Nax and drugs and rock and roll

 No nyt löytyi koukuttava nimi kesäkuun blogille! 

En ole koskaan ollut punkkari, vaikka asuin Lontoossa punkin huippukaudella. Opiskelin iltakoulussa psykologiaa ja matkustin metrolla ja kiersin kaukaa töyhtötukkaiset, hakaneulanenäiset nuoret, jotka tuntuivat elävän ihan eri maailmassa kuin minä. Minulla oli vakava ura mielessä, ensimmäinen lapsi ja tuore avioliitto. Punkkarit tuntuivat kovin lapsellisilta. Musiikki oli kamalaa mörinää kun oli tottunut Pink Floydin korkealentoon.

Mistä siis moinen otsikko?

No, viime talvi oli varsin koetteleva. Keskuslämmitys, jolla on pahaenteinen nimi VILP eli vesi-ilma-lämmitys-pumppu hajosi kesken -25C pakkasviikkoja. Talo jäähtyi jääkylmäksi, kuumailmapuhallin ja irtopatterit otettiin käyttöön ja korjaaja tuli pähkäilemään, mikä vikana. Tajusin, että putkien jäätyminen olisi vielä pahempaa ja päätin ruveta ainoaan, minkä osasin: aloin raahata polttopuita vajasta ja lämmittämään saunaa. Pidin sitä päiväkaupalla 40-50 asteen lämmöllä ja ovia auki, jotta edes se osa taloa säilyisi jäätymättä. Heräsin kolmelta yöllä lisäämään pökköä pesään ja kuljin vainoharhaisena kosketellen putkia pitkin taloa. Nukuimme monta kerrosta vaatteita päällä ja pipo päässä. Emme vilustuneet. 

Lämmityshaaverit koettelivat kaikkia korjaajia ympäri Suomea, ja pahaksi onneksi meidän korjaajamme sai parin viikon hirveän flunssan. Korjaus viivästyi.

Lopulta jouduimme lämmittämään patterivesiä suoralla sähköllä ja näin painajaisia nelinumeroisista sähkölaskuista. Ne eivät onneksi toteutuneet.

Sillä välin, kun korjaaja etsi varaosaa ulkoyksikköön, piti meidän manuaalisesti klikkailla sisäyksikköä. Jätän tekniset termit väliin, vaikka suoritin alimman oppimäärän lämmöntuottoteknologiassa googlailessani, mikä voisi olla vikana.

Korjaaja selitti, että meidän piti painaa tiettyä nappulaa, kunnes kuuluu NAKS. Lähiomainen oli täysin ymmällään. Vaikka luulisi, että selitys oli yleismaailmallinen, NAKS tai edes NAX ei sano englanninkielisille yhtään mitään. Toiminto nimittäin kuulostaa heidän korvaansa ilmaisulta CLICK. Kyllä nauru kelpasi, kun asia selvisi.

Naksaus kuuluu samaan sarjaan kuin koiran haukku, porsaan röhkiminen, nyrkin pamaus, kova kolaus tai kaikuva lyönti. Koira sanoo englanniksi woof woof, porsas oink oink, nyrkinisku on wham ja pamaus boom. Käsittämättömin on äkillinen pamaus kapaw. Siis mikä? 

Tulee mieleen hämilliset hetket, kun luin englanninkielisiä iltasatuja lapsilleni enkä osannut ääntää edes hevosen hirnuntaa. Se ei nimittäin sano ilmiselvän onomatopoeettisesti ii-hahaa vaan neigh. Haaste jokaiselle suomalaiselle. Suomalaisissa eläinsaduissa taas sammakkot vaakkuvat kun englantilaisissa ne hihkuvat ribbit.  Ei siis niin minkään valtakunnan järkeä. 

Olen varma, että aivan jokaisessa kielessä on omat matkivat ilmaisut äänille, jotka kuten näemme kuulostavat aivan järkyttävän erilaisilta eri ihmisten korville.

Edelleen surettaa niin pohjattomasti, etten onnistunut kaksikielisyyden opettamisessa lapsilleni, vaan luovutin, kun käsitteet monimutkaistuivat ja koululäksyt piti avustaa englanniksi. Kaksikielisessä perheessä yhteinen kieli vielä sujuu, mutta ummikolle toisen vanhemman kieli jättää ulkopuolelle. Miten yhtälö kenelläkään toimii niin että lapset oppivat kaksi kieltä sujuvasti, on minulle mysteeri, kun vielä asutaan maassa, jossa toista kieltä ei kuule. Hienoa se olisi, mutta kaikkeen en revennyt minäkään monien muiden paineiden keskellä. Hattua nostan kaikille onnistuneille!

Ehkä tärkeintä on se, että lapseni oppivat tykkäämään Suomesta ja mielellään tulevat käymään. Jopa niin paljon, että haluavat juosta Hämeenlinnan maratoonin Kympin eli 10km heinäkuussa! Voitte olla varma, että heilutetaan katsomossa sekä Irlannin että Suomen lippuja. 

Nax on jäänyt elämään lähiomaisen sanavarastossa myös verbinä naxing, mitä hän jäi kaipaamaan kun koko lämmityssysteemi meni uusiksi eikä sille tarvi tehdä nyt yhtään mitään. Tulee mieleen englantilainen sananlasku proof of the pudding is in the eating, eli suomeksi moni kakku päältä kaunis. Odotamme pakkasia fingers crossed - eli pidämme peukkuja, että kaikki sujuu hyvin!

Ihan pakko kertoa viimeisin käännöskukkanen, joka löytyi kierrätysaseman nettitoiminnoista. Kun pääsi viimein siihen vaiheeseen, että oli aika maksaa sekajätteiden viennistä, tuli suomen Maksa-käskylle ällistyttävä englannos: liver. 

Otsikon drugs and rock and roll jää sitten hähmäiseen hämärään, paitsi itse kukin voi googlailla, mitä rokkenrolli alunperin tarkoitti. Pysyy silläkin lämpimänä! 

Harvinainen kuva menneisyydestä. 18. hääpäivä juuri meni,
 toisemme olemme tunteneet kohta 30 vuotta, eli kuinka
monta futiksen MM- kisaa sitten? Silloin Irlantikin oli mukana. 

Aikaloukku

 Olen miettinyt aikaa ja muistamista paljon viime aikoina. Aikaahan ei oikeasti ole, vaikka kuinka mittaamme sitä. Tunti hammaslääkärin odotushuoneessa on sata kertaa pidempi kuin tunti kivoissa juhlissa tai jännässä elokuvassa. Aivomme elävät omassa tahdissaan. Lapselle ei ole huomista, koululaiselle kuukausi on iäisyys, eläkeläiselle se on ehkä päivä pari. Kokemus ajasta on aina erilainen.

Monesti mietin, millaista olisi elää vaikka viikko tietämättä mitään kellosta. Herätä kun haluaa, syödä kun tulee nälkä, tehdä mitä huvittaa. Ikinä se ei vaan onnistu.

Kaksi fiktioluomusta virittivät näitä ajatuksia ajasta vielä hurjempaan suuntaan. Toinen on klassikkoelokuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) ja toinen on tanskalaisen Solvej Ballen kirjasarja Tilavuuden laskemisesta (alkup. 2020).

Päiväni murmelina -elokuvassa päähenkilö Phil herää aina samaan päivään, samaan aamuherätykseen. Jokainen päivä on sama. Turhautuneena hän tajuaa sitten, että koska seuraava päivä alkaa aina alusta, hän voi tehdä mitä tahansa kamalaa ja uhkarohkeaa, eikä millään ole mitään seurauksia. Niinpä hän hurjastelee autolla, lyö turpiin ällöttäviä ihmisiä, kokeilee yhden yön juttuja, herkuttelee ja juopottelee. Kaikkeen kyllästyy, vastuuttomaan vapauteenkin. Phil yrittää myös itsemurhaa kaikin eri tavoin, turhaan. Päivä alkaa aina alusta, samalla kaavalla. Hollywoodin tyyliin hän ihastuu työkaveriinsa ja yrittää valloittaa tätä, parannellen iskutekniikkaansa päivä päivältä ja muuttuen supersankariksi, joka vihdoin saa prinsessansa. Rakkaus pelastaa hänet aikaloukusta.

