Isänmaallisia mietteitä

Ulkosuomalaisena tulee joskus fiilis, etten tunne omakseni oikein kumpaakaan kulttuuria. Irlantia kuohuttavat skandaalit, ja niistä poikivat kirjat ja elokuvat eivät kosketa minua henkilökohtaisesti. Historia ei ole minun sukuni historiaa. Suomessa velloviin keskusteluihin en ehdi osallistua, uudet kohukirjat menevät minulta ohi, en kykene seuraamaan kulttuuritapahtumia. Netistä voin lukea jostain runotapahtumasta tai teatteriesityksestä tai taidenäytteystä Suomessa, mutta vikisen kuin pikkupossujen kestit missannut: Oi jospa oisin saanut olla mukana...! Kaikki sykähdyttää syvemmältä livenä.

Kun elämän keskikohta (sanotaan vaikka viisikymppiset) alkaa kallistua vanhuuden puolelle, rupeaa ihmettelemään, mitä vaakakuppiin on jäänyt. Tiedän paljon Irlannin kulttuurista, historiasta ja ihmisistä. Olen opiskellut englantilaista ja irlantilaista kirjallisuutta ja taidetta. Oman kulttuurini tuntemus sen sijaan on rajallista. Olen unohtanut niin paljon, en ehtinyt mihinkään, lähdin Suomesta niin nuorena. Kulttuurin seuraamisessa on vuosikymmenien aukko, ennen Internetin tuloa. Vasta nyt olen verkostunut, ladannut, liittynyt, ryhmittynyt, löytänyt nykysuomen.

Hämmästelen joidenkin ulkosuomalaisten kommentteja entisestä kotimaasta. Takapajuinen, sulkeutunut, yrmeä, kyräilevä, kateellinen, ahdistava, täynnä pilkunnussijoita, kaatokänniläisiä, ummikkoja, rasisteja...! Kattaahan Suomen kansan kirjo tietysti monenlaista, mutta minkälaisista kauhuyhteisöistä nämä suomalaiset ovat onnistuneet pakenemaan? Minkälaisia suomalaisia heillä oli ystävinä, sukulaisina, naapureina, työtovereina? En tunnista tätä maata. Joko olen täydellisen sokea tai he yksisilmäisiä. Ehkä ulkomaille muuttoa täytyy puolustella ja oikeuttaa mollaamalla oma maa ja kulttuuri: Hyvä kun pääsin pois, kaksi kesälomaviikkoa Suomessa riittää, ikinä en palaisi takaisin! Heillä on täytynyt olla todella rankkoja kokemuksia, jotka ovat mustamaalanneet koko kansan. Jollain psykologisella tasolla tämän täytyy olla epäterveellistä myös itsetunnolle. On jotenkin luonnotonta hylätä oma kulttuurinsa, halveksia ja nauraa sitä.

Juuriaan voi katsella objektiivisesti ja arvostellakin, ulkopuolisena kaiken näkee eri vinkkelistä. On eri asia hylätä ne totaalisesti.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ylpeämpi olen Suomesta ja suomalaisuudesta. Me säilytimme äidinkielemme ja itsenäisyytemme, vaikeuksien kautta. Kumpikaan ei ole itsestäänselvyys, kun vertaa vaikka Irlantiin tai Viroon. Maamme on käynyt läpi mahtavia muutoksia ja uskomatonta kehitystä muutamassa sukupolvessa.

Minun isoisäni joutui huutolaispojaksi 6-vuotiaana, kun hänen vanhempansa kuolivat nälkävuosien tuomaan lavantautiin. Orvolla lapsella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjaimellisesti lähteä orjamarkkinoille huudettavaksi. Jos huutolaisuus ihmetyttää, tietoa löytyy mm. tästä

Olen nähnyt isoisäni käsin kirjoitetun testamentin. Pitkän ja työntäyteisen elämän päätteeksi hänellä oli vain muutamia huonekaluja, saappaita ja palttoita, liikuttavasti listattuna ja eriteltynä, lahjoitettavaksi leskelleen ja perikunnalleen. Yhdessä sukupolvessa elintaso koheni kuitenkin niin, että hänen pojallaan oli jo asunto-osake ja paljon muutakin maallista mammonaa jättää perintönä. 

 

Kuinka monessa maassa on elintaso noussut nälänhädästä ja lapsityövoimasta maailman huipulle, jossa kaikki ekaluokkalaiset selaavat i-pädeistä historiaa, syövät terveellisiä kouluaterioita ja saavat vapaasti valita, mille uralle lähtevät ilmaisissa yliopistoissa? Ei hassumpi saavutus. Monessa maailmankolkassa ei ole toivettakaan päästä eroon kroonisesta aliravitsemuksesta, sairauksista, puutteesta ja lapsityövoimasta. Vielä useammassa maassa on upporikas eliittivähemmistö, joka kuorii kermat päältä ja turvaa vain oman sukunsa tai heimonsa tulevaisuuden, ei enempää.



Entä Suomen ilmasto? Kuinka moni kansakunta olisi selvinnyt hallakesistä ja tulipalopakkasista, kasvattanut ja osannut säilöä tarpeeksi ruokaa itselleen ja eläimilleen talven yli? Vasta ulkomaalaisten ystävieni ihmetys, millä suomalaiset ennen selvisivät pitkän, kylmän talven yli, sai minutkin hämmästelemään koko suoritusta. 




Irlannissa voi kasvattaa kaalia ja perunaa lähestulkoon ympäri vuoden, lämpötila laskee harvoin nollan alapuolelle, ja sadetta riittää vaikka muille jakaa. Ruoho on aina vihreää, karja ulkona ympärivuotisesti.




Aikamoista suunnittelua, säästäväisyyttä ja sisua on suomalaisilta vaadittu selvitäkseen hengissä. Mitään ei ollut tehtävissä, jos laarit ja kellarit olivat tyhjillään lumen tullen. Rakennukset piti rakentaa ja eristää pakkasten varalta, polttopuita piti olla tarpeeksi, samoin päreitä valoksi kaamokseen.

Mieheni nauraa aina suomalaisia polttopuupinoja, toinen toistansa komeampia, sehän on suomalaismiehen mitta, mökillä jollei kotipihalla. Minun lapsuudessani isä kulutti joka lauantaiaamun kellarissa polttopuita pilkkomassa - tuttu jyske oli jotenkin rauhoittavaa, turvallista. Ainakin minun sukupolveni vielä innostuu sienestyksestä, marjanpoiminnasta, kalastuksesta ja säilönnästä. 

