Miehen ja naisen aivot toimivat eri tavalla, väitettiin BBC:n tiedeohjelmassa Horizon (Linkki). Miehen aivot synkkaavat ees taas, naisen poikkiteloin, noin kansantajuisesti ilmaistuna. Miehen aivoliikenne tukee kolmiuloitteista havainnointia, naisen monien asioiden tekemistä yhtaikaa sekä empatiaa. Siitä ei ohjelmassa päästy yksimielisyyteen, onko tämä biologista perua vai sosiaalistumisen seurausta.
Toivoisin, etten välittäisi ihmisistä niin. Kannan huolta perheenjäsenistäni ja sukulaisistani, jopa mieheni sukulaisista, unettomuuteen saakka. Töissä törmään vammaisuuteen ja nuorten perheongelmiin ja suren niitäkin. Jos nykyisyys helpottaa hetkeksi, löytyy menneisyydestä loputtomasti pohdittavaa ja suremista.
Tällä hetkellä tunnen, etten elä omaa elämääni ollenkaan. Ajattelin keväällä, että kunhan mieheni pääsee kotiin sairaalasta ja paranee, kestän mitä tahansa. Se riittäisi. Elämällä on kuitenkin aina muita jekkuja nurkan takana.
Jälkikasvuni on selvinnyt aikuisuuden haasteista kukin tavallaan: yksi valitsi varman työllisyysalan, oman talon oston ja avioliiton. Toinen harhaili kymmenen vuotta eri kursseilla ja aloilla, pitkäaikaistyöttömänä ja opiskelijana, kunnes näyttää löytäneen intohimonsa: kiipeilyn. Kymmenisen vuotta sitten tätä ei olisi vakavasti voinut edes ehdottaa uraksi ja elinkeinoksi. (Tiedoksi epäilijöille - seinäkiipeily on kasvava bisnes, jolle on kysyntää!)
Kolmas jälkikasvustani ratkaisi valmistuttuaan alansa kroonisen työttömyyden - muuttamalla Uuteen Seelantiin, kuten tuhannet muutkin nuoret irlantilaiset.
Nuorin opiskelee yliopistossa tiedettä vakavasti ja määrätietoisesti, häntä ei koskaan ole tarvinnut lykkiä eteenpäin. Tähtäimessä on vähintään maisterintutkinto, jos rahoitus vain löytyy. Irlannissa maisteriksi opiskeluun ei saa opintotukea, ja lukukausimaksut ovat tällä alalla 8000-9000 euroa per vuosi.
Yksi kuitenkin aiheuttaa sijaiskärsimystä jatkuvalla syötöllä. Ei ensin osaa valita opintoalaa, harhailee, ottaa ja jättää, palaa kotiin, lähtee taas. Nyt vastavalmistuneena humkandina ei olekaan valmistunut yhtään miksikään. Töitä ei Irlannissa ole kuin tietyillä käytännön aloilla ja koska työnantajilla on valinnanvaraa, halutaan vähintään 2 vuotta kokemusta omaavia, alalla kuin alalla. Tätä puutetta paikkaamaan on nyhrätty lukemattomia valtion työllistämisohjelmia.
Irlannissa on tapana nimetä pahamaineiset ja hyödyttömäksi havaitut valtion puljut uudelleen, kirkkaanvärisen ja modernimman logon kanssa. Korruptioskandaaleista kärähtänyt FAS on nykyään uudestisyntynyt INTREO. Pitkäaikaistyöttömille on puolipäivätöitä ja kuntoutustyöpaikkoja, on CE (Community Employment Scheme) ja sen pikkuveli TUS. RSS (Rural Social Scheme) tarjotaan kalastajille ja maajusseille. Sitten on vielä Gateway, Work Placement Programme, Revenue Job Assist, JobsPlus, ja lopuille lottokuponkeja postista, jotteivät näkyisi työttömyystilastoissa. Ammattiliitot ovat taisteluasemissa, koska budjettileikkausten takia kouluista lomautetaan työvoimaa: sihteereitä, koulunkäyntiavustajia ja vahtimestareita - ja tilalle otetaan työttömiä valtion tuella.
Nuorille työkokemusta kaipaaville on keksitty JobBridge. Siitä on kuitenkin kehkeytynyt aasinsilta, jolla kyyniset yksityiset työnantajat saavat ilmaista työvoimaa liki vuodeksi ja heti kohta hankkivat perään uuden. Ilmoituksissa luvataan hyödyllistä työkokemusta, mutta saman tien oletetaan alan syvällistä tuntemusta ja taitoja ja tutkintoja, joilla jo normaalisti elättäisi itsensä. Siis jos saisi kunnon töitä.
Tietoni ovat aiheesta mittavat, koska olen kuluttanut tuntikausia selaten työpaikkailmoituksia. Jos vapaa-aikaa jää, etsin asuntoja. Suomalaisesta äidistä aikuisten lasten ei kuulu asua kotonaan. Irlantilaisäidistä se olisi ihan luonnollista. Tyttäreni kanssa selaamme samoja ilmoituksia, hän läppärillään, minä IPadillä.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on sitä tasoa, että 300 eurolla kuukaudessa saa jo jakaa kaksoissängyn tuntemattoman kanssa - kerrossänky alkaa olla kalliimpi. Tänä vuonna poikani löysi kuin ihmeen kaupalla kellarikerroksen kostean kamarihuoneen, josta maksaa 500 euroa kuussa ja jakaa tupakeittiön kolmen muun opiskelijan kanssa. Lämmityslaskuihin ei vanhassa talossa kannata investoida, untuvamakuupussissa pärjää pikkiriikkisessä huoneessa.
En tiedä, mikä vaikutus pitkäaikaistyöttömyydellä on nuoreen. Itse olin aina töissä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessa Suomessa kaikki aikuiset kävivät töissä, en tuntenut yhtäkään työtöntä, mitä nyt joitain vanhoja kaljaveikkoja näki baareissa. Mikä lie muuttunut yhteiskunnassa, kun töitä ei enää löydy? Tässä on jokin solmu, joka ei maalaisjärjellä aukea. Työtä kun Irlannissa olisi esimerkiksi fysioterapeuteille. Jonot hoitoon ovat pitkiä, työikäinen kansa sinnittelee kremppojensa kanssa, vanhukset rappeutuvat. Terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Virat on kuitenkin jäädytetty julkisten leikkausten takia. Kalliisti koulutetut fysiot matkustavat hoitamaan uusseelantilaisia ja kanadalaisia vanhuksia.
Nuoria valmistuu myös kasapäin tutkintoihin, jotka eivät valmenna yhtään mihinkään. Jos yhteiskunnalla ei ole varaa kuntouttaa tekolonkkapotilaita, ei sillä ole varaa kulttuuriin, kirjallisuuteen tai filosofiaankaan. Kannattaisiko pikemminkin jäädyttää nämä opintopolut ja opettaa kaikkia keksimään tietokonepelejä ja kiipeilemään pitkin seiniä? Sille olisi juuri nyt kysyntää.
Äidit ja isät Irlannissa valvovat, murehtivat ja purkavat kiukkuaan politikkoihin: tehkää jotain! Vanhempien elämä on hyllyllä odottamassa, kunnes jälkikasvu löytää paikkansa. Ne onnettomat, jotka putoavat opinnoista ja työelämästä ja menettävät asuntonsa ja välit perheeseen, istuvat makuupussissa Dublinin katukäytävillä ja odottavat kolikoita pahvikuppiin.
Minun tyttärelläni on sentään turvaverkko, joka koostuu hätääntyneestä äidistä, joka tekee kaikkensa, jottei näin kävisi omalle lapselle.
Naisen aivot näköjään vinksahtavat jo silloin, kun ensi kertaa näkee ultraäänikuvassa uuden elämän. Huolehtiminen toisesta ei enää ole valinta.
Kun katselee maailman uutisia, tuntuu, että miljoonat ihmiselämät vellovat paikasta toiseen. Itkien ja vastahakoisesti, kuten sotaa tai luonnonkatastrofeja pakenevat. Sivistyneesti ja suunnitellusti, kuten opiskelijavaihdossa tai työviisumi taskussa, uutta elämää hakien. Väliaikaisesti tai lopullisesti, koskaan ei tiedä.
Miten maan tai kokonaisen maanosan vaihdos vaikuttaa mieleen, ajatteluun, kieleen, muistiin?
