Kuka minä olen?

Syntyperäinen suomalainen


           PV - kuuluu poissaolevaan väestöön

    Ulkosuomalainen

                                                                          Siirtolainen

                                                          Maahanmuuttaja


Other White - irlantilaisen väestölaskennan rotumääre


            Protestantti - syntymäkasteen perusteella




                   ALIEN - määreeni Irlannin äänestysrekisterissä

     
Paluumuuttaja - tulevaisuuden toiverooli

Viime aikojen tapahtumat maailmalla ja Suomessa ovat saaneet minut miettimään ihmisyyttä. Vaikka jättäisin jatkuvasti pohtimani sukupuoliroolin vaikutuksen pois laskuista (suurin osa raakuuksista on tehty miesten toimesta), ihmetyttää silti, mikä saa ihmisen kykenemään äärimmäiseen raakuuteen toista kohtaan. Muu kuin mielisairaus.


Ihminen on helppo piilottaa nimikkeen alle. Toista ihmistä on paljon helpompi kohdella huonosti, kun hänelle antaa määreen, kuten siirtolainen tai maahanmuuttaja  - tai eriuskoinen. Ihmisestä tulee erilainen ja poikkeava, ja siitä luistutaan eriarvoisuuteen, sortamiseen ja lopulta tappamiseen. Omiaan on vaikea tappaa, ellei heitä etäännytetä.

Jo eri ihonväri voi johtaa toiseuden käsitteeseen. Mietin joskus, olisinko sulautunut yhtä helposti Lontoosta irlantilaiseen tuppukylään lapsineni, jos he olisivat olleet muuta kuin vaaleaihoisia. Suomalaiset geenit tekivät heistä pellavapäitä, joiden iho ruskettui helposti. Irlantilaiset ovat pääosin tummatukkaisia, eikä ruskettuminen käy heiltä. Lapseni näyttivät toki eksoottisilta, mutta puhuivat äidinkielenään englantia, eikä heitä koskaan käsketty painumaan sinne mistä he olivat kotoisin. Minä itse oli 'väärää' uskontoa, mutta lapseni kastettiin katolisiksi. Me sulauduimme, sopeuduimme, integroiduimme Irlantiin, kuten nykyään sanotaan. Onnistunutta integroitumista vaaditaan kaikilta maahanmuuttajilta. Mukisematonta sulautumista vallitsevaan yhteiskuntaan. Ei-poikkeavuutta. 

Innoissani minusta tuli more Irish than the Irish. Esikoinen pantiin iirinkieliseen leikkikouluun ja Pyhän Patrickin päivän paraateja seurattiin uskollisena. Halloweenina yritin oppia paikallisia ruokia ja naamiaistraditioita. Suurin kompastuskivi oli katolisuus, joka saumattomasti liittyi kouluun, etenkin, kun Irish Mammy tiesi ja hoiti kaiken, ja minä en. 

Epäonnistuin jatkuvasti, myös suomalaisena äitinä. Lapseni ovat identiteetiltään irlantilaisia, eivätkä puhu tai ymmärrä suomea, kiitos toisen kasvattajansa, joka niin halusi. Tai niin siinä ainakin kävi. Oman suomalaisen identiteettini mureneminen kävi psyykelle jatkuvan painostuksen alla. 

Olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni muukalaisena vieraalla maalla, kotimaatani ja kieltäni ikävöiden. Puolalaisten kokemaa siirtolaisyhteisöä minulla ei koskaan ole ollut, koska suomalaisia on niin harvassa maailmalla. Kansallisuuteni on hävinnyt, identiteettini rajat hämärtyneet. Jonkinlaista heimoveljeyttä - tai -sisaruutta olen löytänyt ulkosuomalaisista nettiryhmistä. Kansoille, joille suku ja perhe on itseäkin tärkeämpää, on varmaan tuskallista joutua eroon omistaan. Suomalaiset kompensoivat verkostoitumalla netissä. Monille äidinkieli on palautunut nettiryhmien myötä.

Yksityisestä yleiseen piti pääsemäni. Ihmisen voi etäännyttää millä tahansa määreellä. Ne ovat kuitenkin vain rooleja, joista jokaisen takana on lihaa ja verta oleva, hengittävä ihminen. 

Jos minusta tulisi joskus jotenkin vammainen (iän myötä yhä mahdollisempi skenario), en haluaisi tulla kohdelluksi pyörätuolipotilaana, näkövammaisena, MS-tautisena tai jonkin syndrooman edustajana, muulloin kuin silloin kun tarvitsen erikoispalveluja vammani takia. Kaikkina muina aikoina haluaisin olla edelleen vain minä itse.

Katsoin juuri hyvän dokkarin BBC:ltä Tove Janssonista. Poikkeavan naisen erikoinen elämänkulku heijastui hänen tarinoihinsa muumimaailmaan. Yksi yhdistävä säie erikoisten olentojen yhteiskunnassa oli suvaitsevaisuus. Vain pahuutta ei suvaittu, ja sitäkin yritettiin tutkia, jotta siitä päästäisiin eroon. Harmonia muumilaaksossa ei perustunut samankaltaisuuteen tai tasapäisyyteen, vaan nimenomaan erilaisuuden suvaitsemiseen. 

