Hyljätyt

Eräänä aurinkoisena päivänä kävelin Dublinissa pitkin Liffey-joen vartta. Yksinkertaisin pitsiverhoin peitetyt kaupanikkunat kiinnittivät huomioni. Tyhjiin liikkeisiin tottuu Irlannin lamassa - kaatuneita bisneksiä, tyhjät näyteikkunat, laskupino näkyvissä postiluukun alla. Näissä ikkunoissa oli toistuva sana: FORSAKEN. Mietin, mitä sana tarkoitti. Hidastin askeleita ja huomasin ovessa käsinkirjoitetun lapun näyttelyn aukioloajoista. Siinä oli jotain jännittävää, ja kokeilin ovea. Se aukesi. 

Sisällä oli suuri, valkeaksi maalattu sali, valkoisia pylväitä, pitsiverhoin peitettyjä ikkunoita. Pylväisiin oli kiinnitetty ikäänkuin nukenvaatteita, joissakin oli nimi tai numero. Rukousnauhoin koristellut pienet valkoiset kaavut koristivat joitain seiniä. Valkoisella lautalattialla oli siellä täällä kumossa sinkkisiä ämpäreitä, joissa oli karkea pesuharja ja luuttu. Olin lumoutunut. Paikka oli hiljainen ja rauhallinen, kuin rukoussali, ja kuitenkin pienet asut tihkuivat surua.

Luulen, että tiesin intuitiivisesti, mistä oli kyse, ennen kuin joku tuli tuomaan esitteen käteeni: FORSAKEN. 

"Näyttely tekee näkyväksi ihmiselämät, joita kauan piiloteltiin Äiti ja lapsi-kodeissa ja Magdalen-pesuloissa muurien takana kaikkialla Irlannissa. Myös ne, jotka hiipuivat, myös ne, joiden viimeinen leposija oli kylmä hauta ilman mitään merkkiä, että he edes koskaan olivat olleet olemassa."

Ihmisen syntymän ja kuoleman ylös merkitseminen on ihmisoikeus, monilla uhreilla ei ollut sitäkään. Tuhansilla adoptoiduilla lapsilla ei ole vieläkään oikeutta tietää biologisista vanhemmistaan. 

Nämä asiat on painettu niin syvälle irlantilaisten tietoisuudesta, että kaikesta edelleenkin halutaan vaieta. Nunnat ottivat työkseen piilottaa irlantilaisten sosiaaliset ongelmat, aviottomat äidit, joita kohdeltiin yhteiskunnan taholta rikollisina - heidät jopa jaettiin ensikertalaisiin ja toistuvasti langenneisiin. Avioliiton ulkopuolella raskaaksi tulleet tytöt piilotettiin raskauden ajaksi, ja synnytyksen jälkeen lapsi otettiin heiltä pois. Joskus "parempiin koteihin", niinkin kauas kuin USA:han, Australiaan, Kanadaan. Ainoa adoptioparin kriteeri oli katolisuus ja varallisuus. 

Tuhannet lapset menehtyivät laitosten kurjissa oloissa, eivätkä äidit saaneet koskaan tietää heidän kohtalostaan. Äitien elämänikäistä ahdistusta ja tuskaa on vaikea kuvitella, ja lukumäärät ovat pöyristyttäviä (pelkästään 1900-luvulla heitä on arvioitu olleen 30 000), samoin se, miten hiljan instituutiot on lakkautettu, viimeisin Dublinissa vuonna 1996. 

Toinen näyttelyn tekijöistä, Maedhbh McMahon, kertoi minulle, että joskus hän itsekin tuntee tarvetta terapiaan, kun laitoksia ja tarinoita löytyy yhä enemmän julkisuuden noustua. Hän kertoi naisista, jotka ovat tulleet näyttelyyn ja halunneet nimetä jonkun, joko oman kadonneen lapsensa tai äitinsä. Sitä varten näyttelyssä on vanha kirjoituskone, jolla nimi voidaan naputella ylös ja kiinnittää nuppineulalla henkilön valitsemaan vaatteeseen. Nimeäminen voi siis tapahtua konkreettisesti. 

Kun kysyin, miksi näyttely on niin "piilossa", hän sanoi että ensimmäiset viikot ovat uhreja ja heidän omaisiaan varten, hiljainen mahdollisuus katsoa näyttelyä ja lukea asiakirjoja. Mediajulkisuutta haetaan myöhemmin, kun suusta suuhun kulkeva uutinen on tehnyt tehtävänsä. Hämmästyin tällaista vaihtoehtoa, yleensä taiteilijat hakevat julkisuutta kaikin tavoin, jotta näyttelyyn tulee paljon katsojia.

Maedhbh kertoi myös, että haluaisi viedä näyttelyn seuraavaksi Limerickiin, koska Limerickin taidekoulu sijaitsee entisessä Magdalen-instituutissa. Paikkakunnalla on edelleen laitoksen asukkeja, jotka eivät koskaan ole lähteneet pois. Kun kysyin innostuneena, mitäköhän he mahtavat ajatella näyttelystä jos se sinne saadaan, Maedhbh katsoi minua pitkään ja sanoi, että naiset ovat niin vanhoja ja laitostuneita, että heitä ei voi lähestyä. Se oli ehkä surullisinta. Hätkähdän nytkin ajatellessani, että jotkut nunnien kanssa kadulla käsikynkkää kulkevat vanhukset saattavatkin olla Magdaleenoja, jotka eivät koskaan päässeet pois.

Yhtäkään isää ei Magdalen-laitosten yhteydessä ole nimetty, raskauksien alkuunpanijat ovat kasvottomia ja nimettömiä ja sellaisina pysyvät. Mitään korvauksia ei ole annettu valtion tai kirkon taholta.

Annan viimeisen sanan kuitenkin näyttelyesitteelle (oma käännökseni):

"FORSAKEN toivoo palauttavansa ihmisarvon ja yksilöllisyyden ihmisille, jotka joutuivat raa'an ja armottoman instituution uhreiksi. Teos puoltaa sitä, että ihmiset eivät uhriutuisi. Oli koettu miten rankkaa tahansa, ihmiset voivat päästä eteenpäin elämässä: heistä voi tulla oman sielunsa ja henkensä herroja. Sillä naiset eivät pesseet omaa likapyykkiään, vaan meidän kaikkien, ja kysymys kuuluukin, miksi Irlannin valtio ja katolinen kirkko jatkavat hylkäämisen traditiota."

Näyttely avattiin 16.7. ja se on auki 20.8. saakka. Paikka sijaitsee Wellington Quay-kadulla aivan Temple Bar'in kupeessa. Aukioloajat alla.

Opening Hours - 11am-5pm Monday to Saturday
                                                       1pm- 5pm  Sunday
Dollard House, Wellington Quay, Dublin (next to the Clarence Hotel, Temple Bar) 
Opens July 16th for a limited period

Linkki näyttelysivulle tässä. 

Joka ainut hetki

Vaikuttava. Mieleenpainuva. Itkettävä. Hymyilyttävä. Ajatuksia herättävä. Ristiriitainen. Surullinen, pohjattoman surullinen, koska jo alussa tietää, miten lopussa käy. Tilinteko eletystä elämästä, ja elämättömästä. Valintoja, joita ei saa tekemättömiksi. Syyllisyyttä, jota kantaa toisten valinnoista ja kohtaloista.