Tanskalainen Solvej Balle sen sijaan kirjoitti vakavan 7-osaisen  pienoisromaanisarjan päähenkilö Tarasta, joka on myös vangittuna heräämään aina samaan päivään. Kirjan ensimmäinen osa herätti minussa ahdistusta, kun kuvailtiin, miten hän jäi kuuntelemaan puolisonsa liikuskelua talossa, Taran kykenemättä enää lopulta kohtaamaan miestään. En paljasta enempää, tekstiin pitää syventyä, sen yksitoikkoisuus on melkein hypnoottista. Mietin, kuka kirjan tilanteessa on enää normaali? Oliko vaimo haamu, jota ei voinut nähdä, koska kukaan muu ei muistanut päivää, jonka hän koki. Vai oliko kaikilla muilla kollektiivinen dementia? Miksi Tara ei kestänyt tutussa kuplassa elämistä rakkaansa kanssa? Minkä pitää muuttua, jotta hän vapautuu aikaloukusta?

Olen aina haaveillut aikamatkailusta. Päästäpä päiväksi 1970-luvulle, hurjaan nuoruuteen! Tuntea se voima ja energia, jota silloin pursui, mielialojen syvyys ja heittely. Avoimuus ihmisiä ja tulevaisuutta kohtaan. Kihinä ja uteliaisuus kaikkeen uuteen, kun ei vielä tiennyt tulevista vaaroista ja epäonnistumisista. 

Teksti, jota parhaillaan kirjoitan, lähti liikkeelle nostalgiamatkasta 70-luvun päiväkirjojeni ja kirjeitteni pariin. Se ei ollut ihan niin ihanaa kuin muistan, mutta heittäytyminen uuteen oli eri asteella kuin nykyään. Ja sitä kaverimäärää! Bileitä! Seikkailuja!

Aikaloukku olisi silti kammottavaa. Elämän suola on ajankulussa, muutoksessa ja kasvamisessa, vaikka epäonnistumisien ja surujen kautta. Elämä tekee meistä sen mitä olemme.

Suosittelen isosti sekä Ballen kirjoja (olen lukenut jo kaksi osaa) sekä k.o. leffaa, mikäli ette vähään aikaan ole nähnyt sitä.

Kesä on aikaa, kun aikataulut hellittävät, kurssit ja kokoukset ovat tauolla, rutiini hajoaa eläkeläiselläkin.

Emme pystytä kesänäyttelyä tänä vuonna, vaan pidämme vapaata, sen verran koetteleva tuo pitkä ja kylmä viime talvi oli. Nyt haluan kokeilla ajattomuutta, lepoa, toimettomuutta, laiskaa puuhastelua puutarhassa ja ehkä mosaiikkien parissa. Halajan uimista monissa, monissa Suomen ihanista järvistä, auringossa rentoutumista, salaatilla elämistä, pilvien seuraamista maailman sinisimmällä taivaalla. Lukemista puutarhakeinussa, torkkumista, jäätelöä, kahvia.

En kaipaa turistirannoille tai kaupunkikohteisiin.

Annetaan ajan soljua!

Hyvää kesää kaikille lukijoilleni.

Tietoja:

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta 1, 155 sivua 2024. Kosmos, suom. Sanna Manninen. Osia on kaiken kaikkiaan seitsemän.

Hyviä kritiikkejä Ballen kirjoista: Kiiltomato.net, Tähtivaeltajablogi

Toinen aikamatkailuun liittyvä hyvä kirja: Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy 2013. Suom. Markus Juslin. - ketä henkilöä menneisyydestäsi haluaisit vielä kerran tavata? Mitä tekisit toisin?

Ja klassikko elokuvista: Woody Allen: Midnight in Paris. Ei mitään sci-fiä, jota en ikinä jaksa katsoa, vaan ihan uskottava nostalgiamatka historian mielenkiintoisempiin ajanjaksoihin, eri kirjailijoiden ja taiteilijoiden seuraan. Olemme katsoneet sen ainakin kymmenen kertaa!

P.S. Käytän sanaa aikaloukku, vaikka time loop yleensä käännetään aikasilmukaksi, sillä se ei ihan minusta kuvaa ansaan jäämisen kauheutta. 

Klara vappen

 Kävin läpi aiempia huhtikuun blogikirjoituksiani, etten toistaisi itseäni vappuaiheessa. Hämmästys - en ole kirjoittanut vapusta yhtään mitään! 

Sitä ei juhlita Irlannissa mitenkään (paitsi hiljattain Bank Holiday Monday -pitkänä viikonloppuna), eihän nyt mitään kommunistista saatu juhlia. Omista nuoruuden vapuista ei, outoa kyllä, muistu mitään mieleen. Parempi ehkä niin.

Tänään on siis vapunaatto Suomessa. YLEn uutistoimittajat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja uutisissa näytetään jokavuotinen Havis Amanda-patsaan lakitus Helsingissä, tuhansia ihmisiä valkolakkeineen keskustassa. Ei tule fiilistä että olisinpa jossain. Huomenna tosin tiedossa kivat sukujuhlat ja käymme torilla katsomassa vappumarssin ja markkinat. Tänään syötiin makkaroita ja perunasalaattia joten sekin on täytetty! 

Ensimmäinen lepohetki puutarhakeinussa tänä vuonna. Ah!

Juttelin erään toisen ulkosuomalaistutun kanssa hiljattain identiteetistä: säilyikö suomalaisuus monen kymmenen ulkomailla eletyn vuoden aikana vai integroiduimmeko niin hyvin, että tunsimme itsemme sen maan kansalaiseksi. Kummallakin sujui vieras kieli jo täydellisesti ja osasimme elää maan tavalla, mutta suomalaisuus ei karissut minnekään. Niin syvä vaikutus lapsuudella ja nuoruudella meihin on. Meille molemmille äidinkieli oli rakas, vaalimme sitä myös aikana, jolloin suomea ei kuullut ja lukenut yhtä vaivattomasti kuin internetin tultua. Yritimme aina löytää suomenkieliset vastineet kun puhuimme suomea - se ei nimittäin ole yhtä helppoa kuin luulisi. Erityissanastot opimme molemmat ulkomailla, hänellä tietyt työhön liittyvät tekniset termit, minulla esimerkiksi raskauteen ja  synnytyksiin liittyvät sanat. En vieläkään tiedä aiheeseen liittyviä termejä suomeksi, enkä niitä onneksi enää tarvitsekaan. Autoiluun ja byrokratiaan kuten vakuutuksiin ja verotukseen liittyvää sanavarastoa on joutunut pakosti päivittämään paluumuuton jälkeen. Googlen käännökset auttavat.

Ajatukseni lipuvat suomalaisuudesta isänmaallisuuteen. Sehän korostuu kun muuttaa ulkomaille, kotimaa saa usein liikaakin positiivista hohtoa. En silti tunne, että isänmaallisuuteen pitäisi liittyä toisten kulttuurien halveksunta - päinvastoin. Integroitumisen pitäisi pitää sisällään tasa-arvoisuutta oman ja vieraan kulttuurin kesken. Tietenkin ulkomaalaisille oma kieli, uskonto ja kulttuuri ovat tärkeitä ja niistä ollaan ylpeitä - olisi epäinhimillistä vaatia muuta. Näinhän koemme itsekin ulkomailla eläessämme.

Suomalaisuudesta ja Suomesta voi olla aidosti ylpeä, kritisoi sitä muuten miten paljon tahansa. Ostin kirpputorilta itselleni nyt valkolakin, jotta voin pitää sitä huomenna. En aikoinaan pitänyt sitä missään arvossa, oikeastaan porvarillisena hörhöilynä, vaan vuokrasin sen, joten jouduin ostamaan sen eläkepäivilläni. Ensi vuonna pidetään toivottavasti riemuylioppilaspäivät eli omista juhlista on kulunut 50 vuotta! Minulle se oli saavutus ja myös vanhemmilleni, joilla ei koulutukseen ollut mahdollisuutta. Siitäkin voi olla ylpeä.

