Vallankumous Irlannissa?

Toisinaan tuntuu, että Irlanti on kadottanut moraalisen kompassinsa kokonaan. Ainakin ne, jotka päättävät, miten tätä maata johdetaan ja mihin sen resursseja käytetään.

Että joku nousisi ja sanoisi pää pystyssä: tässä menee raja. Tämän pidemmälle emme suostu. Me pidämme huolen siitä, että sairaat hoidetaan ajallaan, vammaiset saavat tarvitsemansa tuen, omaishoitajat taloudellisen avun, vanhukset kaiken mahdollisen, lapset kunnolliset koulut ja päivähoidon, kaikki kansalaiset katon päänsä päälle. Että heikompaa ei jätetä. Että ihmisillä on väliä.

Tätä on jatkunut jo niin kauan. Eikä vain laman jälkeen.

Buumin aikana, nimeltäänThe Celtic Tiger, kun rahaa oli kuin roskaa, Irlannissa oli rottakouluja, tungosta sairaalan käytävillä, kodittomia kadulla kuolemassa, sosiaalityöntekijöitä burn-outin partaalla työmääränsä alla. Jotenkin rahaa ei vain koskaan riittänyt korjaamaan elämän perusasioita.

Kaikki kansalaiset tarvitsevat - ja heillä on tähän oikeus - katon päänsä päälle, koulutuksen, terveydenhuollon kehdosta hautaan. Nämä ovat perustarpeita, jotka hyvinvointivaltiossa pitäisi taata jokaiselle. Jos omaatuntoa ei kolkuta kodittomat kadulla nukkumassa, vanhukset tärisemässä paareilla tuntikausia, erityistukea vaille jäävät lapset 30 oppilaan kaaoksessa, voi tietysti vaatia verojen alennusta ja sitä, että jokainen nouskoon omalle orrelleen ihan omin voimin. 

Minä olen ollut kiitollinen kaikesta avusta, jonka olen yhteiskunnalta - veronmaksajalta - saanut vaikeina aikoina. Ilman sitä olisin ollut kerjäämässä tienposkessa lapsineni, yöpymässä kadulla, nälissäni roskiksia penkomassa. Askel normaalista elämästä katastrofiin on pieni, sillä turvaverkon silmät ovat juuri senkokoisia kuin millaisiksi päättäjät ne punovat.

Irlanti tuntuu päätyneen henkiseen korruptioon. Kirkko on menettänyt otettaan - sen apu oli muutenkin ehdollista ja rajallista. Katolinen kirkko Irlannissa on aina ollut kiinnostuneempi seksuaalisista moraalisäännöistä kuin taloudellisesta korruptiosta. Olemme kaikki katolisia, kirkko julisti - mutta jotkut katoliset olivat aina muita tasa-arvoisempia.

Katolisen dogman tilalle on tullut spirituaalinen tyhjiö, jota kaupalliset arvot ja kulutusjuhla yrittävät täyttää, turhaan. Ehkä pahinta on, että tuntuu, ettei kukaan päättäjistä välitä. Kaikesta voidaan leikata, vähentää, joustaa, venyä, katkeamispisteeseen ja ylikin. Kaikkien on kiristettävä vyötä. Ne, jotka ovat horjahtaneet normielämästä kriisiin, ovat niin järkyttyneitä ja nääntyneitä, ettei heistä ole mielenosoituksiin ja nälkälakkoihin. Kodittomilla, työttömillä, sairailla ja omaishoitajilla on muuta ratkottavaa.

Senpä takia viimeaikaiset mielenosoitukset vesimaksuja vastaan ovatkin niin yllättäviä! Suomalaiset ovat maksaneet talousvedestä jo kauan, henkilöluvun ja litramäärän mukaan. En ole kuullut kenenkään Suomessa repineen vesimittareita irti, tai uhkailleen niitä asentavia työmiehiä. Lieko kukaan Suomessa kieltäytynyt maksamasta vesilaskua sillä perusteella, että rahat eivät riitä? Vesilasku maksetaan siinä missä sähkö ja puhelinkin, kulutuksen mukaan. Tästä on kuitenkin tullut irlantilaisille korsi, joka mursi kamelin selän. Paljon suuremmat epäkohdat ja kiroukset on nielty hiljaa jupisten, pubissa tai keittiössä vaahdoten, tv-uutisille nyrkkiä heristäen.

Sinead O'Connor, laulaja joka on kuuluisa tinkimättömistä mielipiteistään (tunnustan, olen fani, siinä naisessa on jytyä!), sanoi viimelauantaisessa chat-showssa, että Irlanti on pettänyt vuoden 1916 vapaustaistelijat ja Irlannin itsenäisyyden puolesta kuolleet marttyyrit. Tämänkö takia he heittivät henkensä? Tästä yhteiskunnastako he unelmoivat päästyään Englannin suurtomaavallan ikeen alta? O'Connor yllytti kansalaisia väkivallattomaan vallankumoukseen, Gandhin tapaan (tuli kyllä mieleen, mitä Gandhi sanoisi, jos näkisi mitä hänen maastaan on tullut, kaikkien uhrauksien jälkeen).

Sopii lukea, mitä maanisät julistivat vuonna 1916.

Ehkä irlantilaiset eivät näe epätasa-arvon perustaa. Tai ne, joita se pahimmin kolhii, eivät kykene ymmärtämään syy-seuraus-yhteyttä. Poliittinen tietoisuus puuttuu, kaikki vetävät välistä ja huijaavat minkä ehtivät. Tämä on ristiriidassa irlantilaisen perusluonteen kanssa, sillä he ovat erittäin huomaavaisia, avuliaita ja empaattisia naamatusten.

Ehkä vesilaskut ovat vain selkeä, konkreettinen lovi jo kireään budjettiin joka kodissa. Sitä on helppo vastustaa. Koko vesimaksusysteemi Irlannissa on ollut fiasko alusta loppuun. Investointi vesijärjestelmään on täysin puuttunut: jopa 48% käyttövedestä menee hukkaan, kun aataminaikainen putkisto vuotaa kuin seula. Mittareilla löydettäisiin ainakin missä. Minua hävettää kertoa, että Irlannissa on kaupunkeja, joissa käsittelemätön viemärivesi valuu suoraan jokeen.

Mielenosoitusten johdosta laskuja on muutettu jo monta kertaa, nyt on luvattu yksi lasku  per vuosi, sama kaikille, kulutuksesta riippumatta. Arviot hilluvat ylös alas kuin pörssissä ikään. 

Voin kuvitella paniikkia Dail'issa, Irlannin eduskunnassa: Nyt ne repivät irti mittareita! Laskut alas! 

Kuuliaisille kansalaisille on luvattu sadan euron palkkio, jos rekisteröivät itsensä huhtikuuhun mennessä. Palkkio? Kun maassa ei ole kattavaa väestötietojärjestelmää, ei laskutusta voida hoitaa, elleivät taloudet itse ilmoita itseään.