En tiedä, miten paljon tästä sisukkuudesta enää siirtyy nykyajan pullamössönuorille, jotka tuskin osaavat säätää pattereita tai edes tietävät, mistä lämpö tulee. Ei kuitenkaan ole heidän vikansa, jos peruselämä on helpottunut, siihenhän esi-isämme ovat aina tähdänneet.

Tässä vaiheessa, kun elämä alkaa näyttää rajalliselta (ainahan se sitä on ollut, mutta sen uskoo vasta kun ikätovereita alkaa kadota ympäriltä), miettii: mihin vielä ehtisi ryhtyä? Haluanko tutkia Irlannin kansallisrunoilijoita ja nykytaiteilijoita, miettiä irlantilaisten tulevaisuudenkuvia lopun elämääni - vai haluanko palata tutkimaan niitä juuria, joilta joskus läksin? 

Valinta on helppo, sen toteuttaminen pelottava loikkaus uuteen. Sopeutuisinko takaisin Suomeen? Tulisiko ikävä Irlantia? Millä eläisin kotimaassa, joka ei ehkä kielitaitoa ja kokemustani arvosta? Olenko unohtanut kaamosajan masennuksen, hiljaiset ihmiset, tosikkomaisuuden, säännöt joka paikassa...?

Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mielialani sen mukana. Ja kuitenkin sydämessäni tiedän jo vastauksen.

Juhlitaan Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28.2.! 

Niin mikä on taidetta?

  Harvoin näkee taidenäyttelyssä enää käden taitoa. Paljon modernista taiteesta on käsitetaidetta, kikkailua ja selittelyä. Tekniikalla ja taidolla ei näytä olevan paljon väliä. Valokuvat ovat kehnoja ja huonosti painettuja, videot puuduttavan tylsiä ja tekniikaltaan katselukelvottomia. Kukaan ei enää kehtaa näyttää piirustus- tai maalaustaitoa. Idea on tärkeämpi kuin sen toteutus. Taideteoksen vieressä on monta arkkia selitystä, jolla teos tehdään ymmärrettäväksi katsojille, kun teos itse ei puhuttele, viekottele tai edes sano mitään.

Tapasin nykyisen mieheni ensi kertaa eräässä taidegalleriassa. Katselimme kuvia ja osuimme kommentoimaan niitä, kuten joskus tapahtuu ventovieraitten kanssa (Irlannissa useinkin). Välillemme virisi keskustelu siitä, mikä sitten on taidetta? Kohteliaasta galleria-rupattelusta aukeni umpikujia, joilta löytyikin portti ja sivukujia uusille poluille. Kumpikaan ei kyennyt antamaan täydellistä määritelmää. Poistuin galleriasta lievästi pökerryksissä ja kauttaaltaani täristen. Näin käy, kun yllättäen törmää sielunveljeen. Emme tavanneet uudelleen lähes puoleen vuoteen, mutta kun se tapahtui, yhteys löytyi heti kuin töpselille seinästä. Jatko, rakkaat lukijat, onkin jo vanha juttu, emmekä ole viidessätoista vuodessa löytäneet tyhjentävää vastausta kysymykseen Mikä on taidetta? Kaikkea muuta mukavaa on kyllä yhdessä löydetty.

Sen huomaa, kun ikää tulee, ettei enää jaksa välittää kaninpapanan vertaa siitä, miten poliittisesti korrekti on. Jos taide ei säväytä, ei selittely auta, oli selittäjä sitten professori tai maan hovitaidekriitikko. Olen valmis ottamaan haasteita vastaan, enkä halua sulkea silmiäni ja korviani muutoksilta taiteessakin. Joskus selitys aiheuttaa ahaa-elämyksen. Joskus taas kuilu selityksen ja edessä olevan taideteoksen välillä on kuitenkin niin suuri, että olo on kuin lapsella, joka ainoana näkee, ettei keisarilla ole rihman kiertämää, vaikka kaikki muut hänen asuaan ylistävät. Tai keisari vain naurattaa.

Useamman kuin kerran olen modernin taiteen näyttelyssä erehtynyt tutkimaan oudonnäköistä palosammutinta tai siivoojalta unohtunutta moppia. Kerran ihailin seinälle kiinnitetyn taideteoksen virtaviivaisuutta, kunnes tajusin, että se oli edellisestä näytelystä unohtunut hylly! No, käden taitoa sekin.

IMMA:ssa (Irish Museum of Modern Art) löytyi kuuluisan taiteilijan valtava, muhkea taideteos, joka roikkui katosta ja hallitsi yksinään huonetta. Oli mukava seistä nurkassa ja tarkkailla yleisön ilmeitä ja reaktiota, kun he näkivät teoksen. En ollut ainoa, jolle tuli mieleen pökäle. 

Teosta selitettiin syvällisesti sivun verran, josta otimme kuvankin, niin se minua nauratti. Huom! Materiaalina mainitaan rauta ja ilma - tarkoittaa kai, että teos on ontto?

Jonakin unettomana yönä suomennan tämän sivun. Toistaiseksi elämä on tuntunut siihen liian lyhyeltä. 
Voihan sanoa, että teos teki vaikutuksen, mikä kai oli tarkoituskin!

Siitä olemme elinkumppanin kanssa päässeet yksimielisyyteen, että taiteen kokeminen ja arvostus on aina subjektiivista. Joillekuille kolahtaa vain Constable'n Heinävankkurit tai Renoir'in pulskat naisnudet. Toisia viehättää käden taito ja työmäärä, joka teokseen on mennyt. Kolmansille vain sosiaalisesti kantaaottava työ merkitsee mitään.

Eräs (ei-taiteilija-)tuttava määritteli, että se on taidetta, johon minä itse en kykenisi. Lisäisin tähän vielä: tai jota en tulisi edes keksineeksi.

Tinahely'n pikkukylässä on jälleen hieno näyttely, jossa molemmat määreet tulevat toteen. Mykistävän hienoja tussi- ja lyijykynäpiirroksia vanhoista puista, joita olisi saattanut katsella tuntikaupalla. Vanhoista, muhkuraisista lehtipuista olen usein löytänyt menninkäisten naamoja ja outoja hahmoja - Niamh Jackman palautti minut lapsuuden satumaailmaan. Työt ovat takuulla vieneet päiväkausia, osassa oli monimutkaisia tumma vasten vaaleaa, vaalea vasten tummaa-kontrasteja lehdyköissä.

Yläkerrassa oli kokoema hauskoja ja kekseliäitä vempaimia,  joita saattoi liikutella ja veivata, kuin lilliputtien tehtaissa. Jotkut liikkuivat tavallisen kellonpatterin voimalla, toisia saattoi vetää käyntiin. Yhden puulieriön sisään saattoi kurkistaa pienistä rei'istä, ja katsella miniatyyri-taidenäyttelyä. Töihin oli käytetty ajopuita, hammastikkuja, korkkia, lastuja, peilejä.

