", mutta nykyään turistit tuovat elannon tähän maankolkkaan.

Kasvimaailman maahanmuuttajia jotka ovat integroituneet: joka paikassa villinä kasvavat oranssit ruostekukat eli Crocosmiat, rhododendronit ja verenpisarat eivät ole natiiveja kasveja! Violetit rhodot erityisesti on julistettu kiusankappaleiksi, joiden kitkeminen happamista suomaista on vaikeaa. Länsi-Irlannin kosteassa ja leppeässä ilmastossa kukoistaa muutenkin outoja lajeja: eukalyptus ja palmut. Entäs sitten aasit? 

Reissumme oli kesän ainoa, mutta lyhyydestään huolimatta antoisa.

 












Yövyimme B&B-tyyliin entisessä pappilassa, jossa pidetään kirjoittajaretriittejä: sinnepä joskus! Muistutan itseäni, että pitää ottaa sekä villasukat, pipo että tohvelit mukaan, niitä olisi nytkin tarvinnut iltasella. Länsi-Irlannin lumo ei luita lämmitä.

P.S. Ihan pakko vielä mainostaa uutta pyöräilyreittiä Mayo'ssa: The Great Western Greenway. Säälin usein Irlantiin tulleita turistipyöräilijöitä, sillä minusta kapeat ja jyrkät tiet eivät ollenkaan sovi pyöräilemiseen, varsinkaan perheille. Tämä upouusi fillarireitti on tehty erikseen autotien viereen ja kulkee läpi mitä upeimpien maisemien Achill-saarelle asti. Lisää tietoa löytyy mm. täältä.

Huom. vasemmanpuoleinen autoliikenne. Liikkuvaa mattoa muistuttava lammas ylittää tietä. 

Kuka minä olen?

Syntyperäinen suomalainen


           PV - kuuluu poissaolevaan väestöön

    Ulkosuomalainen

                                                                          Siirtolainen

                                                          Maahanmuuttaja


Other White - irlantilaisen väestölaskennan rotumääre


            Protestantti - syntymäkasteen perusteella




                   ALIEN - määreeni Irlannin äänestysrekisterissä

     
Paluumuuttaja - tulevaisuuden toiverooli

Viime aikojen tapahtumat maailmalla ja Suomessa ovat saaneet minut miettimään ihmisyyttä. Vaikka jättäisin jatkuvasti pohtimani sukupuoliroolin vaikutuksen pois laskuista (suurin osa raakuuksista on tehty miesten toimesta), ihmetyttää silti, mikä saa ihmisen kykenemään äärimmäiseen raakuuteen toista kohtaan. Muu kuin mielisairaus.


Ihminen on helppo piilottaa nimikkeen alle. Toista ihmistä on paljon helpompi kohdella huonosti, kun hänelle antaa määreen, kuten siirtolainen tai maahanmuuttaja  - tai eriuskoinen. Ihmisestä tulee erilainen ja poikkeava, ja siitä luistutaan eriarvoisuuteen, sortamiseen ja lopulta tappamiseen. Omiaan on vaikea tappaa, ellei heitä etäännytetä.

Jo eri ihonväri voi johtaa toiseuden käsitteeseen. Mietin joskus, olisinko sulautunut yhtä helposti Lontoosta irlantilaiseen tuppukylään lapsineni, jos he olisivat olleet muuta kuin vaaleaihoisia. Suomalaiset geenit tekivät heistä pellavapäitä, joiden iho ruskettui helposti. Irlantilaiset ovat pääosin tummatukkaisia, eikä ruskettuminen käy heiltä. Lapseni näyttivät toki eksoottisilta, mutta puhuivat äidinkielenään englantia, eikä heitä koskaan käsketty painumaan sinne mistä he olivat kotoisin. Minä itse oli 'väärää' uskontoa, mutta lapseni kastettiin katolisiksi. Me sulauduimme, sopeuduimme, integroiduimme Irlantiin, kuten nykyään sanotaan. Onnistunutta integroitumista vaaditaan kaikilta maahanmuuttajilta. Mukisematonta sulautumista vallitsevaan yhteiskuntaan. Ei-poikkeavuutta. 