Itse aikoinani lähdin välivuodeksi pontevasti punainen rinkka selässä Turun satamasta ensin Ruotsiin, sitten junalla pari päivää, kunnes putkahdin Lontoon asemalle vaivaiset viisi puntaa taskussani.
Minulla ei ollut kovin selvää suunnitelmaa, mitä tekisin, jos kukaan ei olisikaan minua vastassa. Pelastusarmeija toimii joka maassa, ajattelin. Miten naiivi ja luottavainen voi 19-vuotiaana olla! Onneksi isäntäperheeni oli vastassa, tunnisti minut, eikä osoittautunut psykopaatiksi.
Kaiken erilaisuus hämmentää perusteellisesti uudessa maassa. Mikään ei toimi kuten kotona, kaikki tökkii, yksinäisyys riivaa. Jossain välissä tilanteen kaameus valkenee: kukaan ei tunne minua täällä. Mietin usein tätä, kun katselen maahanmuuttajia lumisessa Suomessa tai sateisessa Irlannissa. Mitä he ikävöivät?
Syyt, miksi kotimaansa jättää, painavat viihtymisen vaa'assa paljon. Omalla kohdallani en paennut kuin omaa itseäni ja henkilökohtaisia kriisejäni - olisihan minulle löytynyt opiskelupaikka, -laina ja -asunto kuten kaikille muillekin. Lähdössäni oli jotain muuta. En halunnut helppoa. Tiesin, miten elämäni muotoutuisi joko Tampereen tai Helsingin opiskelijamaailmassa, kaikki ystävänihän elivät sitä elämää. Kolisevilla sinisillä busseilla betoniseen soluasuntoon, aamulla luennoille. Viikonloppuisin kapakkailta jos rahaa oli, kotikaupungissa vierailu jos ei. Ympyrät tuntuivat tosi pieniltä 1970-luvulla.
Halusin enemmän, olin utelias ja seikkailunhaluinen. Yritän muistaa tämän, kun mietin, miksi ihmeessä jätin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja sen mahdollisuudet - ja valitsin tuntemattoman. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uussuomalaisen sanan uraputki, minua nauratti. Elämäni muistuttaa enemmän monihaaraista koiranputkea.
Internet on tuonut ennenäkemättömiä ulottuvuuksia: voi verkostoitua täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, luoda virtuaalisia, reaaliaikaisia kontakteja ihmisiin, joista ei tiedä kuin nimen ja joskus kuvan, joskus vain nimimerkin. Tämä blogi näkyy tavoittavan lukijoita Venäjältä Alaskalle, jos blogitilastoon on luottamista. Ulkosuomalaisilla on useita Facebook-ryhmiä, joissa voi suomeksi vertailla kokemuksia, itkeä ja nauraa, kysyä neuvoa ja pähkäillä uussuomen sanastoa.
Mietin usein, miten paljon helpompaa elämä ulkomailla olisi ollut Internetin aikakaudella. Yhteydenpito sukulaisiin ja ystäviin on nyt mutkatonta ja ilmaista. Jäljelle jää vain yksi kompastuskivi: tahto. Monet ulkosuomalaiset valittavat, että sukulaiset ja ystävät unohtavat heidät vuosien kuluessa. Ei pääse sukujuhliin, sisarusten lapset jäävät vieraiksi, vanhemmat kuolevat, ei ole enää yöpymispaikkoja. Yhteys kotimaahan löystyy kuin kuminauha, jota on venytetty liian monta kertaa.
Irlantilaiset ovat muuttaneet ulkomaille jo useiden sukupolvien ajan. Nyt siihen on taas pakottava tarve, kun töitä ei kotimaassa löydy. Illan tv-uutisissa nuori irlantilaisäiti purskahti kesken kaiken itkuun, kerrottuaan iloisesti Kanadan mahtavista mahdollisuuksista ja elintasosta, ja miten helppoa on pitää yhteyttä Skypessä ja Facebookissa...mutta eihän se ole sama! Mummo ei voi puristaa lapsenlasta syliin ja viedä kävelylle, tytär ei halata sairasta isää, poika istua iltaa kavereitten kanssa pubissa. Mikään ei korvaa reaaliaikaista kosketusta, hengitystä iholla, sitä kipinää joka syntyy kun istutaan samassa huoneessa, kasvotusten, tai puuhaillaan yhdessä keittiössä.
Se on mennyttä, kuten lapsuus ja siihen liittyvät tuoksut, äänet ja maut. Ilmankos ulkosuomalaiset haikailevat ja huokailevat ruisleivän, korvapuustien ja karjalanpiirakoiden perään.
Ulkosuomalaiset istuttavat koivuja, rakentavat saunoja, raahaavat muumimukeja ja Marimekkoa Suomesta, kuuntelevat sentimentaalista popmusiikkia menneiltä vuosikymmeniltä. Ihastelevat jokaista auringonlaskua ja järvimaisemaa Facebookissa, kun kantasuomalaiset haukottelisivat.
Joillekuille lähtö Suomesta on käynyt helposti, uusi kotimaa on osoittautunut kodiksi ja oma elämä juurtunut sinne. Suomessa tuntee olevansa turisti, jolle kaikki on vähän outoa. On helpotus päästä takaisin arkeen ja kotiin, jonka on rakentanut uuteen maahan. Oma perhe, puoliso ja lapset tuntuvat enemmän juurilta kuin Suomen sukulaiset ja ystävät, jotka elävät aivan eri elämää ja puhuvat ihmisistä ja ilmiöistä joita ei tunne.
Kaikki muuttuu Suomessakin: kieli, tavat ja maisemat. Itse en päässyt käymään Suomessa kymmeneen vuoteen, kun lapset olivat pieniä. Ensimmäinen visiitti oli shokki.
En tiennyt, mikä on bank machine suomeksi, ei ainakaan pankkikone, kun piti kysyä ohikulkijoilta, mistä sellainen löytyisi. Kotikaupungissani järkytyin, kun koulutielle oli asennettu liikennevalot ja liikenne vyöryi kuin Lontoossa ikään. Teini-ikäisistä kavereistani oli tullut vastuullisia ja stressaantuneita vanhempia. Kukaan ei enää istunut kapakoissa valomerkkiin asti.
Iankaikkkisista maamerkeistä kuten pankeista oli tehty kahviloita, televisiosta tuli käsittämättömiä julkkisohjelmia. En suoraansanottuna pitänyt laulajista ja bändeistä, joita kaikki hehkuttivat.
Käsitin, että en enää kuulunut tännekään.
Jos paluuta Suomeen havittelee, pitää olla varma, että juuret ovat kuivuneet toisessa kotimaassa. Muuten saa kokea vain uudenlaista koti-ikävää. Kenties turvallisinta olisi tehdä paluu hivuttaen, osa-aikaisesti elämäntilanteitten muuttuessa. Kun lapset kasvavat ja katoavat pesästä, kun työelämä ei enää vaadi täysmittaista panosta, ja jos (iso JOS) taloudellinen tilanne muuton sallii. Suomi on kallis maa asua, ulkosuomalaiset eivät välttämättä löydä töitä. Kielitaitoa ja kokemusta löytyy paljon matkustelleista nuoremmista suomalaisistakin.
Mutta kun se kuusi ja se kivi. Olen etsinyt kuusta, johon lapsena kiipesin, ihan huikeaan tuuliseen latvaan asti, josta näki järvelle ja pelloille asti. En löydä. Iso kivi, jonka värin ja muodon tunsin lapsena kiipeillessäni kuin oman käteni, on nyt hävinnyt puistoon. Ehkä se on vain pienentynyt luonnolliseen kokoonsa, kun minä haen isoa järkälettä, jolle sai tosissaan kiivetä.
Suren evakkokarjalaisia, jotka menettivät maansa ja mantunsa sodassa. Monet ovat tehneet paluumatkoja entiselle kotiseudulle, ja pettyneet.
Eräs viisas vanhus totesi Karjala takaisin -kampanjaan: ei sellaista voi saada takaisin, mitä ei enää ole.
Se on minunkin ymmärrettävä. Ihmiset ja paikat muuttuvat, aika tekee tuhoaan. Uuteen on hypättävä, jos palata mielii. Helppoa ei kannata haluta.
Vieläkö minusta löytyy uteliaisuutta ja seikkailunhalua?
