Koulumaailmaa

Irlannin koulusysteemi poikkeaa valtavasti suomalaisesta. Suomessa koulut ovat yhtä homogeenisiä kuin kulutusmaito. On sama, minkä tölkin avaat. Jatkaakseni meijeriteollisuudesta lainattua metaforaa, Irlannissa on kouluja, joihin vain creme de la creme pääsee, varallisuudesta riippuen. Siitä olenkin jo kirjoittanut toisessa blogissa  

Irlannissa on kuitenkin paljon muutakin, joka erottaa pieniä koululaisia, kun he aloittavat koulutiensä 4-5-vuotiaana. Ensimmäinen niistä on uskonto, toinen sukupuoli. Tämä on hyvä tietää, jos harkitsee Irlantiin muuttamista ja lasten kouluttamista täällä. Tämän oppii vasta kantapään kautta kuten minä, muuttaessamme kahden alle kouluikäisen kanssa maaseudulle Irlantiin, täysin tietämättömänä maan käytännöistä.

Ensinnäkin koulut on jaettu uskonnon mukaan, 90% on katolisia, loput protestantteja tai viime vuosina suurimpiin kaupunkeihin syntyneitä "uskonnottomia" (denominational) tai "moniuskoisia" (multidenominational), EducateTogether-kouluja. Uskonnolla on suuri rooli kouluissa edelleen: katolisissa alakouluissa Ensimmäiseen Ehtoolliseen (7v.) ja Konfirmaatioon (11v.) valmistautumiseeen tarvittava aika otetaan koulutunneista.Niin vanhanaikaista on edelleen myös alakoulun opettajainkoulutus, että sekin jakautuu kahtia katoliseen ja protestanttiseen. Uskonnon opetus on pakollista kouluissa, ja jos on käynyt protestanttisen kurssin, mahdollisuus työskennellä valtaosassa kouluista on minimaalinen, eihän heillä ole eväitä opastaa lapsia katolisiin sakramentteihin valmistautumisessa.  Minulle tämä kaikki tuli yllätyksenä. Minut oli kastettu luterilaiseksi, mieheni katoliseksi, kumpikaan meistä ei käynyt kirkossa eikä uskonto ollut mitenkään osa elämäämme. Maaseudulla, jonne päädyimme asumaan, ei ollut valinnanvaraa: oli vain katolisia kouluja. Itse asiassa vain se yksi.

Ensimmäiseen Ehtoolliseen tytöt puetaan kuin morsiusasuun.

Asia ei oikeastaan tullut ajankohtaiseksi ennen kuin esikoisen Ensimmäinen Ehtoollinen (First Communion) alkoi häämöttää: ilman kastetodistusta ei hän voisi tietenkään ottaa siihen osaa. Irlannissa voi yleensä luistaa säännöksistä ja laeista, tässä koulun rehtori oli vääjäämätön: kastettava oli. Keskustelimme vaihtoehdoista, ja mieheni mielipide oli, että lapset joutuisivat säälimättömän kiusaamisen kohteeksi ja syrjäytettäisiin pienessä kyläkoulussa, jos he eivät ottaisi osaa uskonnollisiin menoihin. Muistan, että yhden Australiasta palanneen perheen lapset eivät ottaneet osaa uskonnolliseen opetukseen. He joutuivat istumaan luokan perällä tai haettiin kotiin, sillä välin kun muu luokka pänttäsi rukouksia ja harjoitteli ohjelmaa suureen juhlaan. He muuttivat lähemmäs pääkaupunkia pian tämän jälkeen. Voin kuvitella, miten vaikea päivä se sunnuntai perheelle oli, kun kaikki muut, koko koulu meni kylän kirkkoon hienoine vaatteineen, valmistauduttaan päivään suunnattomin kustannuksin. 

Asut eivät ole paljon muuttuneet vuodesta 1900.

Joka vuosi lehdistössä päivitellään rahamäärää, jonka äidit (sillä äideille tämä näyttää olevan sydänasia) kuluttavat Ensimmäisen Ehtoollisen ja Konfirmaation juhlintaan Irlannissa. Ensinmainittua varten tytöt pukeutuvat morsiuspukuun, pojat pukuun ja solmioon. Konfirmaatiossa saa jo olla omat vaatteet, mutta myös muu perhe pukeutuu parhaimpiinsa, ja usein koko perhe ja suku menee päivälliselle ravintolaan. Järkyttävintä minusta oli se, että lapsille tärkeintä oli, miten paljon rahalahjoja he saivat! Seremonioitten uskonnollinen puoli näytti olevan samantekevää, kiinnostavampaa oli verrata lasten pukuja ja kampauksia. Minun esikoiseni sai viime tipassa lainaksi valkoisen hameen, ja anoppi osti valkoiset hansikkaat ja käsilaukun, enhän minä älynnyt että sellaisiakin tarvitaan. Juhlapäivän aamuna tytär muistutti, että hänellä piti olla rukouskirja, ilman sitä ei ehtoollista tippuisi. Oli sunnuntaiaamu, kaupat kiinni. Jokainen vanhempi tietää, että kun Ope sanoo jotain, sana on laki. Tytär jo itki kauhusta ajatellessaan, että hän olisi AINOA joka ei saisi ehtoollista. Mitä sillä kirjalla sitten tehdään? Pappi siunaa sen alttarilla. Siinä kiireessä, yrittäessani samalla pukea nuorempia kirkkovieraita, en keksinyt muuta kuin napata pienen valokuva-albumin ja päällystää sen valkoisella paperilla. Täydestä meni, eikä papin ilme värähtänytkään kun hän arvokkaasti otti alttarilla vastaan Kodakin uusimman kylkiäistuotteen piirustuspaperiin käärittynä ja siunasi sen. Tytär oli onnessaan. Tapauksesta viisastuneena seuraava lapsista saikin sitten kaiken: rukousnauhat, rukouskirjan, rosetin ja onnittelukortit luokkakavereille (niihin piti laittaa rahaa, mutta sitä en tehnyt).

