Sattuneesta syystä tulin miettineeksi nuoruuden vuotta 1975. Siitä on nyt 50 vuotta, kun sukuun syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, joka siis vietti puolivuosisatasta eilen. Pöyristyttävää, tätä rataa he saavat meidät kohta kiinni!
Mietin, mitä tapahtui sinä vuonna. Kuulemma ETYK-kokous Helsingissä, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, ykkösenä soi Vicky Rostin Kun Chicago kuoli, Uuno D.G. Turhapuro oli suosituin elokuva. Vietnamin sota loppui, Thatcher nousi valtaan, Watergate-skandaali tapahtui, amerikkalaiset ja venäläiset tekivät yhteistyötä avaruuden valloittamisessa.
Mikään näistä ei juuri hetkauttanut minua, vaikka näemmä kävin Turhapuron katsomassa ja varmaankin laitoin baarissa lantin jukeboksiin kuullakseni Vickyn uusimman. Minulla on nimittäin primäärisiä dokumentteja vuodelta, kuten jokaiselta teinivuodeltani. Useimmilla teinitytöillä tuohon aikaan oli Teinikalenteri, pienenpieni muistio johon saattoi hyvällä tussilla kirjoittaa kolme riviä jokaisesta päivästä. Salaisuuksien pito vaati erinäisten koodien ja salanimien käyttämistä, ja nyt lukiessa monikin muistiinpano jää hämäräksi.
Mitään onnen aikaa ei tuokaan murrosikä ollut, vaan sisälsi paljon ahdistusta ja itkua. Olen unohtanut, miten paljon siinä iässä itketti. Eikä vain ohimenevää kyynelehtimistä vaan monen tunnin kohtauksia, usein alkomahoolin laukaisemana. Riita rakastetun kanssa tai saarna kotiväeltä laukaisi illan mittaisen hysterian. Toisaalta silloin ei voinut paeta someen, vaan ahdistukset purettiin ystävän kanssa tai päiväkirjaan. Päiväkirjojakin on tusinakaupalla. Puhumattakaan kirjeistä! Niitä saatiin ja lähetettiin useita joka viikko.
Vuonna 1975 olin lukiossa kielilinjalla ja koulupaine alkoi jo nousta. Olin toivoton matikassa, mutta muut aineet menivät hyvin. Todistuksen numerot, joille oli oma sarakkeensa teinarissa, olin kirjannut tunnollisesti ylös. Kiitettäviä tippui ainekirjoituksesta, kuvaamataidosta ja englannista. Muuten koulun kokeet esiintyivät huutomerkein varustettuina marginaalissa, millä sijalla ne muutenkin elämässäni silloin olivat. Ylioppilaskokeet siintivät silloin vielä kaukana tulevaisuudessa, aikaa oli.
Kirjoitin ylös huvittavimpia merkintöjä:
2.1. Kouluun - yök... Mä en ole koulumyönteinen oppilas! Mua etoo tää kaikki heti alkuun.
4.4. Mamin syntkät 50v. HUH. Eteisen naulakko romahti, muuten.
10.1. Hlinna by night = 0.
9.2. Himassa vasta 03.30.
9.3. Tiputettiin ponua ja käytiin katsomassa James Bond = 0.
17.3. Vienon kanssa riehuttiin rokattiin riemuttiin räimittiin.
3.4. Konekirjoituskoulussa.
10.5. Leffa: Solaris. Saanko kesäduunia?
12.5. Jäätiin kii lintsauksesta. 4000 lyöntiä kokeissa.
28.5. Äänitin A:lla musaa 5 tuntia. PUUH.
31.5. Kevätjuhla - hyvä totari.
8.6. Elämäni painajainen töissä, mä olen niin väsy että tekis mieli itkeä. Töissä 9.30 - 20.30.
21.6. Juhannuspv. Voi vittu! Poltin reiteni töissä. Tästäpä tuli mukava juhannus. 10pv sairaslomaa.
17.7. A lähtee huomenna Interrailille. No comments.
3.9. Oltiin Hesassa torilla UKK - 75v. Karmeeta!
8.11. Konsertissa: Procol Harum.
Ja seuraavan vuoden seesteisempi miete:
7.1. 1976. Kirjoittelin ja lueskelin. Hyvin käytetty ilta. Oisko kirjallisuus mun leipätyö?
Jatkoa:
8.1. Lueskelin Marxin oppeja, josta P. hieman hätääntyi. Se ei luota mun kritiikkiin oikein. Sovittiin silti...
Tästä on tietty sensuroitu kaikkein intiimein materiaali, se mikä silloin oli kaikkein tärkeintä. Tuo palovamma, jonka sain juhannuksena, tuli kylläkin töissä kahvilassa, jossa täysi kahvinkeitin kaatui päälleni ja sain pahan vamman jalkaani. Onneksi nuoruuden voimalla se parani täysin jättämättä jälkeäkään. Työturvallisuus ei ollut näköjään kummoinen kesätyöläisillä!