Usein ihmetellään, miksi uhrit vaikenevat niin kauan, tai eivät koskaan jaa kokemuksiaan. Joskus, kun muistot on täytynyt tukahduttaa, niille ei aikuisenakaan löydy sanoja, niistä puhuminen tuottaa niin paljon kipua, että hiljaisuus on helpompaa. Meidän uteliaisuutemme ja vaatimuksemme tietää ei kuitenkaan velvoita ihmisiä avautumaan. Mitä muistoilla tehdään? Kuka kirjaa ne ylös ja mihin? Mitä tukea on uhreille jälkeenpäin, kuka auttaa heitä tunnemyrskyssä, joka seuraa kun kipeitä tuntoja puretaan? Täytyy muistaa, että monelle uhrille menneistä puhuminen on aina tuskallinen kokemus, jonka jälkeen vapisee pitkään - sisäisesti, vaikkei ehkä ulkoisesti. Monet muistot on parasta jakaa vain ammattitaitoisen terapeutin kanssa pitkällä aikavälillä. Menneisyydestä kertominen on aina uudelleen elämistä, tuskan ja ahdistuksen kokemista uudestaan.
Irlannin instituutioissa kärsineillä on toivonkipinä: julkisuus on näyttänyt sen, että he eivät ole yksin muistoinensa, heillä oli vastassa niin mahtava valtion ja kirkon koneisto, että he eivät mahtaneet milleen mitään. Kollektiivisella kokemuksella ja muistojen käsittelyllä on eheyttävä vaikutus. Pelkästään kuulluksi, uskotuksi tuleminen on vapauttavaa.
Olen miettinyt pitkään, miksi Magdalen-jupakassa ei esiinny yhtäkään miestä. Vastoin irlantilaista uskomusta, naiset eivät ole Neitsyt Marioita, eivätkä vauvat taivaallisen siitoksen hedelmiä, saati pitkäjalkaisen linnun tuomia. Seksiä on ollut Irlannissa aina, uskokaa pois, jo paljon ennen Gay Byrne'n radio- ja tv-ohjelmia, joissa sana mainittiin julkisesti. Esiaviollinen seksi oli yleistä, ja monet "keskosina" syntyneet lapset oli tehty kauan ennen hääyötä. Varmaankin useimmat näistä suhteista päätyivät avioliittoon, shotgun weddings eli tulevan appiukon uhatessa haulikolla jos ei muuten.
Siinä ei siis sinällään ollut mitään kummallista. Keitä siis olivat nämä Magdalen-instituutioihin teljetyt naiset ja tytöt? Miksi he eivät päätyneet naimisiin?
Historioitsijoilla on ollut hämmästyttävän vähän kiinnostusta näihin laitoksiin. Perinteisesti historiantutkimus on keskittynyt poliittisiin tapahtumiin ja miesten tekemään historiaan. Kun aloin etsiä juttuja jotka liittyvät Magdalen-pesuloihin, tuli netissä vastaani Limerickin taidekoulun naisopiskelijan Evelyn Glynn'in gradu eli thesis, taidekouluhan on entisen pesulan tiloissa. Hän on sittemmin koonnut aineistonsa nettisivuksi kuvineen. Sieltä löysin anekdoottitarinat, jotka valaisevat Magdaleenojen kohtaloa enemmän kuin mitkään tilastot. Koko totuutta emme tule koskaan tietämään.
Eräs entinen Magdalen-asukki kertoo, että tuli Limerickin Good Shepard-laitokseen 11-vuotiaana. Hänet oli raiskattu kolme, neljä kertaa ja he pelkäsivät tytön tulevan raskaaksi. He? Perhe? Kylän pappi? Nainen ei paljasta, kuka oli raiskaaja. Tuskin kukaan tuntematon, todennäköisimmin tytön isä, veli, eno tai naapurin setä. Joku jolla oli mahdollisuus käyttää tyttöä hyväksi useasti. Se ei ollut häpeä, mutta mahdollinen raskaaksi tulo kyllä, kun tyttö tulisi sukukypsäksi. Hän asui laitoksessa viisitoista vuotta.
Jotkut tarinat - paikallisten miesten suusta, mikä on uskottavaa, sillä nämä tarinat varmaan jaettiin vain miesten kesken pubeissa joissa naiset eivät käyneet - kertovat vaikutusvaltaisista poliitikoista, bisnesmiehistä, papeista ja varakkaista isännistä, joilla oli palvelijoita. Kun tyttö tuli raskaaksi (ehkäisyvälineet olivat kiellettyjä Irlannissa vuoteen1980 asti), ratkaistiin julkinen häpeä lähettämällä tyttö Magdaleneen sovittamaan rikostaan. Jossakin vanhassa lehdessä vitsailtiin dublinilaisista äiti-ja lapsi-kodeista: puolet niistä on kansanedustajien äpäriä! Varmasti liioittelua, mutta selittäisi sen, miksi laitoksia ei haluttu tutkia julkisuudessa. Monella miehellä saattoi olla niinsanotusti oma lehmä ojassa.
Eräs limerickiläinen mies kertoo kehitysvammaisesta tytöstä, joka tuli raskaaksi, lähetettiin synnytettyään takaisin kotiin ja tuli heti uudestaan raskaaksi, saaden kaiken kaikkiaan kolme lasta laitoksessa.
Maajussien esikoispoikien piti ennen vanhaan odottaa isänsä kuolemaa, ennen kuin he perivät tilan. Erään anekdootin mukaan vanhapojat saivat käydä valikoimassa itselleen nuoren vaimon Limerickin Magdalen-laitoksesta. Kertojan mukaan jotkut näistä avioliitoista olivat onnellisiakin, vaikka ikäero oli suuri. Jotkut sulhaset eivät kuitenkaan perimiehelliseen tapaan halunneet foal on the heel, perässä seuraavaa varsanpoikasta, eli toisen miehen lasta jonka morsmaikku jo oli synnyttänyt instituutissa. Naisilla itsellään ei juuri ollut sananvaltaa, usein ei edes tietoa, missä heidän lapsensa oli.
Eräs tarina kertoo 32-vuotiaasta tyttärestä, joka tuli etsimään äitiään Limerickin Magdalenistä. Paljastui, että he olivat asuneet 16 vuotta samassa laitoksessa toisistaan tietämättä. Lapset erotettiin äideistään ja sijoitettiin "orpokotiin" - julma nimitys, kun lapset eivät edes olleet orpoja - toiselle puolelle valtavaa laitosta. Kontakti äidin ja lapsen välillä oli tiukasti kiellettyä.
Joka-aamuiseen messuun kulkivat langenneet naiset yhtä maanalaista tunnelia pitkin, äpärälapset toista. Kirkko oli rakennettu ristin muotoon, naiset istuivat yhdessä siivessä, lapset toisessa, nunnat kolmannessa. Vain ehtoollisjonossa äidit saattoivat epätoivoisesti kurkotella nähdäkseen, oliko heidän lapsensa paikalla, kuka hän mahtoi olla. Varmuutta ei saanut, koska suuri osa "orvoista" myytiin katolisille aviopareille USA:han. Australiaan, Kanadaan.
Viimeaikainen skandaali Tuam'in joukkohaudasta paljasti, että lapsikuolleisuus laitoksissa oli jopa 50%, infektiot levisivät nopeasti eikä lapsia hoidettu. Äideillä ei ollut mahdollisuutta edes tietää, oliko heidän lapsensa elossa vai kuollut, adoptoitu vai edelleen laitoksessa.
Tällainen julmuus tuntuu käsittämättömältä ja kohtuuttomalta nykyperspektiivistä. Näitä laitoksia oli kymmeniä, naisten lukumääräksi arvioitu 30 000 pelkästään 1900-luvulla, syntyneiden lasten lukumäärä on tuntematon. Joukkohautojen paljastuttua on käynyt ilmi, että haudatuista ei ole nimiä, ei synnyin- tai kuolinaikoja.
Eräs tulkinta laitosten tarkoitusperästä osuu mielestäni asian ytimeen: jos aviottomat lapset olisi hyväksytty ja äitien annettu pitää ja hoitaa ne, yhteiskunnan tuella, olisi se ollut viesti siitä, että avioliitto ei olekaan pyhä ja ainutkertainen tukipilari. Olisi nähty, että isättömistä perheistä voi kasvaa kunnon kansalaisia, au-äidit kykenevät perheen hoitoon, seksi ja sen hedelmä ei olekaan kuolemansynti ja kirous avioliiton ulkopuolella.
Hyvän Paimenen Sisarten nunnakunnalla on erikoinen neljäs vala (tottelevaisuuden, siveyden ja köyhyyden lisäksi): Vannon, että uurastan langenneiden naisten ja tyttöjen käännyttämiseksi, niiden jotka tarvitsevat turvapaikkaa maailman viettelyksiltä (vapaasti suomennettuna Wikipedia-sivulta).