Ensimmäiseen Ehtoolliseen liittyy paljon ylimääräistä.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään tekemistä koulunkäynnin kanssa. Suomessa rippikoulu käydään kouluajan ulkopuolella - jos käydään. Irlannissa katolisella kirkolla on edelleen suuri valta kouluissa. Tästä myös johtuu, että sukupuolet erotellaan katolisissa kouluissa, koska aikoinaan kirkko koulutti opettajat: nunnat opettivat tyttöjä, munkkiveljekset poikia. Irlannissa pojat ja tytöt menevät eri kouluihin 4-5-vuotiaasta lähtien. Vain protestanttisissa vähemmistökouluissa ja maaseudulla, niin pienissä kouluissa joissa ei muuten saataisi luokkia kokoon, on yhdistettyjä kouluja. Minun lapsillani oli onnea, he pääsivät juuri tällaiseen kyläkouluun.

Viime vuonna paikkakunnallani on tehty aloite alakoulujen yhdistämisestä, ja tänä syksynä ensimmäistä kertaa kaikki pojat ja tytöt aloittavat koulutiensä yhdessä. Ylemmällä asteella (11-18v.) on neljä oppilaitosta, joista kaksi on yhdistettyjä, kaksi katolista, eroteltu sukupuolen mukaan. Jälkimmäiset ovat perua ajalta, kun nunnat ja munkit opettivat, tänä päivänä kummassakin on pelkkiä maallikko-opettajia. 

Tällaisia koulubusseja oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Irlannin kolmas erikoisuus (tosin Englannissa taitaa olla sama käytäntö) ovat koulupuvut, jokaisella koululla on omat värinsä sukkia ja solmioita myöten, villapuseroissa ja päällystakeissa on koulun logo. Katukuva ei paljolti eroa menneiltä ajoilta, uniformut kertovat heti, mitä koulua nuori käy, molemmat sukupuolet kauluspaidoissa ja solmioissa, pojilla suorat housut, tytöillä vekkihame ja polvisukat. 

Kuva koulu-univormuja myyvän yrityksen sivulta.

En ole koskaan saanut tyydyttävää selitystä siihen, miksi sukupuolet pitää erotella kouluihin. Yhteen tutkimustulokseen joskus vedotaan, jonka mukaan tytöt oppivat paremmin, kun poikia ei ole häiritsemässä. Katolisen kirkon dogma taitaa olla se tärkeämpi syy. Pelätään, että teini-ikäinen ei pysty keskittymään, kun vastakkainen sukupuoli istuu hiplausetäisyydellä.  Se, miten tämä sitten onnistuu paljon vaativammassa ympäristössä kuten yliopistossa tai työpaikalla, ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta, on mysteerio. Jos perheen lapsissa sattuu olemaan vain yhtä sukupuolta, lapsi saattaa käydä kaikki kouluvuotensa alusta loppuun vain oman sukupuolensa seurassa. Sukupuolten välinen kanssakäyminen rajoittuu koulun ulkopuolelle. Nuoret menettävät muutakin, kun eivät istu sekaluokissa: paikkakunnallani katolisen koulun pojat eivät voi opiskella kotitaloutta, tytöt taas puu- ja metallitöitä tai teknistä piirustusta.

Mitä muuta teinit sitten menettävät? Pojat eivät koskaan kuule tyttöjen mielipiteitä ja kokemuksia, kun keskustellaan yhteiskunnasta tai rooleista. Onko tämä syynä monelle miesvoittoiselle alalle, Irlannin eduskuntaan asti? Miehet eivät ole oppineet toimimaan arjessa ja työtilanteissa naisten kanssa ja päinvastoin. Stereotypiat ja ennakkoluulot toista sukupuolta kohtaan rehottavat, kun niitä ei ole voinut testata jokapäiväisessä kommunikoinnissa. 

Jos koulukiusaamista pelätään, valitettavasti sitä tapahtuu myös tyttö- ja poikakouluissa. Seksuaalisen häirinnän käsittelyyn taas oppii käytännössä, turvallisessa kouluyhteisössä, jossa on aikuisia puuttumassa tilanteeseen - ei pimeässä diskossa loppuillan humalatilassa. Eristäminen ei pelasta eikä suojaa ketään.  Jos jotain itse sekakoulussa opin, niin sen, että pojat ovat yhtä tyhmiä tai fiksuja kuin tytötkin, heillä on omat ongelmansa ja ryhmäkäyttäytymisensä, hekin ovat joskus avuttomia, masentuneita, hölmöjä. Siis ihmisiä, samanvertaisia. Eivät mitään mystisiä, arvaamattomia olentoja toiselta planeetalta.

Satuin istumaan yhtenä perjantaina pubissa, kun poikakoulun vanhimmat oppilaat tulivat iltaa aloittelemaan muutamalla oluella. Tyttöjä ei miesvaltaisessa pubissa näkynyt. Voin kuvitella, että tytöt istuivat vielä kotona meikkaamassa ja laittamassa tukkaansa - Irlannin nuoret naiset valmistautuvat ulos lähtöä varten kuin missikisaan. Sukupuolien törmäys tapahtui vasta myöhemmin, huumaavan meluisassa diskossa, pimeässä ja tungoksessa. Mitä toivoa siinä enää oli löytää mitään ihmisyyttä?

Rakkaimpia muistoja yhteiskouluajoistani oli koulun sosiaalinen elämä. Monimutkaiset pelit ja taistelut, rakastumiset ja rakastumisien torjumiset, ystävystyminen, väittelyt ja herjanheitto. Koulupäivän jälkeiset lorvimiset naulakolla ja pihalla, välkkärit, lintsaamiset, koulun diskot ja luokkaretket, bileet ja abijuhlat. Vaikka 15 ikävuoden tienoilla viimeistään tytöt usein tuntevat samanikäiset pojat liian lapsellisiksi ja etsivät vanhempaa seuraa, toveruus säilyy. Niitä muistoja en vaihtaisi mihinkään.

Universaalinen äiti

Irlantilaisen äitienpäivän kunniaksi menimme tyttären kanssa elokuviin. Minä sain valita. IFI eli Irish Film Institute Dublinin Temple Bar'issa on ainoa elokuvateatteri, josta löytää muutakin kuin Hollywood-roskaa, ja siellä on mainio ruokapaikka ja kahvio, sekä (niille, jotka elävät edelleen dinosaurus-kautta ja ostavat DVD:itä) hieno pieni kauppa josta saa kaikkia poikkeavia elokuvia, klassikoita, jopa ulkomaalaisia elokuvia.


Olin valinnut dokumentin In a House that ceased to be, joka kertoi Christine Noblesta - ei siis sitä fiktioversiota vaan eräänlainen aikamatka Christinen traagiseen ja uskomattomaan elämään. Christine Noble syntyi  vuonna 1944 Dublinissa esikoisena köyhään perheeseen, isä alkoholisti, äiti joka kuoli kun Christine oli kymmenvuotias. Siitä lähti tarina, joka vetää vertoja Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli- teokselle. 