Hugo Hamiltonin Every single minute-kirjaa (ei vielä suomennettu) lukee välillä hengästyen. Tarpeellinen, pysäyttävä kirja, jonka tekee ainutlaatuiseksi se, että tarina perustuu elävään elämään ja todellisiin henkilöihin, Hugo Hamiltoniin itseensä sekä Nuala O'Faolain'iin. Kirjailijoista toisen tapasin hiljattain (siitä ehkä seuraavassa blogissa). Jotkut kirjailijat tuntuvat niin tutuilta kirjojensa kautta, että heidät tekee mieli kutsua kahville, istua pöytään juttelemaan kuin vanhat tutut. Olen varma, että olisin nauttinut juttuhetkistä myös Nuala O'Faolain'in kanssa. Olisin kertonut, miten yksi sisaruksistani kaukana Suomessa luki hänen kirjansa suomeksi käännettynä ja samastui täysin hänen sankarettareensa. Elämä liippaa toista fiktiossa, yli maitten ja kulttuurien. Nuala olisi varmaan saanut minut avautumaan ja kertomaan koko elämäntarinansa, sellainen hän kuulemma Hugo Hamiltonin mukaan oli, jututti kaikkia.

Nuala menehtyi yllättävästi syöpään vuonna 2008, joten meillä on enää vain hänen kirjansa, ja Hugon vasta ilmestynyt teos hänen viimeisestä seikkailustaan, jonka hän halusi tehdä Berliiniin.

Kun ihminen sairastuu vakavasti, aikakäsitys muuttuu. Tuntuu mahdottomalta puhua tulevaisuudesta, kompastuu sellaisiinkin tavanomaisiin sanontoihin kuten ensi jouluna tai kesäloman jälkeen. Hugo kohtasi tämän silmästä silmään: mistä keskustella ihmisen kanssa, jolla on enää viikkoja jäljellä? 

Muistan järkyttyneeni jo nuorena - elämänvaiheessa, jossa ollaan kuolemattomia - elokuvasta Love Story, jossa kuoleva sankaritar haluaa väitellä rakastettunsa kanssa musiikista. Mies puuskahtaa, onko sillä nyt mitään merkitystä, mitä väliä enää, johon Jennifer: No mistä sitten haluat, että puhumme? Hautajaisista?

Hugo Hamiltonin kirjassa vauhti yllättää. Tuntuu, että Una'n ja Liam'in matka kestää viikkoja, kun lopussa paljastuu, että heillä oli vain viikonloppu. Siihen mahtuu paljon, kun matkustetaan myös molempien menneisyydessä, jota kumpikin yrittää selvittää. Kun ei voi enää sanoa, että sitten joskus tai vanhoilla päivilläni, menneisyyden valinnat on kohdattava ja tunnustettava. Nuala (siis kirjan Una) katuu katkerasti sitä, ettei nuorena pitänyt huolta traumatisoituneesta veljestään, joka sittemmin joi itsensä kuoliaaksi. Mitä hyötyä hänen kirjoittajaurastaan ja maineestaan, kuuluisuudesta ja laajasta ystäväpiiristä, kun hän petti sen, joka häntä eniten tarvitsi? Hylkäsi, jätti, ei ollut muka aikaa veljelle.

Samoin olen yllätyksekseni nähnyt lempilaulajani, Nina Simone'n itkevän yhdessä dokumentissa. Hän katui, ettei ollut viettänyt enemmän aikaa tyttärensä eikä lapsenlapsensa kanssa. Mitä järkeä kaikissa niissä konserteissa ja kiertueissa, mitä iloa levytyksistä ja palkinnoista? Onko se luovan uran kääntöpuoli, että se vie mennessään niin totaalisesti, ettei energiaa ja aikaa jää tärkeille ihmissuhteille? Miksi muistan vain naistaiteilijoita, jotka tätä katuvat?


Anteeksiannon olemusta pohditaan kirjassa myös paljon ja monelta kantilta. Nykyään anteeksiannon katsotaan olevan välttämätöntä, jotta väärinkohdeltu uhri eheytyy. On annettava anteeksi hyväksikäyttäjälle, sortajalle, kiduttajalle. Olen Unan kanssa samaa mieltä, että ei pidä antaa anteeksi. Muutenhan mikään ei muutu. Varsinkin, kun useimmat sortajista eivät edes näe teoissaan mitään väärää, eivät pyydä anteeksi, kieltävät kaiken.

Unan ja Liamin tyypillisisä irkkuperheissä ei puhuttu mistään vaikeasta, salaisuuksista vaiettiin, lapsilla ei ollut sanoja käsittelemään tapahtunutta. Vasta aikuisena, vuosikymmenien päästä, alkoi käsittää mitä perheessä tapahtui. Vaikeneminen on yksi tehokkaimpia sorron muotoja. Kun sanoja ei ole, tekojakaan ei ole. Mitään ei tapahtunut. Sanaton kipu ja hätä jää vaiti tekemään tuhoaan ihmisen mielessä kuin myyrät maanalaisissa tunneleissa.

Nuala O'Faolainia kiitettiin ja kannustettiin hänen paljastaessaan irlantilaisen perhe-elämän raadollisuuden kirjoissaan Are you somebody (suom. Tunnenko minä teidät?) ja Almost there.

Ihmiset puhdistuivat hänen kirjoittaessaan ulos kaiken sen saastan, joka hänen kotonaan rehotti. Näin ei Irlannissa ole tehty, perheongelmat on aina pidetty visusti maton alla. Korkeintaan papilla oli oikeus tietää. Katolisen kirkon perusyksikkö ja tukipilari on perhe, yhteiskunta perustuu kirkolliseen avioliittoon ja sen sisällä siitettyyn lapsilaumaan. Kaikki muu suljettiin julmasti yhteisön ulkopuolelle, joskus kirjaimellisesti haudattiin maahan. 

Karmaisevin osoitus kirkon yksinvallasta on viimeaikainen uutinen lähes 800 lapsen joukkohaudasta Tuamissa, Länsi-Irlannissa. Näillä äpäriksi luokitelluilla ei ollut edes arkkua, saati ristiä tai hautakiveä. He olivat tulosta Irlannin julmasta tavasta erottaa au-äidit yhteiskunnasta ja lapsistaan. Lapsikuolleisuus näissä orpokodeissa oli jopa 50%. Kyseessä ei ole mikään keskiaikainen joukkohauta, vaan se on ollut käytössä vuodesta 1925 vuoteen 1961 asti. Linkki tästä.

Anteeksi ei saa antaa, sillä siinä piileee unohduksen vaara. Kaikkihan on nyt muka niin hyvin, kirkko on uudistunut ja toteuttaa lastensuojelulakeja visusti. Irlannissa elää kuitenkin edelleen vaikenemisen kulttuuri. Se on hämmentävää, kun siihen törmää, kuin näkymättömään muuriin. Ihmiset vain vaikenevat, tulee kiusallinen tauko - kaikki tauot ovat irlantilaisille kiusallisia - katsotaan poispäin tai kengänkärkiin, sitten vaihdetaan lennossa kepeämpään aiheeseen, johonkin hauskaan.

Una ja Liam yrittivät matkansa aikana luopua vaikenemisesta, Berliini oli vain kulissina sisäiselle matkanteolle. Molemmilla oli kipeitä, pitkään vaiettuja salaisuuksia, nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus tulla sinuksi menneitten kanssa. Unan kohdalla sillä oli jo kiire, sillä elämää oli enää jäljellä vähän. Unan kunniaksi on sanottava, että hän ei antanut itselleenkään anteeksi.