Naisilla, jotka päätyivät Magdaleenoiksi, annettiin stigma jo nimensä takia. Magdaleena oli Raamatussa Neitsyt Marian vastakohta, prostituoitu. Laitokseen tullessaan naiset menettivät nimensä, vaatteensa, koko identiteettinsä. Heidät puettiin rumiin mekkoihin, hiukset leikattiin, muurien ulkopuolella he saattoivat liikkua vain nunnien saattamana, ryhmässä, joka ei saanut kommunikoida ulkopuolisten kanssa. Jotkut eivät olleet raskaana eivätkä edes tienneet, miksi heidät oli sinne lähetetty, mikä heidän rikoksensa oli. Magdalen-pesula ei ollut työharjoittelupaikka tai ammattikurssi, vaan rangaistuslaitos. Se tarjosi kyllä suojan ja ruuan, mutta pois pääsi vain karkaamalla tai jos perhe halusi syntipukkinsa takaisin. Monet Magdaleenoista pelastautuivat Englantiin loppuelämäkseen, ja he olivatkin ensimmäisiä, jotka suostuivat haastatelluiksi kun ensimmäistä tv-dokumenttia tehtiin vuonna 1998.
Informaatiosodan ja propagandakampanjoiden raivotessa mediassa on vaikea uskoa enää yhdenkään valokuvan tai videon autenttisuutta. Jäljelle jää ihmisten omat kertomukset, anekdootit, ja outoa kyllä, tunnen luottavani niihin enemmän kuin mihinkään muuhun. Tiedän, että irlantilaisilla on kyky liioitella ja rönsyillä parantaakseen tarinaa. Nämä tarinat ovat kuitenkin todenmakuisia, miksi kukaan keksisi sellaisia? On vaikeaa tulla julkisuuteen tapahtuneista, jotka ovat olleet suuri tabu. Uhrien suurin pelko on aina, ettei heitä uskota, se on vaientanut heidät. Sitä on heille toisteltu, jotta he pysyisivät vaiti: ei tuota kukaan usko.
Kaikkein kipein kysymys uhreille, joiden omaiset veivät heidät laitokseen, onkin, miksi niin tehtiin? Miksi heitä ei haettu pois? Muurien takana elettiin monta yksinäistä elämää, sovittamassa koko yhteiskunnan syntejä.
Haastatelluista (erittäin harvoista) nunnista monet eivät vieläkään näe teoissaan muuta kuin hyväntekeväisyyttä ja taivaallisen tahdon noudattamista. Hehän ruokkivat ja vaatettivat syntisiä ja orpoja, pitivät huolta muitten hylkäämistä. He järjestivät äpärille mahdollisuuden hyvään perheeseen, hoisivat sosiaalisia ongelmia joita muut eivät halunneet.
Vielä on kovin pitkä matka siihen, että näkyviksi tulleille annettaisiin myös näkyvä korvaus menetetyistä vuosista, uuvuttavasta työstä ja kärsimyksestä. Tällä kertaa minusta maksajaksi olisi pantava upporikas katolinen kirkko eikä irlantilainen veronmaksaja. Nunnilla on maata ja kiinteistöjä, ja yhä vähemmän nunnia. Valtiollinen Limerickin taidekoulu osti kiinteistönsä nunnilta summaan 750 000 puntaa vuonna 1993.
Totuutta on kuitenkin vaikea piilotella loputtomasti, se pulpahtaa pintaan ennemmin tai myöhemmin. Sillä on kuitenkin jo kiire, ellei peräti ole jo liian myöhä. Kuinka kauan nunnien annetaan pantata arkistojaan ja tietoja, kenties korvaamatonta todistusaineistoa tuhoten?
Adoptioprosessista ja sen rahaliikenteestä on niukalti tietoja. USA:ssa ja Australiassa on tuhansia ihmisiä, joilla on biologiset vanhemmat Irlannissa, mutta jotka eivät kykene jäljittämään heitä. Usein on jo liian myöhäistä. Vuosia ja elämää ei saa takaisin.
Irlannissa juhlitaan juuri ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita miehiä, jotka palvelivat brittiläisessä armeijassa. Heistäkin vaiettiin aivan viime aikoihin asti. Joko Irlanti olisi kypsä kollektiivisen totuuden kohtaamiseeen myös Magdalen-naisten kohdalla?
Eräänä aurinkoisena päivänä kävelin Dublinissa pitkin Liffey-joen vartta. Yksinkertaisin pitsiverhoin peitetyt kaupanikkunat kiinnittivät huomioni. Tyhjiin liikkeisiin tottuu Irlannin lamassa - kaatuneita bisneksiä, tyhjät näyteikkunat, laskupino näkyvissä postiluukun alla. Näissä ikkunoissa oli toistuva sana: FORSAKEN. Mietin, mitä sana tarkoitti. Hidastin askeleita ja huomasin ovessa käsinkirjoitetun lapun näyttelyn aukioloajoista. Siinä oli jotain jännittävää, ja kokeilin ovea. Se aukesi.
Sisällä oli suuri, valkeaksi maalattu sali, valkoisia pylväitä, pitsiverhoin peitettyjä ikkunoita. Pylväisiin oli kiinnitetty ikäänkuin nukenvaatteita, joissakin oli nimi tai numero. Rukousnauhoin koristellut pienet valkoiset kaavut koristivat joitain seiniä. Valkoisella lautalattialla oli siellä täällä kumossa sinkkisiä ämpäreitä, joissa oli karkea pesuharja ja luuttu. Olin lumoutunut. Paikka oli hiljainen ja rauhallinen, kuin rukoussali, ja kuitenkin pienet asut tihkuivat surua.
Luulen, että tiesin intuitiivisesti, mistä oli kyse, ennen kuin joku tuli tuomaan esitteen käteeni: FORSAKEN.
"Näyttely tekee näkyväksi ihmiselämät, joita kauan piiloteltiin Äiti ja lapsi-kodeissa ja Magdalen-pesuloissa muurien takana kaikkialla Irlannissa. Myös ne, jotka hiipuivat, myös ne, joiden viimeinen leposija oli kylmä hauta ilman mitään merkkiä, että he edes koskaan olivat olleet olemassa."
Ihmisen syntymän ja kuoleman ylös merkitseminen on ihmisoikeus, monilla uhreilla ei ollut sitäkään. Tuhansilla adoptoiduilla lapsilla ei ole vieläkään oikeutta tietää biologisista vanhemmistaan.
Nämä asiat on painettu niin syvälle irlantilaisten tietoisuudesta, että kaikesta edelleenkin halutaan vaieta. Nunnat ottivat työkseen piilottaa irlantilaisten sosiaaliset ongelmat, aviottomat äidit, joita kohdeltiin yhteiskunnan taholta rikollisina - heidät jopa jaettiin ensikertalaisiin ja toistuvasti langenneisiin. Avioliiton ulkopuolella raskaaksi tulleet tytöt piilotettiin raskauden ajaksi, ja synnytyksen jälkeen lapsi otettiin heiltä pois. Joskus "parempiin koteihin", niinkin kauas kuin USA:han, Australiaan, Kanadaan. Ainoa adoptioparin kriteeri oli katolisuus ja varallisuus.
Tuhannet lapset menehtyivät laitosten kurjissa oloissa, eivätkä äidit saaneet koskaan tietää heidän kohtalostaan. Äitien elämänikäistä ahdistusta ja tuskaa on vaikea kuvitella, ja lukumäärät ovat pöyristyttäviä (pelkästään 1900-luvulla heitä on arvioitu olleen 30 000), samoin se, miten hiljan instituutiot on lakkautettu, viimeisin Dublinissa vuonna 1996.
Toinen näyttelyn tekijöistä, Maedhbh McMahon, kertoi minulle, että joskus hän itsekin tuntee tarvetta terapiaan, kun laitoksia ja tarinoita löytyy yhä enemmän julkisuuden noustua. Hän kertoi naisista, jotka ovat tulleet näyttelyyn ja halunneet nimetä jonkun, joko oman kadonneen lapsensa tai äitinsä. Sitä varten näyttelyssä on vanha kirjoituskone, jolla nimi voidaan naputella ylös ja kiinnittää nuppineulalla henkilön valitsemaan vaatteeseen. Nimeäminen voi siis tapahtua konkreettisesti.