UKK oli tietysti kansan rakastama Urkki eli Kekkonen, joka tuli tervehtimään kansalaisia presidentinlinnan parvekkeelle, UKK -huutojen saattelemana. Eipä voisi kuvitellakaan, että yhtäkään poliitikkoa, edes presidenttiä juhlittaisiin nykyään syntymäpäivänään noin, tori oli täpösen täynnä. Minua tilaisuudessa karmi sivusta seuraamani sotaveteraani, joka sai jonkinlaisen sydänkohtauksen metelissä, ilotulitusten äänien saatellessa häntä ambulanssiin. Kirjoitin siitä novellinkin.
Ylipäätään teinaria lukiessa hämmästyttää se ihmisten määrä, joka sivuilla mainitaan. Olin ryöpsähtänyt esiteini-iän yksinäisyydestä ja ujoudesta ja päässyt porukoihin. Kaupungilla saattoi törmätä lukuisiin kavereihin ja toisten kodeissa oli luonnollista viettää aikaa. Myös hämmästyttää kirjamäärät, joita luin, elokuvat vähintään kerran viikossa, konsertit ja taidenäyttelyt. Olin varsinainen kulttuurikorppikotka jo silloin. Kaverit, joilla oli auto, laajensivat matkustamisen määrää. Jos ei muuten päässyt matkaan, liftattiin.
 |
| Kaikki tärkeät liput ja kuitit teipattiin teinariin. |
Koti oli lähinnä paikka, jossa kävi syömässä, suihkussa, luki läksyjä ja istui kuuntelemassa saarnoja. Elämä tässä iässä vie niin voimallisesti jo muualle, että vanhemmat ovat vain pieni piste horisontissa. En edes muista mitään äitini viisikymppisistä, muuta kuin että naulakko romahti vieraiden päällystakkien painosta!
Elämä on merkillinen asia ja iän myötä käy yhä merkillisemmäksi. Alkaa yhdistellä asioita ja tapahtumia ja nähdä kaaria ja risteyksiä. Viisikymppiset näyttävät puoliväliltä, vaikken satavuotiaaksi janoakaan elää. Kaikki menneisyyden valokuvat näyttävät vireämmän, rypyttömämmän, solakamman itsen, joka ei palaa. Juuri sen, jota aikoinaan tuskitteli. Mitä turhuutta!
Ensi viikolla tulee taas yksi vuosi lisää, mutta tässä vaiheessa ikä on tosiaan vain numero.
P. S. 1970-luvun lempeisiin fiiliksiin voi vaipua vaikkapa kuuntelemalla näitä raitoja:
* Pink Flyd: Wish you were here
*Procol Harum: A Whiter Shade of Pale
*Pekka Streng: Sisältäni portin löysin
*Nono Freeman: Ajetaan tandemilla
Olipa kivat muistelukset! Naulakon romahtaminen sai ihan hymähtämään. Itse olen vähän nuorempaa sukupolvea (s. 1971), mutta teinarit oli meilläkin vielä 80-luvulla. Mun taitaa kyllä olla kadonneet jo tässä elämän.pyörteissä - ja ehkä hyvä niin!
VastaaPoista- LeenaK
Kiitos kommentista. Hämmästyttävää, että teinareita oli vielä 80-luvullakin! Minulle nuo muistikirjat ovat erittäin tärkeitä, sieltä on löytynyt jos jonkinlaisia faktoja ja osoitelistasta ihmisten nimiä. Päiväkirjoissa taas on ruodittu elämää analyyttisemmin, joskus tuskastuttavan itsekeskeisesti. Mielessä kihisee ajatus tarinan kirjoittamisesta tuosta ajasta...!
PoistaHei,
VastaaPoistaUsein on kiva lukea näitä sinun muistelmia. Itselläni oli 70-luku pelkkää pakoa pois maalaiskodista ja "junttikylästä, " ja vaikka kävinkin lukion ja jatkot kaupungissa niin siltikin ei se tuntunut omannäköiseltä paikalta. Halusin pois jonnekin missä olisi elämää eikä vain sääntöjä.
Sinun kirjoituksesta kuultaa tietynlainen itsenäisyys ja vapaus joka sinulla on ollut tulla ja mennä.
Minulla taas melko kontrolloiva äiti joka "vahti" tytärtään ettei vaan käy niin kuin veljelle (vaikkei nyt veli poika niin railakasta elämä viettänytkään mutta hän oli rohkeampi ja lähti pikkureissuilleen silloin kun halusi). Minä oli kiltti tyttö ja odotin. Kuitenkin veljeni jäi sinne ja uskon ettei hän mihinkään olisi kotikonnuilta halunnut lähteäkään.