Sekin, että tunnustaa tekonsa ja tekemättä jättämisensä, toki helpottaa. Kieltäminen ja tukahduttaminen vie energiaa. Lukija jää väistämättä miettimään: mitähän minä kadun kuolinvuoteellani?

En tiedä, millainen lukukokemus tästä kirjasta olisi jäänyt ilman taustatietoja. Nuala O'Faolain ja Hugo Hamilton ovat ainakin Irlannin kulttuuripiireissä kuuluisia ja heidän yksityiselämänsä tunnettua. Romanttista suhdetta heillä ei ollut, vaan sen sijaan syvä ystävyys, harvinainen miehen ja naisen välillä. Hugo kärsi ankaran kaksikielisestä kodistaan: syntyperäinen saksalainen äiti puhui saksaa, iirinkieli-intoilijaisä vain iiriä. Muun Dublinin puhuma englanti oli kodissa rankaisun uhalla kiellettyä. Speckled People-kirja (ei vielä suomennettu) kuvaa tätä monikulttuurisuuden ristiriitaa. Tosin hänen lapsuutensa vaikuttaa lähes normaalilta verrattuna Nualan painajaisperheeseen: alkoholisoitunut äiti, kulttuuripiireissä keikistelevä journalisti-isä, joka ei piitannut yhdeksänlapsisesta perheestään, jatkuva rahan ja rakkauden puute, lasten laiminlyönti.

Kahden totuutta pelkäämättömän kirjalijan yhteinen matka menneisyyteen - tosin kummankin omaan, johon toisella on vain lupa kurkistaa, aina ei sitäkään - on kiehtova lukukertomus. Berliini on tälle hyvä näyttämö, tarpeeksi vieras etäännyttämiselle, tarpeeksi kiinnostava erilaisuudessaan. 

Una jaksoi suuttua vielä viimeisillä voimillaan Berliinin Kansallisoopperan Don Carlos-tulkinnasta, johon hän karvaasti pettyi. Una suuttui niin, että huuteli täysillä katsomosta, saksalaisten järkytykseksi.

Sellaisesta elämnänvoimasta minä pidän. Ei pidä koskaan luovuttaa. Viha, pettymys, raivo ovat hyviä tunteita, oikeutettuja elämässä, kun ihmistä petetään. Väkivaltaan asti niitä ei pidä päästää, mutta vaikeneminen on kuolemaksi. Niin varmaan Nualakin tunsi.

Sairaskertomus

--- Jättäkää väliin, jos olette allergisia sellaisille ---



Blogiini on tullut monen kuukauden mittainen tauko. Hämmästyksekseni lukijoita on riittänyt aiemmille blogeilleni viime päiviin asti, kiitos uteliaisuutenne ja sinnikkyytenne.

Elämä heitti odottamattomia kokemuksia peliin, Retki helvettiin ei jäänyt ainoaksi. Kyseinen sairaala tuli liiankin tutuksi.

Lähimmäiseni makasi pari kuukautta eri osastoilla, väliin eristyksessä, väliin huoneissa, joissa näki sen puolen elämästä, jota vältellään viimeiseen asti: sairauden ja kuoleman.

Vaikka nyt elämme pelossa, että sairaus uusiutuu, on todellista toivoa paranemisesta täysin normaaliksi. Potilas on kotona tällä hetkellä, tyhjä tila sängyssä on täyttynyt, samoin kipeä kohta sydämessäni. On aika jatkaa kirjoittamista.

On mahdotonta edes kuvitella etukäteen, miten perusteellisesti vakava sairaus muuttaa elämän, myös lähiomaisille. Millään muulla ei yhtäkkiä ole väliä, normaali arki on ulottumattomissa, tulevaisuus on harmaata sumua. Tavalliset elämää ylläpitävät toiminnot kuten nukkuminen ja syöminen muuttuvat työlääksi suorittamiseksi. Pienikin askare tuntuu ylivoimaiselta, kun ajatukset ovat muualla. Vuosien rutiini auttaa arkisia puuhia kuten kaupassa käynti tai bensan tankkaus. Minä yritin silti täyttää bensatankkia dieselillä, itkua vääntäen kun laite ei toiminut. Onneksi ei toiminut ja huomasin virheeni ajoissa. Kaupassa ostin vain tuttuja tuotteita, jotka tunnistin hyllyllä. Kassalla kädet vapisivat ja pankkikortin koodi unohtui.

Ruuanlaitto tuntui turhalta voimanponnistukselta, syöminen kyllästyttävältä jauhamiselta tyhjää keittiötä tuijottaen. Kodin hiljaisuus tuntui niin pahalta, että jätin radion soimaan lähteissäni, jotta se toivottaisi tervetulleeksi kun palaan. Öisin hamusin sohvatyynyjä vuoteen tyhjällä puolella, ahdistus herätti vähän väliä. Aloin puhua itsekseni, väitellä ja suunnitella, komennella itseäni jotta jaksan.

Elämä rytmittyi sairaalakäyntipäiviin ja välipäiviin. Ajomatkoista sairaalaan suoriuduin laulamalla karaokea: mitä kuristavampi paniikki, sen kovempaa lauloin - Kaija Koota ja Hectoria, vanhoja tuttuja. Hetkeksikään ei voinut antaa ajatusten livetä. Välipäivinä pesin potilaan vaatteita, tein ruokaa useammaksi päiväksi ja googlasin lääketieteellisiä termejä ja sairauksia. Farmakologiaankin yritin Erittäin Pienillä Aivoillani ja vitosen keskikoulun kemiallani perehtyä, kun potilas alkoi sairastua vakavammin lääkkeistä kuin alkuperäisestä taudista. Niskahiukseni nousivat kauhusta, mitä enemmän luin. Lääkäreiden yritykset parantaa ja lääkitä tuntuivat summittaiselta, hakuammunnalta uuden taudin kohdalla.

Potilaassa diagnosoitiin keuhkokuumeen lisäksi sci-fi-elokuvalta kuulostava H3N2 - upouusi mutaatio sikainfluenssaviruksesta. Sairaalassa oli ollut vain kolme vastaavaa tapausta, yksi potilaista oli kuollut.

Itse tauti käsitti pahimmillaan tuskaista kuumeilua ja kammottavia horkkakohtauksia. Lievimmillään potilas torkkui ja yski. Yhdessä vaiheessa potilas tuntui parantuneen ja pääsi kotiin, mutta oireet uusiutuivat.

Kun sikainfluenssavirus löytyi, eri osastoilla jo viikkoja yskinyt potilas siirrettiin kiireesti eristyshuoneeseen, jonne pääsi vain pukemalla kasvonaamarin, kumihanskat ja muoviessun. Siellä hän vietti kymmenen päivää.

Kun potilas pääsi tavalliselle osastolle toipumaan, kannoin huolta myös muista potilaista, joista useimmat olivat iäkkäitä ja dementoituneita. Henkilökuntaa oli aivan liian vähän, vain perustarpeet hoidettiin, aina ei niitäkään. Henkisesti järkkyneet huusivat ja valittivat tuntikaupalla kenenkään reagoimatta. Sitä, valittivatko he fyysistä vai henkistä tuskaansa, en tiedä.