Käsikirjoitus, jota parhaillaan kirjoitan, pohjautuu juuri noihin aikoihin, ylioppilaskirjoituksia ennen ja sen jälkeen. Olen lukenut monia muita nuoruuden muisteluihin perustuvia kirjoja, eikä mikään niistä tuonut samastumisen iloa. Niinpä päätin kirjoittaa oman tekstin, nostalgiamatkan hurjalle 1970-luvulle. Olen plagiarisoinut itseäni ja lainannut omia kirjeitäni ja päiväkirjojani osittain tekstin luomisessa, fiktionaalisen nuoruustarinan ympärille. Yllätyin, miten fiksu, herkkä ja syvällinen olin sen ikäisenä, vaikka päällisin päin olin tuskallisen ujo, mykkyyteen asti. Elämä oli silloinkin ahdistavaa ja vaatimukset korkeita. Omaa paikkaa piti hakea, omaa identiteettiä, porukkaa johon kuulua. Ulkomaille muuttaessani kaikki sekosi vielä uudemman kerran.

Nyt kun on jo vanha, melkein vanhus, voi jo luovuttaa. Olen oma itseni, olen onnellinen juuri tässä ja nyt, eikä ole väliä jos en kuulu yhtään minnekään. Sielunveljiä ja -siskoja löytyy kun on löytyäkseen. Yksinkin on hyvä.

Loppuun äitini ottama kuva kotipihassa ylioppilasasussa. Varmasti asetelma, mutta kaunishan se on. Nyt näen sen äidin ylpeyden silmillä.

Hyvää vappua kaikille lukijoilleni, nautitaan Suomen keväästä tai kaihoillaan ulkomailta käsin! 

 

Lentävä autokatos ja muita tarinoita

 Perjantai ja kolmastoista päivä, arvaahan sen.

Olemme paluumuutosta lähtien naureskelleet suomalaisia myrskyvaroituksia, uutisia tuulesta ja tarinoita vahingoista. Irlannissa kun tuulee periaatteessa aina, eikä pihalle yleensä jätetä mitään hiilisäkkiä kevyempää. Jos tulee myrskyvaroitus, sanotaan batten your hatches eli vapaasti suomentaen naulaa kiinni luukut ja ikkunat (merenkäyntitermi aallokon yllättäessä). Uutisissa näytetään moottoritiellä pyöriviä trampoliineja ja kaulaa katkovia peltikatonpaloja. Tiet ovat tukossa kaatuneista puista, sähköt katki tolppien kellistyessä kuin keilat. 

Suomessa kun varotetaan tuulesta, voi nähdä kolme lehteä pyörimässä pihalla. 

Näin tähän asti. Oli sitten aika järkytys, kun yhtenä aamuna lähiomainen haki postia ja löysi autokatoksen jumissa koirankopin ja puuvajan välissä. Selällään. Onni onnettomuudessa, sillä tuulenpuuska olisi voinut viedä katoksen vaikka mihin.

Tuulenpuuskissa sitä hiivatin katosta ei saanut mihinkään, onneksi ystävälliset naapurit tulivat apuun seuraavana päivänä. Saatiin katos oikein päin ja paikoilleen.

Paitsi että viikon päästä sama tapahtui taas. Noloa. 

No, irlantilaiseen ongelmaan irlantilainen ratkaisu. Länsi-Irlannissa olen nähnyt asuntovaunuja ja kattoja köytettyinä valtaviin kiviin ja betoniharkkoihin. Ei kun etsimään sellaisia. On merkillistä, mihin suomalaisen naisen sisu ja voimat yltää, kun tulee tosi paikka. En nyt ihan kallioita siirtänyt, mutta melkein. 

Irrotimme molemmat päädyt varmuuden vuoksi. Sen verran jänskättää kuitenkin auton puolesta, ettemme ole enää parkkeeranneet sitä katokseen. Tärkeintä on kuitenkin sisu, se että ei anneta periksi ja keksitään luovia ratkaisuja. Alaselkä kyllä väliin valittaa, että suomalaisen naisen selkäkin kestää vain tietyn määrän sisua.

Katoksessa voi vaikka pitää näyttelyn avajaisten sijaan after-partyn.

Sillä ikään kuin lentävät katokset eivät riittäisi jännitysmomentiksi, lankesimme taas suunnittelemaan yhteistä näyttelyä. Huomenna saadaan paikkaan avaimet ja torstaina aletaan roudata töitä ja tilpehööriä galleriaan. 

Tämä on niin sanoakseni jäävuoren huippu, minkä jokainen näyttelyjä pitänyt taiteilija voi allekirjoittaa. Tätä ennen on tietysti tehty sitä taidetta, valikoitu, signeerattu, maalaukset vernissattu, piirustukset fiksattu, valokuvat tulostettu ja molempien työt kehystetty ripustusvalmiiksi. Teosnimet keksitty ja tulostettu, julisteet painettu ja levitetty, markkinoitu somessa ja sähköposteissa. Kuljetuslaatikot ja -kassit on etsitty ja siivottu. Onneksi tähän on jo tullut rutiinia ja listat mitä pitää muistaa ovat tallella. 

Näyttelyn pystytys on sitten ihan oma tarinansa.

Muistan yhdenkin taiteilijan, joka näki hirveän paljon vaivaa näyttelyn eteen, mutta lopen uupuneena unohti sitten kutsua ketään avajaisiin. Siellä taisi olla sitten vaimo ja äiti. Somessa tutut hämmästelivät, että olivat missanneet avajaiset, vaikka asuivat samassa kaupungissa. Mitä opimme tästä. 

No, avajaisia ei tällä kertaa sen kummemmin järjestetä, mutta näyttely aukeaa pitkäperjantaina 3.4. klo 11 ja on auki joka päivä klo 11-17 pääsiäismaanantaihin asti. 

Paikka on viehättävä Vihreä Talo Iittalan Lasimäellä, jossa on paljon putiikkeja sekä  iittalan Outlet sekä ravintola Kaffeli & Köökki herkkuineen. Galleria on Anubis-keramiikkaliikkeen vieressä.

Iittalaan pääsee R-lähijunalla ja ilmainen parkkipaikka on ihan kulman takana. Lasimäelle on opasteet. 

Näyttelyssä on ennätyspaljon Joen valokuvia vuosien varrelta ja minun uusimpia pastellimaalauksiani sekä piirustuksia ja maalauksia. Olemme paikalla joka päivä joten tulkaapa moikkaamaan.

Oikeastaan se kaikkein stressaavin juttu on mainostaa ja elämöidä tapahtumasta, jota ei vielä ole edes olemassa! Toivotaan, että edes säät pysyvät suomalaisen rauhallisina. 

En sano sanaakaan uutisista, sillä ne varmasti stressaavat kaikkia tällä hetkellä. Otetaan paussi hulluudesta ja hiljennytään pääsiäisen viettoon, tavataan ystäviä ja sukulaisia ja muistetaan, mikä tässä rauhassa on kaikkein tärkeintä: toinen toisemme.

Tippalukko

 Tippalukko oli minulle jännä uusiosana, kun asuin ulkomailla. Irlannissa ei suodatinkahvia saanut joskus 80-luvulla kun saavuin Irlantiin, koska kansallisjuoma oli maitotee. Sitä juotiin aina ja joka paikassa, aina maidon kanssa. Kahvi tarkoitti pikakahvia joka sekoitettiin kuumaan veteen mukissa ja sitä ei juotu kovin paljon. Anoppini teki minulle kammottavaa kahvinkorviketta nimeltä Irel, jotain mustaa siirappia, kun valitin kahvinnälkääni. Sitten tuli matkailu, euro ja eurooppalainen meininki Irlantiin. Kahvilat alkoivat myydä espressoa, cappucinoa, mokkaa, ties mitä. Ihmiset ostivat mukaan pahvikahvia ja alkoivat haluta suodatinkahvia myös kotioloissa. 

Instant-kahvi yritti pitkään kilpailla suodatinkahvin kanssa markkinoista. Muistan ikuisesti mainoksen, jossa nuorimies on saanut haaviinsa nuoren neidon, laittanut hienon illallisen ja menee keittiöön tekemään jälkkärikahvia. Neito huikkaa perään, että toivottavasti sulholla on kunnon kahvia eikä mitään instantlitkua. Sulho kauhistuu, punnitsee pikakahvitölkkiä kädessään ja päättää fuskata: hän alkaa pulista ja pulputtaa uskottavasti kuin kahvinkeitin. Neito kuuntelee tyytyväisenä. Mies tarjoilee deittineidolle kahvit olohuoneen sohvapöydälle toiveikkain elkein. Neito siemaisee, huoahtaa, katsoo syvälle silmiin ja toteaa: Kunnon suodatinkahvin kyllä aina tunnistaa! 