Katolisen kirkon ja sosiaalitoimen mahti erotti sisarusparven toisistaan, Christine lähetettiin nunnien ylläpitämään kouluun Länsi-Irlantiin Clifdeniin, veli Letterfrackin koulukotiin, nuoremmat sisarukset jäivät orpokotiin Dubliniin. Kaikkia piestiin ja hakattiin ja kohdeltiin kaltoin. Muuta rikollisuutta heillä ei ollut kuin orpoutensa. Kaikille heistä kerrottiin, että muut sisarukset olivat kuolleet. Dokumentti oli järkyttävä.

Kun kävimme hiljattain lomalla Clifdenissä, Länsi-Irlannissa, dokumentti tuli ikäänkuin eloon. Maisemat ovat sekoitus villiä Atlannin rannikkoa smaragdinvärisine tyrskyineen, jylhiä vuoria, ruosteenruskeita soita, käppyräisiä tuulen kynsissä kouristuneita puita, taloja jotka törröttävät yksin horisontissa ilman minkään metsän tai notkelman suojaa, keskellä kivisiä peltoja. Mudan likaamia lehmiä, jotka seisovat takapuoli tuulta vasten, jauhamassa kuivaa heinää syöttökaukalosta, kun ruohoa ei enää ole talven jälkeen, ei vielä. Soisia lepikoita, joissa kasvaa tuntemattomia puita, kenties villiintyneitä rhododendroneita tai laakerinlehtipuita, tai vuoripihlajia. Karu, kylmä, julmankaunis maa. Tänne Christine karkoitettiin Dublinin Liberties-slummista.

Halusin nähdä surullisenkuuluisan Letterfrackin poikien koulukodin -  tai nuorisovankilan, tai pakkotyölaitoksen - on vaikea edes löytää suomenkielistä vastinetta paikalle. Haimme sitä sateisena päivänä kartoista ja Googlesta, turhaan. Kuvahaku paljasti historiallisia valokuvia, vanhan suuren kolmikerroksisen laitoksen, joka näytti seisovan keskellä suota, vuoren kupeella.

Sitten näkyi sama rakennus punakeltaiseksi maalattuna, joku paikallinen oppilaitos. Hätkähtäen tajusin, että seisoimme sen parkkipaikalla, siinähän se oli, keskellä Letterfrackin kylää, nyt siinä oli moderni oppilaitos, kirjasto, kahvila, ties mitä. Hämäävästi etuovelle vievä tie oli hävitetty  ja talon edessä oli iso nurmikenttä. Paljon oli tehty, jotta laitoksen historia ja ilme olisi häivytetty.




Lähdin samoilemaan rakennuksen ympäristöön, löysin pienet harmaat portaat jotka veivät ylös jyrkkää rinnettä. Ne veivät Pyhän Joosefin kirkon pihaan. Sivuportilla huomasin pienen kyltin: St. Joseph's Cemetery. 

Toisin kuin Suomessa, hautausmaita ei yleensä ole katolisen kirkon vieressä, joten uteliaisuuteni heräsi. Olin dokumenttielokuvassa nähnyt Christinen vierailevan veljensä käymässä laitoksessa ja sen hautausmaalla, oliko tämä juuri se? Harhailin sateen pieksemällä rinteellä, sitten lähdin kävelemään yhä ylemmäs soratietä metsikköön, vaikka alkoi jo pelottaa, ketään ei näkynyt missään. 

Löysin hautausmaan. Täältä ei ollut paluuta. Toisaalta, täällä pojat vihdoin saivat rauhan ja levon. Missään, edes sotilaiden hautausmaalla en ole nähnyt näin tuskaisia kylttejä. Paula Meehanin runoja, entisen Letterfrackin oppilaan itse kirjoittama purkaus, muistokirjoitus uhreille.

Hautausmaa on piilossa metsikössä vuorenrinteellä, sateella se oli vetelää suota, pienet sydämenmuotoiset hautakivet kaikki samanlaisia. Viimeisin oli vuodelta 1956, varhaisimmat 1900-luvun alusta. Ison valkoisen ristin jalustaan oli lisätty tusinoittain nimiä, olivatko he kaikki haudattu tähän pieneen maatilkkuun?

Totuus siitä, mitä laitoksessa tapahtui, oli tullut julki, eikä edes kirkon mahti voinut estää uhrien omaisia pystyttämästä muistolaattoja. Mietin, kuinka monet itkut oli tällä vuorenrinteellä itketty, tai jossain kaukana, näiden poikalasten takia. Joidenkin kohtaloa ei ehkä surrut kukaan, ketään ei ollut suremassa. Kaikkien nimiä ei edes ole tallennettu.

Eniten minua hätkähdytti se, miten keskellä kylää laitos oli, se suljettiinkin vasta vuonna 1975. Oli vaikea uskoa, että kyläläiset olivat tienneet, mitä laitoksessa tapahtui. Toisaalta, niinhän ihmiset elivät natsien kuolemanleirien vierelläkin, kävivät töissä, viljelivät maata, perustivat perheitä. Paha tapahtui toisille.

Kun joku ihmisryhmä leimataan toiseudeksi, toisiksi, heitä ei tarvitse kohdella kuten kaltaisiaan. Lähimmäisyys loppuu toiseuteen.

Letterfrackin koulun sisäpiha tänä päivänä

Vain puolen tunnin ajomatkan päässä työlaitoksesta on kuuluisa Kylemoren nunnaluostari, jonne virtaa tuhansia turisteja bussilasteittain. Lahjakaupassa oli myytävänä bendiktiininunnien tekemiä pääsiäismunia Freetrade-merkillä varustettuna. Tiesivätkö nunnat, mitä Letterfrackissa taphtui? Totta kai. Christine Noble itse kävi koulua läheisessä Clifdenissä, jonne hänet passitettiin, kun sisarukset julmasti erotettiin toisistaan. Hänen pikkuveljensä pääsi kerran Letterfrackistä nunnien ovea kolkuttamaan. Kun hän kysyi sisartaan, nunna kertoi , että sisko oli kuollut jo vuosi sitten. Veli yritti itsemurhaa uutisen kuultuaan, mutta epäonnistui.