Eräs dementoitunut vanha mies riisuutui kaiken päivää, kiskoi letkuja irti ja yritti päästä ylös vuoteesta. Kun hän sai molemmat jalat korkean laidan yli, kutsuin hoitajaa apuun. Kaksi vierustoveria kuoli viikon välein samassa huoneessa, pitkän taistelun jälkeen. Heitä ei viety mihinkään yksityishuoneeseen, vaan omaiset kokoontuivat sängyn ympärille neljän hengen huoneessa. Olin jotenkin naivisti kuvitellut, että ihmisen viimeisiä hetkiä varten hän ja omaiset saavat yksityisyyttä ja tilan hiljentyä ja surra. Näin ei käy kiireisessä sairaalassa. Mietin, eikö laman takia suljettuja osastoja voisi käyttää edes tähän tarkoitukseen. Saattohuoneiksi.

Tämä puoli elämästä on täysin näkymättömissä, jos pysyy terveenä eikä ole sairaita omaisia. Pääsiäisenä istuin yksin Dublinin rannalla auringossa ja katselin ympärillä kirmailevia lapsiperheitä ja käsi kädessä kulkevia pariskuntia ulkopuolisena kuin elokuvaa, häikäisevä auringonpaistekin tuntui pimeydeltä. En tule koskaan ohittamaan tuota sairaalaa - mitään sairaalaa - kuvittelematta osastoja toisensa jälkeen.

Lähiomaiseni sai kyllä ensiluokkaiset tutkimukset ja testit - sci-fi-taudinko takia? Verinäytteitä otettiin jopa 15 päivässä, häntä kuvattiin kaksi- ja kolmiulotteisesti, yhtenä päivänä hän oli niin radioaktiivinen, etten saanut edes halata häntä (halasin kumminkin!). Yksinkertaiset asiat, kuten ruoka oli kuitenkin ala-arvoista. Irkkuruokaa pahimmillaan: vanhoja ranskalaisia tai spagettia, läjä jotain leivitettyä lihaa, lammikko ruskeaa hyytynyttä kastiketta. Vihanneksia ei näkynyt. Mies oppi valitsemaan salaatin päivän toiseksi ateriaksi, kylmä kananpala salaatinlehden ja tomaatin kanssa oli edes visuaalisesti ravitsevampi. Hedelmiä kannoin hänelle kassikaupalla, samoin juomavettä, mysliä ja jogurttia. Lepoa ja hiljaisuutta en voinut loihtia, mutta vein korvatulpat ja -kuulokkeet, joilla osaston kauhuja saattoi häivyttää.

Sairaala on merkillinen ympäristö. Se on kuin suuri tehdas, joka hurisee yötä päivää, potilaita tulee sisään ja päästetään ulos, mutta se on olemassa vain itseään varten. Sairaalan ominaishaju käy kurkkuun jo eteishallissa ja ahdistus tarttuu
 väreistä: harmaata, ruskeaa, valkoista, kylmää pastellinvihreää. Mitään värioppeja ei hyödynnetä potilaiden mielentilan piristämiseksi, luontoa ja vuodenaikoja ei ole olemassa. Pysähdyin lumoutuneena tuijottamaan yhtä ainukaista kirsikkapuuta, joka kukki betonisella sisäpihalla. Tällaisessa erämaassa mukava sairaanhoitaja saattaa pelastaa päivän. Hymy, pieni huulenheitto, taputus kädelle, viiden minuutin juttuhetki saa potilaan tuntemaan, että on edelleen ihminen, eikä vain ruumis, jota pistellään, tökitään, mitataan ja kytketään laitteisiin.

Parantuminen on aina hengen ja ruumiin yhteisvoitto, potilaalla on kehon lisäksi myös mieli, jota pitää virkistää ja ruokkia, tukea ja kannustaa. Se tuntuu kaikessa tieteellisyydessä unohtuneen. 

On todellista sadismia hallitukselta leikata sairaaloiden henkilökuntaa niin tiukalle, että se ei ehdi kohtelemaan potilaita enää ihmisenä.

Eräs tuntemani sairaanhoitaja sanoi, että burn-outin ensioireita on tunne, että on ammatissaan epäonnistunut, "failure". Aikaa ja energiaa ei riitä 12-tuntisissa työvuoroissa edes perushoitotoimenpiteisiin kaikille potilaille, saati jutteluun. On tähdellisempää täyttää lomakkeita ja kirjoittaa raportteja kuin olla läsnä potilaan luona. Suurin osa tapaamastamme hoitohenkilökunnasta oli osaavia ja humaaneja, mutta silminnähden stressaantuneita. 

Kuulin vahingossa vanhemman, työelämään hiljattain palanneen hoitsun kertomusta ensiapuosastolta (A&E). Hän kertoi ennen tykänneensä siellä työskentelystä, nyt kaikki oli "kaaosta". Roskikset olivat täynnä, pyyhkeitä ei löytynyt, saati kaapuja potilaille, kellään ei ollut aikaa kysyä milloin potilas oli viimeksi syönyt tai juonut.

Toistaiseksi olemme päässeet pois tästä epänormaaliudesta, joka monelle on arkea. Nautimme keväästä, raittiista ilmasta, väreistä ja musiikista, toistemme kosketuksesta, pullosta hyvää viiniä, kävelystä käsikynkkää puistossa tai rannalla. 

Kulttuuriakin olemme harrastaneet, varovasti: kävimme katsomassa elokuvan Grand Hotel Budapest. Ei totisesti mikään viiden tähden klassikko, joksi sitä mainostettiin, mutta saimmehan nauraa ja ajatuksiin tuli muutakin kuin muistoja osastolta.

Tämän luettuanne, antakaa ylimääräinen halaus lähimmäisellenne, koskaan ei tiedä milloin kaikki nykäistään pois. Sairaana ollessa ei kaipaa suuria juhlahetkiä, vaan pieniä arjen asioita - niistä elämän onni muodostuu.

Retki helvettiin

Irlannin terveydenhuollossa on mitä ilmeisemmin Bermudan kolmio. Jokainen hallitus kehuu syytävänsä sinne miljardeja, lisänneensä henkilökuntaa, uudistaneensa sairaaloita, rationalisoineensa hallintoa. Olen varma - enkä ole kuullut yhtään eriävää mielipidettä - että henkilökunta työskentelee valtavan paineen alla ja silti esiintyy aina ystävällisenä ja huolehtivana. Ei ole helppoa työskennellä alalla, jossa pienikin virhe voi johtaa potilaan tilan pahenemiseen tai jopa kuolemaan. Harvalla meistä on niin vastuullinen työ, niin tärkeätä työtä kuin itse kukin tunnemme tekevämme.

Todellisuus on kuitenkin järkyttävä, kun sen näkee omin silmin. Hiljattain lähisukulaiseni joutui sairaalaan ambulanssilla. Selvisimme matkasta vahingoitta. En ole koskaan ennen matkustanut ambulanssilla, joten vertailukohdetta ei ole. Irlannin maalaistiet ovat surullisenkuuluisia kuopistaan (pienten lasten kerrotaan hävinneen niihin), joten auton tärinään tottuu. Tässä ambulanssissa jokainen tärskäys tuntui luissa asti. Mietin, miltä kyyti olisi tuntunut täydessä vauhdissa tai jos luut olisivat olleet jo valmiiksi vaivaisia.