Fiontan O'Toole, lempijournalistini, kyseli seuraavaa suurta ideaa Irlannin pelastamiseksi. Mikähän se mahtaisi olla? Vallankumous?

Monet ehdottavat kokonaan uuden puolueen perustamista, koska nykyisille ei riitä kannattajia, ja pelkillä sitoutumattomilla ei maata johdeta. Sunnuntailehdessä näkyi otsikoita kahden konservatiivipuolueen, Fine Gael'in ja Fianna Fail'in yhdistämisestä. Jopa jotakin, sittenhän kokonaan unohdettaisiin kansallissota, johon nämä puolueet perustavat erimielisyytensä. Siitä on kohta jo 100 vuotta, mutta se ole aika eikä mikään irlantilaisille. Tuoreessa muistissa.

Labour'in eli työväenpuolueen kannatus on romahtanut 8 %:iin. Sen kannattajat tuntevat tulleensa pahimmin petetyiksi. Puolueen naispuolisen johtajan ja Irlannin sisäministerin Joan Burtonin kimppuun hyökättiin hänen vieraillessaan köyhässä Jobstown'in kaupunginosassa Dublinissa. Vesipussi paiskattiin hänen naamalleen ja väkijoukko ympäröi parin tunnin ajan hänen autoaan, niin ettei hän päässyt poistumaan. Linkki uutiseen tästä.  

Sinn Fein-puolue on kerännyt vasemmiston ja köyhien kannatuksen, mutta sen hämärät yhteydet IRA-terroristijärjestöön takaavat, ettei siitä tule valtapuoluetta, eivätkä viimeaikaiset skandaalit avita sen suosiota.

Totuus on, ettei yksikään puolue tiedä, miten tästä eteenpäin. Kansa ei tiedä ketä äänestää, jos hallitus kaatuu. Mutta vesimaksuja vastustetaan, viimeiseen pisaraan asti.

Komiat hanat, harmi että voi käyttää vain kylmää ; )

P.S. Edelliseen blogiini liittyen: 

Paloturvallisuus olisi pitänyt olla viikon puheenaihe tällä viikolla, kun kuusi henkeä täpärästi pelastui tulipalossa kolmannesta kerroksesta, korttelin päässä tyttäreni asunnosta. Nuorin, parin kuukauden ikäinen vauva, heitettiin ikkunasta alas. Onneksi kopparina oli varmakätinen ohikulkija. Lapsen äiti taittoi jalkansa ja mursi hampaansa hypätessään ikkunasta. Uutislähetyksen ankkuri huokasi, että hengenmenolta sentään vältyttiin. Linkki uutiseen.

Tulipalo on verrattavissa luonnonoikkuun Irlannissa: eihän sille mitään voi. Suomessa alettaisiin heti hakea syyllistä viranomaisista. Missä oli varaulostie? Dublinin pormestari toivoi, että ihmiset avustaisivat perhettä, joka on menettänyt kaiken, onhan joulu tulossa.

Pelkään pahoin, että tarvitaan toinen Stardust-diskon kaltainen onnettomuus, ennen kuin täällä paloturvallisuutta edes vähän parannetaan. Stardust-palosta voi lukea tästä.

Pesä tyhjenee

This is...quide dice...

Raahasin pussukoita ja kasseja etuovesta sisään kokolattiamaton pehmustamaan eteiseen. Talon haju pakotti hengittämään suun kautta. Portaat olivat yllättävän kapeat ja jyrkät, tyttären studio apartment oli toisessa kerroksessa. 

Nämä studiot on tehty pilkkomalla yhden perheen kaksikerroksinen rivitaloasunto erillisiksi yksiöiksi. Talo oli varmaan rakennettu yli sata vuotta sitten. Minun nuoruudessani Lontoossa näitä olisi kutsuttu sanalla bedsitter, mutta nyt eletään nykyaikaa Dublinissa. Studio apartment Irlannissa tarkoittaa huonetta, jonka toiseen nurkkaan on tehty keittiötasot, toiseen vessa/suihkukomero. Suomalaiseen yksiöön sitä ei voi verrata. Tyttäreni asunto, arviolta noin 30 neliötä, jonka hän löysi kolmen kuukauden etsinnän ja jonotuksen jälkeen, maksaa 750 euroa kuussa. Sen päälle tulee sähkölasku, ja sähköllä lämpiää myös lämpöpatteri ja vesi. Onneksi hän jakaa kämpän kaverinsa kanssa. Laskin, että neljästä studiosta saa omistaja vuosituloja noin 36000 euroa. Sillä jo elää, varsinkin jos ei maksa veroja. Alkuperäinen hinta ei taida päätä huimata, noilla tuloilla sen maksaisi viidessä vuodessa.

Huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita, keittiökalusteet kolhittuja ja tahmaisia. Seinät ja katto oli maalattu hiljan, roiskeet olivat tuoreita keittiökaapeissa. Kokolattiamatto oli sen verran orgaaninen, että siihen olisi voinut kylvää keskisuuren herkkusieniviljelmän. Haju oli kuitenkin ellottavinta. 

Lähdin jäljittämään sitä kuin ajokoira, kuono kuvaannollisesti maassa. Toivottavasti ei vessa! Suihkukaappi oli suttuinen, muttei sentään haissut. Vessa toimi. Jääkaappi? Ei sekään. Mikrossa ui sentin kerros rasvaa pyörivän lautasen alla, minkä kuivasin paperipyyhkeellä. Liesituuletin oli melkoisen liimainen, mutta sekään ei selittänyt hajua. Suomalainen ei luovuta, mutisin. Mikäs se tämä oli?

Irlantilaiset rakastavat öljyssä uppopaistettuja ranskalaisia, kalaa ja makkaroita. Siihen on keksitty sähköllä ja termostaatilla toimiva keitin - liian monta keittiötä ja ihmistä syttyi tuleen avoimien öljykattiloitten lehahtaessa liekkeihin. Tämä vempain jökötti lieden vieressä, johto luikerteli vaarallisesti lieden taakse ja katosi liesituulettimen taa. Sisua. Avasin kattilan, ja hajun syy löytyi. Bingo! Pari litraa eltaantunutta paistinöljyä, moneen kertaan käytettyä. Kiipesin työtasolle etsimään pistorasiaa katonrajasta. Liesituulettimen sijaan rasiaan oli kytketty tämä uppopaistin (suomennos allekirjoittaneen, copyright myös jos se on uniikkiteos). En saanut töpseliä mahtumaan alas tuulettimen ja seinän välisestä raosta. Miten se oli sinne edes saatu? Johdossa oli paksulti muoviteippiä. Se oli vain leikattu kahtia ja paikattu sitten takaisin teipillä. Töpselin purkamiseen tarvittiin ruuvimeisseli. Screwdriver, anyone? Kysyin toiveikkaana. Ihmeekseni lähiomainen löysi autostaan partiolaisajoistaan tutun taikasauvan.