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän siedän mitään rooleja. Edes naiseuden rooleja. Turhaan olen yrittänyt mukautua vaimoksi, äidiksi, isoäidiksi...ja tuntenut olevani valepuvussa, feikki. En ole koskaan ylittänyt muitten asettamaa rimaa. Nykyään yritän vain olla oma itseni, ihminen. 

Kauan aikaa sitten, teini-ikäisenä, näin erään elämänmyönteisen elokuvan, joka helpotti suuresti angstiani. Sen nimi oli Aika hyvä ihmiseksi.

Siihen voi tähdätä. 

Festareita Irlannissa

Tässä iässä festarit merkitsevät jotain rauhallista, aivoja kihisyttävää ja mieluiten ilmaista. En ole koskaan ollut koukussa isoihin massakonsertteihin, mutta Irlannissa olen löytänyt paljon iloa kulttuurifestivaaleilta. Ikävää on vain se, että nykyään ne kaikki tuntuvat olevan maksullisia. Se jättää ulkopuolelle paljon aiheesta kiinnostuneita ihmisiä, joilla ei ole varaa 30 - 50 euron päiväpassiin.

Palasin Suomesta Irlantiin, ja jo ensimmäisenä viikonloppuna lähdin lähisukulaisen yllyttämänä komealta kalskahtavaan Wexford Literary Festival-tapahtumaan Enniscorthyyn. Ei hetimiten paikkakunta, jonka yhdistäisi kirjallisuuteen. Tapahtuma oli pienimuotoinen, vanhassa salissa oli ehkä parikymmentä naista. Miehiä puolitusinaa, joista kaksi esiintyjiä. 

Meteli oli korviahuumaava suomalaisiin kulttuuritapahtumiin tottuneelle! Tunsin itseni jotenkin jähmeäksi, mykäksi ja melkein pelokkaaksi, kun ympärillä naiset kälättivät ventovieraille kuin sydänystäville ja verkostuivat. Suomessa saa istua tällaisissa tilaisuuksissa sanomatta sanaakaan kenellekään, eikä kukaan ihmettele. Irlantilaisten kehonkieli näytti tuulimyllyiltä ja pirueteilta suomalaiseen nököttämiseen verrattuna. Myös puhetyylissä on eroa. Irlantilaiset kiittelevät, pyytelevät anteeksi ja veistävät jatkuvalla syötöllä pientä vitsiä ja herjaa, ja nauravat kovaan ääneen. Taukoja ei tule. Olin unohtanut kaiken tuon Suomen vuoden aikana. 




Itse paneelikeskustelut paljastuivat piankin pelkästään kaupallista kirjallisuutta käsitteleviksi. Mikä myy, ja miten, ja kenelle. Yksi kirjailijanalku sanoi kirjoittavansa amerikanenglannilla, koska haluaa myydä USA:han. Verkostoitumisen merkitystä korostettiin, agenttien tärkeyttä samoin, ja tutkimustyö ei koskenut niinkään kirjan aihetta vaan sitä, mitä genreä ja kohdeyleisöä agentit edustavat, ja mitä apua heistä on. Englanninkielisessä maailmassa kirjalliset agentit tekevät paljolti sitä editointityötä, jota kustannustoimittajat pakertavat kirjailijoiden kanssa Suomessa. Toisaalta vastauksen käsikirjoitukseensa voi saada jo parissa kuukaudessa agentin avulla, kun Suomessa odotusaika voi olla vuosikin - vaikka vastaus olisi kielteinen. 


Suomessa monetkaan kirjailijat eivät elä kirjojensa tuotolla, vaan apurahojen varassa tai sivuhommilla esim. opettajana. Harvalla on varaa agenttiin. Täällä päin on etumaksu yleistä, tai trilogian myyminen vain ekan käsikirjoituksen varassa, jopa esikoiskirjailijoilla. Toisaalta maailmankielellä kirjoittavalle on koko maailma auki ja painosmäärät saattavat nousta suuriksikin. Kirjat painetaan myös pokkareina paljon yleisemmin kuin Suomessa.

Omakustanteista oli ihan oma paneelikeskustelunsa, eikä siinä näyttänyt olevan mitään stigmaa. Kindleä ja amazonia suositeltiin, samoin somen käyttöä mainostamiseen. Suosittuja genrejä kannatti etsiä ja kirjoittaa, ja uusia vilauteltiin kuin juustolaatuja. Oli domestic tai grip noir (naisten tekemiä murhia!), chick noir (nuorten naisten kirjoittamia dekkareita), ja YA eli Young Adults, nuorisoromaaneita. Kaikki nousussa.