Perillä sukulaiseni pääsi onneksi suoraan pyöräpaareilla sisään. Tämän tiesin plussaksi, koska olen kuullut Irlannin ruuhkaisista ensiapuasemista (Accident & Emergency) ja niitten helvetillisistä odotusajoista. Minä, lähiomainen, jouduin kuitenkin odotussaliin. Vastaanottoapulainen näytti kuolemanväsyneeltä, vaikka oli vasta keskiyö. Sellainen uupumus tulee kasvoihin vain jatkuvasta vuorotyöstä ja valvomisesta. Minä en kykenisi toimimaan normaalisti univajauksella - en tiedä miten selviydyin pienten lasten kanssa valvomisesta, varmaan nukuin päivät (on onnea saada olla kotiäiti!).

Minua pyydettiin odottamaan, kutsu kuuluisi "in a few minutes". Menin istumaan viimeiseen tyhjään penkkiriviin, sali oli muuten täynnä. Katselin alta kulmain muita odottajia, joista moni näytti olevan horroksessa. Varmaan nauttineet jotain, ajattelin. Ei ihme, että vastaanottotila oli eristetty vahvalla lasilla kattoon asti. Vastapäisessä penkissä kalpea mies yski sellaisella volyymillä, että vaistomaisesti käännyin pois alta. Hän ei herännyt yskäänsä, ja vieressä istuva vanhus tuskin reagoi. Kauempana viisi urheilijanuorta laski leikkiä kuin lomaretkellä, yhdellä oli kainalosauvat. Kaksi ulkomaalaista miestä hihitteli hysteerisenä ja vitsaili omalla kielellään. Mitä ihmettä he täällä tekivät?

Yksinäisiä hahmoja näkyi tuolille jotenkin nukahtaneena. Kun tarpeeksi väsyttää, ihmisellä on ihmeellinen kyky löytää asento, jossa ei putoa tuolilta. Eräs äiti talutti sisään tyttärensä, joka piteli vatsaansa ilmeisissä kivuissa ja kävi oksentamassa vessassa vähän väliä. Tiedän, koska minun oli pakko itse lopulta käydä siellä, hirvitti kosketella samoja hanoja ja ovia. Käsigeeliä kului.

Tunnin kuluessa en nähnyt ketään kutsuttavan, en ainuttakaan sairaanhoitajaa tai lääkäriä. Valuin samaan surrealistiseen horrokseen kuin kaikki muutkin.

Yskivä mies oli nukahtanut polviensa päälle linkkuveitsiasentoon. Mietin, pitäisikö ilmoittaa jollekulle, että hän saattoi olla kuollut. Kukaan muu ei kuitenkaan reagoinut mitenkään. Vanharouva luki lehteä. Viereiset naiset hihittivät näkyä ja kertoivat, että mies oli ollut siellä ainakin klo 22 lähtien, kun he tulivat.

Kello 03 menin kysymään vastaanotosta, oliko mitään uutisia. Mielikuvissani lähisukulaiseni oli jo viety osastolle, hän nukkui, eikä kukaan ollut muistanut kertoa minulle. Virkailija tarkasti näytöltä ja ilmoitti, että potilasta tutkitaan juuri ja minut kutsutaan "any minute". Ilahtuneena palasin odottamaan.

Yskivä mies oli kohottautunut ja yski nyt pää takakenossa, silmät ummessa. Muut odottajat kaikkosivat roiskeiden alta. Yön aikana mies nukahteli vanhuksen olkapäätä vasten ja lopulta pää tämän sylissä. Tajusin, että vanhuksen täytyi olla hänen äitinsä.

Odotussalin väki vaihtui hitaasti. Koko yön naureskelleet ja vitsailleet nuoret päästivät Jihaa!-huudon, kun kainalosauvatyttö vihdoin kutsuttiin Röntgen-kuvaan. Tirskuva mies, joka tartutti muihinkin hersyvän naurunsa, palasi käsivarsi lastassa. Oksentelevan tytön äiti käveli hermot riekaleina ympäri salia. Omaisten oli vaikea hyväksyä tuntikausia jatkuvaa odotusta, kun huoli vain kasvoi.

Kello 04 kaksi siivoojaa ilmestyi kärryineen paikalle. Huokasin helpotuksesta, vihdoinkin paikka desinfioitaisiin. Siivooja vain imuroi eteismaton, toinen lipoi vessan lattiat mopilla, sitten he jatkoivat matkaansa. Itse olisin pyyhkinyt kaikki kosketuspinnat DDT:llä.

Kello 05 lääkäri äänsi ovelta vaivalloisesti etunimeni, juuri kun olin nukahtamassa syvään uneen.

Vihdoin pääsin limbosta, helvettiin kuitenkin päädyin. Päivystyksen hoito-osasto oli täynnä pyöräpaareilla makaavia potilaita, kuin kenttäsairaalassa. Jokaisessa verholla eristetyssä sängyssä oli joku. Käytävällä odotti puoli tusinaa vanhusta vieri vieressä. Ajattelin tartuntavaaraa kauhulla. Entä millaista täällä oli viikonloppuisin?

Lähiomaiseni jälleennäkeminen oli kuitenkin helpotus, diagnoosina "vain" keuhkokuume. Ambulanssissa oli otettu sydänkäyrät ja veikkailtu jotain sydäntulehdusta. Nuori, väsynyt lääkäri oli jämpti ja asiantunteva. Kun lähiomainen ihmetteli verinäytteiden määrää (hänessä oli reikiä kuin emmental-juustossa), lääkäri herjaili, että se oli aamiaisen verimakkaraa varten. Musta huumori näkyy kukoistavan sellaisissa työolosuhteissa.

Vakuutimme innokkaasti kykenevämme kotihoitoon. Ajatuskin rakkaimpani jättämisestä sinne ties kuinka moneksi tunniksi (päiväksi?) oli liikaa. Vanhukset ähkivät kovilla pyöräpaareillaan. Nurkassa joku kiroili äänekkäästi. Minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut. Omaiset oli ilmeisesti passitettu pois, eihän sinne mahtunut enempää väkeä. Mietin, miten dementiavanhus kokisi kaiken.

Tunsimme saaneemme lottovoiton, kun viimein pääsimme pois. Odotussalissa näkyi istuvan edelleen surullinen vanhus ja tämän puolitajuton poika. 

Juhlimme automaatista ostetulla kahvilla ja kolmiovoileivällä, istuen typötyhjässä pääaulassa. Seuraavaksi ongelmaksi tuli kotiinpääsy, sillä kello oli 5.30 ja julkinen liikenne aloitti vasta 07 aikaan. Olimme lopen väsyneitä. Päätin tilata taksin koko 75 km:n matkalle. Taksikuski vitsaili pääsevänsä etelänlomalle tämän keikan jälkeen. Harvoin on 120 euroa tuntunut niin halvalta!

Jos olisimme varakkaita, meillä olisi yksityinen sairausvakuutus. Sitä kysyttiin respassa. Olisimme kenties ohittaneet paareilla kärvistelevät vanhukset ja päässeet suoraan yksityisosastolle. Yksityissairaaloissa taas jonoa ei ole. Yksityisvakuutus kannattaa Irlannissa hankkia silloin, kun on nuori ja terve, ei sitten vasta kun sitä tarvitsee, koska silloin siihen ei enää ole varaa.

Eräs tuntemani 90-vuotias, osteoporoosista kärsivä, sydäntautinen vanhus sai valtavan nenäverenvuodon ja istui ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia kovalla tuolilla. Sitten hän rukoili poikaansa viemään hänet takaisin kotiin, koukkuselkä oli niin tulessa. Poika totteli, en tiedä miten verenvuoto hoidettiin.