Swiss Knife on vempain, josta löytyy myös ruuvimeisseli, jolla töpseli purettiin auki. Johto luiskahti vihdoin alas. Entä mihin öljy? Sen tietää, mitä saa, jos kaataa pari litraa paistoöljyä joko viemäriin tai tiskialtaasta alas (elämä opettaa). 
Lähdin ostamaan kulmakaupasta isoja vesipulloja. Seuraava ongelma? Miten saada kaadettua öljy neliskulmaisesta kattilasta kapeasuiseen pulloon, ilman suppiloa. Pullosta olisi voinut leikata suppilon, innostui lähiomainen partiolaiseksi muuttuneena, Swiss Knife'a heilutellen. Ei tarvi, sanoin ja kaadoin öljyn nokalliseen salaattikulhoon ja siitä pulloon. Käsiä ei myöskään tarvi rasvata viikkoon.  Kolme litraa öljyä tuli, ja tiskiainetta meni puoli pulloa että päästiin kaikesta tahmasta eroon. Mitä öljy tekeekään ihmisen sisuksille?

Tyttärelle ohjeet kääriä rasvapullot sanomalehtipaperiin ja piilottaa roskikseen. Käytetty paistinöljy on oikeasti ongelmajätettä, ja sille on oma laarinsa kierrätyskeskuksissa. Luulin aina että isoissa kanistereissa oli jotain koneöljyä.

Testasin vesihanat: toinen toimi. Sitten sähköliesi (elämä opettaa). Poikani 5000 euroa/vuosi yliopiston kampusasunnossa koko lieden etuosa hajosi käsiin, kun testasin nappuloita. Nyt onneksi putosi vain yksi nappula, se joka säätää uunin. Yritin selittää tyttärelle, miksi uuni ei voi mitenkään toimia. Liedessä ei ollut mitään vipua, mitä nappula olisi voinut kääntää. (Tälle on varmaan teknisempi sanastokin). Vannotin, että hän mainitsee tämän heti vuokraisännälle, muuten rikotusta liedestä tulee korvausvaatimus. (Sanonko mikä opettaa).

Ärsyttävä kovaääninen piippaus, josta tytär oli valittanut, paljastui palovaroittimeksi, josta puuttui patteri. Lähiomainen kipaisi vuorostaan kulmakauppaan ostamaan patteria, ja asensi sen paikoilleen. Nyt ymmärsin edellisen asukkaan logiikan: jotta uppopaistin saatiin pistorasiaan, oli tuuletin kytketty pois, ja palovaroitin meni turhan usein päälle. Ratkaisu? Patteri pois koko varoittimesta. Miten he jaksoivat kuunnella piippausta, on edelleen mysteerio. Toisaalta, jos tulipalo syttyisi, ja alakerran portaitten kautta ei pääsisi ulos, pako onnistuisi vain ikkunasta hyppäämällä, koska varauloskäytävää ei ollut. Ohjeet tyttärelle miten evakuoida itsensä ikkunasta.

Alkuvuosina, kun kauhistelin Irlannin olemattomia paloturvallisuusssäännöksiä, suunnittelin koottavia teräksisiä nuoratikkaita, joita voisi myydä joka talon yläkertaan. Sitten luovuin, ei niitä kukaan ostaisi. Höh, olihan palovaroitin jo keksitty! Suomalaisia palotikkaita ei Irlannissa näe missään. Niitähän käyttäisivät vain murtovarkaat!

Naapurustoa. Tässäkin talossa on asukkaita. Miltähän vuosisadalta?

Tytär oli muistanut tuoda lemmikkieläimensä: Hamleys'in lelukaupasta ostettu pinkki possu, joka röhkii, kävelee ja heiluttaa saparoaan. Tytär osti sen dementoituneelle äidilleni, joka ihastui siihen ikihyväksi. Kun mummosta aika jätti, possu palasi lahjoittajalleen.

Tyttären kämppäkaveri oli töissä, mutta oli ehtinyt tuoda asuntoon tärkeimmät: neljä kaktusta (Äiti! Niitä ei tarvi KOSKAAN kastella!), lakanat, terveyssiteitä ja kuusi tölkkiä olutta jääkaappiin. Ja erittäin siron yhden hengen teekannun, josta tytär tarjoili yrttiteetä hikisille vanhuksille. Lähiomainen mutisi jotain oluesta ja minä lähdin hinkkaamaan käsiäni saippualla vielä kerran. Kotimatkalla autossa leijui erehtymättömästi paistinrasvan lemu.

Pesä taitaa olla nyt tyhjä. Eläköön tyhjä pesä!

Salarakkaani

Kirjat, kirjat. Koukutuin jo nelivuotiaasta, kun mummo opetti lukemaan. Kirjoista tuli pako pois ahdistavista elämäntilanteista, ovi uusiin maailmoihin, lupa unelmoida ja liitää. En olisi varmaan selvinnyt täysjärkisenä aikuisuuteen ilman kirjojen maailmaa. Olin kalpea, aneeminen lapsi joka saattoi lukea tuntikausia. Havahduin, kun joku tuli huoneeseen ja sytytti valon, eikä uskonut että olin istunut siellä lukemassa. Ilta oli hämärtynyt ja olin pinnistellyt nähdäkseni kirjaimia. Siitä syystä varmaan tulin likinäköiseksikin.

Hyvä kirja on aina elämys, iankaikkinen ystävä. Näitä ystäviä olen raahannut maasta toiseen, asunnosta toiseen, vuosikymmeniä. Suomenkielisiä aarteita, nykyään yhä enemmän englanninkielisiä. Pelkästään kirjahyllyjen katselu ja kirjojen sively tuottaa minulle mielihyvää, jota yksikään lasiruutu ei korvaa. Otan kirjan kämmenelle: se avautuu paljon luetusta kohdasta. Olen kotona.

Chester Beatty Library Dublinissa on yksi lempimuseoistani. Se sisältää niin korvaamattomia kulttuurihistoriallisia aarteita, että valokuvaaminen ei ole sallittua kuin aulassa. Museon kotisivulla on kuitenkin parin minuutin video, jossa pääsee kurkistamaan hämyisen museon saloihin: linkki tässä.

The Silk Road Cafe tarjoaa etnisiä ruokia, ja on keliaakikon paratiisi: lähestulkoon kaikki on gluteenitonta!

Kirjojen synnystä siellä on kokonainen osasto. Miten kirjoja taiteiltiin, musteella nahalle, pergamentille, paperille, miten sivut onnistuttiin sitomaan yhteen ja suojaamaan puu- ja nahkakansilla. Sana oli valtaa, ja kirjoitetun sanan lukeminen oli etuoikeutettujen magiaa. Kirjoitettu sana oli viesti. Toisin kuin huudot ja kuiskaukset, siitä on edelleen jälki, tänäkin päivänä. 

Joku minua viisaampi sanoi, että käsin kirjoittaminen on viestintää yhdeltä toiselle. Kun painokone keksittiin, viesti levisi yhdeltä monelle. Internet on viestintää lukemattomilta lukemattomille, ennenäkemätön ilmiö. Sen jäljen pysyvyys on kuitenkin kyseenalaista.