Minulta vei hitaana hämäläisenä koko päivän hoksata ja vasta kotimatkalla tajusin, että koko tapahtuma oli vain myyntimessu, jossa vinkattiin miten markkinoida itseä ja tekstejään. Myyminen, mahdollisimman nopeasti ja laajasti oli kaikkien päämäärä. Kirjallisuudesta, saati elämästä siellä ei puhuttu. Eteisen kirjapinoista yksikään ei kiinnostanut. 

FESTARIT - osa 2

Ihan oikea kirja keskellä niittyä.

Kirjallisuusfestareilla on eroa. Borris House Festival of Writing & Ideas antoi, mitä lupasi. 

Borris House, County Carlow.

Myyntiteltta. Enimmäkseen pokkareita täälläkin.

Tämä on järeän panosluokan tapahtuma, jossa on kansainvälisiä nimiä ja paneelikeskusteluja ja joiden kysymys- ja vastaussessiot muistuttavat pressitilaisuuksia. Kansainväliset kriisit, sotien dokumentointi, pakolaiskysymys, Venäjä, Pohjois-Korea...kirjat, jotka olivat myynnissä isossa kirjateltassa mainittiin sivuhuomautuksena. 

Giovanni ja McCue ennen tilaisuuden alkua Borris Housen kappelissa. Eturivissä sattumoisin Don McCullin, kuuluisa sotavalokuvaaja.

Olin ostanut liput (13e kpl) kolmeen non-fiction keskusteluun: ensin sotatantereilla liikkuva naisjournalisti Janinedi Giovanni joka haastatteli ihmisoikeuslakimiestä Jason McCue'ta, sitten kaksi Moskovan ex-kirjeenvaihtajaa, ja kolmanneksi Hyeonseo Lee, Pohjois-Koreasta paennut nainen jota haastatteli Irlannin pätevin journalisti Olivia O'Leary. Kolme maailman kipupisteitä käsittelevää jännittävää keskustelua, joista voisi kirjoittaa kustakin oman blogin. Oliko niillä jotain yhteistä?

Pysyvää rauhaa ei synny ilman oikeudenmukaisuutta. Mitä on oikeudenmukaisuus, se on sitten eri asia ja millä keinoin se voidaan saavuttaa. Afrikkalaiselle kylänmiehelle, jonka puoli sukua lojuu kaivossa murhattuna ja silvottuna, ei syyllisille langetettava kansainvälinen oikeustuomio merkitse mitään, hän tarvitsee vuohia. Vuohien avulla hän voi jatkaa elämäänsä. Toisaalta suuret korvausvaatimukset purevat diktatuureihin, koska heille vain raha ja valta merkitsee jotain. Tavalliset ihmiset harvoin saavat mitään oikeutta.  

Se, että kansalta viedään ajattelemisen ja päätöksenteon mahdollisuus, näkyi olevan yhteinen ongelma. Kun kaikki päätetään puolestasi, ja pelottelulla viedään sananvapaus, se lamaannuttaa ihmiset. Lopulta "Dear Leader" saa sinut uskomaan, ettei mitään ole tehtävissä eikä mikään itse asiassa ole edes huonosti. Kykenemättömys tehdä päätöksiä ja avuttomuus ovat ihmisen traumoja, kun itsekontrolli viedään. Näin käy mikrotasolla sairaassa perhesuhteessa, ja valtiotasolla kansan keskuudessa. 

Tuntui, kuin minua olisi viety maapallon kolkalta toiselle päivän aikana, vaikka oltiin Irlannin kauneimmassa maisemassa, entisen maanomistajan kartanon mailla, taustalla upeat siniset vuoret. 

Kotimatkalla ei puhuttu itsensä myymisestä vaan parannettiin maailmaa. Hengähdystauolla kaiken maailman kauheuden jälkeen (ja kotona televisiosta odotti lisää, Orlandon verilöyly!) tuntui uskomattomalta saada kävellä vapaasti kesäillassa, poiketa kurkkimaan autiotaloa hienon kivisillan kupeessa ja nauttia harvinaisesta ilta-auringosta. Vapaus tuntui kerrankin ihmeelliseltä asialta. Olimme vapaita puhumaan, matkustamaan, vaihtamaan maata, kieltä ja uskontoa, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Meitä ei kukaan jahdannut, salakuunnellut, sensuroinut, tai uhkaillut.

Samastuin Hyeonseo Lee'n vierauden tunteisiin ja koti-ikävään ulkomailla, mutta hän ei todennäköisesti koskaan pääse takaisin synnyinmaahansa. Meillä, joiden pitää vain tehdä päätös muuttamisesta ja toteuttaa se, ei ole todellisuudessa mitään aavistusta maanpakolaisuudesta. 

Rohkea ja kekseliäs nuori nainen:, pohjoiskorealainen Hyeonseo Lee (oikealla), kirja "The Girl with  seven names" ilmestyi v. 2015, linkki: http://www.goodreads.com/book/show/25362017-the-girl-with-seven-names

Summa summarum

Opintovuosi kuroutuu kiinni Suomessa. Muutamia huippuhetkiä ja huomioita:

• Hetki, kun minun novelliani luettiin pienryhmässä, otsa rypyssä. Ulkona alkoi hitaasti sataa isoja, pehmeitä lumihiutaleita. Ensi lumi! Täydellisen onnen tuokio.

