Laps' Suomen palasi

Olen palannut Suomeen. Hiljaiseen maahan, hiljaisten ihmisten pariin. Niinkö? Maahan, jossa on uupumukseen asti tapahtumia ja kulttuuria kesällä! Hiljaisuutta saa Helsingissä hakea Hiljaisuuden temppelissä Kampissa, ja ei kuulemma löydy sieltäkään. Monikulttuurisuus näkyy kaikkialla.

Pelkästään pääkaupungissa on Art Goes Kapakka-lauluilta, Taiteiden Yö, Helsingin juhlaviikot, Helsinki-Päivä, Flow-festivaali, Kesäteattereita, Kesäyliopiston avoimet yleisötilaisuudet, Ruokaviikot, Teatterifestivaalit...

Ihmetyttää, kuka näihin kaikkiin tilaisuuksiin ennättää? Kun on vielä mökkeiltävä, kalastettava, veneiltävä, marjastettava, sienestettävä, otettava aurinkoa, uitava, käytävä mattopyykillä, kerättävä salaatit ja vadelmat, säilöttävä ja pakastettava. Suomen kesä on lyhyt.

Vai ovatko nämä käyttäjäryhmät toisistaan täysin poikkeavia? Marjamaijat eivät istu pimeässä teatterissa eivätkä sienisepot kuuntele kesäyliopiston yleisöluentoja. 



Suomessa kaikki valittavat lamasta. Tarkennus: tietyn iän ylittäneet valittavat, koska ovat nähneet sen ennenkin. Irlannin pankkikriisi tuli niin veitsellä leikaten syksyllä 2008, että peloteltiin pankkiautomaattien sulkeutuvan. Huhut ja liioittelu lisäsivät paniikkia, kukaan ei tiennyt miten tulee käymään. Nostokurjet katosivat, rakennuskohteet aidattiin autiokyliksi ja vesi satoi katottomista taloista sisään. Kukaan ei enää saanut asuntolainaa, työpaikat katosivat tai leikattiin, ostaminen tyrehtyi, rakentaminen loppui, ihmiset menettivät kotinsa mutta jäivät loppuiäkseen maksamaan asuntolainaa asunnosta, jonka arvo puolittui. Nekin, joilla vielä oli vakituinen työpaikka, lakkasivat tuhlaamasta, ostovoima uupui pelon ilmapiirissä.

Toisin on vielä Suomessa. Suurten kaupunkien siluetit ovat täynnä nostokurkia, kaikki toimii, terassit ovat täynnä. Suurten taajamien ulkopuolella kuitenkin huomaa, että parissa vuodessa on viikatemies käynyt täälläkin. Tyhjiä näyteikkunoita, suljettuja hotelleja ja kauppoja. Palveluja on supistettu: kirjastoja, uimahalleja, posteja lakkautettu. Lisää leikkauksia on varmasti luvassa toimeentulotukienkin osalta. 

En todella haluaisi olla todistamassa, jos kotimaani hyvinvointiyhteiskuntaa ja elintasoa aletaan toden teolla purkaa. Täällä vielä on ilmaiset tai ainakin tuetut päiväkodit, koulut ja yliopistot, kulttuuria tuetaan ainutlaatuisella tavalla, ihmisten turvallisuudesta huolehditaan. Jokainen normiasunto on varustettu 24/7 keskuslämmityksellä ja loppumattomalla kuumalla vedellä (vain Englannissa ja Irlannissa asuneet tietävät, että tämäkin on ylellisyys!). Koululaiset saavat kunnon kouluaterian ja kyydin kouluun. Katukuva on puhdas: tölkkien ja pullojen palauttamisesta maksetaan.

Uskon suomalaisiin. Se, että leikkaukset saavat näin pian valtavia mielenosoituksia ja julkista kiistaa, on tervettä. Luotan, että kekseliäät suomalaiset löytävät hyviä ratkaisuja, eivätkä päästä pahuuden voimia valloilleen. Tämä on hyvä kansa, joka ei luovuta uhkailun edessä.

