Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

Ällistyttävä Amsterdam

Aikoja sitten tilattu parin päivän pikamatka Amsterdamiin ei oikein innostanut kesken joululomaa. Toinen meistä poti flunssaa, toinen melankoliaa. Lentokenttien jonotus ja häly väsytti jo etukäteen. Tarjoushintainen hotelli epäilytti. Monet turistit pitävät amsterdamilaisia tylyinä. Ennakko-odotuksemme eivät olleet huikeat.

Meitä ilahdutti kuitenkin jo Schipolin lentokentällä, kun ystävällinen bussikuski neuvoi meille paikallisbussin numero 197, jolla pääsimme keskustaan vitosella. Hotellibussi olisi maksanut lähemmäs kolmekymppiä. Bussissa oli näyttö, josta tiesi missä oltiin, ja mihin aikaan milläkin pysäkillä, samoin vaihdot muihin kulkuvälineisiin. Helsinki ja Dublin saisivat ottaa mallia! Kartta kädessä etsimme sitten pientä tarjoushotelliamme. Pelkäsin saapuvamme Bates'in motelliin. Ällistyksekseni olin varannut erinomaisen, modernin hotellin parin kulman päässä Van Goghin museosta. Ylellinen sänky, maukas aamiainen. Itse itsensä puhdistava amme, totesin myös, kun nousin kylpyvaahdosta kuin Sheeban kuningatar. Emme lähteneet matkalle katsoaksemme hotellia, vaan nähtävyyksiä, mutta puhdas ja ylellinen on aina plussaa. (Kävelystä kipeytyneisiin jalkoihin paras hoito on muuten pitkä, kuuma kylpy!)  

Rekimallinen lasten kantokuomu tuunatussa fillarissa. Kuollut kuusi vieressä.

Amsterdam itsessään ällistytti, heti kun lähdimme ulos hotellista. Pällistelimme polkupyöräkolonnia kuin joulupukkeja lapsuuden jouluaattona. Hei, tuolla menee yksi, jolla on peräkärry! Kato, mikä ruumisarkku tuolla on etupyörässä? (Ok, tällaisia ei ikinä näkynyt lapsuudessa.) 

Muutakin kuin kaljakoppa. Tällä jo saisi kauppareissun tehtyä.

Amsterdamilaisille fillari on kulkuväline, jolla myös kuljetetaan. Laskin, että yhdellä huolettomalla nuorella naisella oli kahdeksan lasta kuomun alla etupyörän lavalla ja vielä yksi takaronkilla. Tarhatäti ulkoilemassa? Jotkut kuljettivat kouluikäistä lasta puisessa "etureessä". Ällistyttävintä oli, että vauhdista huolimatta en nähnyt kellään heijasteita, kypärää päässä tai valoja pyörässä. Kahden päivän aikana emme nähneet kuin kaksi vähältä-piti-onnettomuutta, molemmat meidän aiheuttamiamme, kun astuimme viilettävän pyörän eteen. Ne putkahtivat eteen täysin pimeinä ilman mitään valoja tai edes kelloa hurjalla vauhdilla. Hollantilaisia kirouksia sitten kyllä kuului. Kevyet mopedit ajoivat myös pyöräteillä, eikä kypäriä heilläkään. Sen verran pelkäsimme pyöräilijöitä, että otimme kuvia vain pysäköidyistä, vaarattomista fillareista.

Tässä fillarissa kulkee mukana pieni lapsi, jolla on mukavuutena tuulilasi.

Museumplaan iltavalaistuksessa

Lähdimme aikaisin Van Gogh-museoon, liput etukäteen netistä ostettuna, jottei tarvinnut jonottaa. Kävin jo vuosia sitten samaisessa museossa, mutta tällä välin joku oli ehtinyt sekoittaa paikat. Nyt oli Edvard Munch otettu Vincentin rinnalle vertailuksi, ja kaikki teokset oli siroteltu sekaisin Munchin ja muiden aikalaisten kanssa. Väliin törmäsi täysin moderneihin "tulkintoihin" Vincentin töistä. Oli tunne, kuin yrittäisi epätoivoisesti seurata klassikkoelokuvaa mainoskatkoista huolimatta, jotenkuten juonesta kiinni pitäen. Onneksi muilla katsojilla oli "multimediavälineet" näyttelyn ymmärtämiseen, ja he vain seisoivat kuulokkeet päässä, näyttöjään näpytellen, jättäen tilaa meille jotka tahtoivat katsoa itse maalauksia.

En tiedä miksi on niin muodikasta tehdä kaikesta "sirpaleita", hajottaa kronologia, viipaloida näkökulma, heittelehtiä teemasta toiseen. Eikö ihmisillä enää riitä keskittymiskykyä? 