• Keskittynyt, hiljainen piiri ihmisiä hahmottamassa hiilellä tai musteella mallia, jokainen yksin omassa maailmassaan ja silti yhdessä. Luomisen, oppimisen ja jakamisen riemua. Tähtisilmäisiä oppijoita - kuten itsekin - ja vanhoja konkareita. Etsimässä täydellistä viivaa, varjostusta, kättä.

• Harhailu suomalaisessa metsässä, tuttujen lintujen ja kasvien tunnistamista. Istuminen mättäällä, eikä kiirettä mihinkään.
• Ne kymmenet kerrat, kun saa nauraa silmät vesissä ja lopulta mahalihakset kipeinä nuorten hulvattomia sanaleikkejä ja tilannehuumoria. Jos nauru pidentää ikää, elän satavuotiaaksi tällä kuurilla.
• Suomi on täynnä lahjakkaita kuvataiteilijoita, kirjoittajia, muusikoita, tanssijoita ja näyttelijöitä, jotka tekevät sitä työtä sen takia, että rakastavat sitä.  Taide on elävää ja sisäisesti palkitsevaa. Sitä ei voi rahalla mitata, koska se ei perustu arvoihin, joita rahalla voi määritellä. Ikävää on tietysti, että taiteilijoidenkin on maksettava vuokra tai asuntovelka, elätettävä lapsia, käytävä kaupassa. Se kaikki on erittäin tarkasti rahassa määritelty. Aika, joka kuluu rahaseteleiden ansaitsemiseen, on usein pois luovasta työstä. Oli se sitten apurahojen hakemista, opetustyötä, hanttihommia tai tukiviidakossa rämpimistä.

• Tajusin, miten valtavan määrän työtä kirjan tai kokoelman tekeminen vaatii, miten vähän rahallista voittoa siitä saa, joskus myös olematonta kiitosta tai edes kritiikkiä. Ja silti, ja silti, kirjoittajat vain kirjoittavat, koska on sisäinen pakko.
• Se hetki, kun vihdoin alan ymmärtää jotain kirjoittamisen tekniikasta. Jokin perusjuttu selkiää, ja tuntee aidosti edenneensä jossain. 
• Luova työ on yleensä niin yksinäistä, että on ollut upeaa jakaa se prosessi muitten samanhenkisten kanssa, kerrankin. En päässyt opiskelemaan aikoinani mitään luovaa, nyt tiedän mikä on sen alan vetovoima: löytää hengenheimolaisia, ihmisiä, jotka ilahtuvat sanasta, soinnusta tai muodosta.

• Rakastan omaa äidinkieltäni. Sen olen aina tiennyt, jo lapsesta. Vaihdoin pääkieleni englantiin liki 40 vuodeksi, elin petturina ja hurvittelin toisen kielen kanssa. Nyt olen palannut takaisin nuoruuden rakkauteni pariin ja aion pysyä sille uskollisena. Se vaatii eroa pitkäaikaisesta kanssakulkijasta, johon on jo ehtinyt tottua. Koskaan en tietenkään englannista luovu, koska se on perheeni kieli, mutta selkäytimeni puhuu ja kirjoittaa suomea. Ehkä on rikkautta olla kaksiavioinen?
• Ja siitä lopulliseen, hiekan kivulla hieromaan helmeen simpukan puristuksessa: haluan asua Suomessa. Rakastan tätä maata ja sen ihmisiä niin paljon. Olen ollut onnellinen ja levollinen täällä. Vihdoinkin kotona! Nähtäväksi jää, miten onnistun järjestämään paluumuuton. Mutta päätös on tehty.

• P.S. KIITOS kaikille ystäville ja sukulaisille, teille jotka kaivoitte esiin kahvipaketin tai viinipullon, loihditte outoja gluteenittomia herkkuja vuokseni, levititte sängyt ja puhtaat lakanat, ruokitte ja kuuntelitte. Tiedätte millaisia kultakimpaleita olette. Suomi on täynnä ihania ihmisiä!

Seuraavat blogit tulevatkin sitten taas Irlannista. Kultturishokkia odotellessa...

Suomi v. Irlanti

Varmaan eräs ulkomaalaisten rasittavimpia ominaisuuksia on jatkuva vertailu: minun maassani on katsokaas näin...kotopuolessa me... onpas erikoista, meillä taas tehdään toisin...! Pahimpia ovat verrattain hiljattain kotimaastaan lähteneet, jotka usein hämmästelevät loputtomiin uuden maan tapoja. Yleensä kriittisesti. Yleensä mutu-tuntumalla. Oma perheeni on saanut kuulla Suomen erinomaisuudesta kurkun täydeltä vuosikymmenien varrella.