Innoissani minusta tuli more Irish than the Irish. Esikoinen pantiin iirinkieliseen leikkikouluun ja Pyhän Patrickin päivän paraateja seurattiin uskollisena. Halloweenina yritin oppia paikallisia ruokia ja naamiaistraditioita. Suurin kompastuskivi oli katolisuus, joka saumattomasti liittyi kouluun, etenkin, kun Irish Mammy tiesi ja hoiti kaiken, ja minä en. 

Epäonnistuin jatkuvasti, myös suomalaisena äitinä. Lapseni ovat identiteetiltään irlantilaisia, eivätkä puhu tai ymmärrä suomea, kiitos toisen kasvattajansa, joka niin halusi. Tai niin siinä ainakin kävi. Oman suomalaisen identiteettini mureneminen kävi psyykelle jatkuvan painostuksen alla. 

Olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni muukalaisena vieraalla maalla, kotimaatani ja kieltäni ikävöiden. Puolalaisten kokemaa siirtolaisyhteisöä minulla ei koskaan ole ollut, koska suomalaisia on niin harvassa maailmalla. Kansallisuuteni on hävinnyt, identiteettini rajat hämärtyneet. Jonkinlaista heimoveljeyttä - tai -sisaruutta olen löytänyt ulkosuomalaisista nettiryhmistä. Kansoille, joille suku ja perhe on itseäkin tärkeämpää, on varmaan tuskallista joutua eroon omistaan. Suomalaiset kompensoivat verkostoitumalla netissä. Monille äidinkieli on palautunut nettiryhmien myötä.

Yksityisestä yleiseen piti pääsemäni. Ihmisen voi etäännyttää millä tahansa määreellä. Ne ovat kuitenkin vain rooleja, joista jokaisen takana on lihaa ja verta oleva, hengittävä ihminen. 

Jos minusta tulisi joskus jotenkin vammainen (iän myötä yhä mahdollisempi skenario), en haluaisi tulla kohdelluksi pyörätuolipotilaana, näkövammaisena, MS-tautisena tai jonkin syndrooman edustajana, muulloin kuin silloin kun tarvitsen erikoispalveluja vammani takia. Kaikkina muina aikoina haluaisin olla edelleen vain minä itse.

Katsoin juuri hyvän dokkarin BBC:ltä Tove Janssonista. Poikkeavan naisen erikoinen elämänkulku heijastui hänen tarinoihinsa muumimaailmaan. Yksi yhdistävä säie erikoisten olentojen yhteiskunnassa oli suvaitsevaisuus. Vain pahuutta ei suvaittu, ja sitäkin yritettiin tutkia, jotta siitä päästäisiin eroon. Harmonia muumilaaksossa ei perustunut samankaltaisuuteen tai tasapäisyyteen, vaan nimenomaan erilaisuuden suvaitsemiseen. 

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän siedän mitään rooleja. Edes naiseuden rooleja. Turhaan olen yrittänyt mukautua vaimoksi, äidiksi, isoäidiksi...ja tuntenut olevani valepuvussa, feikki. En ole koskaan ylittänyt muitten asettamaa rimaa. Nykyään yritän vain olla oma itseni, ihminen. 

Kauan aikaa sitten, teini-ikäisenä, näin erään elämänmyönteisen elokuvan, joka helpotti suuresti angstiani. Sen nimi oli Aika hyvä ihmiseksi.

Siihen voi tähdätä. 

Festareita Irlannissa

Tässä iässä festarit merkitsevät jotain rauhallista, aivoja kihisyttävää ja mieluiten ilmaista. En ole koskaan ollut koukussa isoihin massakonsertteihin, mutta Irlannissa olen löytänyt paljon iloa kulttuurifestivaaleilta. Ikävää on vain se, että nykyään ne kaikki tuntuvat olevan maksullisia. Se jättää ulkopuolelle paljon aiheesta kiinnostuneita ihmisiä, joilla ei ole varaa 30 - 50 euron päiväpassiin.