Suomessa on paljon uusiutuvia voimavaroja: loppumattomat metsät ja järvet kaloineen, marjoineen, sienineen. Sen paras voimavara on kuitenkin sen ihmiset - varsinkin naiset! Hallituksella on valta, ja valta tarkoittaa vastuuta heikommista, ei lupaa riistää heitä. Mielenkiinnolla seuraan, miten selvitään kasvavasta työttömyydestä. Irlannissa siitä selvittiin massamuutolla ulkomaille: USA:han, Englantiin, Kanadaan, Uuteen Seelantiin, Australiaan. Mihin tahansa, jossa pelkällä englannilla selviää. Suomella ei tällaista varaventtiiliä ole perinteisesti ollut sitten vuosisadan vaihteen Ameriikkaan tai 1970-luvun Ruotsiin muuton.

Tuoreena paluumuuttajana (tai välihoususellaisena, kun tämäkin kuitenkin on tilapäistä) olen hurmoksessa Suomen luonnosta ja sen kauneudesta, metsistä, vesien puhtaudesta, kasveista, marjoista, linnuista. Kuuntelen hartaudella äidinkieleni murteiden rikkautta ja kirjoitan ylös sanoja, joita en tiennyt olevan olemassakaan.


Matkustin viikonloppuna niin täydessä pikavuoron bussissa, että siellä tuskin oli seisomatilaa. Päädyin kuljettajan viereen alastaitetulle istuimelle kuin hyllylle, jossa ei ollut edes turvavyötä. Ihmettelin, sillä Irlannissa pitkien matkojen bussikuskit jättävät armotta tienposkeen matkustajat, joille ei ole istumapaikkaa. Health and safety!  Kuuntelin, kun kuski soitteli ja pyysi jatkoyhteyden bussia orotteleen, koska hänellä oli yksi lapsi joka tarvitsi sitä päästäkseen kotiin. Kun hämmästelin, että oli se hyvä, että he välittivät noin paljon matkustajistaan, kuski totesi: Se on meidän tehtävä. 

Toivoa on tällä kansalla.



P.S. Suosittelen käyntiä upeassa, hiljan palkitussa Vuoden museossa: Gösta Serlachiuksen museot Mäntässä (puolivälissä Jyväskylää ja Tamperetta). 

Kaukainen kosketus - Mänttä ulkopuolisen silmin-näyttelyssä on mm. yhdysvaltalaisen Roger Ballen'in Kauhujen Talo. Kokonainen mänttäläinen autiotalo sammalkattoineen ja hajuineen on siirretty isoon taidehalliin ja tuunattu uudelleen. (Opas kertoi, että Ballen oli saapunut Mänttään ja kysynyt: Missä täällä on slummit? Haluan nähdä slummin. Kun niitä ei löytynyt, autiotalo kelpasi.) Näyttelyssä oli myös paljon valokuvia, joiden parissa olisi viihtynyt kauemminkin. Niissä oli ihmisten tarinoita. 

Toinen näyttely, Malli ja hullu kuvailija on uudenlainen vinkkeli suomalaisten maalareitten mallien elämään ja ajatuksiin. Niitähän emme koskaan saa tietää. Ajatuksia tuulettava ja herättävä kaunis näyttely kulta-ajan kansallisaarteiden ympärillä: Järnefelt, Edelfelt, Gallen-Kallela, Simberg, Scherfbeck, Danielson-Gambogi, Halonen, Ruokokoski...! 

Simbergin Tuonelan portti-teokseen tehty teksti sai minut kananlihalle.

Näyttelystä on tehty upea kuvitettu kirja, jossa saa maalaukset kotiin mukaan. 

YLE Areenalla on 25 minuuttia kestävä haastattelu, jossa tekstien kirjoittaja Riikka Ala-Harja ja lavastaja Tarja Väätänen kertovat näyttelyn teosta. Siinä kuullaan myös otteita teksteistä. Linkki tästä. 

Kolmas mainitsemisen arvoinen näyttely, Toisten taidetta - omaehtoisen luovuuden lähteillä koostuu ITE-taiteesta, taidetta opiskelemattomien outsider-ihmisten töistä, joiden kaltaisia saa hakea. Työt ovat sveitsiläisen Max E. Ammanin kokoelmasta.

Lasikaapissa suojeltu Monet'n Heinäsuova ei kulttuurikorppista hötkäyttänyt, kun Monet'n töitä on ehtinyt pyörryksiin asti ihailla Pariisissa ja Lontoossa. Tämä oli kokoelmissa ja todettu aidoksi vasta tänä vuonna.