Valitettavasti, yli puoli vuotta Suomessa nyt asuneena, olen edelleen samaa mieltä. Jollain tapaa toivoin, että en olisikaan tykästynyt uudestaan synnyinmaahani, koska se tekisi Irlantiin paluusta paljon helpompaa. Kyllähän siellä lomailee, mutta en ikinä enää voisi asua Suomessa. Näitä mielipiteitä kuulee ulkosuomalaisten sivuilla. Kotimaa on muuttunut ja tuntuu vieraalta, ystävät ovat kadonneet, suku ei välitä, oma elämä on jo muualla.

Minulla vain on niin levollinen olo Suomessa, ei ole ikävä minnekään. Perhettä tietysti on ikävä, mutta muuten kuulun tänne kuin jäkälä kallioon. Rakastan Suomen vaihtuvia vuodenaikoja. Lehtipuut värittävät tummanvihreän kuusimetsän pysyvyyttä keltaisesta mustaan harsoon, sitten punertavan kautta hentoon vihreään, ja lopulta paksuun heleänvihreyteen. Maisema muuttuu koko ajan, pienenpienin sävyin.

Suomessa ei sada. Koskaan. Ilman kosteus ilmeisesti tulee lumena talvella, ja haihtuu olemattomiin keväällä. Eikä tuule, ainakaan sisämaassa. Sateenvarjo pysyy oikein päin, silloin harvoin kun sitä tarvitsee. Kylmyys ei tunnu pahalta, kun siihen ei liity kosteus ja viima. Jos kolme kuivaa lehteä pyörii pihamaalla, tulee radiosta myrskyvaroitus. Jos isompi tuuli sitten yllättää Suomen puut, ne napsahtavat poikki kuin tulitikut, kun taas irlantilaiset puut ovat tottuneet kääntymään ja vääntymään joka elinminuuttinsa. 

Suomen maaperä kuhisee elämää: sammalta, jäkälää, monenlaisia marjoja, sieniä, muurahaiskekoja, käärmeitä. Toivottoman kuolleesta lehtimatosta pilkistää uskomattomia väriläikkiä, kun lumi on vihdoin sulanut. Vielä ei ruoho viheriöi, mutta ehdin senkin vielä nähdä toukokuussa, ennen kuin lähden.

Lumi ja jää määrittävät suomalaista maisemaa. Järvet muuttuvat linnunmaidon lempeydestä hyhmäiseksi, sitten peilikirkkaaksi jääksi, sitten lumiseksi kentäksi jossa voi hiihtää ja kalastaa, ajaa autollakin. Sulavesi  (joka ei käänny englanniksi) ja jäidenlähtö on jokavuotinen keskustelunaihe: katos, järvi on auki! Samoin suomalaisia kiihdyttää joutsenien paluu, jostain syystä. Irlannissa joutsenet ovat jokapäiväisiä kuten lähestulkoon kaikki muutkin linnut, pääskysiä lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ohutta riitettä järvissä kuvataan Irlannissa erikoisraportteina kauhutalvista. Lunta oli sankemmin viimeksi Irlannissa vuonna 2010, jolloin koko maa oli katastrofin partaalla. Hiihtäminen on varakkaille, jotka lentävät harrastamaan sitä Sveitsiin tai Ranskaan.

Ilmaista Suomessa: luistelu, hiihto, pulkkailu. Latuja ja kenttiä pidetään auki verovaroin.

Mitä Suomessa voi tehdä talvella, siinä kylmyydessä?     Näitä kysellään, kuin ehdottaisin muuttamista Pohjoisnavalle, joksi Suomea ilmeisesti muutenkin luullaan muualla maailmassa. Olen ahminut teatteria, museoita, musiikkia, näyttelyjä, uusia harrastuksia, kirjoja. Olen istunut t-paidassa ja paljain jaloin kirjoittamassa koko talven, ylellisyys jota arvostaa vain Irlannin sisäilmaa kokenut. Ja mitä tulee homeeseen, jota Suomessa nuuskitaan mittareiden ja koirien voimin joka tilassa, sitähän kehotetaan pyyhkimään Vimillä Irlannissa ja maalaamaan päälle. It's just condensation, dear. Open the windows more.

Mittareista puheenollen, Suomi on täsmätiedon maa. Kaikki ilmaistaan luvuin: vertaillaan kolesteroliarvoja, lämpötiloja (-2.3 C!) ja neliöhintoja. Irlannissa kolesteroliarvoani ei ole koskaan mitattu (saati kukaan kysynyt), lämpötilat ovat runollisia it's a mild day tai a bit nippy, eikä asuntojen kokoa mitata neliöissä vaan makuuhuoneiden määrällä. Kokoa voi arvuutella adjektiiveista compact ja surprisingly spacious. Rakennustekniikka ansaitsisi oman bloginsa, ehkä sen vielä teenkin. 


On kaksi eläinlajia, joita Irlannissa piileskelee runsaasti ihmisen elinpiirissä: valtavat, kaiken edestään syövät etanat ja yhtä säikyttävän isot hämähäkit. 