Jos rakastaa vanhoja kirjastoja, Trinity College Library Dublinissa on ehdoton nähtävyys. Jäisin mielelläni sinne lukkojen taa viikoksi. Kuuluisten Kells'in kirjojen valmistumisesta on oma osastonsa. Monet munkit kuolivat myrkkyihin, joita kuvitukseen tarvittavien värien valmistamiseen käytettiin. Yhteen kirjaan tarvittiin 180 vasikan nahkaa.

Paperikirjoja ei Irlannissa enää arvosteta. Myyntiluvut ovat olleet laskussa jo pitkään, kirjakaupat sinnittelevät, yleisiä kirjastoja näkyvät käyttävän vain vanhemmat ikäluokat - tai lapset, niitten vanhempien ikäluokkien seurassa. Digitaalinen näyttö on korvannut kirjan.

Olin itkeä järkytyksestä, kun törmäsin kierrätyskeskuksessa laariin, johon heitetään paperinkeräykseen menevät vanhat puhelinluettelot ja paksut myyntikuvastot. Sinne oli viskottu kymmeniä aivan hyviä romaaneja ja tietokirjoja. Miksi? Keskuksen toisessa päässä on vanhoja kirjahyllyjä, johon voi jättää kirjoja ja myös poimia niitä mukaansa ilmaiseksi. Joku oli hylännyt kirjansa ensimmäiseen laariin, joka osui kohdalle. Aloin raahata kirjoja korissa hyllyyn, kunnes lähiomainen lempeästi tarttui minua kyynerpäästä ja ohjasi ulos. 

Käytettyjä kirjoja, yleensä irlantilaisten suosimassa pokkarimuodossa, myydään jopa 50 centillä joka hyväntekeväisyyskaupassa, Charity shops. Kyseessä ovat lähestulkoon uudet, hyväkuntoiset romaanit ja tietokirjat. Näköjään niitä ei enää huolita ilmaiseksikaan.

Zozimus Bookshop

Vastapainoksi tälle traumalle suuntasin työkaverin suosittelemaan kahvilaan Gorey'ssa, Wexfordin maakunnassa: The Book Cafe. Työkaveri oli mainostanut sitä lepopaikkana, jonne hän vie kaksi riiviölastaan - he saavat valita yhden lastenkirjan kaupasta ja hän saa huilata kahvin ääressä. Jokainen äiti ja isä tietää, mitä varttitunti omaa rauhaa merkitsee. Sitä hän ei kertonut, millainen aarreaitta kahvilan perällä oli.

Joimme lähiomaisen kanssa hyvät kakkukahvit (gluteeniton vaihtoehto oli marenki-kermavaahto-kääretorttu marjoilla, lurps!). Sitten astuimme peremmälle, ja hihkaisin ilosta. Niin paljon kirjoja! Kauniisti aiheittain ryhmiteltynä, kohdelampuin valaistuna. Nykäisin lähiomaista hihasta: romaanit olivat aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan. Runouttakin oli pieni osasto. Nämä olivat siis käytettyjä kirjoja!  Monesta löytyi hellyttäviä omistuskirjoituksia. Sinne tänne oli aseteltu mukavia vanhoja nojatuoleja ja sohvia, joissa saattoi lepuuttaa jalkojaan, kun unohtui lukemaan. 

Lähiomainen löysi harvinaisen valokuvakirjan, minä jo kauan painosta loppuneen feministiklassikon. Kulutusjuhlasta humaltuneena bongasin mukaan myös 10 eurolla upean burmalaisen puunaamion, joka hymyili seinällä. 

Vaihdoimme muutaman sanan kirjakauppiaan kanssa: miten harvinaista tavata joku, jonka kanssa voi keskustella kirjallisuudesta ja taiteesta. Täällä Taka-Hikiän pikkukaupungeissa sellaisia ihmisiä on todella harvassa. Kirjakauppiaan kotisivuilta (tässä) luin lisää hänen taustastaan, ja ymmärsin.

Olen alistunut siihen tosiasiaan, että kuulun vähemmistöön lähes joka asiassa. Irlannin ainoa klassisen musiikin kanava Lyric FM, jota kuuntelen, kehuu keräävänsä 3% kuulijakunnasta. Samaan mikrosektoriin ympyräkaaviossa näytän kuuluvan kaikessa muussakin.  Joissakin asioissa olen varmasti ainoa lajiani. Ainakin mitä tulee vanhoihin hylättyihin kirjoihin, joita kukaan muu ei pelasta jätelaarista. Salarakkaistani en luovu paljastumisen uhallakaan.

P.S. STOP PRESS: Dun Laoghaire'ssa, Dublinista etelään, avataan piakkoin upouusi, valtava kirjasto! Mahtavin merinäköaloin. Ehkä kirja ei olekaan kuollut, ihan vielä. Paikalliset kuulemma ärsyyntyivät modernista arkkitehtuurista, minusta paikka näyttää hyvältä. Visiitti edessä joulukuussa! Lue tästä.

Naisen aivot

Miehen ja naisen aivot toimivat eri tavalla, väitettiin BBC:n tiedeohjelmassa Horizon (Linkki). Miehen aivot synkkaavat ees taas, naisen poikkiteloin, noin kansantajuisesti ilmaistuna. Miehen aivoliikenne tukee kolmiuloitteista havainnointia, naisen monien asioiden tekemistä yhtaikaa sekä empatiaa. Siitä ei ohjelmassa päästy yksimielisyyteen, onko tämä biologista perua vai sosiaalistumisen seurausta.

Toivoisin, etten välittäisi ihmisistä niin. Kannan huolta perheenjäsenistäni ja sukulaisistani, jopa mieheni sukulaisista, unettomuuteen saakka. Töissä törmään vammaisuuteen ja nuorten perheongelmiin ja suren niitäkin. Jos nykyisyys helpottaa hetkeksi, löytyy menneisyydestä loputtomasti pohdittavaa ja suremista. 

Tällä hetkellä tunnen, etten elä omaa elämääni ollenkaan. Ajattelin keväällä, että kunhan mieheni pääsee kotiin sairaalasta ja paranee, kestän mitä tahansa. Se riittäisi. Elämällä on kuitenkin aina muita jekkuja nurkan takana.

Jälkikasvuni on selvinnyt aikuisuuden haasteista kukin tavallaan: yksi valitsi varman työllisyysalan, oman talon oston ja avioliiton. Toinen harhaili kymmenen vuotta eri kursseilla ja aloilla, pitkäaikaistyöttömänä ja opiskelijana, kunnes näyttää löytäneen intohimonsa: kiipeilyn. Kymmenisen vuotta sitten tätä ei olisi vakavasti voinut edes ehdottaa uraksi ja elinkeinoksi. (Tiedoksi epäilijöille - seinäkiipeily on kasvava bisnes, jolle on kysyntää!)

Kolmas jälkikasvustani ratkaisi valmistuttuaan alansa kroonisen työttömyyden - muuttamalla Uuteen Seelantiin, kuten tuhannet muutkin nuoret irlantilaiset.