Kun kysyin, miksi näyttely on niin "piilossa", hän sanoi että ensimmäiset viikot ovat uhreja ja heidän omaisiaan varten, hiljainen mahdollisuus katsoa näyttelyä ja lukea asiakirjoja. Mediajulkisuutta haetaan myöhemmin, kun suusta suuhun kulkeva uutinen on tehnyt tehtävänsä. Hämmästyin tällaista vaihtoehtoa, yleensä taiteilijat hakevat julkisuutta kaikin tavoin, jotta näyttelyyn tulee paljon katsojia.
Maedhbh kertoi myös, että haluaisi viedä näyttelyn seuraavaksi Limerickiin, koska Limerickin taidekoulu sijaitsee entisessä Magdalen-instituutissa. Paikkakunnalla on edelleen laitoksen asukkeja, jotka eivät koskaan ole lähteneet pois. Kun kysyin innostuneena, mitäköhän he mahtavat ajatella näyttelystä jos se sinne saadaan, Maedhbh katsoi minua pitkään ja sanoi, että naiset ovat niin vanhoja ja laitostuneita, että heitä ei voi lähestyä. Se oli ehkä surullisinta. Hätkähdän nytkin ajatellessani, että jotkut nunnien kanssa kadulla käsikynkkää kulkevat vanhukset saattavatkin olla Magdaleenoja, jotka eivät koskaan päässeet pois.
Yhtäkään isää ei Magdalen-laitosten yhteydessä ole nimetty, raskauksien alkuunpanijat ovat kasvottomia ja nimettömiä ja sellaisina pysyvät. Mitään korvauksia ei ole annettu valtion tai kirkon taholta.
Annan viimeisen sanan kuitenkin näyttelyesitteelle (oma käännökseni):
"FORSAKEN toivoo palauttavansa ihmisarvon ja yksilöllisyyden ihmisille, jotka joutuivat raa'an ja armottoman instituution uhreiksi. Teos puoltaa sitä, että ihmiset eivät uhriutuisi. Oli koettu miten rankkaa tahansa, ihmiset voivat päästä eteenpäin elämässä: heistä voi tulla oman sielunsa ja henkensä herroja. Sillä naiset eivät pesseet omaa likapyykkiään, vaan meidän kaikkien, ja kysymys kuuluukin, miksi Irlannin valtio ja katolinen kirkko jatkavat hylkäämisen traditiota."
Näyttely avattiin 16.7. ja se on auki 20.8. saakka. Paikka sijaitsee Wellington Quay-kadulla aivan Temple Bar'in kupeessa. Aukioloajat alla.
Opening Hours - 11am-5pm Monday to Saturday
1pm- 5pm Sunday
Dollard House, Wellington Quay, Dublin (next to the Clarence Hotel, Temple Bar)
Opens July 16th for a limited period
Linkki näyttelysivulle tässä.
Vaikuttava. Mieleenpainuva. Itkettävä. Hymyilyttävä. Ajatuksia herättävä. Ristiriitainen. Surullinen, pohjattoman surullinen, koska jo alussa tietää, miten lopussa käy. Tilinteko eletystä elämästä, ja elämättömästä. Valintoja, joita ei saa tekemättömiksi. Syyllisyyttä, jota kantaa toisten valinnoista ja kohtaloista.
Hugo Hamiltonin Every single minute-kirjaa (ei vielä suomennettu) lukee välillä hengästyen. Tarpeellinen, pysäyttävä kirja, jonka tekee ainutlaatuiseksi se, että tarina perustuu elävään elämään ja todellisiin henkilöihin, Hugo Hamiltoniin itseensä sekä Nuala O'Faolain'iin. Kirjailijoista toisen tapasin hiljattain (siitä ehkä seuraavassa blogissa). Jotkut kirjailijat tuntuvat niin tutuilta kirjojensa kautta, että heidät tekee mieli kutsua kahville, istua pöytään juttelemaan kuin vanhat tutut. Olen varma, että olisin nauttinut juttuhetkistä myös Nuala O'Faolain'in kanssa. Olisin kertonut, miten yksi sisaruksistani kaukana Suomessa luki hänen kirjansa suomeksi käännettynä ja samastui täysin hänen sankarettareensa. Elämä liippaa toista fiktiossa, yli maitten ja kulttuurien. Nuala olisi varmaan saanut minut avautumaan ja kertomaan koko elämäntarinansa, sellainen hän kuulemma Hugo Hamiltonin mukaan oli, jututti kaikkia.
Nuala menehtyi yllättävästi syöpään vuonna 2008, joten meillä on enää vain hänen kirjansa, ja Hugon vasta ilmestynyt teos hänen viimeisestä seikkailustaan, jonka hän halusi tehdä Berliiniin.
Kun ihminen sairastuu vakavasti, aikakäsitys muuttuu. Tuntuu mahdottomalta puhua tulevaisuudesta, kompastuu sellaisiinkin tavanomaisiin sanontoihin kuten ensi jouluna tai kesäloman jälkeen. Hugo kohtasi tämän silmästä silmään: mistä keskustella ihmisen kanssa, jolla on enää viikkoja jäljellä?
Muistan järkyttyneeni jo nuorena - elämänvaiheessa, jossa ollaan kuolemattomia - elokuvasta Love Story, jossa kuoleva sankaritar haluaa väitellä rakastettunsa kanssa musiikista. Mies puuskahtaa, onko sillä nyt mitään merkitystä, mitä väliä enää, johon Jennifer: No mistä sitten haluat, että puhumme? Hautajaisista?
Hugo Hamiltonin kirjassa vauhti yllättää. Tuntuu, että Una'n ja Liam'in matka kestää viikkoja, kun lopussa paljastuu, että heillä oli vain viikonloppu. Siihen mahtuu paljon, kun matkustetaan myös molempien menneisyydessä, jota kumpikin yrittää selvittää. Kun ei voi enää sanoa, että sitten joskus tai vanhoilla päivilläni, menneisyyden valinnat on kohdattava ja tunnustettava. Nuala (siis kirjan Una) katuu katkerasti sitä, ettei nuorena pitänyt huolta traumatisoituneesta veljestään, joka sittemmin joi itsensä kuoliaaksi. Mitä hyötyä hänen kirjoittajaurastaan ja maineestaan, kuuluisuudesta ja laajasta ystäväpiiristä, kun hän petti sen, joka häntä eniten tarvitsi? Hylkäsi, jätti, ei ollut muka aikaa veljelle.
Samoin olen yllätyksekseni nähnyt lempilaulajani, Nina Simone'n itkevän yhdessä dokumentissa. Hän katui, ettei ollut viettänyt enemmän aikaa tyttärensä eikä lapsenlapsensa kanssa. Mitä järkeä kaikissa niissä konserteissa ja kiertueissa, mitä iloa levytyksistä ja palkinnoista? Onko se luovan uran kääntöpuoli, että se vie mennessään niin totaalisesti, ettei energiaa ja aikaa jää tärkeille ihmissuhteille? Miksi muistan vain naistaiteilijoita, jotka tätä katuvat?
Anteeksiannon olemusta pohditaan kirjassa myös paljon ja monelta kantilta. Nykyään anteeksiannon katsotaan olevan välttämätöntä, jotta väärinkohdeltu uhri eheytyy. On annettava anteeksi hyväksikäyttäjälle, sortajalle, kiduttajalle. Olen Unan kanssa samaa mieltä, että ei pidä antaa anteeksi. Muutenhan mikään ei muutu. Varsinkin, kun useimmat sortajista eivät edes näe teoissaan mitään väärää, eivät pyydä anteeksi, kieltävät kaiken.
Unan ja Liamin tyypillisisä irkkuperheissä ei puhuttu mistään vaikeasta, salaisuuksista vaiettiin, lapsilla ei ollut sanoja käsittelemään tapahtunutta. Vasta aikuisena, vuosikymmenien päästä, alkoi käsittää mitä perheessä tapahtui. Vaikeneminen on yksi tehokkaimpia sorron muotoja. Kun sanoja ei ole, tekojakaan ei ole. Mitään ei tapahtunut. Sanaton kipu ja hätä jää vaiti tekemään tuhoaan ihmisen mielessä kuin myyrät maanalaisissa tunneleissa.
Nuala O'Faolainia kiitettiin ja kannustettiin hänen paljastaessaan irlantilaisen perhe-elämän raadollisuuden kirjoissaan Are you somebody (suom. Tunnenko minä teidät?) ja Almost there.