Näyttelyn nimenä on everything weighs something, only nothing weighs nothing - kaikella on jokin paino, vain ei-mikään on painotonta. Linkki tästä.

Tässä näyttelyssä emme tulleet edes harkinneeksi jo vitsiksi kulunutta kysymystä mutta onko tuo taidetta? Tunnistamme hyvän taiteen, kun kohtaamme sen.

Taiteen perinpohjaiseen määritelmään taitaa mennä loppuelämä, tai ainakin seuraavat viisitoista vuotta. Sitä ennen on toivottavasti vielä monta Valentinen päivää, jota juhlia yhdessä kiistakumppanin kanssa 14.2.!

Kuvassa mieheltä saatu tämänvuotinen Valentinen - eli rakastavaisten-päivän lahja: Corkscrew hazel eli Corylus avallana *Contorta* eli suomeksi Peikonpähkinä! Olin sitä himoinnut jo monta vuotta, mutten raaskinut ostaa. Koristelin sen sydämillä yllätykseksi miehelle, kun palaa töistä.  Kerran vuodessa saa olla sentimentaalinen, suomalainenkin...

Kielenhuoltoa ja -puoltoa

Ulkomaille muuttaessa ehkä järkyttävintä oli kielen vaihto. Englanninkielisten lasteni on huomattavasti helpompaa matkustella ja vaihtaa asuinmaata: miltei missä tahansa voi tulla ymmärretyksi englannilla. Sanonkin usein, että se on lottovoitto, jota irlantilaiset eivät ymmärrä saaneensa. Suomalaisilla kielen imperiumia ei ole.

1970-luvulla lukiossa oli englannin opetukseen juuri lisätty "kuuntelun ymmärtäminen", eikä "puhumista" harjoitettu - saati testattu - mitenkään, niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin. Sain ällän englannista, vaikken juuri ymmärtänyt kuulemaani, tai osannut ilmaista itseäni ääneen englanniksi. Ujona koin kielenvaihdon todella vaikeaksi. Kotimaassa olin nauttinut kielestä, sananvivahteista, kirjallisuudesta, kirjoittanut runoja. Englannissa tunsin itseni kauhistuttavan tyhmäksi. Itsetuntoni romahti, mykistyin vuosiksi. Änkytin kuin lapsi, ja putosin kärryiltä vähän väliä. Tunsin empatiaa afasia-potilaita kohtaan, jotka kärsivät kun heitä luullaan yksinkertaisiksi puhevaikeuksien takia.

Suomen kieli rappeutui väistämättä, kun kaikki energia meni kommunikointiin uudella kielellä, niin työelämässä, opiskelussa kuin parisuhteessakin. Mikään ei ole turhauttavamnpaa kuin yrittää riidellä vieraalla kielellä! Tai ymmärtää vitsiä.

Joskus olen varma, että muutan persoonallisuutta kielen mukaan. Vain äidinkieleni raaputtaa sosiaalisen irkun alta sen korpisuomalaisen, joka ei juuri puhu, nauttii luonnosta, miettii syntyjä syviä, luo. En pysty luovaan kirjoittamiseen englanniksi, niin kaksikielinen kuin olenkin. Tuntuu, että matkin englantilaista ilmaisua, sen sijaan että luon sitä kuten äidinkielelläni. Kykenen esseisiin, polemiikkiin, jopa hassutteluun toisella kielelläni, ja rakastan käännöstöitä, mutta sieluni kuoriutuu auki vain selkäytimestä käsin. Joskus mietin, tunteeko perheeni minua ollenkaan, kun ilmaisen itseäni vieraalla kielellä.

Jotain non-verbaalista suomalaisuutta minussa kuitenkin on edelleen. Tyttäreni tapasivat sukulaisiani yksissä häissä ja palasivat raportoiden, että sisareni muistuttivat niin kovasti minua, että heitä huvitti: ääntä, ilmeitä ja kehon kieltä myöten niin ÄITIÄ! Jotakin ilmeisesti jää perusolemukseen, vaikka eläisi puoli elämää valepuvussa vieraalla maalla.

Suuri suruni on, etten kyennyt opettamaan äidinkieltäni lapsilleni.Suomen kielen siirtäminen lapsille vieraassa maassa on haastavaa. Se oli 1980- ja -90-luvuilla todella vaikeaa, kun Internettiä, Skypeä ja halpalentoja ei ollut. Muita suomalaisia tapasi tosi harvoin.                                                                         

Yhteydenpito oli kallista ja "kielenhuolto" perustui perheen lähettämiin kirja- ja videopaketteihin. Jopa äänikirjeitä eli itse äänitettyjä kasetteja lähetettiin silloin - minulla on edelleen tallella jo poisnukkuneen äitini puhetta ja laulua lapsenlapsilleen, nyt CD:lle siirrettynä. Myös omaa, koti-ikävää tihkuvaa puhettani, jossa jo havaitsee kankeutta ja hapuilua. Muutama sukujuhlissa äänitetty "ryhmäviesti" on myös hätkähdyttävä aikamatka 1980-luvun äänimaailmaan: taustalla pienten lasten ääniä, äiti surruttaa "Pamiksilla" kermavaahtoa, TV:ssä kuulutetaan neuvostoliittolainen luonto-ohjelma. Sisarukseni ovat äänessä nuorina aikuisina, elämä edessään. Isä lähettää terveisiä ja "Jumalan siunausta" tyttärelleen, ääni värähtäen.

Äidinkielen opettamisesta lapsille olen käynyt muutaman kipeän väittelyn ulkosuomalaisfoorumeilla. Joillekin se on ylpeä itsestäänselvyys - ja hyi ja häpeä äitejä, jotka siihen eivät "vaivaudu". Kaksikielisyyden puolestapuhujana epäonnistuminen oli sitäkin kirpaisevampaa. Ketään en kuitenkaan siitä tuomitsisi, tuskin kukaan helpolla luopuu äidinkielestään.

Kadehdin Irlannin siirtolaisyhteisöjä: kiinalaisia, intialaisia, puolalaisia, latvialaisia, joilla on valmiit verkostot ja oma kieli käytettävissään.

Äidinkieli on niin tärkeä, että sitä soisi tuettavan jokaisen maahanmuuttajan kohdalla, myös Suomessa. Maahanmuuttajan lapsi oppii kyllä nopeasti uuden kielen, ja tulee olemaan siinä vanhempiaan sujuvampi, mutta kotikielen ja oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää 

vanhemman itsetunnolle. 