Syynä potilaiden virumiseen kärryillä on se, että vuodepaikkoja ei ole, jonne heidät siirtää pois ensiavusta. Korjaus: vuodepaikkoja on, mutta osastoja on suljettu, koska henkilökunnan palkkaaminen on pantu jäihin budjettivajeen takia. (Vuoden 2011 ulkosuomalaiseksi valittu Euroopan unionin talouskomissaari Olli Rehn on yksi troikan asiantuntijoista, jotka budjettileikkauksia suosittelivat). Tätä on jatkunut niin kauan kuin muistan, myös buumin aikana. Ensiavun luulisi olevan, niin, ensiapua varten, mutta Irlannin heikon terveyshuoltosysteemin takia sinne päätyy kaikenlaisia potilaita.

En näe tilanteeseen tulevan muutosta, koska kaikilla päättäjillä ja heidän omaisillaan on varaa yksityishoitoon. Burnoutista kärsivät lääkärit ja sairaanhoitajat eivät voi mennä lakkoon, koska silloin potilaat kärsisivät entistä enemmän. Vanhukset ja vähävaraiset hukkuvat Bermudan kolmioon.

Meillä oli onnea. Slainte!

Isänmaallisia mietteitä

Ulkosuomalaisena tulee joskus fiilis, etten tunne omakseni oikein kumpaakaan kulttuuria. Irlantia kuohuttavat skandaalit, ja niistä poikivat kirjat ja elokuvat eivät kosketa minua henkilökohtaisesti. Historia ei ole minun sukuni historiaa. Suomessa velloviin keskusteluihin en ehdi osallistua, uudet kohukirjat menevät minulta ohi, en kykene seuraamaan kulttuuritapahtumia. Netistä voin lukea jostain runotapahtumasta tai teatteriesityksestä tai taidenäytteystä Suomessa, mutta vikisen kuin pikkupossujen kestit missannut: Oi jospa oisin saanut olla mukana...! Kaikki sykähdyttää syvemmältä livenä.

Kun elämän keskikohta (sanotaan vaikka viisikymppiset) alkaa kallistua vanhuuden puolelle, rupeaa ihmettelemään, mitä vaakakuppiin on jäänyt. Tiedän paljon Irlannin kulttuurista, historiasta ja ihmisistä. Olen opiskellut englantilaista ja irlantilaista kirjallisuutta ja taidetta. Oman kulttuurini tuntemus sen sijaan on rajallista. Olen unohtanut niin paljon, en ehtinyt mihinkään, lähdin Suomesta niin nuorena. Kulttuurin seuraamisessa on vuosikymmenien aukko, ennen Internetin tuloa. Vasta nyt olen verkostunut, ladannut, liittynyt, ryhmittynyt, löytänyt nykysuomen.

Hämmästelen joidenkin ulkosuomalaisten kommentteja entisestä kotimaasta. Takapajuinen, sulkeutunut, yrmeä, kyräilevä, kateellinen, ahdistava, täynnä pilkunnussijoita, kaatokänniläisiä, ummikkoja, rasisteja...! Kattaahan Suomen kansan kirjo tietysti monenlaista, mutta minkälaisista kauhuyhteisöistä nämä suomalaiset ovat onnistuneet pakenemaan? Minkälaisia suomalaisia heillä oli ystävinä, sukulaisina, naapureina, työtovereina? En tunnista tätä maata. Joko olen täydellisen sokea tai he yksisilmäisiä. Ehkä ulkomaille muuttoa täytyy puolustella ja oikeuttaa mollaamalla oma maa ja kulttuuri: Hyvä kun pääsin pois, kaksi kesälomaviikkoa Suomessa riittää, ikinä en palaisi takaisin! Heillä on täytynyt olla todella rankkoja kokemuksia, jotka ovat mustamaalanneet koko kansan. Jollain psykologisella tasolla tämän täytyy olla epäterveellistä myös itsetunnolle. On jotenkin luonnotonta hylätä oma kulttuurinsa, halveksia ja nauraa sitä.

Juuriaan voi katsella objektiivisesti ja arvostellakin, ulkopuolisena kaiken näkee eri vinkkelistä. On eri asia hylätä ne totaalisesti.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ylpeämpi olen Suomesta ja suomalaisuudesta. Me säilytimme äidinkielemme ja itsenäisyytemme, vaikeuksien kautta. Kumpikaan ei ole itsestäänselvyys, kun vertaa vaikka Irlantiin tai Viroon. Maamme on käynyt läpi mahtavia muutoksia ja uskomatonta kehitystä muutamassa sukupolvessa.

Minun isoisäni joutui huutolaispojaksi 6-vuotiaana, kun hänen vanhempansa kuolivat nälkävuosien tuomaan lavantautiin. Orvolla lapsella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjaimellisesti lähteä orjamarkkinoille huudettavaksi. Jos huutolaisuus ihmetyttää, tietoa löytyy mm. tästä

Olen nähnyt isoisäni käsin kirjoitetun testamentin. Pitkän ja työntäyteisen elämän päätteeksi hänellä oli vain muutamia huonekaluja, saappaita ja palttoita, liikuttavasti listattuna ja eriteltynä, lahjoitettavaksi leskelleen ja perikunnalleen. Yhdessä sukupolvessa elintaso koheni kuitenkin niin, että hänen pojallaan oli jo asunto-osake ja paljon muutakin maallista mammonaa jättää perintönä. 

 

Kuinka monessa maassa on elintaso noussut nälänhädästä ja lapsityövoimasta maailman huipulle, jossa kaikki ekaluokkalaiset selaavat i-pädeistä historiaa, syövät terveellisiä kouluaterioita ja saavat vapaasti valita, mille uralle lähtevät ilmaisissa yliopistoissa? Ei hassumpi saavutus. Monessa maailmankolkassa ei ole toivettakaan päästä eroon kroonisesta aliravitsemuksesta, sairauksista, puutteesta ja lapsityövoimasta. Vielä useammassa maassa on upporikas eliittivähemmistö, joka kuorii kermat päältä ja turvaa vain oman sukunsa tai heimonsa tulevaisuuden, ei enempää.



Entä Suomen ilmasto? Kuinka moni kansakunta olisi selvinnyt hallakesistä ja tulipalopakkasista, kasvattanut ja osannut säilöä tarpeeksi ruokaa itselleen ja eläimilleen talven yli? Vasta ulkomaalaisten ystävieni ihmetys, millä suomalaiset ennen selvisivät pitkän, kylmän talven yli, sai minutkin hämmästelemään koko suoritusta. 




Irlannissa voi kasvattaa kaalia ja perunaa lähestulkoon ympäri vuoden, lämpötila laskee harvoin nollan alapuolelle, ja sadetta riittää vaikka muille jakaa. Ruoho on aina vihreää, karja ulkona ympärivuotisesti.




Aikamoista suunnittelua, säästäväisyyttä ja sisua on suomalaisilta vaadittu selvitäkseen hengissä. Mitään ei ollut tehtävissä, jos laarit ja kellarit olivat tyhjillään lumen tullen. Rakennukset piti rakentaa ja eristää pakkasten varalta, polttopuita piti olla tarpeeksi, samoin päreitä valoksi kaamokseen.

Mieheni nauraa aina suomalaisia polttopuupinoja, toinen toistansa komeampia, sehän on suomalaismiehen mitta, mökillä jollei kotipihalla. Minun lapsuudessani isä kulutti joka lauantaiaamun kellarissa polttopuita pilkkomassa - tuttu jyske oli jotenkin rauhoittavaa, turvallista. Ainakin minun sukupolveni vielä innostuu sienestyksestä, marjanpoiminnasta, kalastuksesta ja säilönnästä. 