Nuorin opiskelee yliopistossa tiedettä vakavasti ja määrätietoisesti, häntä ei koskaan ole tarvinnut lykkiä eteenpäin. Tähtäimessä on vähintään maisterintutkinto, jos rahoitus vain löytyy. Irlannissa maisteriksi opiskeluun ei saa opintotukea, ja lukukausimaksut ovat tällä alalla 8000-9000 euroa per vuosi.

Yksi kuitenkin aiheuttaa sijaiskärsimystä jatkuvalla syötöllä. Ei ensin osaa valita opintoalaa, harhailee, ottaa ja jättää, palaa kotiin, lähtee taas. Nyt vastavalmistuneena humkandina ei olekaan valmistunut yhtään miksikään. Töitä ei Irlannissa ole kuin tietyillä käytännön aloilla ja koska työnantajilla on valinnanvaraa, halutaan vähintään 2 vuotta kokemusta omaavia, alalla kuin alalla. Tätä puutetta paikkaamaan on nyhrätty lukemattomia valtion työllistämisohjelmia. 

Irlannissa on tapana nimetä pahamaineiset ja hyödyttömäksi havaitut valtion puljut uudelleen, kirkkaanvärisen ja modernimman logon kanssa. Korruptioskandaaleista kärähtänyt FAS on nykyään uudestisyntynyt INTREO. Pitkäaikaistyöttömille on puolipäivätöitä ja kuntoutustyöpaikkoja, on CE (Community Employment Scheme) ja sen pikkuveli TUS. RSS (Rural Social Scheme) tarjotaan kalastajille ja maajusseille. Sitten on vielä Gateway, Work Placement Programme, Revenue Job Assist, JobsPlus, ja lopuille lottokuponkeja postista, jotteivät näkyisi työttömyystilastoissa. Ammattiliitot ovat taisteluasemissa, koska budjettileikkausten takia kouluista lomautetaan työvoimaa: sihteereitä, koulunkäyntiavustajia ja vahtimestareita - ja tilalle otetaan työttömiä valtion tuella.

Nuorille työkokemusta kaipaaville on keksitty JobBridge. Siitä on kuitenkin kehkeytynyt aasinsilta, jolla kyyniset yksityiset työnantajat saavat ilmaista työvoimaa liki vuodeksi ja heti kohta hankkivat perään uuden. Ilmoituksissa luvataan hyödyllistä työkokemusta, mutta saman tien oletetaan alan syvällistä tuntemusta ja taitoja ja tutkintoja, joilla jo normaalisti elättäisi itsensä. Siis jos saisi kunnon töitä.

Tietoni ovat aiheesta mittavat, koska olen kuluttanut tuntikausia selaten työpaikkailmoituksia. Jos vapaa-aikaa jää, etsin asuntoja. Suomalaisesta äidistä aikuisten lasten ei kuulu asua kotonaan. Irlantilaisäidistä se olisi ihan luonnollista. Tyttäreni kanssa selaamme samoja ilmoituksia, hän läppärillään, minä IPadillä. 

Pääkaupunkiseudun asuntopula on sitä tasoa, että 300 eurolla kuukaudessa saa jo jakaa kaksoissängyn tuntemattoman kanssa - kerrossänky alkaa olla kalliimpi. Tänä vuonna poikani löysi kuin ihmeen kaupalla kellarikerroksen kostean kamarihuoneen, josta maksaa 500 euroa kuussa ja jakaa tupakeittiön kolmen muun opiskelijan kanssa. Lämmityslaskuihin ei vanhassa talossa kannata investoida, untuvamakuupussissa pärjää pikkiriikkisessä huoneessa.


En tiedä, mikä vaikutus pitkäaikaistyöttömyydellä on nuoreen. Itse olin aina töissä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessa Suomessa kaikki aikuiset kävivät töissä, en tuntenut yhtäkään työtöntä, mitä nyt joitain vanhoja kaljaveikkoja näki baareissa. Mikä lie muuttunut yhteiskunnassa, kun töitä ei enää löydy? Tässä on jokin solmu, joka ei maalaisjärjellä aukea. Työtä kun Irlannissa olisi esimerkiksi fysioterapeuteille. Jonot hoitoon ovat pitkiä, työikäinen kansa sinnittelee kremppojensa kanssa, vanhukset rappeutuvat. Terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Virat on kuitenkin jäädytetty julkisten leikkausten takia. Kalliisti koulutetut fysiot matkustavat hoitamaan uusseelantilaisia ja kanadalaisia vanhuksia.

Nuoria valmistuu myös kasapäin tutkintoihin, jotka eivät valmenna yhtään mihinkään. Jos yhteiskunnalla ei ole varaa kuntouttaa tekolonkkapotilaita, ei sillä ole varaa kulttuuriin, kirjallisuuteen tai filosofiaankaan. Kannattaisiko pikemminkin jäädyttää nämä opintopolut ja opettaa kaikkia keksimään tietokonepelejä ja kiipeilemään pitkin seiniä? Sille olisi juuri nyt kysyntää.

Äidit ja isät Irlannissa valvovat, murehtivat ja purkavat kiukkuaan politikkoihin: tehkää jotain! Vanhempien elämä on hyllyllä odottamassa, kunnes jälkikasvu löytää paikkansa. Ne onnettomat, jotka putoavat opinnoista ja työelämästä ja menettävät asuntonsa ja välit perheeseen, istuvat makuupussissa Dublinin katukäytävillä ja odottavat kolikoita pahvikuppiin.

Minun tyttärelläni on sentään turvaverkko, joka koostuu hätääntyneestä äidistä, joka tekee kaikkensa, jottei näin kävisi omalle lapselle. 

Naisen aivot näköjään vinksahtavat jo silloin, kun ensi kertaa näkee ultraäänikuvassa uuden elämän. Huolehtiminen toisesta ei enää ole valinta.

Ulkosuomalaisen mietteitä

Kun katselee maailman uutisia, tuntuu, että miljoonat ihmiselämät vellovat paikasta toiseen. Itkien ja vastahakoisesti, kuten sotaa tai luonnonkatastrofeja pakenevat. Sivistyneesti ja suunnitellusti, kuten opiskelijavaihdossa tai työviisumi taskussa, uutta elämää hakien. Väliaikaisesti tai lopullisesti, koskaan ei tiedä. 

Miten maan tai kokonaisen maanosan vaihdos vaikuttaa mieleen, ajatteluun, kieleen, muistiin? 

Itse aikoinani lähdin välivuodeksi pontevasti punainen rinkka selässä Turun satamasta ensin Ruotsiin, sitten junalla pari päivää, kunnes putkahdin Lontoon asemalle vaivaiset viisi puntaa taskussani.

 Minulla ei ollut kovin selvää suunnitelmaa, mitä tekisin, jos kukaan ei olisikaan minua vastassa. Pelastusarmeija toimii joka maassa, ajattelin. Miten naiivi ja luottavainen voi 19-vuotiaana olla! Onneksi isäntäperheeni oli vastassa, tunnisti minut, eikä osoittautunut psykopaatiksi. 