"Kummallisen" kielen pajattaminen sulkee kuitenkin muut ulkopuolelle. Viisivuotiaani supatti minulle koulun portilla "Äiti, puhu englantia täällä!" Lapset eivät halua olla poikkeavia. Jos puolisokaan ei ymmärrä toista kieltä, on kommunikointi perheen sisällä aina vain ongelmallisempaa. Läksyissä auttaminen suomeksi osoittautui ylivoimaiseksi. Sanavarastoa oli vaikea pitää yllä, mitä vanhemmaksi lapset varttuivat. Suomi-koulut, jotka sitkeästi ylläpitävät toimintaansa monessa maassa, olivat tavoittamattomissa.

Ennen kuin tuomitsee ulkosuomalaisen, kannattaisi ensin "astella vuosi hänen mokkasiineissaan", kuten intiaanisananlasku kuuluu. Monella ulkosuomalaisella on itselläänkin vain rippeet äidinkielestä, mitä kauemmin he ovat poissa kotimaasta.

Ehkä en onnistunut suomen kielessä. Jotain kuitenkin huomaan siirtäneeni lapsilleni suomalaisuudesta: rehellisyyden, rauhallisuuden, lujan oikeudentunnon. Kuten oma äitini tapasi sanoa meistä, vähän puolustellen, vähän uhmakkaasti: "Ihmisiä on vaan niistäkin tullu!"

Hiukopaloja kulttuurinnälkään

Yhtenä arki-iltana kyllästyimme tietokoneisiin ja telemööpeleihin. Hyppäsimme autoon ja ajoimme lähikaupunkiin, jossa oli kulttuuri-iltamat, live night.  Ilokseni pubin takassa loimusi tuli ja patterit olivat päällä - saattoi siis riisua päällystakin!

Illan anti oli kirjava, italialaisesta kansanmusiikista ja -tanssista isä ja poika-trubaduureihin ja lauluharmonioihin. Ahtaan pubin äänentoisto- ja valaistuslaitteet oli kytketty tusinan jatkojohdon avulla päätöpseliin seinässä. Mixeriksi päätynyt tyttö onnistui katkaisemaan sekä valot että äänen kahdesti, kun siirsi vahingossa tuoliaan. Tätä tervehdittiin irlantilaiseen tapaan hyväntahtoisin aplodein ja nauruin (- samoin kuin minua väliajalla, joka onnistuin kaatamaan mieheni guinness-tuopin pöydänreunalta lattialle). Jännitystä lisäsi taustaverho, joka oli arveluttavan notkolla keskeltä, liekö pyykkinarun varassa. Minä kärsin aina myötäjännityksestä, joten vei aikansa, ennen kuin rentouduin. Amatöörimäisestä laitetekniikasta huolimatta musisointi oli loistavaa, ja kummasti arjen huolet ja työmurheet unohtuivat, olo oli kuin puhdistunut illan jälkeen. Väitän, että vain live-esitys tuottaa sellaista energiaa.

Kulttuurin ei tarvitse maksaa miljoonia, taidenäyttelun voi pitää kahvilassa tai pop-up-kaupassa. Mikki ja piuhat rittävät konserttiin, kulut voi korvata arpajaisilla. Iltamien väliajalla kaksi vanhempaa naista möi arpoja, palkintoina arvatenkin lahjoituksia paikallisista kaupoista. Minun arpaonnellani voitin kolme lautasliinarengasta. Muisto musiikki-illasta takkatulen ääressä, siideriä lipittäen jäi kuitenkin ilmaiseksi.

Itä-Irlannissa on useita pieniä taidekeskuksia, joissa on vapaamuotoisia iltamia, konsertteja ja näyttelyitä - kaikilla on yleensä myös interaktiiviset Facebook-sivut:

• Wicklow Town, Space Inside
• Tinahely, Courthouse
• Bray - Mermaid Arts Centre
• Bray - Signal Arts Centre
• Wexford Town, Wexford Arts Centre

Suurempaan kulttuurinälkään on Dublinissa tarjolla vaikka mitä. Tapahtumia ja festareita löytyy lähisukulaiseltani Kulttuuriketulta, tästä.

Dublin on myös täynnä hienoja museoita, joista useimmat aivan ilmaisia. Näihin palaan aina uudestaan:

• Chester Beatty - maailmankuulu etninen esinekokoelma, josta en saa koskaan tarpeekseni. Eri maailmanuskontoja ja kulttuureita esitellään pyörryksiin asti. Sisäpiha on kivasti muutettu sisätilaksi, ja siellä on kahvila, josta löytyy etnisiä ruokia moneen makuun. Laktoosittomia, gluteenittomia ja vegetaristisia vaihtoehtoja löytyy vaikka kuinka, jopa suussasulavissa jälkkäreissä ja leivonnaisissa, mikä on harvinaista Irlannissa. Pieni mutta kiinnostava etnistuotteiden kauppa. Linkki tässä

• National Gallery of Ireland - valtava historiallinen kuvataidekokoelma. Tammikuussa jokavuotinen Turner'in akvarellinäyttely, jota ei altisteta liialle valolle, niin eteerisiä maalaukset ovat. Kannattaa tutkia karttaa ja suunnistaa heti siihen osastoon josta on erityisen kiinnostunut, eikä tuhlata aikaa ja jalkoja turhaan (tärkeä neuvo vanhemmille jaloille). Iso ja valoisa atrium-kahvila. Vaarallisen iso kirja- ja julistekauppa. Linkki 

• IMMA, Irish Museum of Modern Art - päiväretken arvoinen hyvällä säällä, vaikka multimedia-ultramoderni taide voi jättää kylmäksi. Silti, hauskaa meillä ainakin on joka kerran. Entinen sotilassairaala, jossa on iso kivetty sisäpiha, ulkona muodollinen puistopuutarha.  Hienoja lasimaalauksia entisessä sairaalan kappelissa ei valitettavasti pääse kuin varkain katsomaan (en siis julkisesti yllytä ketään, en yhtään).Tunnelmallisessa kellarikerroksessa holvikahvila, jossa hyvää ruokaa ja kahvia. Mielenkiintoisia asiakkaita.  Suositus / Varoitus: suosittu viikonloppukohde kulturelleille lapsiperheille.. Pikkiriikkinen kirjakauppa. Linkki

RHA, Royal Hibernian Academy - traditionaalisempi kuin IMMA, eli kuvia seinällä ja pieniä veistoksia. Vuotuinen jäsennäyttely toukokuussa on yksi parhaita Irlannissa, kahdessa isossa kerroksessa katsottavaa. Aito italialainen kahvila katukerroksessa. Turistit harvoin löytävät tämän aarteen, vaikka galleria sijaitsee ihan keskustassa.  Linkki

• Collins Barracks on listallani käyntivuorossa - hienot ja runsaat esinekokoelmat. Viimeksi kuitenkin ärsyynnyin, koska kokoelma oli mielestäni käsittämättömästi järjestetty - eri aikakausien ja kulttuurien esineitä sekaisin samassa huoneessa, ilman mitään logiikkaa. Ehkä museo on vampattu uuteen uskoon? To be continued. Linkki

Irlantilaisia valheita

Edellisessä blogissa tuli mainituksi, että käsite yhteinen hyvä on niin juurtunut pohjoismaiseen ajattelutapaan, ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Irlantilaisesta ajattelusta se tuntuu puuttuvan.