Paljon muutakin kartanon museoalueella oli, puutarha, jota en ehtinyt edes katsoa, saati vierailla kauniissa kahvilassa. Paviljonki itsessään on arkkitehtonisesti upea.

Nettisivuilta löytyy tietoa, miten paikalle pääsee, Serlachius-bussit toimivat ainakin viikonloppuisin 1.9.15 alken, sitä ennen päivittäin. Linkki.

Veitsenterällä

Näin viime yönä upean unen. Lähdin kävelylle lomahuvilalta jossain vuoristoisessa välimerenmaassa. Näin ihmeellisiä uusia eläimiä: mustankiiltävän, käyränokkaisen linnun, papukaijoja, liskoja. Löysin lapsen, joka oli eksynyt kotoaan. Kanniskelin häntä, mutta maaston jyrkkyyden takia jouduin laskemaan hänet alas. Otin kiinni jonkun huvilan parvekkeesta, jossa oli kukkalaatikoita, ja koko parveke romahti alas. Lapsi hävisi jonnekin. Minua se ei surettanut. Jatkoin kiipeilyäni ja tajusin eksyneeni, alkoi näkyä kerrostaloja. Kaukana siinti turkoosi meri, jonne halusin uimaan. Tiesin, minne piti suunnata, ja lähdin harppomaan laakson poikki takaisin. Laakson pohja oli kullankeltaista sokerikakkua, niin pehmeää, että pelkäsin putoavani siitä läpi. Ihana vastaleivotun kakun tuoksu leijaili jokaisella upottavalla askeleella. Palasin takaisin huvilaan, ja huomasin, että siellä oli paljon enemmän huoneita kuin olin luullut. Availin uteliaana ovia uusiin huoneisiin, portaikkoihin ja käytäviin.

Mistä nämä värikkäät tarinat tulevat? Olin hyvin onnellinen herättyäni. Toivon, että uni on enne tulevalle vuodelle.

Olen ottamassa vuorotteluvapaata vakituisesta virastani, palkatonta vapaata, ja muuttamassa yksin Suomeen muutaman viikon päästä. God willing, tai please God, kuten Irlannissa sanotaan: jos Luoja suo. Eli jos kaikki menee kuten minä olen suunnitellut. Luojalla tai kohtalolla voi olla muita suunnitelmia.

En ole viipynyt Suomessa paria viikkoa pitempään kolmeenkymmeneen vuoteen. Sitä ennen yritin yhden ainoan kerran paluumuuttoa, mutta luovuin, kun silloinen mieheni ei saanut töitä eikä asuntoakaan löytynyt 1980-luvun Helsingistä. Joskus mietin, luovutinko silloin liian helposti. Matkalla ollaan edelleen, enkä olisi sama, jos olisin silloin jäänyt Suomeen.

Nyt on kuitenkin tilaisuus kokeilla, miltä Suomessa asuminen tuntuu, näin monen vuosikymmenen poissaolon jälkeen. Lähdin vuonna 1978. Jännitän paniikinomaisesti, ja toisaalta alan jo uneksia seikkailuista ihmemaassa. Pelottaa, jos tulee suunnaton perheen ja miehen ikävä. Pelottaa, jos ei tulekaan. Ensimmäistä kertaa eläissäni, sitten opiskeluvuosien, saan tehdä juuri sitä mitä haluan: lukea ja kirjoittaa. Unelmoin suomalaisesta kirjastosta, syksyisestä metsästä, tutusta ruuasta, saunasta, äidinkielestä, kulttuurista, ystävistä, sukulaisista, maisemista...!
Olen pyrkinyt ja päässyt kirjoittajalinjalle Orivedelle, ja tämä on viimeinen blogini Irlannin kamaralla.

Olen suunnitellut tätä jo monta vuotta. Toissakesänä kesäkurssilla lampea ympäri kävellessäni se jymähti: tänne on pakko päästä. Kokoaikaisesti. Tätä haluan tehdä.