Kuivina kesinä (sellaisiakin on, kaksiviikkoisina jaksoina) olen löytänyt tällaisia etanoita keittiöni tiskipöydältä. (Tämäkin kertoo paljon irlantilaisesta rakennustekniikasta. Luonto tulee sisään joka raosta.) Tarantellan näköisiä ja kämmenpohjan kokoisia hämähäkkejä on vaikea saada kiinni, vielä vaikeampi tappaa siististi. Suomessa olen nähnyt yhden hyvin pienen hämähäkin, kerran. Etanat ovat pieniä ja harmittomia. Kylmässä talvessa on hyvät puolensa!

Pidän suomalaisten hiljaisuudesta ja ujoudesta. Sehän rikkoutuu heti, kun tutustutaan paremmin. Eikä joka asiasta tarvitse heti vääntää vitsiä ja keksiä hauskoja puolia, hautajaisissakaan. Toisen tilaa kunnioitetaan. Olen tavannut mahtavia ihmisiä Suomessa. Irlantilaisiin en koskaan saa samanlaista yhteyttä, kuorien alle. Vika saattaa olla minussa.

Suomalaisille luonto merkitsee paljon. Auringon vihdoin ilmestyessä näkee yksinäisiä hahmoja niemennokissa, kasvot aurinkoon päin kohotettuina.  Suomalainen nimenomaan tykkää olla yksin luonnossa, tai ainakin hiljaa. Ehkä kaikki nykyinen pahoinvointi johtuu siitä, että suomalaisten on sullouduttava kaupunkeihin työn perässä, keskelle asvalttia, betonia, autobaanoja. Kun he mieluiten vain istuisivat puun juurella ilmaa nuuskien tai järveä katsellen, itsensä unohtaen.

Toisenlaisiakin suomalaisia varmaan on, ja ikä tekee myös tepposensa. Yleistän pahan kerran, tiedän. 

Haltoidun usein museoissa, missä tahansa maailmassa, mutta Suomessa siihen liittyy kiihkeä halu tietää enemmän. Tämä on minun maani! Haluan tietää lisää! Mistä nämä sanat ja esineet ovat peräisin? Haluan pohtia...







Irlanti on myös tavattoman kaunis maa, ja sen ihmiset ainutlaatuisia maailmassa. Se vain ei ole minun maani, minun kulttuurini.

Vielä yksi kuukausi ja risat, ja on palattava Irlantiin. Päätökseni olen kuitenkin jo tehnyt, Suomeen on muutettava. Äidinkieli on pitänyt minuuteni koossa maanpaon ajan, nyt olen tullut kotiin. Tämä vuosi on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. 

Tätä aion jatkaa: elävän mallin piirtämistä. Tässä 2min. sormiharjoitus.

Kateudesta

 Kaikista ihmisen tunteista kateus lienee se vähiten hyödyllisin. Mustasukkaisuuskin voi olla oikeutettua ja masennus oman elämän suunnasta todellista. Mutta kateus on kuin närästys, jälkipoltto itse hetken mentyä ohi. Koko elämän mentyä ohi, pahimmassa tapauksessa.

Kateus liittyy aina toiseen ihmiseen, siihen mikä itseltä puuttuu. Toisen menestys, kauneus tai mielenkiintoinen elämä saa oman itsen näyttämään surkealta. Mainosala on ymmärtänyt tämän psykologisen koukun voiman jo aikojen alussa. Muistan aina lapsuuteni pesujauhemainokset, joissa häikäisevän kirkas paita pyykkinarulla sai toisen pyykkärivaimon kasvot tummenemaan kateudesta, kun hän vertasi tätä loistetta omaan harmaaseen tuotokseensa. Tutkin lapsena naisten kasvoja: oliko toinen toista kaunihimpi? Ei oikeastaan, toinen oli vain kateuden rumentama. En oikein ymmärtänyt, miksi hohtava miehen paita oli naisen mitta, mutta tunteen ymmärsin. Aina oli joku jolla asiat olivat paremmin.

Kulutin lapsena tuntikausia kadehtimalla luokkakaverien uusia maripaitoja, jopoja ja Hai-saappaita. 

Kuusilapsisessa perheessä vanhempani paiskivat lujasti töitä kustantaakseen uusia 

vaatteita, ja isosiskon 

ikivanha tuunattu naistenpyörä sai  kelvata, samoin yhdet hai-saappaat, joita pidettiin vuorotellen siskojen kanssa. Kadehdin kaksilapsisia, tiilitaloissa asuvia normiperheitä. Vasta paljon myöhemmin, matkustaessani opiskelijana junalla Suomen halki ja nähdessäni muitakin kuin omia kotinurkkiani, tajusin, että sotien jälkeen rakennetut rintamatalot olivat se normi, sillä tyylillä oli koko Suomi jälleenrakennettu.
Minä olin keskiverto, normaali, enkä poikkeus. Elintasokiipiminen oli vanhempieni sukupolven motiivi. Kun asunnossa oli tehty remontti: uusittu sauna, keittiökaapit tai tapetit, vietiin sunnuntaivieraat näyttöön. Vieraat sitten kuuliaisesti ähkivät kateudesta. Sukujuhlissa pantiin parasta kahvipöytään ja kehuskeltiin lasten koulumenestyksellä, jos sellaista oli. Kouluja käymättömät vanhemmat ylpeilivät sillä, että lapset sentään olivat oppikoulussa ja pääsivät ylioppilaiksi. Lapset kiemurtelivat vaivaantuneina ihailusta, jota eivät  olleet ansainneet.