Esimerkiksi verottaja on edelleen them eli ne jotkut (britit?), jotka vievät meidän rahoja, varastavat jopa. Vaikka siirtomaaherrat ovat aikoja sitten häipyneet, eivät irlantilaiset tunne, että verotus tasoittaa tuloeroja ja tarjoaa mahdollisuuden hyvinvointivaltioon - irlantilainen epäilee syvästi, mihin verorahat kulutetaan - joskus aiheellisestikin.

Kun kansalla on näin syvä vastenmielisyys verotusta kohtaan, ei yksikään hallitus (puolueesta riippumatta) edes yritä nostaa tavallista veroprosenttia. Yläluokan veronkierto kaikessa hiljaisuudessa on huippuluokan taitolaji sinänsä, mutta heillä onkin varaa palkata alan asiantuntijat. Ns. valkokaulusrikollisuus on vasta viime aikoina tullut julkisuuteen, ja sen penkominen on maksanut triljoonia.

Tavallista työntekijää rokotetaan hienostuneesti, irlantilaiseen tapaan. Sain hiljattain selvityksen, mitä lyhenteet palkkakortissani oikein tarkoittavat. Tavallisen PAYE (Pay As You Earn) - tuloveron lisäksi maksan kahta eri lisäveroa, joita ei verokarhuiksi luulisi, niin lampaitten vaatteissa ne kulkevat: Universal Social Charge sekä Pensions Grouped. Jälkimmäisen luulin hyväuskoisesti kartuttavan omaa eläketurvaani, mutta se onkin kuulemma taas yksi lisävero, joka katoaa johonkin Bermudan kolmioon. Universal Social Charge taas perustettiin korvaamaan jotain vajetta budjetissa, jota kukaan ei enää muista.

Jostain häpeällisen nimettömästä sarakkeesta vähennetään tuntematon summa, jolla jokainen Irlannin veronmaksaja tukee katolisen kirkon hyväksikäyttämiä uhreja, joille on annettu tähän mennessä jo 1.1. biljoonaa (miljardia? Äidinkieleni pettää tässä) euroa korvauksia - mielestäni aivan oikeutetusti ja aivan liian myöhään. Mutta hetkinen, minähän en edes ole katolinen, enkä ole ottanut osaa vuosikymmenien systemaattiseen hyväksikäyttöön, en suojellut lastenraiskaajia ja -pieksäjiä, en siirrellyt heitä seurakunnasta  toiseen, en kiistänyt pedofilian olemassaoloa. Eikö ainoa maksumies tässä pitäisi olla katolinen kirkko ja sen hengelliset säädyt, joiden takana upporikas Vatikaani seisoo?

Näin ei kuitenkaan ole. Bertie Ahernin hallituksen opetusministeri Michael Woods teki hiljaisen sopimuksen katolisen kirkon kanssa v. 2002, että se maksaa korvauksista 50%, valtio (lue: veronmaksajat) maksaa loput. Lasku kirkolle oli silloin 128 miljoonaa. Muutenhan kirkko olisi mennyt konkurssiin. Tätä ei kysytty kansalta, tästä ei keskusteltu hallituksen istunnoissa julkisesti. Korvausten lopullista summaa ei kukaan tiennyt. Yksi mies allekirjoitti avoimen shekin, jota minäkin palkkatyölläni maksan. Itse asiassa on todennäköistä, että hyväksikäytön uhritkin maksavat omia korvauksiaan, jos käyvät palkkatyössä. (Mieleeni tuli ilkeä ajatus, että pikemminkin joka kirkon ovenpieleen pitäsi laittaa keräyslipas: Tähän uhrikorvaukset. Me kannatamme kirkkoa!)

Korvauksien loppua ei näy, kun uusia skandaaleja paljastuu. Laman tuomien leikkauksien lisäksi myös tämä velka kuormittaa opetusbudjettia - ikävin tuloksin nykyisille koululapsille (Linkki tästä )

Katolinen kirkko ei ollut ainoa osasyyllinen lasten ja nuorten hirvittävään kohteluun, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja fyysiseen ja psyykkiseen kuritukseen. Siinä olivat kaikki valtion elimet mukana: koululaitos, sosiaalivirasto, sairaalat, oikeusistuimet ja poliisi. Kukaan ei kyseenalaistanut mitä tehtiin, kukaan ei puolustanut lapsia, jotka usein tulivat köyhimmistä sosiaaliluokista, ongelmaperheistä, maalta tai kaupunkien slummeista. Joskus pelkkä orvoksi jääminen vei lapselta oikeusturvan.

Vaikka koko yhteiskunta oli juonessa mukana, tuntuu silti epäoikeudenmukaiselta sälyttää korvausvastuu tavallisella veronmaksajalla. Katolinen kirkko oli valtaportaista ylimmällä ja kontrolloi kaikkia yhteiskunnan aloja. Heitä ei uskaltanut kyseenalaistaa kukaan. 

Kirkon toimintaa puolustellaan usein sillä, että muuten Irlannissa ei olisi ollut minkäänlaisia kouluja, laitoksia tai sairaaloita, katolinen kirkko mahdollisti ne köyhässä maassa. Väitteeseen on ollut vaikea vastata, kunnes törmäsin mieheen, joka todistaa tämän myytiksi.


Luen parhaillaan maanmainiota kirjaa, Fintan O'Toolen Enough is Enough (=Nyt riitti). Harvoin olen kiljunut riemusta ja huitonut nyrkilläni Yes!!! lukiessani poliittista analyysia. O'Toole kirjoittaa niin selkeästi, hauskasti ja terävänäköisesti, että luulisi häntä Muukalaiseksi. Irlantilaisena hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky nähdä, mistä esiaikaisesta suosta Irlannin myytit kumpuavat. Hän ei kavahda löytämänsä mönjän löyhkää, vaan pakottaa katsomaan.

Suosittelisin kaikille Irlannista syvemmin kiinnostuneille erityisesti lukuja Myth of Charity (Hyväntekeväisyyden myytti), jossa paljastetaan Irlannin koululaitoksen ja terveydenhuollon myytit,  ja Myth of the Republic, joka käsittelee Irlannin itsenäisen tasavallan myyttiä.