Mieheni viimevuotinen vakava sairastelu, josta hän onneksi täysin toipui, pelästytti minut tajuamaan, että aika on rajallista. Jos haluan tehdä unelmistani totta, se on tehtävä tänään eikä sitten joskus. Sitten joskus ei kenties koskaan tulekaan. Arki kyllä tulee, tasapaksut työpäivät ja kuolettavat rutiinit, elämä soljuu sormien läpi kuin lapsi avantoon, ja yhtäkkiä kaikki on ohi. Tai lojuu avuttomana osastolla lopun ikäänsä.

Joskus tunnen suunnatonta, raastavaa kateutta ja vihaa kun katselen nuoria ihmisiä, tuhlaamassa aikaa, elämänsä voimissa, suremassa ja turhautuneina siitä ja tuosta, kauniina kuin nuket, virheitänsä etsien. Heillä on todennäköisesti - God willing - ainakin viisikymmentä vuotta aikaa miettiä, vaihtaa ja toteuttaa unelmiaan, kun taas minulla, noh, viittäkymmentä nyt ei ainakaan, ellei Guinnes'in ennätysten kirjaan päästä. Aika loppuu kesken. Mihin viisi-kuusikymppinen vielä ehtii? Ehtiikö vaihtaa alaa? Maata? Opiskelemaan uutta? Kannattaako enää? Elääkö sillä? Jaksaako matkustaa, sopeutua uuteen, oppia kieliä? Riittääkö kunto ja terveys, vaikka vuosia siunaantuisikin?

Vai pitääkö ostaa mittatilaustyönä arkku ja käydä jo valmiiksi siihen makaamaan joka yö. Siltä on arjen ahdistus viime vuosina tuntunut.

Onneksi minulla on kannustava mies ja lapsia, jotka kehottivat lähtemään. Juuri silloin on mentävä, kun eniten pelottaa, sanoi vuorikiipeilyä harrastava poikani. Muna neuvoo kanaa.

---

 

Olimme viime viikonloppuna lähisukulaisen kanssa retkellä mieliseudullamme, Wexfordin maakunnassa kaakkoisrannikolla. Turisteille tuputetaan Kerryä ja Länsi-Irlantia, minua viehättävät Wexfordin lempeät, laakeat maisemat, hiekkarannat ja dyynit, vehreät tiet, rauhalliset vanhat kylät. Virallisestikin tämä on The Sunny Southeast, eli Irlannin aurinkoisin kolkka. Vallitseva ilmavirtaus on lounaasta, joten Wexford on tuulensuojassa.

Pysähdyimme tapamme mukaan kurkkimaan vanhoja kirkkomaita. Lähisukulaisen valokuvatessa hylättyä kirkkoa, minä kuljeskelin pienellä hautausmaalla. Yksi hauta oli ennennäkemättömän kaunis, täynnä villikukkia. Hautakivi näytti kumman tutulta, sitten tajusin että vainajien kuolinajat oli kirjoitettu suomalaiseen tapaan: tähti * syntymäpäivälle, risti kuolinpäivälle. Irlantilaisissa hautakivissä yleensä kerrotaan vain henkilön kuolinpäivä ja minkä ikäinen hän oli kuollessaan.  Kirkko oli suljettu jo 1990-luvulla, protestanttisille kirkoille ei enää riitä seurakuntalaisia kaikkialla, vaan monet niistä ovat pysyvästi suljettuja.

 

Otin kuvan erikoisista saksalaisista nimistä. Uteliaisuuteni heräsi, miksi ulkomaalainen pariskunta päätyi pienen Saltmills'in kylän hautuumaalle. Googlasin nimet kotiin päästyäni. Helga ja Gert olivat Latviasta ja Puolasta kotoisin ja asettuivat sodan jälkeen maanviljelijöiksi Irlantiin. Heidän tyttärensä on luonnonsuojelun puolesta taistelun aloittanut Karin Dubsky. Varsinainen ekosoturi ennen aikojaan! Voin kuvitella, millaista närästystä hän on aiheuttanut, läksyttäessään irlantilaisia saastuttamisesta, jätteiden kierrättämisestä, rannikon kasvi-ja eläinkunnan hauraudesta, jo 1990-luvulla! Toivottavasti törmään häneen joku päivä. Löysin hänestä vuonna 2000 kirjoitetun lehtijutun joka löytyy tästä.