Olin suunnitellut, että hölkkäämme läpi Vincentin "tumman" kauden ja keskitymme viimeisten vuosien timantteihin. Siitä ei tullut mitään. Oli pakko vertailla Van Goghia ja Munchia, kahta toisilleen vierasta taidemaalaria joilla ei nähdäkseni ollut muuta yhteistä kuin mielenterveydelliset ongelmat. Näköjään norjalaisilla niitten hoito oli paremmin hanskassa, kun Munch eli 81-vuotiaaksi ja Vincent teki itsemurhan 37-vuotiaana. Vaikka pidän myös Munchin töistä, ei hän vedä vertoja Vincentille. Ilmeisesti museoiden pitää vaihdella näyttelyitään ja keksiä uutta. 

Lempparini: "Varikset" pellolla, jolla Vincent ehkä ampui itsensä. Tämä ei kuitenkaan ollut se viimeinen teos. 

Puun juurakot

Jos haluaa mahdollisimman autenttisia jäljennöksiä Van Goghin töistä, tämän museon julistekauppa on paras. Huomasin, että kirjojen jäljennöksissä, joita olen ikäni ihaillut, Vincentin värit ovat olleet sitä sun tätä, riippuen painojäljestä. Tuhlasin pienen omaisuuden näihin julisteisiin, ja toisen mokoman niiden kehystämiseen. Rakkaus maksaa! Mutta nyt minulla on sekä Varikset että Juurakko omalla seinällä. Juurakko on muuten se todennäköisesti viimeinen työ, ei Varikset, minkä jälkeen Vincent ampui itsensä. Melkoisen abstraktiksi päätyneen maalauksen alaosassa on kesken jäänyt kohta. 

Spiegelgracht

Muuten talvinen Amsterdam oli viehättävä, varsinkin

pimeällä. Tulisin tänne jouluostoksille mieluummin kuin keinotekoisiin puuvajoista kyhättyihin "joulukyliin" Saksassa ja Belgiassa. Ruokapaikkoja oli kuitenkin vaikea löytää museoiden lähettyviltä, mikä oli hämmästyttävää, ottaen huomioon turistilaumat. Onnistuimme löytämään Spiegelgracht-antiikkikadun ja sen varrelta viehättävän pubimaisen ruokapaikan nimeltä Hans en Grietje. 

Alle 40 eurolla kahdelle hengelle muhkeat pihviruuat, salaattivuori, ranskalaiset ja ruokajuomat. Toisena päivänä söimme siellä täyttävät keitot. 

Antiikkikaupoissa oli koukuttavia posliini -ja messinkilöytöjä, puhumattakaan koruista. Onneksi meillä oli vain käsimatkatavara, muuten mukaan olisi lähtenyt ties mitä silitysrautoja ja lipastoja.

Amsterdamin vanhoilla kaduilla kävellessä tulee sama olo kuin Pariisissa ja Lontoossa: vanhan rahan läsnäolo. Tämä vauraus on todella vanhaa perua, eikä hevin katoa. Historiallinen imperialismi elää edelleen nykyihmisten vauraudessa. Sitä ei näy Dublinissa tai Helsingissä.

Luistelua voi opetella tuolin kanssa. 

Kaikkea olisi saanut torilta. Minua jännitti tullissa vain, saisinko siniset tulpaaninsipulit läpi. Sain!

Itse turistirysät taisimme kokonaan välttää, kun jalat väsyivät. Coffee shop, kiljaisi mies, mutta pysähdyimme sitten ikkunan eteen: savuisa paikka! Coffee shop Amsterdamissa tarkoittaakin ganjabaaria. Makea marin haju leijui ilmassa siellä täällä kadullakin. Kukkasipulimyymälöissä oli tarjolla cannabissiemeniä. Gluteenittomia herkkuja oli huomattavasti vaikeampi löytää kuin pilveä. Mitenköhän savutonta työympäristölakia sovellettaisiin täällä?  

En ehkä haluaisi vierailla Amsterdamissa sesonkiaikaan kesällä, mutta talvikaamosta tämä reissu piristi. Mikä tahansa kaupunki kyllästyy turistilaumoihin, ja palvelu on varmaan sen mukaista. Samasta syystä Venetsia, Pariisi ja Barcelona ovat parhaimmillaan talvella. Meille tämä oli positiivinen reissu. Opimme ylittämään polkupyörätiet molempiin suuntiin valppaasti pälyillen. Ensi kerralla mukaan periskooppi ja hämäränäkölasit.