Ihmiset puhdistuivat hänen kirjoittaessaan ulos kaiken sen saastan, joka hänen kotonaan rehotti. Näin ei Irlannissa ole tehty, perheongelmat on aina pidetty visusti maton alla. Korkeintaan papilla oli oikeus tietää. Katolisen kirkon perusyksikkö ja tukipilari on perhe, yhteiskunta perustuu kirkolliseen avioliittoon ja sen sisällä siitettyyn lapsilaumaan. Kaikki muu suljettiin julmasti yhteisön ulkopuolelle, joskus kirjaimellisesti haudattiin maahan.
Karmaisevin osoitus kirkon yksinvallasta on viimeaikainen uutinen lähes 800 lapsen joukkohaudasta Tuamissa, Länsi-Irlannissa. Näillä äpäriksi luokitelluilla ei ollut edes arkkua, saati ristiä tai hautakiveä. He olivat tulosta Irlannin julmasta tavasta erottaa au-äidit yhteiskunnasta ja lapsistaan. Lapsikuolleisuus näissä orpokodeissa oli jopa 50%. Kyseessä ei ole mikään keskiaikainen joukkohauta, vaan se on ollut käytössä vuodesta 1925 vuoteen 1961 asti. Linkki tästä.
Anteeksi ei saa antaa, sillä siinä piileee unohduksen vaara. Kaikkihan on nyt muka niin hyvin, kirkko on uudistunut ja toteuttaa lastensuojelulakeja visusti. Irlannissa elää kuitenkin edelleen vaikenemisen kulttuuri. Se on hämmentävää, kun siihen törmää, kuin näkymättömään muuriin. Ihmiset vain vaikenevat, tulee kiusallinen tauko - kaikki tauot ovat irlantilaisille kiusallisia - katsotaan poispäin tai kengänkärkiin, sitten vaihdetaan lennossa kepeämpään aiheeseen, johonkin hauskaan.
Una ja Liam yrittivät matkansa aikana luopua vaikenemisesta, Berliini oli vain kulissina sisäiselle matkanteolle. Molemmilla oli kipeitä, pitkään vaiettuja salaisuuksia, nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus tulla sinuksi menneitten kanssa. Unan kohdalla sillä oli jo kiire, sillä elämää oli enää jäljellä vähän. Unan kunniaksi on sanottava, että hän ei antanut itselleenkään anteeksi.
Sekin, että tunnustaa tekonsa ja tekemättä jättämisensä, toki helpottaa. Kieltäminen ja tukahduttaminen vie energiaa. Lukija jää väistämättä miettimään: mitähän minä kadun kuolinvuoteellani?
En tiedä, millainen lukukokemus tästä kirjasta olisi jäänyt ilman taustatietoja. Nuala O'Faolain ja Hugo Hamilton ovat ainakin Irlannin kulttuuripiireissä kuuluisia ja heidän yksityiselämänsä tunnettua. Romanttista suhdetta heillä ei ollut, vaan sen sijaan syvä ystävyys, harvinainen miehen ja naisen välillä. Hugo kärsi ankaran kaksikielisestä kodistaan: syntyperäinen saksalainen äiti puhui saksaa, iirinkieli-intoilijaisä vain iiriä. Muun Dublinin puhuma englanti oli kodissa rankaisun uhalla kiellettyä. Speckled People-kirja (ei vielä suomennettu) kuvaa tätä monikulttuurisuuden ristiriitaa. Tosin hänen lapsuutensa vaikuttaa lähes normaalilta verrattuna Nualan painajaisperheeseen: alkoholisoitunut äiti, kulttuuripiireissä keikistelevä journalisti-isä, joka ei piitannut yhdeksänlapsisesta perheestään, jatkuva rahan ja rakkauden puute, lasten laiminlyönti.
Kahden totuutta pelkäämättömän kirjalijan yhteinen matka menneisyyteen - tosin kummankin omaan, johon toisella on vain lupa kurkistaa, aina ei sitäkään - on kiehtova lukukertomus. Berliini on tälle hyvä näyttämö, tarpeeksi vieras etäännyttämiselle, tarpeeksi kiinnostava erilaisuudessaan.
Una jaksoi suuttua vielä viimeisillä voimillaan Berliinin Kansallisoopperan Don Carlos-tulkinnasta, johon hän karvaasti pettyi. Una suuttui niin, että huuteli täysillä katsomosta, saksalaisten järkytykseksi.
Sellaisesta elämnänvoimasta minä pidän. Ei pidä koskaan luovuttaa. Viha, pettymys, raivo ovat hyviä tunteita, oikeutettuja elämässä, kun ihmistä petetään. Väkivaltaan asti niitä ei pidä päästää, mutta vaikeneminen on kuolemaksi. Niin varmaan Nualakin tunsi.
--- Jättäkää väliin, jos olette allergisia sellaisille ---
Blogiini on tullut monen kuukauden mittainen tauko. Hämmästyksekseni lukijoita on riittänyt aiemmille blogeilleni viime päiviin asti, kiitos uteliaisuutenne ja sinnikkyytenne.
Elämä heitti odottamattomia kokemuksia peliin, Retki helvettiin ei jäänyt ainoaksi. Kyseinen sairaala tuli liiankin tutuksi.
Lähimmäiseni makasi pari kuukautta eri osastoilla, väliin eristyksessä, väliin huoneissa, joissa näki sen puolen elämästä, jota vältellään viimeiseen asti: sairauden ja kuoleman.
Vaikka nyt elämme pelossa, että sairaus uusiutuu, on todellista toivoa paranemisesta täysin normaaliksi. Potilas on kotona tällä hetkellä, tyhjä tila sängyssä on täyttynyt, samoin kipeä kohta sydämessäni. On aika jatkaa kirjoittamista.
On mahdotonta edes kuvitella etukäteen, miten perusteellisesti vakava sairaus muuttaa elämän, myös lähiomaisille. Millään muulla ei yhtäkkiä ole väliä, normaali arki on ulottumattomissa, tulevaisuus on harmaata sumua. Tavalliset elämää ylläpitävät toiminnot kuten nukkuminen ja syöminen muuttuvat työlääksi suorittamiseksi. Pienikin askare tuntuu ylivoimaiselta, kun ajatukset ovat muualla. Vuosien rutiini auttaa arkisia puuhia kuten kaupassa käynti tai bensan tankkaus. Minä yritin silti täyttää bensatankkia dieselillä, itkua vääntäen kun laite ei toiminut. Onneksi ei toiminut ja huomasin virheeni ajoissa. Kaupassa ostin vain tuttuja tuotteita, jotka tunnistin hyllyllä. Kassalla kädet vapisivat ja pankkikortin koodi unohtui.
Ruuanlaitto tuntui turhalta voimanponnistukselta, syöminen kyllästyttävältä jauhamiselta tyhjää keittiötä tuijottaen. Kodin hiljaisuus tuntui niin pahalta, että jätin radion soimaan lähteissäni, jotta se toivottaisi tervetulleeksi kun palaan. Öisin hamusin sohvatyynyjä vuoteen tyhjällä puolella, ahdistus herätti vähän väliä. Aloin puhua itsekseni, väitellä ja suunnitella, komennella itseäni jotta jaksan.
Elämä rytmittyi sairaalakäyntipäiviin ja välipäiviin. Ajomatkoista sairaalaan suoriuduin laulamalla karaokea: mitä kuristavampi paniikki, sen kovempaa lauloin - Kaija Koota ja Hectoria, vanhoja tuttuja. Hetkeksikään ei voinut antaa ajatusten livetä. Välipäivinä pesin potilaan vaatteita, tein ruokaa useammaksi päiväksi ja googlasin lääketieteellisiä termejä ja sairauksia. Farmakologiaankin yritin Erittäin Pienillä Aivoillani ja vitosen keskikoulun kemiallani perehtyä, kun potilas alkoi sairastua vakavammin lääkkeistä kuin alkuperäisestä taudista. Niskahiukseni nousivat kauhusta, mitä enemmän luin. Lääkäreiden yritykset parantaa ja lääkitä tuntuivat summittaiselta, hakuammunnalta uuden taudin kohdalla.
Potilaassa diagnosoitiin keuhkokuumeen lisäksi sci-fi-elokuvalta kuulostava H3N2 - upouusi mutaatio sikainfluenssaviruksesta. Sairaalassa oli ollut vain kolme vastaavaa tapausta, yksi potilaista oli kuollut.
Itse tauti käsitti pahimmillaan tuskaista kuumeilua ja kammottavia horkkakohtauksia. Lievimmillään potilas torkkui ja yski. Yhdessä vaiheessa potilas tuntui parantuneen ja pääsi kotiin, mutta oireet uusiutuivat.