Karin'in äiti oli palannut Saksaan vanhoilla päivillään, leskeydyttyään, mutta ikävöi Wexfordia niin paljon, että tahtoi takaisin Irlantiin. Pariskunta lepää nyt rauhassa, kivenheiton päässä merestä, kukkien peitossa.





Tässä maassa on niin paljon viehättävää, että minullekin tulee varmasti Irlantia ikävä. Toivon, että Suomen vuosi on kuitenkin tilaisuus kokeilla, millaista olisi asua Suomessa tänä päivänä. Olenko ikävöinyt sitä turhaan, ovatko juureni kuitenkin enemmän Irlannissa? Vai tunnenko palanneeni kotiin, pitkän matkan jälkeen. Koti on käsite, jota tulen punnitsemaan. Kotimaa samoin.

Blogit jatkuvat, tosin väliaikaisesti Suomenmaasta käsin. Toivottavasti sokerikakusta toiselle hyppien.


Lopuksi kuvakooste kaikista ihanista paikoista, joista en ehtinyt kirjoittaa, kuvatekstit riittäkööt.

Pistää miettimään.

Hook Head'in  majakka Wexfordissa, toimii samalla paikalla jo 800 vuotta. Nykyään turistiunähtävyys, jossa kahvila, lasten leikkipaikka, ja museo. Majakkaan pääsee ylös asti maksulliselle kierrokselle. Upea näköala!

Todella tärkeä varoitus. En veisi pieniä lapsia näille kallioille kuin valjaissa.

Meri on tehnyt syviä kuiluja kallioihin, joissa vesi kumahtelee kuin elävässä kaivossa.

Ei heikkohermoisille. Kun pysyttelee aivan muurin vieressä, ei tarvitse kurkkia näihin kuiluihin. Minun piti.

Lisää kuvia kesältä:

Tämä oli Carlowin taidefestareitten ehdoton elämys. Digitaalinen "Haamu"-installaatio, jota saattoi katsella lattiatasosta.

Sveitsissä teetetty digitaalinen lumimyrsky, jota jäimme tuijottamaan ajan unohtaen, avaruusmusiikkia kuunnellen. Vasta ohikulkeva lapsi, joka alkoi heiluttaa käsiään ruudun edessä, sai meidät oivaltamaan, että esitys oli interaktiivinen. Aikaisempien katsojien "haamueleet" tallentoituivat filmille, ja mekin saatoimme tallentaa oman haamumme kuvaan. Pompimme ja huidoimme kuin mielipuolet kameran edessä. Sinne ne jäivät uppeluksiin kahlaamaan lumessa, meidän varjomme. Monenlaisia filosofisia ajatuksia tuli. Tässäkö elämä?

Foam-kahvila Strand-kadulla Dublinissa. Mieletön sisustus, kuin Liisa Ihmemaassa.

Lisää sisäkuvia Foam-kahvilasta. Sijaitsee aika epämääräisen näköisellä kadulla, mutta käynti kannattaa.

Täältäköhän minun unieni hahmot tulevat? Myös joulukuusi löytyy ympäri vuoden.

Cartoon Inn Rathdrumin peräkylässä Wicklowissa. Käynnin arvoinen pelkästään käsinpiirrettyjen sarjakuvatapettien takia.

Kilmacurraghin metsäpuisto Wicklowissa on osa Irlannin Kasvitieteellistä Puutarhaa. Se oli ennen meidän salaisuutemme, mutta Irish Times löysi sen, ja siellä on nykyään kahvilakin. Harmi. Varsinainen Salainen Puutarha.

Löysimme vihdoinkin tämän suojellun tammimetsän Carlowin maakunnasta. Sinne oli niin vaikea löytää, että en voi antaa tarkempia ajo-ohjeita. Oak Park Forest Park. Pettymys, koska kaikki vesialueet oli aidattu. Turvallisuussyistä?

Salaisen puutarhan lampi. Kilmacurrgh Arboretum.

Irlannissa on linna kullekin asukkaalle. Melkein. Tämä löytyi Slade'sta, 1400-luvulta peräisin.

Carlowin Taidemuseo. Hieno paikka, vaikka joskus liikaa videoita ja tyhjiä seiniä. Taidefestareittena aikaan koko kaupunki on täynnä taidetta. Rauhallisempi kuin Kilkennyn taidefestarit.