Mainos jäi mieleen, se oli kuin pienoisnovelli. 

En muista, milloin tippalukot tulivat kahvikeittimiin, mutta sana oli minulle aivan uusi ja löytyi Suomessa käydessäni. Sen funktion tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on rikki!

Pitkä alustus aasinsiltaan, jolla haluaisin kuvata oloani tällä hetkellä. Juuri nyt kaipaan kovasti tippalukkoa, jolla nuhaflunssan voisi katkaista, mutta sellaisen tuo vain aika. Emme ole olleet sairaita pitkään aikaan, joten ei pitäisi purnata, mutta tämäkin tuntuu ajanhaaskaukselta, kun ei oikein jaksa mitään kaikelta tältä valumiselta. 

Tänä aamuna, juotuamme tavalliseen tapaan pikakahvia sängyssä aamupuuron jälkeen, tiedot Lähi-idästä kauhistivat uutisvirrasta. Ei tämä maailma rauhoitu. Vanhat miehet mittelevät valtaa ja surmauttavat ihmisiä napin painalluksilla. Heidän perspektiivinsä on lyhyt, elämä loppusuoralla. Nuoret haluaisivat vain elää ja jonkinlaisen tulevaisuuden.

Aika näyttää, minkä alku tämäkin päivä oli. 

Sitten: jokin on alkanut muuttua taiteen tekemisessäni. Osaksi vaihtelunhalu, osaksi syventymiseni uuteen tekniikkaan: pastellipigmentti murusina märälle akvarellipaperille. Aihe tulee jostain alitajunnasta, värien ja muotojen mukana. Tätä en ole koskaan ennen tehnyt. Aikamoisen nautittavaa ja leikkimielistä.

Alla otoksia parhaimmista kokeiluista, lisäksi aivan upean Hämeen Taidearttelin kollaasipajan tuotoksia. Älkää kysykö mistä ja miksi, ne vain syntyivät. Kaikenlaista tulee mieleen kun saa kasan papereita, lehtiä ja sakset. Muitten töitä katsellessa hämmästyin, mitä kaikkea mielikuvitus teettää. Ihan päältä päin tavallisen oloisilla ihmisillä. Minulle tuli kollaaseista olo kuin olisin kuvittanut omia uniani. Niistä voisi kirjoittaa toisen blogin, mutta sitä ei kukaan jaksaisi lukea. 

Viime yönä pakenin suurperhettäni ja pieniä lapsiani nuoruuteen jonkun kanssa, mutta mies oli viemässä minua Jugoslaviaan. Unessa älysin tivata, että eihän  Jugoslaviaa ole enää olemassakaan. Pahuksen järki, aina pilaa hyvät orgiat!

Kollaaseja.

Madonna. Pastelli.

Vaikeita aikoja ja ihmisäly

Tällaisina aikoina on vaikea kirjoittaa blogia. Maailmassa tapahtuu nyt liian paljon, liian pahaa, liian odottamatonta, että voisi edes viisaasti reagoida mihikään. Yrittää seuloa uutisvirrasta jotain totuutta, jotain tulkintaa, jotain kuviota. He, jotka ennen olivat suht luotettavia liittolaisia, näyttäytyvät nyt uhkina ja pelottavina vallankäyttäjinä. Kaikki entinen tuntuu murenevan, eikä millekään tunnu voivan mitään.

En varmaan ole ainoa, jolta on mennyt useammat yöunet pähkäillessä, mitä maailmassa oikein on meneillään. Ne uhat ja kriisit, jotka tapahtuvat kaukana, tuntuvat nyt olevan uhkaavan lähellä, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja olemme kiikissä kuin kärpänen hämähäkinverkossa. Puhumattakaan edes mistään pitkän linjan tulevaisuudesta.

Silloin ei auta muu kuin nousta yöllä ylös, keittää kuumaa kaakaota ja katsella hämärässä lumista pihaa, jossa hyvällä onnella näkee ketun hiihtävän määrätietoisesti kävelytietä pitkin tai jäniksen loikkivan sinne tänne hangessa. Se meillä - ainakin Suomessa, ainakin maalla - vielä on: luonto. Voin vakuuttaa, että se auttaa ahdistukseen. 

Jotta jaksamme pysyä virkeinä, missä mennään ja mitä tapahtuu, on osattava irrottaa ahdistuksesta aina välillä ja nollattava aivot. On pystyttävä nauttimaan siitä, mitä meillä vielä on: tehtävä hyvää ruokaa, kerrottava vitsejä, naurettava, luettava runoja, maalattava tauluja, tavattava ystäviä. Ei anneta periksi pahalle.

Tekee myös hyvää nähdä kun suuri määrä ihmisiä päättää, että liika on liikaa ja nousee vastarintaan. Kaikki ei vielä ole mennyttä. Ihmisissä on vielä joukkovoimaa ja halua hyvään ja oikeudenmukaiseen. Ehkä pahalle on aina vastavoima kuin heilurikellossa.

Unettomuuteni vie joskus tunteja yöllä, jolloin yritän rauhoittaa ainojani lukemalla jotain tarpeeksi tylsää, jotta taas nukahdan. Joskus tuntuu kuin aivoni heräisivät kuin napin painalluksesta ja joku käynnistää videot, joihin ei ole loppua. Kelaan ihmisten tapaamisia ja keskusteluja. Mitä olisi pitänyt sanoa, mitä pitää muistaa, mikä joskus kauan sitten satutti niin, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin. Yön pimeimpinä tunteina ei muistella onnellisia aikoja ja rakkauksia, vaan pettymyksiä ja nöyryytyksiä, häpeää ja tuskaa. Muutenhan sitä mieluusti makaisi ja valvoisi yö yön perään. 

Eräs asia, mikä ei koskaan rauhoita mieltä on puhelimen esiinotto yöllä. Silloin voi jo myöntää, että tässä ei ainakaan vähään aikaan enää nukuta. Voi ihan rauhassa googlata jonkun ongelman, tarkistaa, missä joku katu oikein on, tuliko se lasku maksetuksi vai ei, mitä siinä whatsapp-ketjussa lopulta sanottiinkaan. Niin ja oliko taas uusia kissavideoita jotka eivät ole tekoälyn, tuon paholaisen keksintöä.

Joku tietäväinen ehdotti lentohäpeän lisäksi tekoälyhäpeää. Joka kerran kun käytät tekoälyä, se vie sähköä ja kapasiteettia ja vaatii lisää datakeskuksia ja luonnonvaroja. Olemme tämän ymmärtämisessä vasta lapsenkengissä. 

Itse yritän välttää tekoälyn käyttöä viimeiseen asti. Wikipediakin on vielä vapaaehtoisten ihmisten tekemä tietopankki, johon voi kirjoittaa kuka vain ja muutokset voi jäljittää. Tekoäly taas varastaa kaiken, mitä käsiinsä saa, eikä sen alkuperää tiedä kukaan. Tämänkin blogin ja sen suunnattomat viisaudet. Myös kohta lataamani kuvat, jotka päätyvät sillisalaattina johonkin jossain.

Ihmettelin eräässä minusta otetussa valokuvassa yllättävän nuorekasta naamaani - kas, tekoäly oli ottanut osan leukaani pois, jotta sai häivytettyä kilpikonnakaulani juonteet. Näytin noin parikymppiseltä, paitsi etten koskaan näyttänyt sellaiselta  parikymppisenä. Olin parannettu painos itsestäni.

Pahinta ei ole se, että ihmiset uskovat valheisiin, vaan se, etteivät he usko enää mitään, sanoi Hanna Arendt (hänestä on hyvä dokkari Areenassa). Moneen somen  uutisvideoon ja valokuvaan tulee jo nyt kommentteja: tekoälyn tekemä!