En tiedä, miten paljon tästä sisukkuudesta enää siirtyy nykyajan pullamössönuorille, jotka tuskin osaavat säätää pattereita tai edes tietävät, mistä lämpö tulee. Ei kuitenkaan ole heidän vikansa, jos peruselämä on helpottunut, siihenhän esi-isämme ovat aina tähdänneet.

Tässä vaiheessa, kun elämä alkaa näyttää rajalliselta (ainahan se sitä on ollut, mutta sen uskoo vasta kun ikätovereita alkaa kadota ympäriltä), miettii: mihin vielä ehtisi ryhtyä? Haluanko tutkia Irlannin kansallisrunoilijoita ja nykytaiteilijoita, miettiä irlantilaisten tulevaisuudenkuvia lopun elämääni - vai haluanko palata tutkimaan niitä juuria, joilta joskus läksin? 

Valinta on helppo, sen toteuttaminen pelottava loikkaus uuteen. Sopeutuisinko takaisin Suomeen? Tulisiko ikävä Irlantia? Millä eläisin kotimaassa, joka ei ehkä kielitaitoa ja kokemustani arvosta? Olenko unohtanut kaamosajan masennuksen, hiljaiset ihmiset, tosikkomaisuuden, säännöt joka paikassa...?

Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mielialani sen mukana. Ja kuitenkin sydämessäni tiedän jo vastauksen.

Juhlitaan Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28.2.! 

Niin mikä on taidetta?

  Harvoin näkee taidenäyttelyssä enää käden taitoa. Paljon modernista taiteesta on käsitetaidetta, kikkailua ja selittelyä. Tekniikalla ja taidolla ei näytä olevan paljon väliä. Valokuvat ovat kehnoja ja huonosti painettuja, videot puuduttavan tylsiä ja tekniikaltaan katselukelvottomia. Kukaan ei enää kehtaa näyttää piirustus- tai maalaustaitoa. Idea on tärkeämpi kuin sen toteutus. Taideteoksen vieressä on monta arkkia selitystä, jolla teos tehdään ymmärrettäväksi katsojille, kun teos itse ei puhuttele, viekottele tai edes sano mitään.

Tapasin nykyisen mieheni ensi kertaa eräässä taidegalleriassa. Katselimme kuvia ja osuimme kommentoimaan niitä, kuten joskus tapahtuu ventovieraitten kanssa (Irlannissa useinkin). Välillemme virisi keskustelu siitä, mikä sitten on taidetta? Kohteliaasta galleria-rupattelusta aukeni umpikujia, joilta löytyikin portti ja sivukujia uusille poluille. Kumpikaan ei kyennyt antamaan täydellistä määritelmää. Poistuin galleriasta lievästi pökerryksissä ja kauttaaltaani täristen. Näin käy, kun yllättäen törmää sielunveljeen. Emme tavanneet uudelleen lähes puoleen vuoteen, mutta kun se tapahtui, yhteys löytyi heti kuin töpselille seinästä. Jatko, rakkaat lukijat, onkin jo vanha juttu, emmekä ole viidessätoista vuodessa löytäneet tyhjentävää vastausta kysymykseen Mikä on taidetta? Kaikkea muuta mukavaa on kyllä yhdessä löydetty.

Sen huomaa, kun ikää tulee, ettei enää jaksa välittää kaninpapanan vertaa siitä, miten poliittisesti korrekti on. Jos taide ei säväytä, ei selittely auta, oli selittäjä sitten professori tai maan hovitaidekriitikko. Olen valmis ottamaan haasteita vastaan, enkä halua sulkea silmiäni ja korviani muutoksilta taiteessakin. Joskus selitys aiheuttaa ahaa-elämyksen. Joskus taas kuilu selityksen ja edessä olevan taideteoksen välillä on kuitenkin niin suuri, että olo on kuin lapsella, joka ainoana näkee, ettei keisarilla ole rihman kiertämää, vaikka kaikki muut hänen asuaan ylistävät. Tai keisari vain naurattaa.

Useamman kuin kerran olen modernin taiteen näyttelyssä erehtynyt tutkimaan oudonnäköistä palosammutinta tai siivoojalta unohtunutta moppia. Kerran ihailin seinälle kiinnitetyn taideteoksen virtaviivaisuutta, kunnes tajusin, että se oli edellisestä näytelystä unohtunut hylly! No, käden taitoa sekin.

IMMA:ssa (Irish Museum of Modern Art) löytyi kuuluisan taiteilijan valtava, muhkea taideteos, joka roikkui katosta ja hallitsi yksinään huonetta. Oli mukava seistä nurkassa ja tarkkailla yleisön ilmeitä ja reaktiota, kun he näkivät teoksen. En ollut ainoa, jolle tuli mieleen pökäle. 

Teosta selitettiin syvällisesti sivun verran, josta otimme kuvankin, niin se minua nauratti. Huom! Materiaalina mainitaan rauta ja ilma - tarkoittaa kai, että teos on ontto?

Jonakin unettomana yönä suomennan tämän sivun. Toistaiseksi elämä on tuntunut siihen liian lyhyeltä. 
Voihan sanoa, että teos teki vaikutuksen, mikä kai oli tarkoituskin!

Siitä olemme elinkumppanin kanssa päässeet yksimielisyyteen, että taiteen kokeminen ja arvostus on aina subjektiivista. Joillekuille kolahtaa vain Constable'n Heinävankkurit tai Renoir'in pulskat naisnudet. Toisia viehättää käden taito ja työmäärä, joka teokseen on mennyt. Kolmansille vain sosiaalisesti kantaaottava työ merkitsee mitään.

Eräs (ei-taiteilija-)tuttava määritteli, että se on taidetta, johon minä itse en kykenisi. Lisäisin tähän vielä: tai jota en tulisi edes keksineeksi.

Tinahely'n pikkukylässä on jälleen hieno näyttely, jossa molemmat määreet tulevat toteen. Mykistävän hienoja tussi- ja lyijykynäpiirroksia vanhoista puista, joita olisi saattanut katsella tuntikaupalla. Vanhoista, muhkuraisista lehtipuista olen usein löytänyt menninkäisten naamoja ja outoja hahmoja - Niamh Jackman palautti minut lapsuuden satumaailmaan. Työt ovat takuulla vieneet päiväkausia, osassa oli monimutkaisia tumma vasten vaaleaa, vaalea vasten tummaa-kontrasteja lehdyköissä.

Yläkerrassa oli kokoema hauskoja ja kekseliäitä vempaimia,  joita saattoi liikutella ja veivata, kuin lilliputtien tehtaissa. Jotkut liikkuivat tavallisen kellonpatterin voimalla, toisia saattoi vetää käyntiin. Yhden puulieriön sisään saattoi kurkistaa pienistä rei'istä, ja katsella miniatyyri-taidenäyttelyä. Töihin oli käytetty ajopuita, hammastikkuja, korkkia, lastuja, peilejä.

Näyttelyn nimenä on everything weighs something, only nothing weighs nothing - kaikella on jokin paino, vain ei-mikään on painotonta. Linkki tästä.

Tässä näyttelyssä emme tulleet edes harkinneeksi jo vitsiksi kulunutta kysymystä mutta onko tuo taidetta? Tunnistamme hyvän taiteen, kun kohtaamme sen.