Kaiken erilaisuus hämmentää perusteellisesti uudessa maassa. Mikään ei toimi kuten kotona, kaikki tökkii, yksinäisyys riivaa. Jossain välissä tilanteen kaameus valkenee: kukaan ei tunne minua täällä. Mietin usein tätä, kun katselen maahanmuuttajia lumisessa Suomessa tai sateisessa Irlannissa. Mitä he ikävöivät?

Syyt, miksi kotimaansa jättää, painavat viihtymisen vaa'assa paljon. Omalla kohdallani en paennut kuin omaa itseäni ja henkilökohtaisia kriisejäni - olisihan minulle löytynyt opiskelupaikka, -laina ja -asunto kuten kaikille muillekin. Lähdössäni oli jotain muuta. En halunnut helppoa. Tiesin, miten elämäni muotoutuisi joko Tampereen tai Helsingin opiskelijamaailmassa, kaikki ystävänihän elivät sitä elämää. Kolisevilla sinisillä busseilla betoniseen soluasuntoon, aamulla luennoille. Viikonloppuisin kapakkailta jos rahaa oli, kotikaupungissa vierailu jos ei. Ympyrät tuntuivat tosi pieniltä 1970-luvulla.

Halusin enemmän, olin utelias ja seikkailunhaluinen. Yritän muistaa tämän, kun mietin, miksi ihmeessä jätin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja sen mahdollisuudet - ja valitsin tuntemattoman. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uussuomalaisen sanan uraputki, minua nauratti. Elämäni muistuttaa enemmän monihaaraista koiranputkea.

Internet on tuonut ennenäkemättömiä ulottuvuuksia: voi verkostoitua täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, luoda virtuaalisia, reaaliaikaisia kontakteja ihmisiin, joista ei tiedä kuin nimen ja joskus kuvan, joskus vain nimimerkin. Tämä blogi näkyy tavoittavan lukijoita Venäjältä Alaskalle, jos blogitilastoon on luottamista. Ulkosuomalaisilla on useita Facebook-ryhmiä, joissa voi suomeksi vertailla kokemuksia, itkeä ja nauraa, kysyä neuvoa ja pähkäillä uussuomen sanastoa.

Mietin usein, miten paljon helpompaa elämä ulkomailla olisi ollut Internetin aikakaudella. Yhteydenpito sukulaisiin ja ystäviin on nyt mutkatonta ja ilmaista. Jäljelle jää vain yksi kompastuskivi: tahto. Monet ulkosuomalaiset valittavat, että sukulaiset ja ystävät unohtavat heidät vuosien kuluessa. Ei pääse sukujuhliin, sisarusten lapset jäävät vieraiksi, vanhemmat kuolevat, ei ole enää yöpymispaikkoja. Yhteys kotimaahan löystyy kuin kuminauha, jota on venytetty liian monta kertaa.

Irlantilaiset ovat muuttaneet ulkomaille jo useiden sukupolvien ajan. Nyt siihen on taas pakottava tarve, kun töitä ei kotimaassa löydy. Illan tv-uutisissa nuori irlantilaisäiti purskahti kesken kaiken itkuun, kerrottuaan iloisesti Kanadan mahtavista mahdollisuuksista ja elintasosta, ja miten helppoa on pitää yhteyttä Skypessä ja Facebookissa...mutta eihän se ole sama! Mummo ei voi puristaa lapsenlasta syliin ja viedä kävelylle, tytär ei halata sairasta isää, poika istua iltaa kavereitten kanssa pubissa. Mikään ei korvaa reaaliaikaista kosketusta, hengitystä iholla, sitä kipinää joka syntyy kun istutaan samassa huoneessa, kasvotusten, tai puuhaillaan yhdessä keittiössä. 

Se on mennyttä, kuten lapsuus ja siihen liittyvät tuoksut, äänet ja maut. Ilmankos ulkosuomalaiset haikailevat ja huokailevat ruisleivän, korvapuustien ja karjalanpiirakoiden perään.

Ulkosuomalaiset istuttavat koivuja, rakentavat saunoja, raahaavat muumimukeja ja Marimekkoa Suomesta, kuuntelevat sentimentaalista popmusiikkia menneiltä vuosikymmeniltä. Ihastelevat jokaista auringonlaskua ja järvimaisemaa Facebookissa, kun kantasuomalaiset haukottelisivat.

Joillekuille lähtö Suomesta on käynyt helposti, uusi kotimaa on osoittautunut kodiksi ja oma elämä juurtunut sinne. Suomessa tuntee olevansa turisti, jolle kaikki on vähän outoa. On helpotus päästä takaisin arkeen ja kotiin, jonka on rakentanut uuteen maahan. Oma perhe, puoliso ja lapset tuntuvat enemmän juurilta kuin Suomen sukulaiset ja ystävät, jotka elävät aivan eri elämää ja puhuvat ihmisistä ja ilmiöistä joita ei tunne.

Kaikki muuttuu Suomessakin: kieli, tavat ja maisemat. Itse en päässyt käymään Suomessa kymmeneen vuoteen, kun lapset olivat pieniä. Ensimmäinen visiitti oli shokki.

En tiennyt, mikä on bank machine suomeksi, ei ainakaan pankkikone, kun piti kysyä ohikulkijoilta, mistä sellainen löytyisi. Kotikaupungissani järkytyin, kun koulutielle oli asennettu liikennevalot ja liikenne vyöryi kuin Lontoossa ikään. Teini-ikäisistä kavereistani oli tullut vastuullisia ja stressaantuneita vanhempia. Kukaan ei enää istunut kapakoissa valomerkkiin asti.

Iankaikkkisista maamerkeistä kuten pankeista oli tehty kahviloita, televisiosta tuli käsittämättömiä julkkisohjelmia. En suoraansanottuna pitänyt laulajista ja bändeistä, joita kaikki hehkuttivat.

Käsitin, että en enää kuulunut tännekään.

Jos paluuta Suomeen havittelee, pitää olla varma, että juuret ovat kuivuneet toisessa kotimaassa. Muuten saa kokea vain uudenlaista koti-ikävää. Kenties turvallisinta olisi tehdä paluu hivuttaen, osa-aikaisesti elämäntilanteitten muuttuessa. Kun lapset kasvavat ja katoavat pesästä, kun työelämä ei enää vaadi täysmittaista panosta, ja jos (iso JOS) taloudellinen tilanne muuton sallii. Suomi on kallis maa asua, ulkosuomalaiset eivät välttämättä löydä töitä. Kielitaitoa ja kokemusta löytyy paljon matkustelleista nuoremmista suomalaisistakin.

Mutta kun se kuusi ja se kivi. Olen etsinyt kuusta, johon lapsena kiipesin, ihan huikeaan tuuliseen latvaan asti, josta näki järvelle ja pelloille asti. En löydä. Iso kivi, jonka värin ja muodon tunsin lapsena kiipeillessäni kuin oman käteni, on nyt hävinnyt puistoon. Ehkä se on vain pienentynyt luonnolliseen kokoonsa, kun minä haen isoa järkälettä, jolle sai tosissaan kiivetä.