En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella. Johanna Sinisalo siteerasi YLEn Kulttuuricoktailissa jotain hahmoa muumeissa: minusta epävarma on suunnattoman jännittävää! Taisi olla pikku Myy. Muumikirjoja luetaan tänä viikonloppuna ääneen Ylen radiossa ja Areenassa, se ainakin on oikeaa ja aitoa.

Olen siirtynyt maalaamaan kuivapastelleilla ja myös hiilellä, se on meditatiivista ja sosiaalista meidän pastelliryhmässä Hämeen Taidearttelissa. Kässärini edistyy pikku hiljaa, vaikka nuoruuteen palaaminen on tuskallista.

Valo lisääntyy, kohta on helmikuu ja kevät alkaa!

Tässä viimeisimpiä töitäni. 

Lähestyvä raekuuro, kuivapastelli

Syksyä Suomenlinnassa, kuivapastelli.

Syksyinen sumu, hiili ja säämiskä.

Yöllinen Suomenlinna, kuivapastelli mustalle paperille.

Aulangon ruskaa, kuivapastelli.

Menu joulukuulle

 Ei, älkää säikähtäkö. En ole ryhtynyt kokkausbloggariksi. Pois se minusta. 

Silti varoitus: blogi sisältää eläinruokamaininnan.

Menu kahdelle hengelle. Laajentuu exponentiaalisesti jos on vieraita.

Esivalmistelut:

- Tee vuotuinen kalenteri ja joulukortit. Lähiomainen ottaa hyvät valokuvat, minä pähkäilen maalauksia vuodenaikojen kanssa ja teetän kalentereita aina liian vähän. Käy läpi tuhmien ja kilttien lista, lähetä.

Osoitekalenterissa alkaa kohta olla liikaa yliviivattuja ihmisiä. Tänä jouluna taas muutama vähemmän. Hiljainen surun hetki.

Postikulut tuntuvat tuplaantuvan joka vuosi, vai eläkekö se puolittuu koko ajan.

Huom. joulu on vain kerran vuodessa, Saituri!

- Punaisen ristin advdenttikalenteri. Lähiomainen kuuntelee taas kerran jutut lapsuudesta. Minä tiedän, mitä luukusta löytyy 6.12. 

- Itsenäisyyspäivänä kynttilä ja lippu ikkunalle. Suomessa naapurit eivät ihmettele kuten Irlannissa. Kerran onnistuin saamaan Linnan juhlat näkymään Irlannin tv:stä. Muu perhe katsoi ällistyneenä, kun liimauduin tuntikausiksi tuijottamaan kättelevää ihmisjonoa. Suomalainen kansantraditio, mumisin.

Pääainekset:

- Korttinaru joulukorteille (missä?). Varovasti tikkailla!

- Yksi joulukuusi ja sen jalka. Avioliitto on kestänyt pystytyksen joka vuosi, ja kuusi on aina vähän vinossa. Ei kuvia. Jatkojohtoja 2 kpl, toiseen kolmekärkisen irkkutöpselin muunnin (termit hukassa, googlaa), muuten punaiset irkkuvalot eivät toimi. Isän kuusenkynttilät vuodelta 1987 (made in DDR) pantu roskiin vihdoinkin, eivät pala. 

- Kaksi laatikollista kuusenkoristeita. Joulun teemaväri päätetään, ja sitten oksille menee irlantilaiseen tapaan kaikki ja vähän lisää vielä. Kokki ei saa vaipua nuuskimaan muovipussiin pakattua äidin neulomaa vauvan villatakkia vuodelta 1985. Lasten tekemät liikuttavat koristeet on pakko taas lisätä. Muistellaan kunkin koristeen historiaa.

- Kaksi kynttelikköä. Lisää jatkojohtoja. Toimivatko ne vielä, missä varalamput? Mistä tietää, mikä kynttilöistä on viallinen? Lähiomainen hoitaa logiikan.

- Joulu cd:t (sanan taivutus edelleen hukassa, katso Kielitoimisto). Kirpparilta vuoden löytö: Rajattoman kaksoisalbumi vuodelta 2003, loistokunnossa. Hinta yksi euro. Pähkäilyä, voiko ihmisääni todella tuottaa kaiken tuon soinnun. Upeaa!

- Yksi joulukukka, hyasintti ainakin. Kellarista voi löytyä viimevuotisen amarylliksen sipuli, jota kannattaa yllyttää. Se kukkii!

- Joulupöytäliinat ja verhot. Joku on silittänyt ne sitten viime pesun. Muuten ne jätettäisiin komeroon ensi vuodeksi. Äidin Irlantiin lähettämä kaamea tonttuliina otetaan käyttöön, taas.

- Joulukranssi tai pallo, uusi traditio, itse tehty tietysti. 

- Ikkunakoriste tai kaksi (se paperinen joulutähti, katso jos pysyy vielä koossa teipillä). Varaudu taistelemaan paperisen mustekalan kanssa. Vaatii ehkä useampia kokkeja.

- Ainakin yksi vuoden turhake (EI tänä jouluna, meillä on jo jouludinosaurus, -pöllö, -orava, -villapaita). Kuvan diskovaloin varustettu joulusaapas ei liity asiaan. 

Aikataulu:

- Lisää ainekset vähitellen viikkojen ajan. Runsautta ei oikeasti huomaa ennen kuin tulee siivoamisen aika joulun jälkeen.

- Joululauluja voi kuunnella joulupäivään asti, jolloin tulee ähky. Parasta siis aloittaa heti kuun alusta. Suomalaisia joululauluja vain, jos haluat kunnon itkut. Varo varsinkin sitä Varpusta jouluaamuna.

Sekoita: 

Sekaisin vain irkkuperinteet ja suomalaiset. Molemmat tyytyväisiä.

Tilaa:

Kaunista puuterilunta. Kuka unohti tilauksen tänä vuonna???

Nyt se varoitus.

Osta:

Yksi joulueläin. Kinkku ei ole eläin. Mitä tänä vuonna? Kengurua, villisikaa, ankkaa vai kalkkunaa? Saksalainen kauppayhtymä tarjoaa valikoimaa pakastealtaasta. Kalaa ei hankita missään muodossa, hajukin pilaa joulun. 

Paista:

Omatekemä lanttulaatikko on aina oltava, mistään muusta ei ole väliä. Tämä korppikotka ei muuta kokkaa, varsinkaan jouluna, koska edellämainitut järjestelyt ovat jo liikaa. Kaupasta saa kaikkea. 

Allergiat:

Ruokapuolella kaiken on oltava gluteenitonta, laktoositonta ja mieluummin kaloritonta. Traditioista olen valitettavasti allerginen uskonnollisille menoille. Joulua oli ennen kristinuskoakin. Vuoden synkintä aikaa ei kestäisi ilman kaikkea tätä. Nesteistä olen allerginen ainoastaan viskille, jota kyllä siedän kahvissa. (Se on se Irish Coffee.) 

Ekologisuus, kestävyys, huoltovarmuus:

Kirppareilta löytyy kaikkea, mitä tarvitset. Lahjat toiselle ostetaan yhteisillä kauppareissuilla, kun tietää, mitä toinen tarvitsee. Turhakkeet voi kierrättää. Itse tehty on kestävää. Joulueläin on valinnanvarainen hankinta. 

Huoltovarmuus on valitettavasti pudonnut luettelosta toimitusvaiheessa, toim. huom.

Paras herätys joulumammonan vastustamiseen oli eräs dokumentti kiinalaistehtaasta, joka pyöritti joulutuotantoa ympäri vuoden. Ompelukoneet surrasivat huojuvia pinoja täynnä tonttulakkeja, väsynyt mummo liimaili punaneniä porohahmoihin, halli oli tupaten täynnä länsimaihin lähtevää joulukrääsää. Drooni kuvasi korkealta tehdasta satojen muiden keskellä, sitten satama-aluetta, jossa velloi konttimeri. Zoomaus takaisin kahteen hikiseen työntekijään, jotka seisoivat hallin takana tupakkatauolla.

Toinen: 'Mikä se olikaan, mitä ne juhlivat tähän aikaan vuodesta?'

Toinen raapi päätään: 'En minä ainakaan muista.'

P.S. Kaikesta huolimatta toivotan juuri omannäköistä, rauhallista, stressivapaata joulua kaikille lukijoilleni! 