Taiteen perinpohjaiseen määritelmään taitaa mennä loppuelämä, tai ainakin seuraavat viisitoista vuotta. Sitä ennen on toivottavasti vielä monta Valentinen päivää, jota juhlia yhdessä kiistakumppanin kanssa 14.2.!

Kuvassa mieheltä saatu tämänvuotinen Valentinen - eli rakastavaisten-päivän lahja: Corkscrew hazel eli Corylus avallana *Contorta* eli suomeksi Peikonpähkinä! Olin sitä himoinnut jo monta vuotta, mutten raaskinut ostaa. Koristelin sen sydämillä yllätykseksi miehelle, kun palaa töistä.  Kerran vuodessa saa olla sentimentaalinen, suomalainenkin...

Kielenhuoltoa ja -puoltoa

Ulkomaille muuttaessa ehkä järkyttävintä oli kielen vaihto. Englanninkielisten lasteni on huomattavasti helpompaa matkustella ja vaihtaa asuinmaata: miltei missä tahansa voi tulla ymmärretyksi englannilla. Sanonkin usein, että se on lottovoitto, jota irlantilaiset eivät ymmärrä saaneensa. Suomalaisilla kielen imperiumia ei ole.

1970-luvulla lukiossa oli englannin opetukseen juuri lisätty "kuuntelun ymmärtäminen", eikä "puhumista" harjoitettu - saati testattu - mitenkään, niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin. Sain ällän englannista, vaikken juuri ymmärtänyt kuulemaani, tai osannut ilmaista itseäni ääneen englanniksi. Ujona koin kielenvaihdon todella vaikeaksi. Kotimaassa olin nauttinut kielestä, sananvivahteista, kirjallisuudesta, kirjoittanut runoja. Englannissa tunsin itseni kauhistuttavan tyhmäksi. Itsetuntoni romahti, mykistyin vuosiksi. Änkytin kuin lapsi, ja putosin kärryiltä vähän väliä. Tunsin empatiaa afasia-potilaita kohtaan, jotka kärsivät kun heitä luullaan yksinkertaisiksi puhevaikeuksien takia.

Suomen kieli rappeutui väistämättä, kun kaikki energia meni kommunikointiin uudella kielellä, niin työelämässä, opiskelussa kuin parisuhteessakin. Mikään ei ole turhauttavamnpaa kuin yrittää riidellä vieraalla kielellä! Tai ymmärtää vitsiä.

Joskus olen varma, että muutan persoonallisuutta kielen mukaan. Vain äidinkieleni raaputtaa sosiaalisen irkun alta sen korpisuomalaisen, joka ei juuri puhu, nauttii luonnosta, miettii syntyjä syviä, luo. En pysty luovaan kirjoittamiseen englanniksi, niin kaksikielinen kuin olenkin. Tuntuu, että matkin englantilaista ilmaisua, sen sijaan että luon sitä kuten äidinkielelläni. Kykenen esseisiin, polemiikkiin, jopa hassutteluun toisella kielelläni, ja rakastan käännöstöitä, mutta sieluni kuoriutuu auki vain selkäytimestä käsin. Joskus mietin, tunteeko perheeni minua ollenkaan, kun ilmaisen itseäni vieraalla kielellä.

Jotain non-verbaalista suomalaisuutta minussa kuitenkin on edelleen. Tyttäreni tapasivat sukulaisiani yksissä häissä ja palasivat raportoiden, että sisareni muistuttivat niin kovasti minua, että heitä huvitti: ääntä, ilmeitä ja kehon kieltä myöten niin ÄITIÄ! Jotakin ilmeisesti jää perusolemukseen, vaikka eläisi puoli elämää valepuvussa vieraalla maalla.

Suuri suruni on, etten kyennyt opettamaan äidinkieltäni lapsilleni.Suomen kielen siirtäminen lapsille vieraassa maassa on haastavaa. Se oli 1980- ja -90-luvuilla todella vaikeaa, kun Internettiä, Skypeä ja halpalentoja ei ollut. Muita suomalaisia tapasi tosi harvoin.                                                                         

Yhteydenpito oli kallista ja "kielenhuolto" perustui perheen lähettämiin kirja- ja videopaketteihin. Jopa äänikirjeitä eli itse äänitettyjä kasetteja lähetettiin silloin - minulla on edelleen tallella jo poisnukkuneen äitini puhetta ja laulua lapsenlapsilleen, nyt CD:lle siirrettynä. Myös omaa, koti-ikävää tihkuvaa puhettani, jossa jo havaitsee kankeutta ja hapuilua. Muutama sukujuhlissa äänitetty "ryhmäviesti" on myös hätkähdyttävä aikamatka 1980-luvun äänimaailmaan: taustalla pienten lasten ääniä, äiti surruttaa "Pamiksilla" kermavaahtoa, TV:ssä kuulutetaan neuvostoliittolainen luonto-ohjelma. Sisarukseni ovat äänessä nuorina aikuisina, elämä edessään. Isä lähettää terveisiä ja "Jumalan siunausta" tyttärelleen, ääni värähtäen.

Äidinkielen opettamisesta lapsille olen käynyt muutaman kipeän väittelyn ulkosuomalaisfoorumeilla. Joillekin se on ylpeä itsestäänselvyys - ja hyi ja häpeä äitejä, jotka siihen eivät "vaivaudu". Kaksikielisyyden puolestapuhujana epäonnistuminen oli sitäkin kirpaisevampaa. Ketään en kuitenkaan siitä tuomitsisi, tuskin kukaan helpolla luopuu äidinkielestään.

Kadehdin Irlannin siirtolaisyhteisöjä: kiinalaisia, intialaisia, puolalaisia, latvialaisia, joilla on valmiit verkostot ja oma kieli käytettävissään.

Äidinkieli on niin tärkeä, että sitä soisi tuettavan jokaisen maahanmuuttajan kohdalla, myös Suomessa. Maahanmuuttajan lapsi oppii kyllä nopeasti uuden kielen, ja tulee olemaan siinä vanhempiaan sujuvampi, mutta kotikielen ja oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää 

vanhemman itsetunnolle. 

"Kummallisen" kielen pajattaminen sulkee kuitenkin muut ulkopuolelle. Viisivuotiaani supatti minulle koulun portilla "Äiti, puhu englantia täällä!" Lapset eivät halua olla poikkeavia. Jos puolisokaan ei ymmärrä toista kieltä, on kommunikointi perheen sisällä aina vain ongelmallisempaa. Läksyissä auttaminen suomeksi osoittautui ylivoimaiseksi. Sanavarastoa oli vaikea pitää yllä, mitä vanhemmaksi lapset varttuivat. Suomi-koulut, jotka sitkeästi ylläpitävät toimintaansa monessa maassa, olivat tavoittamattomissa.

Ennen kuin tuomitsee ulkosuomalaisen, kannattaisi ensin "astella vuosi hänen mokkasiineissaan", kuten intiaanisananlasku kuuluu. Monella ulkosuomalaisella on itselläänkin vain rippeet äidinkielestä, mitä kauemmin he ovat poissa kotimaasta.

Ehkä en onnistunut suomen kielessä. Jotain kuitenkin huomaan siirtäneeni lapsilleni suomalaisuudesta: rehellisyyden, rauhallisuuden, lujan oikeudentunnon. Kuten oma äitini tapasi sanoa meistä, vähän puolustellen, vähän uhmakkaasti: "Ihmisiä on vaan niistäkin tullu!"