Koulu oli nunnien johtama, ja Christineä hakattiin ja rangaistiin mitä julmimmin. Hän hyppäsi toisen kerroksen ikkunasta karatessaan ja mursi nilkkansa. Pääsi onneksi sairaalaan sen takia, ja parannuttuaan karkasi sairaalasta. On kuvaavaa, että elämä katulapsena oli hänestä sittenkin parempaa kuin nunnien koulukodissa. Sisaruksiaan hän ei onnistunut jäljittämään vuosikausiin, koska luuli että he olivat kuolleet. Nunnien ja pappien vaitiolo ja tietojen panttaaminen on jatkunut viime vuosille asti.

Christinen elämästä kertova dokumentti on paikoin vaikeaa katsottavaa. Edes dokumentti ei voi käsitellä tuskaisen menneisyyden syvyyttä. Christine ei todellakaan ole mikään Äiti Teresa. Hän kiroilee ja raivoaa, itkee, laulaa, sanat loppuvat, hän panee tupakaksi siskojensa entisen orpokodin rappusilla, puuskahtaa Fuck their privacy, kuka talossa nyt asuneekaan. Hänen voimansa loppuivat siinä kohtaa. Hän ei kyennyt pitämään huolta pikkuisista, kuten kuolevalle äidilleen lupasi, hän epäonnistui. 

Siitä Christine ei koskaan toipunut, hän ei kyennyt pelastamaan niitä kolmea tärkeintä, omia pikkusiskojaan ja veljeä.  Sen takia hän kiertää maailmalla pelastamassa katulapsia ja orpoja, yhä uusia, Vietnamissa ja Mongoliassa.

Dokumentin kliimaksin piti olla sisarusten jälleennäkeminen, kaikki neljä vihdoin koossa 50 vuoden eron jälkeen. Kun se sitten tapahtui, veljen kodissa Teksasissa, se olikin musertavaa. Onnen kyyneleiden sijaan tuli vain sanattomuus, syvä suru menetetystä elämästä, kaiken peruuttamattomuudesta. Kuten Christine sanoi: kun lasi paiskataan tuusan nuuskaksi, ei siitä enää koskaan voi tulla ehyttä.

Hautausmaan grottoon jätetyt lelut ja enkelipatsaat ovat surullisia muistomerkkejä.

Mietin, jäikö tästä kaikesta mitään positiivista käteen. Sen verran julkisuutta katolisen kirkon alaisena toimineiden nunnien ja munkkien väkivalta on saanut, ettei se enää koskaan tule toistumaan. Systemaattinen alistus, kidutus, pedofilia ja nöyryytys on nyt loppu. Toiset ovat saaneet äänen, ihmisarvon, rahallisia korvauksia, oikeudenkäyntejä. Menetettyä lapsuutta he eivät koskaan saa takaisin. Monien elämä tuhoutui alkoholismiin, itsemurhiin, mielisairauteen.

Mikä vimma saa Christinen kaltaiset ihmiset jaksamaan? Hän näyttää uurastavan väsymättä katulasten elämän parantamiseksi, ensin Vietnamissa, nyt Mongoliassa. Trooppisesta helteestä nelikymppiseen pakkaseen. 

Ehkä ainoa keino voittaa maailman vääryydet ja väkivalta on tehdä itse jotain hyvää. Niin paljon kuin mahdollista.


Toisin kuin Äiti Teresaa, katolinen kirkko ei tule kanonisoimaan Christine Noblea pyhimykseksi, vaikka hän on minusta kyennyt todelliseen ihmeeseen: voittamaan pahan.  Hän on esimerkkinä universaalisesta äitiydestä. Parempaa valintaa äitienpäivän elokuvaksi en olisi voinut tehdä!



Jälkeenpäin, kun hain linkkejä Googlesta tätä blogia varten, hämmästyin: Letterfrackin laitoksen takana on Connemaran luonnonalue, johon on tusinoittain linkkejä. Puiston toimisto on laitoksen entinen sairashuone, josta ei ole pitkä matka hautausmaalle. Jotkut uhrit viettivät toipilaspäiviä Infirmery'ssä kun tulivat pahoin piestyksi.  Kaikki pojat tekivät pitkiä päiviä laitoksen maatöissä, kesät talvet. Laitoksen kokki, munkkiveli, tuomittiin hiljan 12 vuodeksi vankeuteen vuosikymmeniä kestäneestä pedofiliasta. 

Luonnonpuiston Visitor Centreen vie tie kylän ulkopuolelta, sen kahvila, joka on sijoitettu vanhaan maatilarakennukseen, kehuu myynnissä olevan mehukkaita porkkanakakkuja. Lasten leikkipaikka ja piknik-pöydät ovat kivenheiton päässä laitoksen hautausmaasta. Itse luontopolku kiertää Diamond Hillin vuorta ympäri. Entisessä munkkien asuntolassa on nyt omalaatuinen hostelli, Monastery Hostel. Luonnonpuiston kotisivulla mainitaan erittäin lyhyesti Letterfrackin koulukoti, ja hautausmaa, josta tiedetään kovin vähän. Josta ei ilmeisesti haluta turistien tietävän! Löysin tästä blogin.

Ottaen huomioon miten paljon julkisuutta paljastukset ovat Irlannin mediassa saaneet, ei ihme, että Letterfrackin kylä yrittää piilottaa surullisen historian ja luoda paikalle jotain positiivista vetonaulaa. Löysimme Visitor Centren vasta seuraavana päivänä, kun sää hieman parani, sokeritopan muotoinen Diamond Hill löytyi myös, kun pilvet väistyivät. Todella kaunis paikka.

Googlesta löysin myös Letterfrackin Runopolun, Poetry Trail, jota pitkin voi kävellä ja löytää paikan inspiroimia runoja. Linkistä löytää myös kartan, jonka avulla löytyvät blogissani mainitut kohteet.

Tämä runopari oli hautausmaan vieressä:

Christine Noblen hyväntekeväisyysjärjestö orpojen ja katulapsien elämän parantamiseksi on kasvanut yhden tavallisen naisen visiosta jättimäiseksi kansainväliseksi organisaatioksi, joka muunmuassa mahdollistaa vapaaehtoistyön fysioterapian opiskelijoille. Tyttäreni oli tällaisella vapaaehtoisleirillä orpokodissa Vietnamissa Ho Tshi Minh'issä - syy, miksi edes koskaan kiinnostuin Christien Noblesta eli Mama Tinasta, joksi häntä siellä päin kutsutaan.  On uskomatonta, että Vietnamissa syntyy edelleen vaikeavammaisia lapsia, jotka kärsivät 1970-luvun sodan kemiallisesta aseesta, Agent Orangesta. Nämä lapset eivät kuulemma ole edes orpoja, heille ei vain ole paikkaa muualla, edes omassa perheessään.

