Pages

Friday, 30 October 2020

Suppilovahverot ja parisuhde

Mitä muut ihmiset oikein tekevät päivittäin, tarkoitan ne, joiden ei tarvi enää käydä töissä?

Kysyin tätä lähiomaiselta lähtiessämme päivän lenkille. Olimme juuri jutelleet taiteesta, politiikasta, sukupuolittuneista sanoista, arvioineet hänen valokuviaan näyttelyä varten ja minun viimeisintä räpellystäni hiilellä ja paperilla. Olin suomentanut lähiomaiselle muutamia meilejä, joita Google-käännös oli runnellut. Väittelimme kello yhdentoista kahvin äärellä Mozartista ja hänen neroudestaan, kuunnellen kierrätyksestä ostettua cd-levyä. Olimme ehtineet aamun mittaan kirota ja jahdata pihaoravaa, joka syö linnuille tarkoitetut pähkinät, riemuita 50% alennuksesta, joka saatiin kalentereiden painattamisesta, laittaa pesukoneen päälle ja käydä läpi sukulaisten kuulumiset. Nykyään kaikki yhteydenpito suvun kanssa käy ruudulla tai puhelimessa, joten jakamista riittää. 

Aika paljon puhumista ja yhdessä tekemistä, ottaen huomioon, että olemme tunteneet toisemme jo yli kaksikymmentä vuotta. Ja lenkille lähtiessä alkoivat uudet jutut. 

Lähiomainen vastasi kysymykseeni, että muut katsovat päivä-teeveetä. Se olisi vihonviimeinen, johon ryhtyisin. Ehkä jos olisin liikuntakyvytön. Kaikkein kamalinta olisi joutua pakolla kuuntelemaan - jos ei katsomaan - päiväteeveetä sairaalassa maatessa. Lähiomainen oli tulla hulluksi siitä, kun päätyi  edellisen koronan takia vuodehoitoon Irlannissa. Joskus tuntui, että televisio oli auki vain hoitajia varten, jotka seurasivat sarjoja kierrellessään osastoilla. 


Kumppanin valinta on ehkä elämän tärkein asia. Siitä riippuu niin paljon, millaiseksi elämä muodostuu. Mihin ryhtyy tai minkä jättää, kehen tutustuu ja missä päätyy asumaan. Onnistuuko tekemään niitä asioita, jotka ovat rakkaita ja jotka innostavat loppuiän, vai joutuuko jättämään ne tyyliin sitten joskus. Lapset vaativat ja vievät  oman aikansa, se on selvää, mutta kumppani voi olla vierellä vaatimassa eläkepäivilläkin. Hyvä puoliso kannustaa kaikessa, mikä on tärkeää toiselle, vaikkei aina käsittäisi miksi. Rakkautta on se, että toinen saa vapaasti tehdä taidetta, tuunata autoja, pelata pasianssia, tanssia flamencoa, kerätä koiraposliinia tai matkustella. 

Vaikka olemme koronamaailmassa nyt yhdessä lähes 24/7, ei ole ollut tylsää hetkeä. Eikä riitoja. Tänään mietin ääneen, miten kiva olisi omistaa isompi tila maalaamiselle, jotta voisi askeltaa kauemmas katsomaan töitään. Lähiomainen ponkaisi siltä istumalta katsomaan vierashuone-studiooni, miten sen voisi toteuttaa. Kirjahyllyjäni hän ei suostunut ottamaan omaan työnurkkaansa (irlantilainen ilmaisu feck off riitti), mutta sängyn voisi nostaa pystyyn tai viedä pois. Ei kai meille nyt yövieraita voi tulla ennen kuin koronan jälkeisellä ajanlaskulla.

Oikeastaan sekin, että aikomus oli mennä ripeälle metsälenkille, ja päädyimmekin poimimaan suppilovahveroja - joista minä pidän, hän ei - oli kompromissi. Hänelle riittivät säihkyvät silmäni ja huokailuni, kun suppikset viimein löytyvät. Jos hän olisi löytänyt mielenkiintoista kuvattavaa, olisin minä odottanut jossain kannonnokassa. 



Kummallisinta on, että tiedän, että emme olisi sopineet toisillemme, jos olisimme tavanneet nuorena. Tapasimme juuri sellaisena hetkenä, kun olimme toisillemme valmiita - kaikin tavoin. Helposti en heittäytynyt avioliittoon, edellisestä oppineena. Seurustelimme nimittäin kymmenisen vuotta, asuen erillään, ennen kuin otin koevuoden ja hän muutti luokseni. Olin lopen kyllästynyt raahaamaan sekä ruokaa että illan/viikonlopun tekemistä paikasta toiseen ja vastuu talon hoidosta alkoi painaa. Vuosi onnistui. Kokosimme mm. makuuhuoneen kaapistot ja leikkasimme itse muovimaton keittiöön ja ruokailutilaan, tappamatta toisiamme. Häitä vietettiin kahdesti: sekä Irlannissa että Suomessa, jotta saimme kaikki kaverit ja sukulaiset mukaan. Nyt siitäkin on jo tusinan verran vuosia ja rakkaus kantaa arjessa edelleen.

Tiedän, että elämässä moni asia on sattumaa ja säkää. Joskus se aurinko vaan paistaa risukasaankin! Ja lenkillä löytyy suppiksia.


P.S. Olen jo kerran kirjoittanut anti-Halloween-postauksen, joten laitan vaan linkin tähän, jos haluatte lukea irlantilaisesta Halloweenista. 


Olen nyt vihdoinkin Suomessa, ja aion mennä muistelemaan vainajia viemällä kynttilöitä vanhalle hautausmaalle kotikaupunkiini. Siinä ihan tarpeeksi kekriä.