Minä muutin pois ja päädyin pois Suomesta. Enkä oikeastaan ole katunut. Olen saanut olla itsenäinen ja elämä on tässä ja nyt. Saan tehdä asioita joista pidän ja vielä käydä työssäkin (äskettäin tuli 65v. mittariin). Juuri tulin takaisin Suomesta ja veljen kanssa muisteltiin menneitä. Äiti on ollut meille molemmille kovin rakas vaikka hän olikin melko hmm.. omalaatuinen. Työmyyrä. Omalla tavallaan hyvinkin progressiivinen. Maalaistalo tärkeintä hänen elämässään. Kaikki paitsi maanviljely on turhaa. Heh.. miten asiat ovat muuttuneet Suomen maaseudullakin niistä 70-luvun pyörteistä.
Elämä todellakin on merkillistä.
Ja silti elämä on tärkeää! Myös toivon että pystyn olemaan hamaan loppuun saakka kiitollinen ja pitämään yllä halun elää ja kokea erilaisia asioita. Elämänilon. Kysymään itseltäni ja läheisiltä mikä tuo sinulle/minulle iloa elämään.
Mies sanoo... coffee, pastry, good health, uncrowded places, companionship.. niin mitäs muuta tarvitseekaan.
Kiitos, hieno tarina sinullakin! Usein on ihmetyttänyt, miksi niin suuri osa ulkosuomalaisista on naisia? Ainakin ennen oli, minun sukupolveni. Oliko elämä Suomessa silloin ahdistavampaa/ tylsempää kuin nuorille miehille, piti päästä pois? Minä halusin irtiottoa, itsenäistymistä, seikkailuja. No seikkailtua tuli ainakin 😊
VastaaPoistaKysyit kommentissa miksi ulkosuomalaiset ovat useimiten naisia. Hmm... niimpä taitaa ollakin. Olisiko jotain romantiikan hakua siinä että moni nainen lähtee ulkomaille. Tai seikkailuntarvetta.
VastaaPoistaAinakin itselläni nuoruus oli sellaista ihailun tarvetta ja hakua jota ei saanut omista ympyröistä. Kyllästyin siihen että pojat olivat niin ujoja. Usein jopa räkälensi (valitettavasti niin taitaa olla vieläkin) kun syljettiin katuun. Kutsuttiin sukunimellä ihan kuin etunimellä kutsuminen tarkoittaisi jotain syvempää kiintymystä.
Toisaalta annoin itseni virran viemäksi. Halusin kuunnella vain englannin kielistä musiikkia, ja hakeutua Helsingissä lähinnä vain ulkomaalaisen väestön seuraan koska olin tullut takaisin enkuista ja kaipaus sinne oli valtava. Tai sitten tyttökaverit olivat juuri heitä joilla oli myös ollut ulkomailla vietettyjä aikoja.
Ehkäpä itsekin olin ujo ja pelkäsin eritoten miehiä. Pidin itseäni hiljaisena hiirenä joka ei ollut kummoisen näköinen. Kunnon treffejä oli vaikea saada, tai sitten ne jotka tulivat kuvioihin mukaan olivat tulleet jostain muualta päin maailmaa.
Pukeutuminen piti olla melko konservatiivista. Mummokin usein sanoi että älä niistä vaatteista välitä. "Vain rumat vaatteilla koreilee!" Eh..
Sanoin äidille että kun täältä lähden ja pääsen töihin niin hankimpa sitten vaatteita joista pidän kun saan omaa rahaa. Ja niin teinkin vaikken mielestäni tuhlaillutkaan. Kirpputorit tulivat kehiin. Hassua sinänsä kun vieläkin on mielessä että mitähän äiti nykyään ajattelisi mutta sillähän ei ole enää väliä.
Muistoja, muistoja... Suomikin on muuttunut ja asiat ovat siellä hyvin digitaalisia. Tytär vietti kaksi vuotta Suomessa eikä oppinut kieltä kunnolla. Kukaan ei kuulema oikein noteerannut häntä, hänen sanojen mukaan. Mielestäni hänellä ei tainut olla tarpeeksi yritystä ja/tai vietti paljonkin aikaa toisten ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa.
Texas tyttö kuvasi elämäänsä näinkin "menee kauppaan ja sanoo moi, ostaa kortilla ja pakkaa itse tavaransa, ja sanoo kiitos ja moikka, lähtee pois. " Perässä tuleekin jo uusi asiakas.
Seikkailunhalu ja eksotiikan haku oli varmaan sysäyksenä monille senaikaisen, homogeenisen suomalaisen kulttuurin tympäännyttäminä. Silloin myös jäätiin ulkomaille helpommin, nykyään on mahdollisuuksia matkustaa ja työskennellä nomadina.
PoistaDigitaalisuuteen olen jo oppinut Suomessa, se helpottaa kaikkea - silloin kun toimii.
Varmaan on vaikea ulkomaalaisena löytää ystäviä, uskon kyllä. Kaikilla kun on jo omat kaverit.
Sama tosin myös itselläni ulkomailla! Sosiaalinen elämäni on ihan toisella tasolla Suomessa, en kadu paluumuuttoa.