Palasin Suomesta Irlantiin, ja jo ensimmäisenä viikonloppuna lähdin lähisukulaisen yllyttämänä komealta kalskahtavaan Wexford Literary Festival-tapahtumaan Enniscorthyyn. Ei hetimiten paikkakunta, jonka yhdistäisi kirjallisuuteen. Tapahtuma oli pienimuotoinen, vanhassa salissa oli ehkä parikymmentä naista. Miehiä puolitusinaa, joista kaksi esiintyjiä. 

Meteli oli korviahuumaava suomalaisiin kulttuuritapahtumiin tottuneelle! Tunsin itseni jotenkin jähmeäksi, mykäksi ja melkein pelokkaaksi, kun ympärillä naiset kälättivät ventovieraille kuin sydänystäville ja verkostuivat. Suomessa saa istua tällaisissa tilaisuuksissa sanomatta sanaakaan kenellekään, eikä kukaan ihmettele. Irlantilaisten kehonkieli näytti tuulimyllyiltä ja pirueteilta suomalaiseen nököttämiseen verrattuna. Myös puhetyylissä on eroa. Irlantilaiset kiittelevät, pyytelevät anteeksi ja veistävät jatkuvalla syötöllä pientä vitsiä ja herjaa, ja nauravat kovaan ääneen. Taukoja ei tule. Olin unohtanut kaiken tuon Suomen vuoden aikana. 




Itse paneelikeskustelut paljastuivat piankin pelkästään kaupallista kirjallisuutta käsitteleviksi. Mikä myy, ja miten, ja kenelle. Yksi kirjailijanalku sanoi kirjoittavansa amerikanenglannilla, koska haluaa myydä USA:han. Verkostoitumisen merkitystä korostettiin, agenttien tärkeyttä samoin, ja tutkimustyö ei koskenut niinkään kirjan aihetta vaan sitä, mitä genreä ja kohdeyleisöä agentit edustavat, ja mitä apua heistä on. Englanninkielisessä maailmassa kirjalliset agentit tekevät paljolti sitä editointityötä, jota kustannustoimittajat pakertavat kirjailijoiden kanssa Suomessa. Toisaalta vastauksen käsikirjoitukseensa voi saada jo parissa kuukaudessa agentin avulla, kun Suomessa odotusaika voi olla vuosikin - vaikka vastaus olisi kielteinen. 


Suomessa monetkaan kirjailijat eivät elä kirjojensa tuotolla, vaan apurahojen varassa tai sivuhommilla esim. opettajana. Harvalla on varaa agenttiin. Täällä päin on etumaksu yleistä, tai trilogian myyminen vain ekan käsikirjoituksen varassa, jopa esikoiskirjailijoilla. Toisaalta maailmankielellä kirjoittavalle on koko maailma auki ja painosmäärät saattavat nousta suuriksikin. Kirjat painetaan myös pokkareina paljon yleisemmin kuin Suomessa.

Omakustanteista oli ihan oma paneelikeskustelunsa, eikä siinä näyttänyt olevan mitään stigmaa. Kindleä ja amazonia suositeltiin, samoin somen käyttöä mainostamiseen. Suosittuja genrejä kannatti etsiä ja kirjoittaa, ja uusia vilauteltiin kuin juustolaatuja. Oli domestic tai grip noir (naisten tekemiä murhia!), chick noir (nuorten naisten kirjoittamia dekkareita), ja YA eli Young Adults, nuorisoromaaneita. Kaikki nousussa.

Minulta vei hitaana hämäläisenä koko päivän hoksata ja vasta kotimatkalla tajusin, että koko tapahtuma oli vain myyntimessu, jossa vinkattiin miten markkinoida itseä ja tekstejään. Myyminen, mahdollisimman nopeasti ja laajasti oli kaikkien päämäärä. Kirjallisuudesta, saati elämästä siellä ei puhuttu. Eteisen kirjapinoista yksikään ei kiinnostanut. 

FESTARIT - osa 2

Ihan oikea kirja keskellä niittyä.

Kirjallisuusfestareilla on eroa. Borris House Festival of Writing & Ideas antoi, mitä lupasi. 

Borris House, County Carlow.

Myyntiteltta. Enimmäkseen pokkareita täälläkin.