Kun sikainfluenssavirus löytyi, eri osastoilla jo viikkoja yskinyt potilas siirrettiin kiireesti eristyshuoneeseen, jonne pääsi vain pukemalla kasvonaamarin, kumihanskat ja muoviessun. Siellä hän vietti kymmenen päivää.
Kun potilas pääsi tavalliselle osastolle toipumaan, kannoin huolta myös muista potilaista, joista useimmat olivat iäkkäitä ja dementoituneita. Henkilökuntaa oli aivan liian vähän, vain perustarpeet hoidettiin, aina ei niitäkään. Henkisesti järkkyneet huusivat ja valittivat tuntikaupalla kenenkään reagoimatta. Sitä, valittivatko he fyysistä vai henkistä tuskaansa, en tiedä.
Eräs dementoitunut vanha mies riisuutui kaiken päivää, kiskoi letkuja irti ja yritti päästä ylös vuoteesta. Kun hän sai molemmat jalat korkean laidan yli, kutsuin hoitajaa apuun. Kaksi vierustoveria kuoli viikon välein samassa huoneessa, pitkän taistelun jälkeen. Heitä ei viety mihinkään yksityishuoneeseen, vaan omaiset kokoontuivat sängyn ympärille neljän hengen huoneessa. Olin jotenkin naivisti kuvitellut, että ihmisen viimeisiä hetkiä varten hän ja omaiset saavat yksityisyyttä ja tilan hiljentyä ja surra. Näin ei käy kiireisessä sairaalassa. Mietin, eikö laman takia suljettuja osastoja voisi käyttää edes tähän tarkoitukseen. Saattohuoneiksi.
Tämä puoli elämästä on täysin näkymättömissä, jos pysyy terveenä eikä ole sairaita omaisia. Pääsiäisenä istuin yksin Dublinin rannalla auringossa ja katselin ympärillä kirmailevia lapsiperheitä ja käsi kädessä kulkevia pariskuntia ulkopuolisena kuin elokuvaa, häikäisevä auringonpaistekin tuntui pimeydeltä. En tule koskaan ohittamaan tuota sairaalaa - mitään sairaalaa - kuvittelematta osastoja toisensa jälkeen.
Lähiomaiseni sai kyllä ensiluokkaiset tutkimukset ja testit - sci-fi-taudinko takia? Verinäytteitä otettiin jopa 15 päivässä, häntä kuvattiin kaksi- ja kolmiulotteisesti, yhtenä päivänä hän oli niin radioaktiivinen, etten saanut edes halata häntä (halasin kumminkin!). Yksinkertaiset asiat, kuten ruoka oli kuitenkin ala-arvoista. Irkkuruokaa pahimmillaan: vanhoja ranskalaisia tai spagettia, läjä jotain leivitettyä lihaa, lammikko ruskeaa hyytynyttä kastiketta. Vihanneksia ei näkynyt. Mies oppi valitsemaan salaatin päivän toiseksi ateriaksi, kylmä kananpala salaatinlehden ja tomaatin kanssa oli edes visuaalisesti ravitsevampi. Hedelmiä kannoin hänelle kassikaupalla, samoin juomavettä, mysliä ja jogurttia. Lepoa ja hiljaisuutta en voinut loihtia, mutta vein korvatulpat ja -kuulokkeet, joilla osaston kauhuja saattoi häivyttää.
Sairaala on merkillinen ympäristö. Se on kuin suuri tehdas, joka hurisee yötä päivää, potilaita tulee sisään ja päästetään ulos, mutta se on olemassa vain itseään varten. Sairaalan ominaishaju käy kurkkuun jo eteishallissa ja ahdistus tarttuu
väreistä: harmaata, ruskeaa, valkoista, kylmää pastellinvihreää. Mitään värioppeja ei hyödynnetä potilaiden mielentilan piristämiseksi, luontoa ja vuodenaikoja ei ole olemassa. Pysähdyin lumoutuneena tuijottamaan yhtä ainukaista kirsikkapuuta, joka kukki betonisella sisäpihalla. Tällaisessa erämaassa mukava sairaanhoitaja saattaa pelastaa päivän. Hymy, pieni huulenheitto, taputus kädelle, viiden minuutin juttuhetki saa potilaan tuntemaan, että on edelleen ihminen, eikä vain ruumis, jota pistellään, tökitään, mitataan ja kytketään laitteisiin.
Parantuminen on aina hengen ja ruumiin yhteisvoitto, potilaalla on kehon lisäksi myös mieli, jota pitää virkistää ja ruokkia, tukea ja kannustaa. Se tuntuu kaikessa tieteellisyydessä unohtuneen.
On todellista sadismia hallitukselta leikata sairaaloiden henkilökuntaa niin tiukalle, että se ei ehdi kohtelemaan potilaita enää ihmisenä.
Eräs tuntemani sairaanhoitaja sanoi, että burn-outin ensioireita on tunne, että on ammatissaan epäonnistunut, "failure". Aikaa ja energiaa ei riitä 12-tuntisissa työvuoroissa edes perushoitotoimenpiteisiin kaikille potilaille, saati jutteluun. On tähdellisempää täyttää lomakkeita ja kirjoittaa raportteja kuin olla läsnä potilaan luona. Suurin osa tapaamastamme hoitohenkilökunnasta oli osaavia ja humaaneja, mutta silminnähden stressaantuneita.
Kuulin vahingossa vanhemman, työelämään hiljattain palanneen hoitsun kertomusta ensiapuosastolta (A&E). Hän kertoi ennen tykänneensä siellä työskentelystä, nyt kaikki oli "kaaosta". Roskikset olivat täynnä, pyyhkeitä ei löytynyt, saati kaapuja potilaille, kellään ei ollut aikaa kysyä milloin potilas oli viimeksi syönyt tai juonut.
Toistaiseksi olemme päässeet pois tästä epänormaaliudesta, joka monelle on arkea. Nautimme keväästä, raittiista ilmasta, väreistä ja musiikista, toistemme kosketuksesta, pullosta hyvää viiniä, kävelystä käsikynkkää puistossa tai rannalla.
Kulttuuriakin olemme harrastaneet, varovasti: kävimme katsomassa elokuvan Grand Hotel Budapest. Ei totisesti mikään viiden tähden klassikko, joksi sitä mainostettiin, mutta saimmehan nauraa ja ajatuksiin tuli muutakin kuin muistoja osastolta.
Tämän luettuanne, antakaa ylimääräinen halaus lähimmäisellenne, koskaan ei tiedä milloin kaikki nykäistään pois. Sairaana ollessa ei kaipaa suuria juhlahetkiä, vaan pieniä arjen asioita - niistä elämän onni muodostuu.
Irlannin terveydenhuollossa on mitä ilmeisemmin Bermudan kolmio. Jokainen hallitus kehuu syytävänsä sinne miljardeja, lisänneensä henkilökuntaa, uudistaneensa sairaaloita, rationalisoineensa hallintoa. Olen varma - enkä ole kuullut yhtään eriävää mielipidettä - että henkilökunta työskentelee valtavan paineen alla ja silti esiintyy aina ystävällisenä ja huolehtivana. Ei ole helppoa työskennellä alalla, jossa pienikin virhe voi johtaa potilaan tilan pahenemiseen tai jopa kuolemaan. Harvalla meistä on niin vastuullinen työ, niin tärkeätä työtä kuin itse kukin tunnemme tekevämme.
Todellisuus on kuitenkin järkyttävä, kun sen näkee omin silmin. Hiljattain lähisukulaiseni joutui sairaalaan ambulanssilla. Selvisimme matkasta vahingoitta. En ole koskaan ennen matkustanut ambulanssilla, joten vertailukohdetta ei ole. Irlannin maalaistiet ovat surullisenkuuluisia kuopistaan (pienten lasten kerrotaan hävinneen niihin), joten auton tärinään tottuu. Tässä ambulanssissa jokainen tärskäys tuntui luissa asti. Mietin, miltä kyyti olisi tuntunut täydessä vauhdissa tai jos luut olisivat olleet jo valmiiksi vaivaisia.