Christinen järjestön kotisivulle voi tutustua tästä.

Lyhyt traileri dokumentista tästä Irish Timesin artikkelista.

Kirppuja ja erotiikkaa

Kovin perehtynyt en ole varhaiseen englantilaiseen kirjallisuuteen, pakollisen Shakespearen lisäksi. John Donnen (1572-1631) runot ovat osa Irlannin ylioppilaskokeissa vaadittavaa kirjallisuuden tuntemista. 
John Donne on tuttu säkeistään Kukaan ihminen ei ole saari sekä Kenelle kellot soivat. 

Hiljattain törmäsin väittämään, että The Flea (Kirppu), vuonna 1633 julkaistu John Donnen runo on eroottinen. Pelkkä sana sai minut höristämään korviani. Eroottinen? Mieleen tulee synonyymit kiihottava ja kiehtova. 

Erotiikka kiinnostaa ja myy, aina. Jokaikinen ihmiskunnan keksintö kommunikoinnin alueella on valjastettu erotiikan palvelukseen. Luolamaalaukset, kreikkalaiset ruukut, intialaiset pyhät kirjoitukset, puuleikkaukset, painotuotteet, valokuvat, elokuvat, puhelin, tietokoneet, älypuhelimet, 3D-lasit. Se, miksi sekä tekijä että käyttäjä on useimmin mies- kuin naispuolinen, olisi mielenkiintoinen tutkimuksen aihe. Onko se edes totta, että miehet ovat naisia kiinnostuneempia erotiikasta? (Ja ei, en ala väittelemään kioskiviihteestä nimeltä 50 Shades of Gray.)

Joka tapauksessa, olin kovin hämmästynyt, kun runoa kuvattiin eroottisena. Lyhyesti kerrottuna (spoiler-varoitus...) runossa kuvataan miesparan vonkausyritystä, jossa hän vertaa sukupuoliaktia kirpun puremaan, ja epäonnistuu. Siis mikä tässä olikaan eroottista? Kirpun imemä veri? Edes vampyyreistä kiksinsä saavat tuskin kiihottuvat kirpun leukalihaksista. Tulkintojen mukaan metafyysinen runo symbolisoi runoilijan yritystä vietellä nainen, joka ei ole tippaakaan (!) kiinnostunut. Vuoden 1600 tienoilla aiheesta ei juuri voinut suoraan puhua. Runo julkaisiinkin vasta vuosia Donnen kuoleman jälkeen. Värssy ei välttämättä aukea ollenkaan nykylukijalle, ellei saa taustatietoja sekä aikakaudesta että kirjoittajasta. Ei minullekaan.

Gerrit van Honthorst "The Flea Hunt" (Kirpunmetsästys) 1621

Ajattelin omaavani suhteellisen (lue: suhteettoman) vilkkaan mielikuvituksen erotiikan alueella, mutta tätä runoa en olisi tulkinnut eroottiseksi ollenkaan. Olisin kenties pähkäillyt kuvatun suhteen monimutkaisuutta, en pelkkää simppeliä sänkyynkaatoyritystä. Ehkä pitää olla miespuolinen, jotta tämä tulee ensimmäiseksi mieleen? Olin niin ällistynyt tulkinnasta, että kahlasin läpi tusinoittain analyysejä. Monet niistä valaisivat kirppujen ja veren merkitystä aikakaudella, jolloin runo oli kirjoitettu: paiseruton ja kirppujen yhteyttä ei oltu vielä löydetty, kirput olivat makuuhuoneissa yhtä yleisiä kuin hyttyset suomalaisella suolla. Niiden metsästäminen ja tappaminen ei herättänyt ällötystä sen ajan ihmisissä. Myös hedelmöittymisen uskottiin tapahtuvan miehen ja naisen veren yhdistyessä, mitä nykylukija ei tule ajatelleeksikaan. 

Georges de La Tour: The Flea Catcher (Kirpunpyydystäjä) 1638

Tässä kohtaa tulee mieleen, voiko mitään runoa lukea ja tulkita irrallisena, omalla tavallaan, saako se edes elää omine nokkinensa? Luulen, että konteksti on sitä tärkeämpi, mitä kauemmas mennään ajassa tai mitä vieraampaan kulttuuriin sukelletaan.

Kaikista lukemistani Kirppu-analyyseistä puuttui totaalisesti naisen - edes sen aikakauden naisen - näkövinkkeli tilanteeseen. Miehelle viettely-yritys oli selvä: juuko vai eikö. Seksiä vai ei. Ja miksei.

1600-luvun naiselle seksiin suostuminen merkitsi tuhat kertaa enemmän: seuraamukset saattoivat muuttaa koko elämän, kenties tuhota sen. Silloin ei ollut ehkäisyvälineitä, suojaa (saati hoitoa) sukupuolitauteja vastaan, terveydenhoitoa, sukupuolivalistuksesta puhumattakaan. John Donne oli tunnettu naistenmies, joka saattoi kantaa sukupuolitautia. Jos hän teki rakastajansa raskaaksi ja hylkäsi tämän, jäi nainen aviottomine lapsineen ilman mitään statusta ja turvaa. Neitsyys oli naisen ainoa markkina-arvo. Naiset kuolivat raskauteen ja synnytysten komplikaatioihin ja saattoivat kärsiä kammottavasti ennen kuolemaansa. Seksi ei koskaan ollut pelkkä nautinnon akti naiselle. Ei ihme, että siitä tehtiin tabu: nuorta tyttöä piti suojella. Pelkkää pihtaamista tytön kieltäytyminen ei varmasti ollut, mitä runolija ei näytä käsittävän. Tämä kaikki edes mainitsematta rakastumisen, jätetyksi tai petetyksi tulemisen pelkoa nuoressa sydämessä. Tai neitsyyden menettämisen pelkoa ja fyysistä traumaa. Tai uskonnollisia tuntoja avioliiton pyhyydestä.