Tämä on järeän panosluokan tapahtuma, jossa on kansainvälisiä nimiä ja paneelikeskusteluja ja joiden kysymys- ja vastaussessiot muistuttavat pressitilaisuuksia. Kansainväliset kriisit, sotien dokumentointi, pakolaiskysymys, Venäjä, Pohjois-Korea...kirjat, jotka olivat myynnissä isossa kirjateltassa mainittiin sivuhuomautuksena. 

Giovanni ja McCue ennen tilaisuuden alkua Borris Housen kappelissa. Eturivissä sattumoisin Don McCullin, kuuluisa sotavalokuvaaja.

Olin ostanut liput (13e kpl) kolmeen non-fiction keskusteluun: ensin sotatantereilla liikkuva naisjournalisti Janinedi Giovanni joka haastatteli ihmisoikeuslakimiestä Jason McCue'ta, sitten kaksi Moskovan ex-kirjeenvaihtajaa, ja kolmanneksi Hyeonseo Lee, Pohjois-Koreasta paennut nainen jota haastatteli Irlannin pätevin journalisti Olivia O'Leary. Kolme maailman kipupisteitä käsittelevää jännittävää keskustelua, joista voisi kirjoittaa kustakin oman blogin. Oliko niillä jotain yhteistä?

Pysyvää rauhaa ei synny ilman oikeudenmukaisuutta. Mitä on oikeudenmukaisuus, se on sitten eri asia ja millä keinoin se voidaan saavuttaa. Afrikkalaiselle kylänmiehelle, jonka puoli sukua lojuu kaivossa murhattuna ja silvottuna, ei syyllisille langetettava kansainvälinen oikeustuomio merkitse mitään, hän tarvitsee vuohia. Vuohien avulla hän voi jatkaa elämäänsä. Toisaalta suuret korvausvaatimukset purevat diktatuureihin, koska heille vain raha ja valta merkitsee jotain. Tavalliset ihmiset harvoin saavat mitään oikeutta.  

Se, että kansalta viedään ajattelemisen ja päätöksenteon mahdollisuus, näkyi olevan yhteinen ongelma. Kun kaikki päätetään puolestasi, ja pelottelulla viedään sananvapaus, se lamaannuttaa ihmiset. Lopulta "Dear Leader" saa sinut uskomaan, ettei mitään ole tehtävissä eikä mikään itse asiassa ole edes huonosti. Kykenemättömys tehdä päätöksiä ja avuttomuus ovat ihmisen traumoja, kun itsekontrolli viedään. Näin käy mikrotasolla sairaassa perhesuhteessa, ja valtiotasolla kansan keskuudessa. 

Tuntui, kuin minua olisi viety maapallon kolkalta toiselle päivän aikana, vaikka oltiin Irlannin kauneimmassa maisemassa, entisen maanomistajan kartanon mailla, taustalla upeat siniset vuoret. 

Kotimatkalla ei puhuttu itsensä myymisestä vaan parannettiin maailmaa. Hengähdystauolla kaiken maailman kauheuden jälkeen (ja kotona televisiosta odotti lisää, Orlandon verilöyly!) tuntui uskomattomalta saada kävellä vapaasti kesäillassa, poiketa kurkkimaan autiotaloa hienon kivisillan kupeessa ja nauttia harvinaisesta ilta-auringosta. Vapaus tuntui kerrankin ihmeelliseltä asialta. Olimme vapaita puhumaan, matkustamaan, vaihtamaan maata, kieltä ja uskontoa, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Meitä ei kukaan jahdannut, salakuunnellut, sensuroinut, tai uhkaillut.

Samastuin Hyeonseo Lee'n vierauden tunteisiin ja koti-ikävään ulkomailla, mutta hän ei todennäköisesti koskaan pääse takaisin synnyinmaahansa. Meillä, joiden pitää vain tehdä päätös muuttamisesta ja toteuttaa se, ei ole todellisuudessa mitään aavistusta maanpakolaisuudesta. 

Rohkea ja kekseliäs nuori nainen:, pohjoiskorealainen Hyeonseo Lee (oikealla), kirja "The Girl with  seven names" ilmestyi v. 2015, linkki: http://www.goodreads.com/book/show/25362017-the-girl-with-seven-names