 Suren evakkokarjalaisia, jotka menettivät maansa ja mantunsa sodassa. Monet ovat tehneet paluumatkoja entiselle kotiseudulle, ja pettyneet. 

Eräs viisas vanhus totesi Karjala  takaisin -kampanjaan: ei sellaista voi saada takaisin, mitä ei enää ole.

Se on minunkin ymmärrettävä. Ihmiset ja paikat muuttuvat, aika tekee tuhoaan. Uuteen on hypättävä, jos palata mielii. Helppoa ei kannata haluta.

Vieläkö minusta löytyy uteliaisuutta ja seikkailunhalua?

Pohdintaa Hyljätyistä

Usein ihmetellään, miksi uhrit vaikenevat niin kauan, tai eivät koskaan jaa kokemuksiaan. Joskus, kun muistot on täytynyt tukahduttaa, niille ei aikuisenakaan löydy sanoja, niistä puhuminen tuottaa niin paljon kipua, että hiljaisuus on helpompaa. Meidän uteliaisuutemme ja vaatimuksemme tietää ei kuitenkaan velvoita ihmisiä avautumaan. Mitä muistoilla tehdään? Kuka kirjaa ne ylös ja mihin? Mitä tukea on uhreille jälkeenpäin, kuka auttaa heitä tunnemyrskyssä, joka seuraa kun kipeitä tuntoja puretaan? Täytyy muistaa, että monelle uhrille menneistä puhuminen on aina tuskallinen kokemus, jonka jälkeen vapisee pitkään - sisäisesti, vaikkei ehkä ulkoisesti. Monet muistot on parasta jakaa vain ammattitaitoisen terapeutin kanssa pitkällä aikavälillä. Menneisyydestä kertominen on aina uudelleen elämistä, tuskan ja ahdistuksen kokemista uudestaan. 

Irlannin instituutioissa kärsineillä on toivonkipinä: julkisuus on näyttänyt sen, että he eivät ole yksin muistoinensa, heillä oli vastassa niin mahtava valtion ja kirkon koneisto, että he eivät mahtaneet milleen mitään. Kollektiivisella kokemuksella ja muistojen käsittelyllä on eheyttävä vaikutus. Pelkästään kuulluksi, uskotuksi tuleminen on vapauttavaa.

Olen miettinyt pitkään, miksi Magdalen-jupakassa ei esiinny yhtäkään miestä. Vastoin irlantilaista uskomusta, naiset eivät ole Neitsyt Marioita, eivätkä vauvat taivaallisen siitoksen hedelmiä, saati pitkäjalkaisen linnun tuomia. Seksiä on ollut Irlannissa aina, uskokaa pois, jo paljon ennen Gay Byrne'n radio- ja tv-ohjelmia, joissa sana mainittiin julkisesti. Esiaviollinen seksi oli yleistä, ja monet "keskosina" syntyneet lapset oli tehty kauan ennen hääyötä. Varmaankin useimmat näistä suhteista päätyivät avioliittoon, shotgun weddings eli tulevan appiukon uhatessa haulikolla jos ei muuten.

Siinä ei siis sinällään ollut mitään kummallista. Keitä siis olivat nämä Magdalen-instituutioihin teljetyt naiset ja tytöt? Miksi he eivät päätyneet naimisiin?

Historioitsijoilla on ollut hämmästyttävän vähän kiinnostusta näihin laitoksiin. Perinteisesti historiantutkimus on keskittynyt poliittisiin tapahtumiin ja miesten tekemään historiaan. Kun aloin etsiä juttuja jotka liittyvät Magdalen-pesuloihin, tuli netissä vastaani Limerickin taidekoulun naisopiskelijan Evelyn Glynn'in gradu eli thesis, taidekouluhan on entisen pesulan tiloissa. Hän on sittemmin koonnut aineistonsa nettisivuksi kuvineen. Sieltä löysin anekdoottitarinat, jotka valaisevat Magdaleenojen kohtaloa enemmän kuin mitkään tilastot. Koko totuutta emme tule koskaan tietämään.

Eräs entinen Magdalen-asukki kertoo, että tuli Limerickin Good Shepard-laitokseen 11-vuotiaana. Hänet oli raiskattu kolme, neljä kertaa ja he pelkäsivät tytön tulevan raskaaksi. He? Perhe? Kylän pappi? Nainen ei paljasta, kuka oli raiskaaja. Tuskin kukaan tuntematon, todennäköisimmin tytön isä, veli, eno tai naapurin setä. Joku jolla oli mahdollisuus käyttää tyttöä hyväksi useasti. Se ei ollut häpeä, mutta mahdollinen raskaaksi tulo kyllä, kun tyttö tulisi sukukypsäksi. Hän asui laitoksessa viisitoista vuotta.

Jotkut tarinat - paikallisten miesten suusta, mikä on uskottavaa, sillä nämä tarinat varmaan jaettiin vain miesten kesken pubeissa joissa naiset eivät käyneet - kertovat vaikutusvaltaisista poliitikoista, bisnesmiehistä, papeista ja varakkaista isännistä, joilla oli palvelijoita. Kun tyttö tuli raskaaksi (ehkäisyvälineet olivat kiellettyjä Irlannissa vuoteen1980 asti), ratkaistiin julkinen häpeä lähettämällä tyttö Magdaleneen sovittamaan rikostaan. Jossakin vanhassa lehdessä vitsailtiin dublinilaisista äiti-ja lapsi-kodeista: puolet niistä on kansanedustajien äpäriä! Varmasti liioittelua, mutta selittäisi sen, miksi laitoksia ei haluttu tutkia julkisuudessa. Monella miehellä saattoi olla niinsanotusti oma lehmä ojassa.

Eräs limerickiläinen mies kertoo kehitysvammaisesta tytöstä, joka tuli raskaaksi, lähetettiin synnytettyään takaisin kotiin ja tuli heti uudestaan raskaaksi, saaden kaiken kaikkiaan kolme lasta laitoksessa.

Maajussien esikoispoikien piti ennen vanhaan odottaa isänsä kuolemaa, ennen kuin he perivät tilan. Erään anekdootin mukaan vanhapojat saivat käydä valikoimassa itselleen nuoren vaimon Limerickin Magdalen-laitoksesta. Kertojan mukaan jotkut näistä avioliitoista olivat onnellisiakin, vaikka ikäero oli suuri. Jotkut sulhaset eivät kuitenkaan perimiehelliseen tapaan halunneet foal on the heel, perässä seuraavaa varsanpoikasta, eli toisen miehen lasta jonka morsmaikku jo oli synnyttänyt instituutissa. Naisilla itsellään ei juuri ollut sananvaltaa, usein ei edes tietoa, missä heidän lapsensa oli.