Kaikkein antoisinta oli O'Toolen analyysi siitä, miksi myytit ovat syntyneet. Tässä löytyy vertailukohde Sofi Oksasen kirjoihin Viron historiasta - tiedetään asioita, mutta ei tiedetä. Totuus puetaan valheeksi, jonka jälkeen valhe julkaistaan totuutena, myyttinä. Motoksi sopisi erään Oksasen kirjan nimi: Kaiken takana oli pelko. 

Kuitenkin ratkaisu on aina sama, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassakin: vain totuus vapauttaa. Amen.

Irlantilaisille omalaatuinen totuuden kierto, josta kirjoitin edellisessä blogissa, on samalla sekä syy että seuraus. Muna vai kana? O'Toole antoi sille nimenkin: double-think. Ajatellaan asioista yhtaikaa kahta eri versiota. 

Repesin totaalisesti, kun O'Toole kertoi tarinan eukosta, jolta kysyttiin, uskoiko hän maahisiin (little people). Eukko vastasi: Ei, en usko, mutta kyllä niitä täällä on!

Kuten O'Toole huomioi, tällä on myös meriittinsä, mitä tulee sanataituruuteen ja verbaaliseen mielikuvitukseen. Irlantilaisten sanavarastossa on vaikka kuinka paljon kummallisia termejä:

• hedging your bets
• it's neither here nor there
• bit of both
• much of a muchness
• it is and it isn't
• it depends

Keskustelussa viitataan usein epämääräisesti henkilöön your man, ja jos ei heti ymmärrä, your man below/ yesterday/ over there. Tärkeäkin esine voi olla that yoke tai thingammabob tai thingamajib.

Ylipäänsä suoruutta ja ikävien asioiden kutsumista niiden oikeilla nimillä vältetään. Syöpä-sanaa ei pitkään käytetty avoimesti, vaan henkilöllä oli serious illness (vakava sairaus). Jos joku teki itsemurhan, hän died in tragic circumstances (kuoli traagisissa olosuhteissa). Minulta meni puoli elämää, ennen kuin tajusin, että hämmästyttävän yleinen sairaus kidney infection (munuaistulehdus) tarkoittikin paljon hävettävämpää virtsatietulehdusta.

Kun kielen vaihtaminen jo sinällään on vaikeaa, kuluu totisesti ihmisikä näitten ajatusmallien, hienosäätöjen ja kansallistermien ymmärtämiseen. O'Toolesta löytyi korpisuomalaiselle majakka Irlannin sanasumuun ja käsitekaamokseen.

Irlantilaisia totuuksia

Miltä Irlanti tuntuu ja näyttää sellaisen silmin, joka on täällä asunut jo kohta 30 vuotta, eliniän? Se on varmaa, että Irlanti ja sen kulttuuri ei enää hurmaa kuten turistia tai tuoreesti tullutta. Näkee syvemmälle, kulissien taakse. Samat ongelmat, samat ristiriidat alkavat kismittää vuosikymmenien jälkeen. Joihinkin asioihin tottuu, toiset ärsyttävät edelleen niin, että saa ihottuman.

Osittain bloggaamiseni on varaventtiili, jolla päästän liiat höyryt ulos, perheeni huojennukseksi. On varmaan raskasta kuulla, miten Suomessa on aina asiat paremmin.

Maahanmuuttajan, Muukalaisen asemasta käsin on joskus kuitenkin vaarallista kritisoida: paikalliset loukkaantuvat ja pahimmillaan käskevät painua sinne mistä on tullutkin - näin käy varmasti myös maahanmuuttajille Suomessa. Kaikki haluavat kuulla kehuja omasta maastaan, ei kritiikkiä. Kuten Umayya Abu-Hanna jossain kirjoitti, ulkopuolisen näkökulma on kuitenkin tärkeä, siitä voi oppia. Vain ulkopuolelta voi talon julkisivua arvostella, ei kurkkimalla ulos ikkunoista, jalat tukevasti sisäpuolella.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole yrittää muuttaa Irlantia, enhän edes kirjoita englanniksi vaan suomeksi. Monella turistilla tai tänne juuri muuttaneella on yliromanttinen kuva vihreänvehreästä Irlannista, jossa ystävälliset ja hauskat ihmiset kertovat mystisiä tarinoita ja puhkeavat lauluun ja tanssiin. Tämä on myös myytti, jota irlantilaiset itse pitävät yllä - se vetää turisteja. Se on tietenkin yksi totuus tästä maasta - mutta vihreällä saarella on myös synkempiä sävyjä.



Tänne pysyvästi muuttaneella on kiviree'llinen asioita, joihin pitää vain sopeutua. Niitä ei voi muuttaa, niistä on turha valittaa, niistä saa vain palkokasvin sieraimiinsa. Suhteellinen totuus on yksi - irlantilaisten käsitys rehellisyydestä poikkeaa suomalaisesta aika lailla. Lupausten antaminen on runsasta, niiden pitäminen harvinaista. Aikakäsitys on toinen: myöhästely, tilaisuuksien alkaminen jopa tuntia myöhemmin kuin on ilmoitettu ja/ tai päättyminen ennen aikojaan on niin yleistä, ettei siihen enää reagoi. Jos tilaisuuteen todella täytyy jostain kumman syystä saapua ajalleen, on aikataulussa erityismerkintä: Please note: Starts at 7pm. SHARP.

Yhteinen hyvä, pohjoismaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin kulmakivi, on täällä tuntematon käsite. Verotuksen kaihtaminen on yleistä - mutta tästä aiheesta kirjoitan vielä oman blogin.

Joskus tuntuu, että irlantilaiset ovat alkaneet oppia vasta aivan viime aikoina, että asiat VOI sanoa halki, tabut voi kumota, ikäviä asioita ei kannata lakaista maton alle. Joskus taas tuntuu, että ollaan vielä kovin kaukana rehellisyydestä.

Ns. valkoiset valheet lipsahtavat irlantilaisten huulilta sellaisella charmilla, että jään edelleen mykäksi ihailusta. Hauskaakin se on joskus. Viimeksi hämmästyin, kun eräs tuttu, vanhempi nunna valehteli sujuvasti minulle. Yllätin hänet penkomassa kierrätyskeskuksen lehtilaaria.  Siitä en suinkaan olisi järkyttynyt, pelastan itsekin sieltä  joskus kaikenlaista (Irlannissa on usein itse vietävä kierrätysjäte suuriin keskuksiin kaupungissa). Nunna kuitenkin selitti vuolaasti laittaneensa vahingossa pahvilaatikollisen lasia väärään kierrätyslaariin ja etsivänsä sitä, oli juuri huomannut erehdyksensä. Tullessani takaisin toisen sylillisen kanssa hän penkoi jo metallilavaa. Mitään lasia ei missään näkynyt, se oli vain sujuva tarina, jolla peittää hienoinen nolostuminen. Minun rooliini olisi oikeasti kuulunut myönnellä yhtä vuolaasti, että niin käy aina minullekin!