Donne vertaa aktia kirpun puremaan - toisaalta se ylevöittää heidän suhteensa avioliiton tasolle, koskapa veret ovat jo kirpun sisällä sekoittuneet, he ovat yhtä, toisaalta akti on yhtä mitätön kuin kirpun purema, miksipä siis viivytellä. Jos ei muulla onnistuta vonkaamaan niin epäloogisilla argumenteilla sitten. Eroottista tästä runosta ei saa millään, koomiseksi sen voi lukea rakkausrunojen laarissa.

Entä miten naiset ylipäänsä kokivat seksin ja seksuaalisuuden, oman kehonsa? Naisen ääntä ei runouden valtavirrassa kuulla kuin vasta viime vuosikymmenillä. Eikö sitä ollut, vai oliko se liian suuri tabu päästäkseen julkisuuteen asti? Kuinka monta runoa on kirjoitettu kuukautistuskista, masturboinnista, keskenmenoista, raskauden ihanuudesta, äitiydestä, naisen kehon kärsimyksistä ja nautinnoista mitä tulee seksiin ja sen seuraamuksiin?

Jan Steen: The Morning Toilet (1663)

Miksi miehen psyykkiset ja fyysiset koettelemukset ja kärsimykset esimerkiksi sodassa ovat eittämätön osa ihmiskunnan kirjallisuutta (vaikka harvoin naisen omakohtaista elämää) - mutta naisen hedelmällisyyden kirjo on vain naisten elämää, ei koko ihmiskunnan? Puoli ihmiskuntaa on vaiti.

Entä miten John Donnelle oikeasti elämässä kävi? Paitsi että hänestä tuli kuuluisa runoilija ja saarnaaja ja St Paulin katedraalin tuomiorovasti? Hän hurmasi 16-vuotiaan Annen, meni sala-avioliittoon, joutui siitä lyhyesti vankilaan, ja sieltä päästyään sai avioliittonsa hyväksytyksi. Donne saattoi vaimonsa raskaaksi ainakin 12 kertaa. Vain kuusi syntyneistä lapsista jäi eloon aikuisikään asti. Vaimo kuoli vain 33-vuotiaana synnyttäessään kuolleen lapsen. Se, mikä miehelle oli vain nautinnollinen akti, tuotti lopulta naiselle kuoleman, ties millaisten kärsimysten kautta. Mokoma erotiikan pihtaaja.

* * *

En yrityksistäni huolimatta löytänyt suomennosta John Donnen Kirppu-runosta, mutta tässä nykyenglannin versio niille, jotka kieltä ymmärtävät. Ratkaiskaa eroottisuus itse.

The Flea

BY JOHN DONNE

Mark but this flea, and mark in this,   

How little that which thou deniest me is;   

It sucked me first, and now sucks thee,

And in this flea our two bloods mingled be;   

Thou know’st that this cannot be said

A sin, nor shame, nor loss of maidenhead,

    Yet this enjoys before it woo,

    And pampered swells with one blood made of two,

    And this, alas, is more than we would do.

Oh stay, three lives in one flea spare,

Where we almost, nay more than married are.   

This flea is you and I, and this

Our marriage bed, and marriage temple is;   

Though parents grudge, and you, w'are met,   

And cloistered in these living walls of jet.

    Though use make you apt to kill me,

    Let not to that, self-murder added be,

    And sacrilege, three sins in killing three.

Cruel and sudden, hast thou since

Purpled thy nail, in blood of innocence?   

Wherein could this flea guilty be,

Except in that drop which it sucked from thee?   

Yet thou triumph’st, and say'st that thou   

Find’st not thy self, nor me the weaker now;

    ’Tis true; then learn how false, fears be:

    Just so much honor, when thou yield’st to me,

    Will waste, as this flea’s death took life from thee.

Syntyjä syviä

Kulttuurikorppikotkalla oli erikoiset joulunpyhät. Tuntui, että moni asia muuttui, peruuttamattomasti, maailmankaikkeus nytkähti hitusen.

Pitkän odotuksen jälkeen tulin jouluaattona isoäidiksi - maailman ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Muutamaa päivää myöhemmin kuulin järkyttävän suru-uutisen: lähinaapuri, ikäiseni rouva jonka olen tuntenut parikymmentä vuotta, teki itsemurhan. Englantilaisen sananparren mukaan luoja avaa yhden oven, kun toinen sulkeutuu. Minä jäin vaappumaan puoliväliin; suunnaton riemu pienestä elämästä karisi suru-uutisen myötä.

Miksi joku haluaa päättää päivänsä, kun kaikki on päällisin puolin hyvin? Talovelka maksettu, lapset aikuistuneet ja pariutuneet, yksi lapsenlapsikin, toinen tulossa? Kaikki järjestyksessä ja loppuun hoidettu. Joulunpyhätkin kunniallisesti ohi, lahjapaperit viikattu kierrätykseen, viimeiset kalkkunanjämät käytetty kastikkeeseen. Ei muuta tehtävää enää jäljellä kuin viimeinen henkäys. Naapurinrouva oli venyttänyt voimansa äärimmilleen, aina hoitanut mallikelpoisesti kodin, miehen, lapset ja lapsenlapset, vanhat sukulaiset, koskaan ajattelematta itseään tai omia tarpeitaan. Kun sitruunaa on tarpeeksi rutistettu, se on kuiva kuin korppu, hyödytön.  

Emme saa koskaan tietää, miten kauan rouva oli tekoaan harkinnut, miksi siihen päätyi. Sen verran tiedän depressiosta, että kun se ottaa kylmään kouraansa, ei halua muuta kuin sen tuskan loppumisen. Omaiset olivat yhtä ymmällään ja shokissa, kukaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kaikista naapureista hän olisi ollut viimeinen, jonka olisin arvannut päätyvän itsemurhaan. Avunhuuto se ei ollut. Rouva meni ja ajoi enonsa luo maalle ja hirtti itsensä takapihan puuhun, sillä välin kun vanha eno oli hoidettavana sairaalassa.

Tällaiset tapaukset pysäyttävät aina totaalisesti. Yritin muistaa, milloin olin viimeksi nähnyt rouvan. Keväällä ja kesällä, etupihan istutuksia ja pensasaitoja hoitaessamme päädyimme usein juttelemaan ja nauramaan. Talven tullen naapurit vain puikahtavat etuovelta autoon ja taas takaisin, sadetta ja tuulta pakoillen. Viimeisen kerran olin nähnyt rouvan istuvan autossaan, kun ajoin pihaani, heilutin ja hymyilin kuten aina, hän vain katsoi lävitseni kuin ei olisi huomannutkaan. Muistin miten vähän ihmettelin sitä, sitten olin vain kiirehtinyt kotiin arkihuolineni. Emme olleet niin läheisiä, että olisimme enää käyneet kylässä, siitä oli jo aikaa kun lapset juoksivat pihasta toiseen. Mieleeni tulee nyt, ettei hän koskaan ollut sellainen nainen, jota olisi voinut pyytää kaveriksi kävelylle tai elokuviin. Hänellä ei koskaan olisi ollut aikaa, koska PERHE. Oli turha edes kysyä.