Eräs tarina kertoo 32-vuotiaasta tyttärestä, joka tuli etsimään äitiään Limerickin Magdalenistä. Paljastui, että he olivat asuneet 16 vuotta samassa laitoksessa toisistaan tietämättä. Lapset erotettiin äideistään ja sijoitettiin "orpokotiin" - julma nimitys, kun lapset eivät edes olleet orpoja - toiselle puolelle valtavaa laitosta. Kontakti äidin ja lapsen välillä oli tiukasti kiellettyä.




Joka-aamuiseen messuun kulkivat langenneet naiset yhtä maanalaista tunnelia pitkin, äpärälapset toista. Kirkko oli rakennettu ristin muotoon, naiset istuivat yhdessä siivessä, lapset toisessa, nunnat kolmannessa. Vain ehtoollisjonossa äidit saattoivat epätoivoisesti kurkotella nähdäkseen, oliko heidän lapsensa paikalla, kuka hän mahtoi olla. Varmuutta ei saanut, koska suuri osa "orvoista" myytiin katolisille aviopareille USA:han. Australiaan, Kanadaan. 

Viimeaikainen skandaali Tuam'in joukkohaudasta paljasti, että lapsikuolleisuus laitoksissa oli jopa 50%, infektiot levisivät nopeasti eikä lapsia hoidettu. Äideillä ei ollut mahdollisuutta edes tietää, oliko heidän lapsensa elossa vai kuollut, adoptoitu vai edelleen laitoksessa.

Tällainen julmuus tuntuu käsittämättömältä ja kohtuuttomalta nykyperspektiivistä. Näitä laitoksia oli kymmeniä, naisten lukumääräksi arvioitu 30 000 pelkästään 1900-luvulla, syntyneiden lasten lukumäärä on tuntematon. Joukkohautojen paljastuttua on käynyt ilmi, että haudatuista ei ole nimiä, ei synnyin- tai kuolinaikoja.

Eräs tulkinta laitosten tarkoitusperästä osuu mielestäni asian ytimeen: jos aviottomat lapset  olisi hyväksytty ja äitien annettu pitää ja hoitaa ne, yhteiskunnan tuella, olisi se ollut viesti siitä, että avioliitto ei olekaan pyhä ja ainutkertainen tukipilari. Olisi nähty, että isättömistä perheistä voi kasvaa kunnon kansalaisia, au-äidit kykenevät perheen hoitoon, seksi ja sen hedelmä ei olekaan kuolemansynti ja kirous avioliiton ulkopuolella.

Hyvän Paimenen Sisarten nunnakunnalla on erikoinen neljäs vala (tottelevaisuuden, siveyden ja köyhyyden lisäksi): Vannon, että uurastan langenneiden naisten ja tyttöjen käännyttämiseksi, niiden jotka tarvitsevat turvapaikkaa maailman viettelyksiltä (vapaasti suomennettuna Wikipedia-sivulta).

Naisilla, jotka päätyivät Magdaleenoiksi, annettiin stigma jo nimensä takia. Magdaleena oli Raamatussa Neitsyt Marian vastakohta, prostituoitu. Laitokseen tullessaan naiset menettivät nimensä, vaatteensa, koko identiteettinsä. Heidät puettiin rumiin mekkoihin, hiukset leikattiin, muurien ulkopuolella he saattoivat liikkua vain nunnien saattamana, ryhmässä, joka ei saanut kommunikoida ulkopuolisten kanssa. Jotkut eivät olleet raskaana eivätkä edes tienneet, miksi heidät oli sinne lähetetty, mikä heidän rikoksensa oli. Magdalen-pesula ei ollut työharjoittelupaikka tai ammattikurssi, vaan rangaistuslaitos. Se tarjosi kyllä suojan ja ruuan, mutta pois pääsi vain karkaamalla tai jos perhe halusi syntipukkinsa takaisin. Monet Magdaleenoista pelastautuivat Englantiin loppuelämäkseen, ja he olivatkin ensimmäisiä, jotka suostuivat haastatelluiksi kun ensimmäistä tv-dokumenttia tehtiin vuonna 1998.

Informaatiosodan ja propagandakampanjoiden raivotessa mediassa on vaikea uskoa enää yhdenkään valokuvan tai videon autenttisuutta. Jäljelle jää ihmisten omat kertomukset, anekdootit, ja outoa kyllä, tunnen luottavani niihin enemmän kuin mihinkään muuhun. Tiedän, että irlantilaisilla on kyky liioitella ja rönsyillä parantaakseen tarinaa. Nämä tarinat ovat kuitenkin todenmakuisia, miksi kukaan keksisi sellaisia? On vaikeaa tulla julkisuuteen tapahtuneista, jotka ovat olleet suuri tabu. Uhrien suurin pelko on aina, ettei heitä uskota, se on vaientanut heidät. Sitä on heille toisteltu, jotta he pysyisivät vaiti: ei tuota kukaan usko.

Kaikkein kipein kysymys uhreille, joiden omaiset veivät heidät laitokseen, onkin, miksi niin tehtiin? Miksi heitä ei haettu pois? Muurien takana elettiin monta yksinäistä elämää, sovittamassa koko yhteiskunnan syntejä. 

Haastatelluista (erittäin harvoista) nunnista monet eivät vieläkään näe teoissaan muuta kuin hyväntekeväisyyttä ja taivaallisen tahdon noudattamista. Hehän ruokkivat ja vaatettivat syntisiä ja orpoja, pitivät huolta muitten hylkäämistä. He järjestivät äpärille mahdollisuuden hyvään perheeseen, hoisivat sosiaalisia ongelmia joita muut eivät halunneet.

Vielä on kovin pitkä matka siihen, että näkyviksi tulleille annettaisiin myös näkyvä korvaus menetetyistä vuosista, uuvuttavasta työstä ja kärsimyksestä. Tällä kertaa minusta maksajaksi olisi pantava upporikas katolinen kirkko eikä irlantilainen veronmaksaja. Nunnilla on maata ja kiinteistöjä, ja yhä vähemmän nunnia. Valtiollinen Limerickin taidekoulu osti kiinteistönsä nunnilta summaan 750 000 puntaa vuonna 1993.

Totuutta on kuitenkin vaikea piilotella loputtomasti, se pulpahtaa pintaan ennemmin tai myöhemmin. Sillä on kuitenkin jo kiire, ellei peräti ole jo liian myöhä. Kuinka kauan nunnien annetaan pantata arkistojaan ja tietoja, kenties korvaamatonta todistusaineistoa tuhoten? 

Adoptioprosessista ja sen rahaliikenteestä on niukalti tietoja. USA:ssa ja Australiassa on tuhansia ihmisiä, joilla on biologiset vanhemmat Irlannissa, mutta jotka eivät kykene jäljittämään heitä. Usein on jo liian myöhäistä. Vuosia ja elämää ei saa takaisin.

Irlannissa juhlitaan juuri ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita miehiä, jotka palvelivat brittiläisessä armeijassa. Heistäkin vaiettiin aivan viime aikoihin asti. Joko Irlanti olisi kypsä kollektiivisen totuuden kohtaamiseeen myös Magdalen-naisten kohdalla?