Lisää blogeja ensi vuonna.

Marraskesi

 Marraskuu ei ole niitä helpoimpia kuukausia vuodessa. Tuhottoman pimeää, nykyään Suomessakin vain sateista, kähmäistä. Heitä mukaan nuoruuden ystävän menehtyminen äkisti ja sitä seuranneet hautajaiset, vanhojen päiväkirjojen lukeminen nuoruuden angstisista ajoista ja epämääräiset muut huolet, ja selviytyminen päivästä toiseen on se mitä teet. 

Toisaalta tapasin vanhoja ystäviä pitkästä aikaa, syväsukelsin omaan elämääni ja löysin ilonpilkahduksia taiteesta. Ehkä marraskuu on orvaskesikuukausi, iho tuntuu ohuemmalta välillä ja pakottaa pysähtymään. Nuorempana naisena kuukautiskierto teki samaa säännöllisesti, psyyke kellui aallonpohjasta huippuihin ihan omien hormonien kannateltavana. Salaa tykkäsin siitä, että olin edes kerran kuukaudessa ehdoton, riidanhaluinen, räjähtelevä, masennuksessa piehtaroiva. Tuntui, että oli elossa!

Elämässä tulee joskus aikoja, kun ei tahdo jaksaa. Olen kestänyt nekin ja istun tässä, omassa kodissani, lämpimässä, omana itsenäni, terveenä ja oikeastaan onnellisena. Suomalaisia nauretaan, kun meitä kutsutaan maailman onnellisimmaksi kansaksi, emmehän me mitään karnevaali-iloittelijoita olla. Minä ymmärrän tuon tunteen paremminkin sanalla kiitollinen. Minäkin olen kiitollinen kaikesta, mitä minulla juuri nyt on. Jos elämä olisi mennyt kuin Stromsössä, olisin ehkä nyrpeä ja odottaisin, että saisin jotain vielä enemmän. 

Katselin telkasta (4Ruutu) Vain elämää -ohjelman varainkeräysjakson Mieli ry:lle, jossa käsitellään mielen järkkymistä ja parantumista terapian avulla ja kerätään siihen varoja. Niille, jotka formaattia eivät tunne, kyseessä on vanhojen rokkijäärien ja nykyartistien bileet jossain kartanossa, jossa he avautuvat, keskustelevat ja esiintyvät. Minua ilahduttaa, kun sentään tunnistan Hectorin, Remun, Katri-Helenan ja Pepe Willbergin, nuoremmat artistit ovat tulleet tutuiksi ohjelman kautta. Tämän jakson aikana he minusta ylittivät itsensä herkillä esiintymisillä, ohjelman tarinat koskettivat ja pakottivat rehellisyyteen. 

Jos mustiin hetkiin saa apua silloin, kun sitä tarvitsee, eikä puolen vuoden odotusajalla, on mahdollista puhkaista se kupla mihin ajautuu, kun tuntee olevansa täysin yksin. Toisista ihmisistä voi löytyä se kontakti ja tuki, millä pärjää taas.

Muistetaan tänä jouluna antaa se, mitä voidaan, näihin hyväntekeväisyyksiin. 

Lisää tietoa netissä mieli.fi. Myös avusta, jota Suomessa saa, heti.

Ei kun joulua kohti!

Ohessa viimeisimpiä pastellimaalauksia.

P.S. juuri satuin googlaamaan, mitä tuo marras oikein tarkoittaa, ja kauhukseni löysin, että se viittaa kuolemaan, kuolleen ihmisen henkeen, Manalan menninkäiseen! Ei ihme, että kuukausi on nimetty juuri tähän vuodenaikaan. Supervoimia siis tarvitaan, me kaikki. 

Ja orvaskeden uloin kerros on juuri marraskesi!

Ks. marras.

Miten taiteilijaksi tullaan?

 Minut valittiin vuoden taiteilijaksi paikallisen taideyhdistyksen johdosta.

Olen yllättynyt, ilahtunut ja hämilläni onnitteluista.

Jo sana taiteilija aiheuttaa kutisevan huijarisyndrooman - enhän minä ole oikea taiteilija! Kunhan harrastan.

Toisaalta, mieleltäni sellainen olen kyllä aina ollut. Silloinkin, kun oli kädet täynnä suurperhettä eikä hetkeäkään aikaa omille harrastuksille, minulla oli taiteilijan katse. Näin maisemia, värejä, sommitteluja. Valokuvasin niitä. Haltioiduin toisten taiteesta.

Kuka sitten voi sanoa olevansa taiteilija? Kuka tahansa. Se, miten muut hänet näkevät, on eri asia. Ammattitaiteilijoita kunnioitan, koska he ovat vuosikausia opiskelleet alaa ja yrittävät elää sillä. Moni ammattitaiteilija joutuu tekemään omaa taidettaan opetustyön tai jopa hanttihommien ohella.

Alkutaipaleeni taiteessa oli aika alkeellinen. Rahaa ei juuri ollut. Osasin sentään pohjustaa rautakaupasta saatuja kovalevyjä (kiitos nuoruuden taiteilijaystävien). Aloitin öljymaalauksen viidellä värillä. Kävin Irlannissa kansalaisopistojen iltakursseilla. Asuin kuuden kilometrin päässä kaupungista, ajokorttia ei ollut. Kyydeillä tai polkupyörällä pääsin perille. Kotona maalatessa ei ollut muuta työtilaa kuin keittiön pöytä, ja ahtaassa asunnossa öljytöille ainoa turvallinen paikka kuivua oli takanreunus. Kerran märkä taulu oli pudonnut lattialle, ja kuopus tassutteli sen päälle paljain jaloin. Työn saaja väittää, että jalanjälki näkyy yhä maisemassa, kun sitä katsoo tietystä kulmasta!

Ensimmäisiä töitä. 

Minulla ei ollut varaa kehyksiin, mutta kurssille osui eräs käsistään taitava mies, joka osasi niitä tehdä. Siitä kehkeytyi sitten pitkäaikainen tiimityö, mutta se taas on oma tarinansa!

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun työni oli esillä ryhmän näyttelyssä. Oma nimi taulun vieressä tuntui huikealta. Ällistyksekseni ihmiset halusivat ostaa maisemia, joita maalasin. Se on ehkä ollut suurin kannustajani taiteessa; en olisi jatkanut maalaamista jos sille ei olisi riittänyt yleisöä. 

Luin ahkerasti kirjoja maalaamisesta ja kävin kursseja. Paperivalokuvat toimivat virikkeinä ja usein hain maisemia sillä silmällä. Ensisijainen vimma syntyi aina väreistä, ne oli saatava työhön oikein.

Maalaaminen ei ole ollut minulle se väline, jolla haluan sanoa jotain. Minulla ei ole konseptitaidetta. Jos pitää purkaa tunteita tai tutkia ajatuksia, tartun mieluummin kynään tai näppäimistöön ja kirjoitan. Maalaaminen kumpuaa siitä osasta aivoja, jossa visuaalisuus liikkuu. Siellä ei ole sanoja, on vain valoa, varjoa, värejä ja muotoja.

Nyt on öljymaalaukseen tullut tauko ja teen kuivapastellimaisemia paperille. Se on nopeampaa ja intuitisempaa, mutta talvikuukaudet varmaan tuovat öljyllä ja tärpätillä tissuttelun takaisin. Kesemmällä alkaa taas mosaiikkikausi, kun tarkenee tehdä töitä autotallissa. Mosaiikkityöt ovat minulle rentouttavaa askartelua, vähän kuin palapelin teko. Meditatiivista, paitsi ettei koskaan tiedä, mikä on lopputulos! Viime kesänä syntyi Lucy, jonka innoittajaa en tiedä, sillä se syntyi vähä vähältä, alitajunnasta. 

Öljymaalaus on hidasta, oikeiden värien sekoittaminen ja löytäminen vie aikaa. Jos sekoitus on väärä, ei auta kuin aloittaa alusta. Eri kerrosten kuivumisen odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, toisaalta työtä voi työstää loputtomiin, vuosienkin päästä, päinvastoin kuin akvarellia. 