Tämä on kuitenkin se kohta, jossa raja tulee vastaan, en osaa yhtyä sosiaaliseen valherupatteluun. Irlantilaisilta se käy käden käänteessä, vaikka he saattavat pyöritellä silmiä toisen selän takana, tai heti oven sulkeuduttua päivitellä mokomaa. Sosiaalista balettia, jota en koskaan opi! Aivan liian usein vieläkin tajuan vasta jälkeenpäin, että minua vedettiin taas nenästä.

On tällä sosiaalisella pajatuksella hyvätkin puolensa: juhlissa ja tapaamisissa pidetään törkeänä jättää joku istumaan yksin hiljaa ja huomiotta - kuten käy usein Suomessa. Irlantilaiset ovat erittäin taidokkaita vetämään kaikki mukaan keskusteluun. "Sorry" on varmaan irlantilaisten käytetyin sana, joskus väsymykseen asti. Toisten mukavuudesta ja hyvinvoinnista pidetään hyvää huolta pubi- ja ravintolailloissa. Anteeksi, istutko nyt varmasti mukavasti? Haluatko vaihtaa tuolia? Tarvitsetko jotain? Anteeksi, että käänsin selkäni sinulle! Onko ruoka-annoksesi maukasta? Anteeksi että istun tässä teidän välissänne, haluatko vaihtaa paikkaa kanssani? Onko juomasi ok?

Juomista puheenollen, kierroksien tarjoaminen on edelleen tapana - kallista, kun pitää maksaa koko jengin juomat, ja hankalaa yrittää tilatessa muistaa, mitä kukin halusi, mutta onneksi kukin tarjoaa vuorollaan. Olen siihen jo niin tottunut, että tuntuu hassulta Suomessa, kun mennään porukalla kapakkaan, ja kaikki maksavat erikseen juomansa omasta kukkarostaan. Kierroksen tarjoaminen on kohteliaisuutta ja anteliaisuutta, ja vastavuoroisuutta odotetaan. Jos ottaa vastaan kierroksen eikä maksa omalla vuorollaan, tulee loukanneeksi pahan kerran ja saa itaran maineen.

Kaksi pahinta ihmisen ominaisuutta Irlannissa ovat tiukkapipoisuus ja saituus. Ne ovat paljon pahempia kuin epärehellisyys - rehellisyyttä pidetään hieman naivina. Se, ettei osaisi nauraa itselleen ja muille, on kauhistus täkäläisessä kulttuurissa. Craic, ilonpito, en elämän suola. (Linkki: tässä.)

Irlantilaiset kuluttavat myös valtavasti joululahjoihin ja -ruokiin, usein velaksi. Kun tätä katsoo suomalaisesta vinkkelistä, tulee mieleen, onko ihan pakko nauraa kaikelle ja vääntää joka keskustelunaihe vitsiksi? Mitä järkeä on anteliaisuudessa ja lahjoihin tuhlaamisessa, kun tammikuussa joutuu elämän spagetilla ja pelkäämään sähkölaskua?

Tämä on taas yksi kulttuuriero, johon on totuttava. Itse en elä velaksi, enkä halua tuhlata yli varojeni, suomalaiseen tapaan maksan laskut jämptisti ajallaan, enkä vasta sitten, kun tulee muistutus - tai uhkaus perintötoimistosta tai asianajajalta. Jatkuva nauraminen käy myös joskus hermoille - nautin vakavista, pitkistä, syvällisistä kesakusteluista joita voi käydä suomalaisten kanssa. Itse asiassa melkein kenen tahansa ulkomaalaisen kanssa! Joskus tuntuu, että huumori on se kuori, jonka taakse irlantilainen piiloutuu, ei halua avautua ja päästää lähelleen.

Nykyinen elinkumppanini on mielenkiintoinen sekoitus irkkumieheksi: maksaa mieluiten laskut ajallaan, osaa nauraa ja naurattaa, mutta myös keskustella! Senpä takia kai hänet valitsinkin. Monikulttuurisuutta parhaimmillaan.

Kulttuurikorppikotka selvisi tästäkin vuodesta kunnialla, ja vyötä kiristämällä selvitään ensi vuodestakin. Toivotaan, että Irlannille käy samoin. Kuvan ottovuonna 2007 oli kaikki vielä pelkkää buumia Irlannissa. Toivottavasti siihen hullunmyllyyn ei enää päädytä.

Hyvää Uutta Vuotta 2014!

Tillittäjän irkkujoulu

Jollakin foorumilla kysyttiin ulkosuomalaisilta, mikä tekee joulustasi suomalaisen?

Piti oikein pysähtyä. Vetää henkeä. Miettiä. Onko joulunvietossani enää mitään suomalaista? Mitä siihen kuuluu?

Lähdin Suomesta jo 1970-luvulla, enkä ole sen jälkeen onnistunut viettämään ainuttakaan joulua Suomessa. Haikailin pitkään vanhoja perhejouluja, kun koko jengi palasi vanhempien luokse kotitaloon jouluksi. Kun muuttaa pois kotimaasta, aika tavallaan pysähtyy, ja olettaa, että kaikki siellä pysyy entisellään. Etäisyys vielä kultaa muistot ja haikeus on taattua. Vei vuosia, ennen kuin tajusin, että sisarukseni viettivät joulunsa omien perheittensä kanssa, ja korkeintaan kävivät kylässä kotona. "Perhe" oli hajonnut, kuten luonnollista onkin, jälkikasvu pariutuu ja sikiää ja muodostaa oman perheen. Nyt kun se on tapahtumassa itselleni, ympyrä sulkeutuu.

Lapsuuteni jouluun kuului valtava siivoaminen, leipominen ja paistaminen, ja äidin totaalinen voipuminen. Jouluaattona käytiin lumisella hautausmaalla viemässä kynttilöitä omaisten haudoille, syötiin muhkea jouluateria ja jaettiin lahjat vanhasta pyykkikorista illalla. Joulupäivänä syötiin samaa ruokaa lämmitettynä, ja ähkyn potemisen lisäksi luettiin ja pelattiin pelejä. Tapaninpäivänä oli jo kiire päästä ulos.