Jossain vaiheessa teini-ikää irtauduin, aloin ostaa vaatteet Pelastusarmeijan kirppikseltä, käytin äidin vanhoja takkeja vintiltä, luovuin meikeistä ja kampauksista. Luomu-sanaa ei silloin tunnettu, mutta sitä olin. Halusin irti kilpailusta, kuluttajuudesta, pintapuolisuudesta. Irrotin itseni seksuaaliobjektina olemisesta, tai niin ainakin kuvittelin. Seksuaaliobjektihan on katsojan silmissä.

Kateus kumpuaa kuitenkin yllättävissä paikoissa ja tilanteissa, vaikka kuinka luulisi olevansa oman elämänsä...no, herra. Kadehtii toisen onnellista avioliittoa, jännittävää työtä, huomaavaisia lapsia, kekseliästä kodinsisustusta, loistavaa puutarhaa. Media tyrkkii näitä kuvia oksetukseen asti. Joillekin sosiaalinen media on näyteikkuna itsen markkinointiin.

Ruoho on todellakin vihreämpää aidan toisella puolen. Tästä sananlaskusta näin järkyttävän todisteen kävellessäni kerran irlantilaisella vuoriniityllä. Polun vieressä oli lammashaka, jossa oli aitaan takertuneen lampaan ruumis. Se oli vehreämpää ruohoa hamutessaan työntänyt päänsä vähitellen lammasaidan neliskanttisesta rei’ästä, ja teräslanka oli antanut myöten. Takaisin se ei kuitenkaan ollut päätään saanut, leuat jäivät jumiin vaikka se kuinka pyristeli. Koko aita oli sen tempomisesta irronnut, mutta siihen se oli menehtynyt. Lampaat laiduntavat vapaasti Irlannissa niityillään ympäri  vuoden, eikä tämän isäntä ilmeisesti ollut käynyt katsomassa katrastaan vähään aikaan.

Olen oppinut kateudesta muutakin. Lähes taianomaisella varmuudella ihmisille, joita kadehdin, tuntuu tapahtuvan jotain kamalaa. Tämä on tapahtunut jo niin usein, että melkein kuvittelen itse aiheuttaneeni onnettomuudet. Minulla oli tapana huokailla töihin ajaessani erään nuorenparin upeaa taloa ja isoa puutarhaa. Heillä oli niin hieno näköalakin. Eräänä joulunalusiltana sain kuulla, että talon isäntä oli tehnyt itsemurhan talon autotallissa. Ei mitään selitystä, ei mitään näkyvää syytä. Yksi pariskunta jonka auvoista avio-onnea kadehdin, paljastui kulissien takana riiteleviksi narsisteiksi, joiden eroprosessi oli kaameaa katsottavaa. Kirjailijat, joille kaikki tuntuu onnistuvan ja joiden teoksia ahmin vedet silmissä, ovatkin yksinäisiä ja onnettomia susia, joiden omaiset kärsivät heidän egoistisuudestaan.  Työkaveri, joka tulee töihin aina uusissa vaatteissa ja täydellisen huoliteltuna ja hyväntuulisena, kärsiikin bulimiasta ja läpsii kotona lapsiaan. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Ehkä ainoa positiivinen puoli, jonka kateudesta voi pelastaa, on oivallus: mitä voisit omassa elämässäsi muuttaa, jos kerran niin kovasti kadehdit jotain? Minulla oli aina nihkeännahkea kateus oravanpyörästä hyppääjiä kohtaan. Kelpaahan heidän, niin. Saavat mennä ja toteuttaa itseään. Myyvät kaiken ja lähtevät purjehtimaan maailmalle. Eroavat ja löytävät uuden onnellisen suhteen. Hankkivat oman elämän, opettelevat uuden kielen, taidon, elämäntavan. Lakkaavat ostamasta ja säästävät matkaan jonnekin ihanaan paikkaan. Vaihtavat maata. Rupeavat taiteilijaksi. Hyvä se on joidenkin. Kun on kerran mahdollisuus.

Tajusin, että minullakin on mahdollisuus. Ei puuttunut kuin uskallusta ja paljon suunnittelua. Vanhemmiten ei kadu sitä, mitä tuli tehdyksi. Virheistäänkin oppii. Eniten kaduttaa ne asiat, joita ei koskaan tullut tehdyksi, yritetyksi, kokeilluksi. Ihmiset, jotka ohitti, tilaisuudet jotka jätti käyttämättä. Elämä ja aika on rajallinen. Poikani kirjoitti eräässä tekstissään: haluatko olla ajopuu elämäsi aikajanalla?