Nykyään käytän apuna vanhaa Ipädiä, jolle olen siirtänyt omia tai lähiomaisen valokuvia. Ipadillä valo tulee ruudulta kuvan lävitse, vähän kuin diakuvissa ennen vanhaan. Ero paperikuviin on iso. Ruutua voi myös rajata tai suurentaa tarvittaessa. 

Kotona maalatessa kuuntelen usein musiikkia, joka rentouttaa ja pitää jollain tavalla lukua tunneista. Tunnin, parin raita auttaa hamottamaan, olisiko ja aika huilata. Muuten ajantaju katoaa täysin. 

Jos joku tätä lukeva vielä empii, ryhtyäkö taiteilemaan, minä olen hyvä esimerkki. Taiteenharrastajat ovat yleensä samalla tavalla yllytyshulluja kuin itsekin olen, tämänikäisillä on huumorintajua ja lempeyttä epäonnistumisia kohtaan ja onnistumisista nautitaan täysillä. Luovuus on loppumaton lähde ja kursseilla löytää mitä ihmeellisimpiä projekteja seurattavaksi. 

Irlannissa juhlitaan tänä iltana Halloweenia, me onnistuimme unohtamaan koko juhlan. Olemmeko jo tarpeeksi integroituneita Suomeen?

Huomenna kuitenkin suuntaamme vuotuiselle retkellemme Taidekasarmille Hämeenlinnaan, jossa saa katsoa oikeiden taiteilijoiden töitä ja ateljeita ja juoda kupin kuumaa, ennen kuin suuntaamme vanhalle hautausmaalle kynttilöiden kanssa. Se on minusta mainio tapa juhlia sadonkorjuun loppua ja pimeän ajan alkua ja muistaa poismenneitä omaisia. Ehkä juomme rommitotit kotiin palattua. 

Sláinte!

Aika ja paikka

 Mitä merkitsee kirjailijalle paikka, johon tekstit maastoutuvat? Mitä ihmiselle ylipäänsä merkitsee juuret, kotiseutu ja ympäristö johon muistot ankkuroituvat ja joka inspiroi yhä uudestaan? Haittaako, jos lukija ei tunne kirjan seutua? Haittaako, jos tuntee?

Otin osaa Kirjallisen kartan julkistamiseen, aiheena Hämeenlinna ja sen kirjailijat. Yllätyin, miten monta kirjailijaa Hämeenlinna on poikinut - kartalle on hyväksytty 53. Suurinta osaa en edes tunne, ja jotkut on valittu mukaan esim. laulunsanoittajan ominaisuudessa. Jotain yhteistä kirjailijoilla on silti oltava, kun heitä tähän pikkukaupunkiin ja sen pitäjiin on sijoittunut noin paljon. Tutkija Juhani Niemi, kartan kokoaja pohti, että Hämeenlinnan asema vanhana koulukaupunkina on ollut osasyynä, hänen listallaan 30 prosenttia kirjailijoista on käynyt Hämeenlinnan lyseota.

Kartalla kirjailijat ovat saaneet osoittaa heille merkitsevän paikan - kuolleitten puolesta on tehty päätös. Lähes puolet on nykykirjailijoita. Juha Itkonen valitsi Hämeen Linnan Rantareitin, jossa nuorena istui pussikaljalla ja mietti tulevaisuuttaan. Onpa siinä meikäläinenkin istunut aikoinaan, vaikka meillä siihen aikaan olikin viinipullo eikä tulevaisuutta osannut edes ajatella. Riitta Jalonen valitsi suosikkijärvensä Ahveniston, joka on kyllä järvien huippu, sillä harvoin saa kellua lähdevedessä, joka on kimmeltävän turkoosia ja niin kirkasta että sitä voi huoletta juoda. Olli Jalonen puolestaan merkkasi Rinkelinmäen, kotipaikkansa, johon sijoittuu moni hänen romaaninsa. Luin juuri uudestaan hänen huikean Poikakirjansa, jossa poikalaumassa pyöritään Ahveniston harjuilla ja Poltinaholla - ja eräs kirjassa mainittu henkilö kävi apukoulua kaukana toisella puolen kaupunkia. Se apukoulu sijaitsi vastapäätä minun ensimmäistä kansakouluani, Hätilää, muistan apukoulun oppilaat (nykyään kai sanottaisiin erityisluokat) joihin tottui, kun jaettiin sama piha välitunneilla. Lapsena en koskaan edes käynyt Rinkelinmäellä, se oli niin kaukana keskustasta. Linjurilla ohitimme sen, kun käytiin serkuilla kylässä Parolassa. Silloin maailma oli todella pieni, kun rautatie ja Vanajavesi erotti kokonaisia lapsilaumoja toisistaan koko kouluajan.

Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla kirjailijoiden kertomuksia heidän merkityksellisistä paikoistaan. Kirjoittajaharrastajana vähän epäröin liian suorasukaista yksi yhteen -vetoa kenenkään fiktiotekstistä ja todellisuudesta, sillä usein kirjoittajat etäännyttävät: yhdistelevät paikkoja, aikoja ja ihmisiä täysin mielivaltaisesti. Otetaan kasvot tuolta, eleet joltain muulta, nimi mahdollisimman kaukana oikeasta henkilöstä, ja sijoitetaan yhteen ties mitä tapahtumia ja ajoituksia. Joskus ei kerta kaikkiaan edes tiedä, mistä henkilöhahmo tuli, parhaimmillaan se syntyi flow'ssa eli alitajunnasta ja alkoi vain puhua omalla äänellään ja vaatia tilaa. 

Irlannissa on sanonta don't let the truth spoil a good story, eli miksi antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. Ainahan tarinoita sepitellään paremmiksi, totuus on usein aika tylsää. Siksi en oikein ymmärräkään autofiktiota, joka on omaelämäkerrallista, mutta jossa kai jokin raja on olemassa todellisuuden kanssa. 

Ikävintä minusta on joutua patistelluksi, onko jokin kohtaus oikeasti tapahtunut. Tein itse sen virheen, kun kysyin Olli Jaloselta, tapahtuiko Poikakirjan männyn räjäytys ja opettajan uskomaton käytös todella ja hän myönsi. Hän ei onneksi näyttänyt vaivaantuneelta, aikaa tapahtumista on ihmiselämä. 

Jos minun pitäisi nimetä Hämeenlinnassa yksi paikka, joka on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään, olisi se Katumajärvi. Sen rannalla opin uimaan, vietin kesäpäiviä, talvella luistelin ja hiihtelin jäällä. Seikkailimme myös pitkin ja poikin järveä soutuveneellämme. Vanhemmat eivät tulleet juuri koskaan mukaan ja hyvä olikin, sillä siskosporukassa yllytimme toisiamme aina hurjempiin sukellushyppyihin  veneestä ja sen ali. Vieläkin tunnistan sen veden maun, kun käyn siellä uimassa. Asuin myös yhden kesän vanhassa huvilassa Katuman rannalla jonkinlaisessa kommuunissa, mikä oli ikimuistoista ja kummittelee mielessäni romaanin pohjana.

En tiedä, haittaako lukijaa, jos hän ei tunnista paikkoja, joista kirja kertoo. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa liikutaan oikeilla nimetyillä kaduilla ja pihoilla ja minusta tuntuu, kuin kulkisin itsekin siellä, vaikken ole koskaan Kuopiossa käynyt. Toisaalta taas on mukava törmätä jonkun kirjailijan tarinoissa Kuivaan siltaan tai Ruutikellarintiehen, mitkä paikat hämeenlinnalaiset heti tunnistavat - olkoonkin, että Kuivaa siltaa ei enää ole ollut viiteenkymmeneen vuoteen ja siinä on nykyään Goodmanin ostoskeskus ja moottoritie. 

Olen unessa useasti, sinun kaduillas, koulutie... tätä eräs opettajamme tapasi siteerata, kun joku taas kömpi myöhässä ja aamu-unisena luokkaan, erittäin usein minä. Vasta nyt olen tajunnut, mitä V.A.Koskenniemen runo tarkoittaa: lapsuuden ja nuoruuden maisemat kuvittavat uniamme lopun elämää. Ihmiset toiselta puolen maailmaa ja vuosikymmenien päästä esiintyvät unissani täysin luontevasti kotipihallani, 1970-luvun keittiössä ja Katuman rannalla. Kun asuin ulkomailla, enkä päässyt käymään kotimaassani vuosikausiin, tuli joskus ajatus, ettei niitä seutuja ollut olemassakaan kuin omassa päässäni. Siksi aina tuntuu surrealistiselta saada kävellä kotikaduilla. Minulle Hämeenlinna tuo vain hyviä muistoja, tänne on ollut hyvä palata! 