Perillä sukulaiseni pääsi onneksi suoraan pyöräpaareilla sisään. Tämän tiesin plussaksi, koska olen kuullut Irlannin ruuhkaisista ensiapuasemista (Accident & Emergency) ja niitten helvetillisistä odotusajoista. Minä, lähiomainen, jouduin kuitenkin odotussaliin. Vastaanottoapulainen näytti kuolemanväsyneeltä, vaikka oli vasta keskiyö. Sellainen uupumus tulee kasvoihin vain jatkuvasta vuorotyöstä ja valvomisesta. Minä en kykenisi toimimaan normaalisti univajauksella - en tiedä miten selviydyin pienten lasten kanssa valvomisesta, varmaan nukuin päivät (on onnea saada olla kotiäiti!).
Minua pyydettiin odottamaan, kutsu kuuluisi "in a few minutes". Menin istumaan viimeiseen tyhjään penkkiriviin, sali oli muuten täynnä. Katselin alta kulmain muita odottajia, joista moni näytti olevan horroksessa. Varmaan nauttineet jotain, ajattelin. Ei ihme, että vastaanottotila oli eristetty vahvalla lasilla kattoon asti. Vastapäisessä penkissä kalpea mies yski sellaisella volyymillä, että vaistomaisesti käännyin pois alta. Hän ei herännyt yskäänsä, ja vieressä istuva vanhus tuskin reagoi. Kauempana viisi urheilijanuorta laski leikkiä kuin lomaretkellä, yhdellä oli kainalosauvat. Kaksi ulkomaalaista miestä hihitteli hysteerisenä ja vitsaili omalla kielellään. Mitä ihmettä he täällä tekivät?
Yksinäisiä hahmoja näkyi tuolille jotenkin nukahtaneena. Kun tarpeeksi väsyttää, ihmisellä on ihmeellinen kyky löytää asento, jossa ei putoa tuolilta. Eräs äiti talutti sisään tyttärensä, joka piteli vatsaansa ilmeisissä kivuissa ja kävi oksentamassa vessassa vähän väliä. Tiedän, koska minun oli pakko itse lopulta käydä siellä, hirvitti kosketella samoja hanoja ja ovia. Käsigeeliä kului.
Tunnin kuluessa en nähnyt ketään kutsuttavan, en ainuttakaan sairaanhoitajaa tai lääkäriä. Valuin samaan surrealistiseen horrokseen kuin kaikki muutkin.
Yskivä mies oli nukahtanut polviensa päälle linkkuveitsiasentoon. Mietin, pitäisikö ilmoittaa jollekulle, että hän saattoi olla kuollut. Kukaan muu ei kuitenkaan reagoinut mitenkään. Vanharouva luki lehteä. Viereiset naiset hihittivät näkyä ja kertoivat, että mies oli ollut siellä ainakin klo 22 lähtien, kun he tulivat.
Kello 03 menin kysymään vastaanotosta, oliko mitään uutisia. Mielikuvissani lähisukulaiseni oli jo viety osastolle, hän nukkui, eikä kukaan ollut muistanut kertoa minulle. Virkailija tarkasti näytöltä ja ilmoitti, että potilasta tutkitaan juuri ja minut kutsutaan "any minute". Ilahtuneena palasin odottamaan.
Yskivä mies oli kohottautunut ja yski nyt pää takakenossa, silmät ummessa. Muut odottajat kaikkosivat roiskeiden alta. Yön aikana mies nukahteli vanhuksen olkapäätä vasten ja lopulta pää tämän sylissä. Tajusin, että vanhuksen täytyi olla hänen äitinsä.
Odotussalin väki vaihtui hitaasti. Koko yön naureskelleet ja vitsailleet nuoret päästivät Jihaa!-huudon, kun kainalosauvatyttö vihdoin kutsuttiin Röntgen-kuvaan. Tirskuva mies, joka tartutti muihinkin hersyvän naurunsa, palasi käsivarsi lastassa. Oksentelevan tytön äiti käveli hermot riekaleina ympäri salia. Omaisten oli vaikea hyväksyä tuntikausia jatkuvaa odotusta, kun huoli vain kasvoi.
Kello 04 kaksi siivoojaa ilmestyi kärryineen paikalle. Huokasin helpotuksesta, vihdoinkin paikka desinfioitaisiin. Siivooja vain imuroi eteismaton, toinen lipoi vessan lattiat mopilla, sitten he jatkoivat matkaansa. Itse olisin pyyhkinyt kaikki kosketuspinnat DDT:llä.
Kello 05 lääkäri äänsi ovelta vaivalloisesti etunimeni, juuri kun olin nukahtamassa syvään uneen.
Vihdoin pääsin limbosta, helvettiin kuitenkin päädyin. Päivystyksen hoito-osasto oli täynnä pyöräpaareilla makaavia potilaita, kuin kenttäsairaalassa. Jokaisessa verholla eristetyssä sängyssä oli joku. Käytävällä odotti puoli tusinaa vanhusta vieri vieressä. Ajattelin tartuntavaaraa kauhulla. Entä millaista täällä oli viikonloppuisin?
Lähiomaiseni jälleennäkeminen oli kuitenkin helpotus, diagnoosina "vain" keuhkokuume. Ambulanssissa oli otettu sydänkäyrät ja veikkailtu jotain sydäntulehdusta. Nuori, väsynyt lääkäri oli jämpti ja asiantunteva. Kun lähiomainen ihmetteli verinäytteiden määrää (hänessä oli reikiä kuin emmental-juustossa), lääkäri herjaili, että se oli aamiaisen verimakkaraa varten. Musta huumori näkyy kukoistavan sellaisissa työolosuhteissa.
Vakuutimme innokkaasti kykenevämme kotihoitoon. Ajatuskin rakkaimpani jättämisestä sinne ties kuinka moneksi tunniksi (päiväksi?) oli liikaa. Vanhukset ähkivät kovilla pyöräpaareillaan. Nurkassa joku kiroili äänekkäästi. Minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut. Omaiset oli ilmeisesti passitettu pois, eihän sinne mahtunut enempää väkeä. Mietin, miten dementiavanhus kokisi kaiken.
Tunsimme saaneemme lottovoiton, kun viimein pääsimme pois. Odotussalissa näkyi istuvan edelleen surullinen vanhus ja tämän puolitajuton poika.
Juhlimme automaatista ostetulla kahvilla ja kolmiovoileivällä, istuen typötyhjässä pääaulassa. Seuraavaksi ongelmaksi tuli kotiinpääsy, sillä kello oli 5.30 ja julkinen liikenne aloitti vasta 07 aikaan. Olimme lopen väsyneitä. Päätin tilata taksin koko 75 km:n matkalle. Taksikuski vitsaili pääsevänsä etelänlomalle tämän keikan jälkeen. Harvoin on 120 euroa tuntunut niin halvalta!
Jos olisimme varakkaita, meillä olisi yksityinen sairausvakuutus. Sitä kysyttiin respassa. Olisimme kenties ohittaneet paareilla kärvistelevät vanhukset ja päässeet suoraan yksityisosastolle. Yksityissairaaloissa taas jonoa ei ole. Yksityisvakuutus kannattaa Irlannissa hankkia silloin, kun on nuori ja terve, ei sitten vasta kun sitä tarvitsee, koska silloin siihen ei enää ole varaa.
Eräs tuntemani 90-vuotias, osteoporoosista kärsivä, sydäntautinen vanhus sai valtavan nenäverenvuodon ja istui ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia kovalla tuolilla. Sitten hän rukoili poikaansa viemään hänet takaisin kotiin, koukkuselkä oli niin tulessa. Poika totteli, en tiedä miten verenvuoto hoidettiin.
Syynä potilaiden virumiseen kärryillä on se, että vuodepaikkoja ei ole, jonne heidät siirtää pois ensiavusta. Korjaus: vuodepaikkoja on, mutta osastoja on suljettu, koska henkilökunnan palkkaaminen on pantu jäihin budjettivajeen takia. (Vuoden 2011 ulkosuomalaiseksi valittu Euroopan unionin talouskomissaari Olli Rehn on yksi troikan asiantuntijoista, jotka budjettileikkauksia suosittelivat). Tätä on jatkunut niin kauan kuin muistan, myös buumin aikana. Ensiavun luulisi olevan, niin, ensiapua varten, mutta Irlannin heikon terveyshuoltosysteemin takia sinne päätyy kaikenlaisia potilaita.
En näe tilanteeseen tulevan muutosta, koska kaikilla päättäjillä ja heidän omaisillaan on varaa yksityishoitoon. Burnoutista kärsivät lääkärit ja sairaanhoitajat eivät voi mennä lakkoon, koska silloin potilaat kärsisivät entistä enemmän. Vanhukset ja vähävaraiset hukkuvat Bermudan kolmioon.
Meillä oli onnea. Slainte!