Ensimmäisenä jouluna ulkomailla koti-ikävä oli sietämätön. Mikään ei tuntunut oikealta. Monet irlantilaiset viettävät jouluaaton pubissa, mikä oli minulle järkytys. Suomessa kyllä otetaan reippaasti pikkujouluissa, mutta humala ei kuulu jouluaattoon, ellei kodissa muutenkin juoda paljon. Dublinin pubit olivat tupaten täynnä, tupakansavusta harmaina, tumpit poljettiin sammuksiin kokolattiamattoon ja tuopit kannateltiin piripintaisina baaritiskiltä, samaisen maton nöyrästi imiessä yli loiskuvat tilkat. Muistan, että yläkerran vessaan vievät rappusetkin olivat täynnä väkeä. Pubien suljettua ovensa ihmiset tungeksivat yömessuun, ei kuitenkaan kirkon eteistä pidemmälle. Kaupunki välkkyi kaikissa sateenkaaren neonvaloissa kuin Las Vegas.

Olin niin kauhuissani koko illasta, että soitin anopille puhelinkopista ja pyysin anteeksi, ettemme  olleet tulleet ajoissa jouluaattona kotiin. Anoppi kuulosti hölmistyneeltä ja sanoi olevansa kinkunkeittopuuhissa ja täyttämässä kalkkunaa. Mikään ei minusta ollut kohdallaan.

Aattoa ei Irlannissa juhlita, se on tavallinen arkipäivä, kaupat ovat auki, kuten pubitkin. Kaikki alkaa vasta joulupäivän vastaisena aamuna, kun joulupukki eli Santa, joka ei älyä että ovikin on keksitty, änkeää alas savupiipusta avotakkaan lahjasäkin kanssa. (Jos joulupukkiin uskominen vaatii lujuutta, niin tämä menee mielestäni jo vähän pitkälle!) Isot lahjat hän jättää kuusen alle, pienemmät sukkiin, jotka on ripustettu takan reunustalle tai sängynpäätyyn. Pukille pitää jättää jotain hiukopalaa, lasi sherryä tai maitoa, rusinapiirakka  - ja porkkana Rudolph-porolle (joka täällä näyttää erehdyttävästi Bambilta). Auta armias, jos ne löytyvät koskemattomana viiden aikaan aamulla, kun lapset heräävät tutkimaan, mitä yön aikana on tapahtunut. Näen vieläkin painajaisia, että olen itse nukahtanut nojatuoliin yöllä, odottaessani että lapset vihdoin simahtavat: lahjat ovat edelleen vintillä piilossaan, lasi sherryä juomatta, porkkana nakertamatta, kun lapset heräävät. Onneksi niin ei koskaan ehtinyt käydä.

Jouluaaton kaihoa en ole saanut pois, se on vähän samanlainen ontto olo kuin juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä. Olen yrittänyt loihtia jouluaaton tunnelmaa syömällä osan jouluruuista aattona, osan joulupäivänä. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ehkä syy on siinä, että lapsuuden taianomaisen tunnelman jälkeen mikään ei voikaan tuntua samalta.

Itse asiassa valun usein ahdistukseen ennen joulua. Kaupallista painetta ja naisiin kohdistuvaa stressiä vastaan on tietoisesti taisteltava. Otsikot kuten Joulupäivällinen on vuoden tärkein ateria ja Ajanlasku H-hetkeen voi yrittää ohittaa olankohautuksella, mutta jokin joulussa saa minut aina surulliseksi ja ristiriitaiseksi. Tiedän, että on monia muitakin, joille joulu tuo aina pahaa mieltä. 

Joulu on muistojen aikaa. Menneet joulut, jotka eivät olleet niin onnellisia, palautuvat mieleen. Olen kärttyinen, ja pienetkin riidat joulukoristeiden keskellä pahentavat oloa. Tuokin virnuileva tonttunaama!

Siis en leivo, ostan mahdollisimman paljon puolivalmiina, ja muistan, että mahalaukku ei muuta kokoaan yhden päivän takia, on turha tunkea sinne enempää kuin tavallisestikaan. Jos seuraisi naistenlehtien ruokalistoja, aloittaen irlantilaisella täydellä pekoniaamiaisella, jatkaen coctail-välipaloilla, keittolounaalla ja kolmen ruokalajin joulupäivällisellä, unohtamatta joulukakkua ja rusinapiirakoita, suklaakonvehteja ja ylenpalttista juomista, olisi koko perhe jo ensiapuklinikalla iltaan mennessä.

Mitä joulunvietossani on enää, mikä olisi suomalaista? Jouluruuista kaipaan vain kinkkua ja lanttulaatikkoa, joten teen ne joka vuosi. Sinnikkäänä aloittelevana aviovaimona yritin itse tehdä kerran myös maksalaatikkoa - ensimmäistä kertaa eläessäni. Onnistuin hankkimaan tuoretta maksaa butcher'ilta, keitin oikeaoppista riispuuroa. Kun latasin kaikki tehosekoittimeen, lähti mies voimaan pahoin vessaan. Katsoin veristä mössöä itsekin järkyttyneenä ja sain sen vaivoin uuniin. Vaikka laatikko maistui ihan hyvältä, en ole toistanut kokeilua.

Tänä jouluna yritän muistaa, että tärkeintä on perhe ja yhdessäolo. Mainosten lupauksista huolimatta, perhe on jouluna yhdessä juuri niin onnellinen kuin se on muutenkin, ei enempää. Mikään ei täytä ylimitoitettuja odotuksia.

Tänä jouluna nautin aikuisista lapsistani, varsinkin kun tiedän, että seuraavina jouluina emme ehkä enää ole samassa kokoonpanossa. Jutellaan, katsellaan teeveestä luonto-ohjelmia, mieluiten pingviinejä ja jääkarhuja, ei Joutsenlammen siroja ballerinoja, jotka vain pahentavat ähkyä. Syödään herkkuja, muttei liikaa, käydään pitkillä kävelyreissuilla vuorilla tai rannikolla ja saadaan liikuntaa ja raitista ilmaa. Kaivan kuluneet lautapelit esiin, Scrabble ja shakki, vanhat tutut. Levitän edesmenneeltä äitimuorilta joskus saadun joululiinan, sytytän valkoiset sähkökynttilät kuuseen, isän huolellisesti säilyttämät, made in DDR. Jostain syystä säilytän joulukoristelaatikossa myös äitini neulomaa vauvan villatakkia, jota nuuskin kerran vuodessa ja laitan takaisin muovipussiin. Soitan suomalaisia joululauluja vain kertaalleen ja yksinäni, koska ne aina itkettävät niin.

Joitain paloja elämästä ei vain saa takaisin, vaikka tekisi mitä. Tilalle voi yrittää luoda uusia palasia, joista ehkä jää jotain yhtä tärkeää omille lapsille. Jos hyvin käy.