Hämeenlinnan kirjallisen kartan voi löytää tästä osoitteesta.

Katumajärvi ja sen Luoto, taustalla Kantinkallio.

v. 1975

 Sattuneesta syystä tulin miettineeksi nuoruuden vuotta 1975. Siitä on nyt 50 vuotta, kun sukuun syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, joka siis vietti puolivuosisatasta eilen. Pöyristyttävää, tätä rataa he saavat meidät kohta kiinni!

Mietin, mitä tapahtui sinä vuonna. Kuulemma ETYK-kokous Helsingissä, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, ykkösenä soi Vicky Rostin Kun Chicago kuoli, Uuno D.G. Turhapuro oli suosituin elokuva. Vietnamin sota loppui, Thatcher nousi valtaan, Watergate-skandaali tapahtui, amerikkalaiset ja venäläiset tekivät yhteistyötä avaruuden valloittamisessa.

Mikään näistä ei juuri hetkauttanut minua, vaikka näemmä kävin Turhapuron katsomassa ja varmaankin laitoin baarissa lantin jukeboksiin kuullakseni Vickyn uusimman. Minulla on nimittäin primäärisiä dokumentteja vuodelta, kuten jokaiselta teinivuodeltani. Useimmilla teinitytöillä tuohon aikaan oli Teinikalenteri, pienenpieni muistio johon saattoi hyvällä tussilla kirjoittaa kolme riviä jokaisesta päivästä. Salaisuuksien pito vaati erinäisten koodien ja salanimien käyttämistä, ja nyt lukiessa monikin muistiinpano jää hämäräksi. 

Mitään onnen aikaa ei tuokaan murrosikä ollut, vaan sisälsi paljon ahdistusta ja itkua. Olen unohtanut, miten paljon siinä iässä itketti. Eikä vain ohimenevää kyynelehtimistä vaan monen tunnin kohtauksia, usein alkomahoolin laukaisemana. Riita rakastetun kanssa tai saarna kotiväeltä laukaisi illan mittaisen hysterian. Toisaalta silloin ei voinut paeta someen, vaan ahdistukset purettiin ystävän kanssa tai päiväkirjaan. Päiväkirjojakin on tusinakaupalla. Puhumattakaan kirjeistä! Niitä saatiin ja lähetettiin useita joka viikko. 

Vuonna 1975 olin lukiossa kielilinjalla ja koulupaine alkoi jo nousta. Olin toivoton matikassa, mutta muut aineet menivät hyvin. Todistuksen numerot, joille oli oma sarakkeensa teinarissa, olin kirjannut tunnollisesti ylös. Kiitettäviä tippui ainekirjoituksesta, kuvaamataidosta ja englannista. Muuten koulun kokeet esiintyivät huutomerkein varustettuina marginaalissa, millä sijalla ne muutenkin elämässäni silloin olivat. Ylioppilaskokeet siintivät silloin vielä kaukana tulevaisuudessa, aikaa oli. 

Kirjoitin ylös huvittavimpia merkintöjä:

2.1. Kouluun - yök... Mä en ole koulumyönteinen oppilas! Mua etoo tää kaikki heti alkuun.

4.4. Mamin syntkät 50v. HUH. Eteisen naulakko romahti, muuten.

10.1. Hlinna by night = 0.

9.2. Himassa vasta 03.30.

9.3. Tiputettiin ponua ja käytiin katsomassa James Bond = 0.

17.3. Vienon kanssa riehuttiin rokattiin riemuttiin räimittiin.

3.4. Konekirjoituskoulussa.

10.5. Leffa: Solaris. Saanko kesäduunia?

12.5. Jäätiin kii lintsauksesta. 4000 lyöntiä kokeissa.

28.5. Äänitin A:lla musaa 5 tuntia. PUUH.

31.5. Kevätjuhla - hyvä totari.

8.6. Elämäni painajainen töissä, mä olen niin väsy että tekis mieli itkeä. Töissä 9.30 - 20.30.

21.6. Juhannuspv. Voi vittu! Poltin reiteni töissä. Tästäpä tuli mukava juhannus. 10pv sairaslomaa.

17.7. A lähtee huomenna Interrailille. No comments.

3.9. Oltiin Hesassa torilla UKK - 75v. Karmeeta!

8.11. Konsertissa: Procol Harum.

Ja seuraavan vuoden seesteisempi miete: 

7.1. 1976. Kirjoittelin ja lueskelin. Hyvin käytetty ilta. Oisko kirjallisuus mun leipätyö?

Jatkoa:

8.1. Lueskelin Marxin oppeja, josta P. hieman hätääntyi. Se ei luota mun kritiikkiin oikein. Sovittiin silti...

Tästä on tietty sensuroitu kaikkein intiimein materiaali, se mikä silloin oli kaikkein tärkeintä. Tuo palovamma, jonka sain juhannuksena, tuli kylläkin töissä kahvilassa, jossa täysi kahvinkeitin kaatui päälleni ja sain pahan vamman jalkaani. Onneksi nuoruuden voimalla se parani täysin jättämättä jälkeäkään. Työturvallisuus ei ollut näköjään kummoinen kesätyöläisillä! 

UKK oli tietysti kansan rakastama Urkki eli Kekkonen, joka tuli tervehtimään kansalaisia presidentinlinnan parvekkeelle, UKK -huutojen saattelemana. Eipä voisi kuvitellakaan, että yhtäkään poliitikkoa, edes presidenttiä juhlittaisiin nykyään  syntymäpäivänään noin, tori oli täpösen täynnä. Minua tilaisuudessa karmi sivusta seuraamani sotaveteraani, joka sai jonkinlaisen sydänkohtauksen metelissä, ilotulitusten äänien saatellessa häntä ambulanssiin. Kirjoitin siitä novellinkin.

Ylipäätään teinaria lukiessa hämmästyttää se ihmisten määrä, joka sivuilla mainitaan. Olin ryöpsähtänyt esiteini-iän yksinäisyydestä ja ujoudesta ja päässyt porukoihin. Kaupungilla saattoi törmätä lukuisiin kavereihin ja toisten kodeissa oli luonnollista viettää aikaa. Myös hämmästyttää kirjamäärät, joita luin, elokuvat vähintään kerran viikossa, konsertit ja taidenäyttelyt. Olin varsinainen kulttuurikorppikotka jo silloin. Kaverit, joilla oli auto, laajensivat matkustamisen määrää. Jos ei muuten päässyt matkaan, liftattiin. 

Kaikki tärkeät liput ja kuitit teipattiin teinariin.

Koti oli lähinnä paikka, jossa kävi syömässä, suihkussa, luki läksyjä ja istui kuuntelemassa saarnoja. Elämä tässä iässä vie niin voimallisesti jo muualle, että vanhemmat ovat vain pieni piste horisontissa. En edes muista mitään äitini viisikymppisistä, muuta kuin että naulakko romahti vieraiden päällystakkien painosta!

Elämä on merkillinen asia ja iän myötä käy yhä merkillisemmäksi. Alkaa yhdistellä asioita ja tapahtumia ja nähdä kaaria ja risteyksiä. Viisikymppiset näyttävät puoliväliltä, vaikken satavuotiaaksi janoakaan elää. Kaikki menneisyyden valokuvat näyttävät vireämmän, rypyttömämmän, solakamman itsen, joka ei palaa. Juuri sen, jota aikoinaan tuskitteli. Mitä turhuutta!

Ensi viikolla tulee taas yksi vuosi lisää, mutta tässä vaiheessa ikä on tosiaan vain numero. 

P. S. 1970-luvun lempeisiin fiiliksiin voi vaipua vaikkapa kuuntelemalla näitä raitoja:

* Pink Flyd: Wish you were here

*Procol Harum: A Whiter Shade of Pale

*Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

 *LaBelle: Lady Marmalade

*Nono Freeman: Ajetaan tandemilla