Näin kuljemme toistemme ohi elämässä, kuin laivat sumussa. Oletamme, että puhe ja nauru naapurin puolelta jatkuu aina, että äidit ja isoäidit jaksavat loputtomiin. Elämä jatkuu.

Hautajaiset olivat valtavat, kirkko tupaten täynnä. Ihmettelin, oliko näin moni ihminen todella tuntenut hiljaisen rouvan, mutta sitten muistin, että Irlannissa kaikki kynnelle kykenevät menevät hautajaisiin, to show respect - osoittamaan tukea ja kunnioitusta vainajan omaisille. Kutsua ei tarvita.

Katoliseen hautaustoimitukseen kuuluu monta erikoisuutta, jota ei luterilaisessa tilaisuudessa näe. Hautajaiset, jotka pidetään heti parin päivän sisällä pääkirkossa, ovat samalla messu ehtoollisineen. Edellisenä iltana arkku tuodaan kirkkoon hautaustoimistosta, ellei ruumiinvalvojaisia, wake, pidetä vainajan kotona.  Seppeleitä ja kukkia ei kirkossa lasketa arkulle. Omaiset saattavat pitää puheita, kirkossa voi olla musiikkia tai laulua. Pappi pitää muistopuheen vainajalle. Tässä tilaisuudessa hän ylisti rouvaa ahkeraksi ja työteliääksi ihmiseksi. Pidin siitä, että hän sanoi: kenenkään meistä ei auta tuomita, jätetään se Jumalalle. Ennen vanhaan itsemurha oli suuri synti, eikä sen tehnyttä voinut edes haudata siunattuun kirkkomaahan. Nykyään tätä ylimääräistä tuskaa ei enää aiheuteta omaisille. 

Pappi kuitenkin joutui kuvailemaan henkilöä, jota hän ei sen kummemmin tuntenut, ja painotti naapurini vaatimatonta uraa lomamökkien siivoojana, vanhustenhoitajana ja poimijana herkkusieniviljelmillä. Minusta kummallisin tapa Irlannissa on viedä alttarille lahjoja, gifts. Tässä tapauksessa vietiin alttarille pieni kennollinen herkkusieniä. Rouva oli myös kirjoittanut riimillisiä runoja, ja yksi luettiinkin. Mietin, siinäkö oli hänen elämänsä summa. Hiljattain kuulin toisista hautajaisista, joissa alttarille vietiin kupillinen teetä. Pienet ovat irlantilaisäitien elämän kohokohdat.

Messuun sisältyy myös paljon rukouksia, joiden aikana joko noustaan seisomaan tai polvistutaan. Kunnioituksesta nousin kyllä ylös, mutta en polvistunut. 

Messun jälkeen arkku kannettiin kuuden kantajan olalla ulos odottavaan ruumisautoon, ja kirkkoväki aloitti hiljaisen ja hitaan kävelyn hautausmaalle. Suomessa siunauskappeli ja hautausmaa ovat samassa, Irlannissa saatetaan kävellä kulkueessa parinkin kilometrin matka pääkirkosta hautausmaalle. (Dublinissa ja isommissa kaupungeissa kulkue etenee autosaattueessa, ei kävellen.)
Kaikki liikenne pysähtyy, kadunvarren liikkeet sammuttavat valonsa ja vetävät uutimensa. Kadulla kulkijat pysähtyvät ja tekevät ristinmerkin, autot sammuttavat moottorin. Jos ohitetaan vainajan kotitalo tai entinen työpaikka matkalla, sen kohdalle pysähdytään pariksi minuutiksi. Jos vainaja on tuttu paikallisille kouluille, joiden ohi kuljetaan, vaikkapa vahtimestarin tai oppilaan äiti, lähetetään koulusta guard of honour eli yksi luokka reunustamaan katua, henkilökunnastakin menevät ne jotka pääsevät. 



Kun matka on niin pitkä hautausmaalle, saattoväki alkaa jo rupatella. Tämä on minusta sietämätöntä, ja yritän aina päästä mahdollisimman etupäähän kulkuetta, jotta saan rauhassa surra ja hiljentyä. Minusta on loukkaavaa omaisia kohtaan jutella kovaäänisesti niitä näitä ja jopa nauraa, kuten irlantilaiset usein tekevät. Heidän on vaikea pysyä hiljaa edes hautajaisissa. Monet eivät tunne kovin hyvin edesmennyttä, ja osallistuminen on muodollisuus. Joillekin se on tilaisuus tavata tuttuja, joita ei ole pitkään aikaan nähnyt. 

Nämä hautajaiset olivat todella synkät, jäätävä tuuli ja sade piiskasi saattoväkeä aukealla uudella hautausmaalla. Pappi siunasi jälleen kerran. Joku vainajan mielilaulu soitettiin cd-soittimella, lähiomaiset laskivat kukin yhden ruusun hautaan jäähyväisiksi. Pieni tyttärentytär sai tehtäväkseen avata valkoisen niinikorin kannen, ja sieltä lehahti lentoon kolme valkoista kyyhkystä. Tyttö oli niin pieni, ettei jaksanut enää seistä, vaan istui hautaa peittävälle korokkeelle. Muistaako hän mitään koko hautajaisista, kolme-nelivuotias? Entä isoäidistään?

Minkäänlaista muodollista muistotilaisuutta suomalaiseen tapaan ei messun lisäksi yleensä järjestetä, jälkeenpäin saatetaan mennä pubiin syömään kolmiovoileipiä ja keittoa, ehkä juomaan lasi viskiä. Tässä tapauksessa väki vain lähti hiljaa kotiinsa.

Koko episodi järkytti minua perinpohjin, itkin avoimesti, onneksi minulla oli tytär ja poika vierelläni. Tapaus pani minut myös miettimään syntyjä syviä. Miten voi käydä, jos antaa kaikensa. Kirjaimellisesti, niin ettei ole enää voimia itselle, ei kelleen lopulta.