Anselm Kieferin näyttely Mäntässä

Teimme opintoretken Mänttään, Gösta Serlachiuksen Taidemuseoon. Saksalaisen Anselm Kieferin jättitöiden näyttely jatkuu vielä 24.4.16 asti. Kannattaa poiketa.

Työt ovat kooltaan suurimpia, joita olen koskaan nähnyt, niihin voisi kävellä sisään ja eksyä. Serlachiuksen arkkitehtonisesti upea taidemuseo on niille mahtava paikka. Museo kumisi tyhjyyttään talvisena arkipäivänä, ja pysähdyin useasti vain tuijottelemaan ikkunoista näkyviä heijastuksia ja lumisia maisemia. Ihminen tuntuu pieneltä täällä.

Anselm Kieferin maalauksissa värit on riisuttu pois kuin suomalaisessa talvimaisemassa. Taitettua valkoista, okraa, ruskeaa, nokisen mustaa, tummanvihreää. 

Vaikka minulle värit maalauksessa ovat tärkeintä, nämä maalaukset iskivät juuri värimaailman minimalistisuudella. 

Kieferin työt vievät outoon maailmaan, melkein apokalyptiseen, samanaikaisesti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Vaikkei olisi lukenut mitään Saksan historiasta tai taiteilijan töistä, niistä välittyy pahan läsnäolo ja ihmisen mitättömyys maailman aikajanalla. Oudolla tavalla ne myös lohduttavat. Ruoho kasvaa ja lehdet putoavat runnellun maiseman ylle, kukat ottavat maan valtaansa, eläimet ja linnut ovat osa evoluutiota. Ihminen on vain väliaikainen ilmiö kaiken jatkuvuudessa, ehkä myös ihmisen pahuus. Ihmisen jälki näkyy kulttuurissa, sen tuotteissa, rakennuksissa, kirjoissa, tieteessä ja taiteessa. 

"Baabelin torni"-teoksessa viitataan tarinaan kansasta, joka pelastautuu vedenpaisumuksesta Nooan arkissa, ja alkaa sitten rakentaa valtavaa tornia taivaisiin, jotta näkisi Jumalan. Jumala tästä typeryydestä suivaantuu, ja hajottaa tornin tuusan nuusaksi ja samalla maailman kielet tuhansiksi pirstaleiksi. Turhaan ovat kansat sen jälkeen yrittäneet ymmärtää toisiaan. Ehkä se lisää ihmiselämän rikkautta, ehkä verottaa sitä. Jokainen kielimuurin taakse jäänyt voi miettiä tätä.

Ihmisen maisemaan jättämä jälki kiehtoo Kieferiä. 
Teoksessa "Mustat hiutaleet" maasta kohoaa nokisia koukkuja, jotka saattavat olla kirjaimia, tai hautaristejä, tai tulessa vääntyneitä puita. Kaiken yllä lepää lyijynraskas, avonainen kirja. Kummasta jää pysyvämpi jälki ihmiseen, raakuudesta vai luovuudesta?



Museon koko sopii Kieferin töille, ja parhaimmillaan työt on katsottavissa hiljaisena päivänä, kun saa vaeltaa saleissa yksin. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään turhauttavampaa kuin jonottaa katsomaan taideteoksia ja kurkkimaan muitten takaa, kuten usein käy pääkaupunkiseudun hittinäyttelyissä. Kiefer on kansainvälisesti merkittävä taiteilija ja tämä on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä kolmisenkymmentä hänen teostaan Suomessa. 

Museon hieno maisemakahvila

Serlachiuksen museoon pääsee parhaiten omalla autolla - opaskylttejä ei kannata sekoittaa Gustaf Serlachiuksen Museoon, joka sijaitsee aivan Mäntän keskustassa. Gösta, joka on se Taidemuseo, sijaitsee parin kilometrin päässä Mäntästä. Meidän seurueemme pyöri opaskylttien perässä hyvän matkaa, kunnes viimein löysimme perille. Museon nettisivulla on kulkuyhteyksistä enemmänkin. 

Talvinen Suomi on oudon unelias, ja lumimaisemassa tuntuu kuin värit olisivat kadonneet. Jos eräs tuttavani lapsena luuli, että ihmiset eivät osanneet puhua mykkäfilmien aikaan ja kävelivätkin nopeammin ja nykivämmin kuin nykyihmiset, tuntuu minusta Suomessa joskus kuin olisin tipahtanut takaisin seiskytluvun mustavalkoiseen valokuvaan. 

Onneksi olemme jo matkalla valoa kohti, ja päivät pitenevät. Eräänä päivänä kuulin jo pontevaa linnunlaulua. Tiaiset, nuo aina ensimmäiseksi ennättävät. Ja katonreunalla pulut steppaavat aina vain lähemmäksi toisiaan. 

Ensi viikolla suuntaan taas Irlantiin, jossa jo narsissit ja helmihyasintit kukkivat ja ruoho on aina vihreää. Saa taas nähdä, onko ruoho vihreämpää aidan sillä puolen. Pahoin pelkään, että olen menettänyt sydämeni Suomelle.