Päätin, että tämä on oleva minun vuoteni. Olen uhrannut henkilökohtaisesti paljon perheeni eteen, ehkä nyt olisi minun haaveideni vuoro? Päätös viettää sapattivuosi kypsyi, kun katselin sateen piiskaamaa hautuumaata. Vaikka elämä jatkuu uusien lastenlapsien kautta, minun aikani on rajallinen, ei ole kuin tämä päivä.

Siperialaisella Tuvan-kansalla on jännittävä kielikuva tulevaisuudesta puhuttaessa. Menneisyys on edessä, tulevaisuus levittäytyy takanamme. Se on niin totta: me emme kulje tulevaisuuteen eteenpäin pälyillen, vaan takaperin, olkamme yli kurkistellen. Vaikka kuinka haluaisimme, emme näe tulevaisuuteen, vaan vain sen mikä on jo mennyttä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava askel tuo tullessaan.

 

Copyright: Markku Verkasalo

Henk.koht. joulusanoma

Minut haastettiin Naamakossa listaamaan 5 positiivista asiaa elämässäni viiden päivän ajan. Otin haasteen vastaan. Ensimmäinen päivä oli todella vaikea: tylsää töissä, ja joulukuinen Irlanti tarkoittaa harmaita päiviä ja vaakasuoraa sadetta. TV tuottaa kaaosta: pakonomaista yllytystä ilahduttaa omaisia: osta, osta, osta. Talossamme on tapana mykistää tv-mainokset, koska saan niistä allergista kutinaa muutenkin, ja epäilen niiden tuhoavan aivosoluja piemmällä aikavälillä. Rima katsojille mainoksissa on niin alhaalla, että sen yli hyppää vaikka nilkat yhteensidottuna. Mielenkiintoiset dokumentit ja syvälliset elokuvat tuhoutuvat täysin joulpukin loikatessa ruutuun kulkusten kilistessä, maireasti hymyilevän kotimarttyyrin kantaessa kuollutta jättikalkkunaa suvun notkuvaan joulupöytään.

Mutta positiivisuutta piti hakemani. Sitä löytyi, kun käänsi kivet ja kannot. Joka päivästä löytyi asioita, joista voi aidosti olla onnellinen ja kiitollinen. Minulle joulunalusaika on aina ristiriitainen: aikaisempien vuosien surulliset ja avioriitojen pilaamat joulut tulevat vyöryen päälle, muistot iskevät yksi kerrallaan. Joku joululaulu, pienten lasten äänet, joululahjojen paketointi...

Nyt totesin olevani onnellinen siitä, että olen oman elämäni herra ja on varaa mennä ja ostaa hyvää ruokaa ja melkein mitä vain haluan. Köyhyys on surkeaa joka perheessä, mutta kaikkein surkeinta se on joulun alla lapsiperheissä, kun lapset vielä uskovat joulupukkiin. Tänä jouluna otan osaa suomalaiseen hyväntekeväisyyteen Facebookissa, jossa lähetetään paketti tietyille perheille, jotka ovat pyytäneet avustusta. Voin uskoa, ettei suomalaisen ole helppo pyytää avustusta, mutta lastensa eteen tekee mitä vain. Varsinkin jouluna.

Jouluna koko maailman surkeus ja köyhyys kaatuu päälle. Suree kodittomia nukkumassa kovalla betonilla kylmässä. Suree alkoholistiperheiden seinille heiteltyjä lapsia. Suree niitä, jotka viettävät joulunsa sairaalassa kattoa tuijottaen.

Minä olen onnellinen, että selvisin avioliittohelvetistä, samoin lapseni, olemme kaikki terveitä, minulla on taas rakkautta ja hellyyttä ja kunnioitusta elämässäni. Sen puolesta kannatti taistella. Minulla on nyt hyvä mies ja kaunis koti, rahaa, toiveita ja unelmia. Kärsimyksen kautta kirkkauteen, sanoo protestanttinen ääni sisälläni. Olisin kyllä ihan mielelläni jättänyt kärsimyspolut kiertämättä, enkä soisi niitä kellekään muullekaan. Sen ajan yksinäisyys on tuoreesti muistissa.

P.S. Jos joulumieltä löytyy lukijoista, vielä ehtii lähettämään jotain ihmisille, joille pienikin merkitsee paljon. Linkit: Jouluapua sekä arkiapuri



Joululahjaksi kaikille tarjoan kuvakokoelman Irlannista, sillä kaikesta narinastani huolimatta Irlanti on todella kaunis maa. Kuvat ovat omiani tai sitten lähiomaisen ottamia. Meri, vuoret ja niityt ovat olleet täällä aina. 

Rauhallista Joulua!

Tyypillinen talo jostakin etelä-Irlannista.

Wicklow'in lammashakoja.

Hiekkadyyneille syntyy isojakin lampia talven aikana, jotka kuivuvat kokonaan kesäksi.

Itärannikolla eroosio ja myrskyt muovaavat maisemaa.

Pyhän Kevinin luola Glendalough'issa-

Suomalaisfiilistä Glendalough'issa

Pyhä paikka, jossa sielu virkistyy.

Rathoath, ikivanha kivilinnake, Co. Carlow

Rhododendronit kukoistavat Irlannissa ja ovat upeita keväällä.

The Raven- luonnonsuojelualueen pieni lampi 

Viime kesä oli todella poutainen. Siitä huolimatta merivesi on aina kylmää.

Laskuvesi jättää kivat raidat hiekkaan. Nousuvesi peittää taas nämäkin kivet.

Hellettä Clogga'n rannalla.

Naurulokkeja dyyneillä.

Kitschiä hautausmaalla.

Our Lady's Island, Co. Wexford

Wexfordin pienellä hiekkaniemellä.

Viime kesän ainoita sadepäiviä. 

Merimetsot näkee usein kuivattelemassa siipiään.

Pienen Inistioge-kylän upea silta. Joutsenia näkee enemmän kuin tarpeeksi.

Kivisillat ovat upeita kaarineen.

Irlannin kevät on huumaava.

Sugarloaf-niminen vuori Powerscourtin tiluksilta päin.

Lough Tay eli Tay-järvi Wicklowin vuorilla.

Wicklowin vuoria.

Auringonlasku elokuisella pellolla.

Kasveista innostuneille riittää katsomista.

Wicklow Head.

V. 2010 tuli Irlannissakin lunta!

Teille ei ollut mitään asiaa kesärenkailla.

Lumisade Irlannin merellä.