Pages

Monday, 28 September 2020

Kolmivuotiskatsaus

Kolme vuotta tismalleen siitä, kun pakattiin Irlannissa tärkein irtaimisto myydystä talosta ja lennettiin Suomeen - yhdensuuntaisilla lipuilla. 


Miltäkö tuntuu nyt?

Hyvältä. Voi sanoa, että alun euforia ja kauhu siitä, mitä oikein tuli tehdyksi, on hävinnyt. Rehellisesti uskallan myös myöntää, että väliin tuli kammottavia hetkiä, kun tiesi olevansa synnyinmaassaan ja silti olo oli niin perin vieras. Ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta kuin etäältä, lasiseinän takaa. Se lasiseinä oli tietysti neljänkymmenen vuoden poissaolo ja elämä ihan muualla. Ei mitenkään voinut jakaa kokemuksia Suomen lamasta tai ilmaisten ämpärien jaosta, ei hallituskriiseistä tai urheilujuhlista. 

Kolmessa vuodessa seuraa jo sen verran kotimaan uutisia, että on jo ajan tasalla. Vähän sama kuin uudessa työpaikassa, kun vihdoin alkaa ymmärtää 'sisäpiirin vitsejä'. Se vaan vie aikaa, ja ulkopuolisuuden ja vierauden tunteet pitää kestää. Lopulta huomaa juttelevansa ihan lunkisti paikallisten kanssa ja päivittelevänsä kotimaan ongelmia kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Se, ettei juuri mikään ole kuin ennen, ei hievauta eikä järkytä. Maailma on muutenkin nytkähtänyt pois radaltaan viime aikojen pandemian ja ympäristöuhkien kanssa, kaikki muuttuu ja on epävarmaa. Yhden yksilön järjetön suru, kun puut tukkivat näkymän tai joku talo on hävinnyt tuntuu, niin juuri, järjettömältä. 

Usein häpeän näitä surkutteluja, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ehkä iäksi, eikä siellä enää ole mitään, mihin palata. Heidän kotitalossaan ei asu joku toinen onnellinen perhe, vaan se on raunioina, palanut tuhkaksi tai tulvan alla. Eikä heitä oteta tervetulleina muuttajina vastaan missään, he ovat ongelma.

Parasta vanhenemisessa omalla kohdallani on kiitollisuuden oppiminen. Osaa olla iloinen niin pienistä, pysähtyy ja nauttii hetkistä. Ei koko ajan etsi jotain, havittele, osta, matkusta, valita, tuskaile. 

Oma hiilityöni.

Joku kysyi hiljan, mistä unelmoit. Piti ihan pysähtyä. Mitä minulta vielä puuttuu? 

Ennen oli näitä aarrekarttoja, joihin liimattiin kuvia asioista, joista unelmoi ja joita haluaisi elämäänsä. Se piti sitten laittaa seinälle ja kohdistaa energiansa niin, että tavoite tulee saavutetuksi. Tunnustan, että läppärini taustana oli nykyisen kotini myyntikuva pitkään ennen muuttoa. SE oli unelma ja päämäärä silloin. Nyt, kun asustan tätä An teach dearg, punaista taloa, on unelmakiintiö täynnä.





Tasapuolisen journalismin nimessä, aamiaispuuroa popsiessa (sängyssä, koska saan aamiaisen aina vuoteeseen tarjoiltuna!) kysyin myös lähiomaiselta, miltä nyt tuntuu, kun kolme vuotta on kulunut muutosta. Ei kuulemma sen erilaiselta kuin Irlannissakaan. 

Tässä kohdin tasapuolinen journalisti nielaisi kokonaisena kotimaisen karviaisen, jota pyöritti puurolusikassaan. Mitä? Entäs kaikki valitukset mykistä ja hitaista suomalaisista, kaameista iskelmistä, loppumattomasta kaamoksesta, liukkaista teistä joilla ei voi kävellä kun kaatuu heti, liian innokkaista moottorisahan surruttajista naapuristossa, mauttomasta lohisopasta, kondomikuorisista makkaroista (minun adjektiivini, tasapuolinen journalisti huom.), käsittämättömästä kielestä, kuolemaa uhmaavista pyöräilijöistä jotka eivät katsele ympärilleen eivätkä koskaan pirauta kelloa...? Pieniä harmituksia, hän totesi lojaalisti. 




Jos jotakin saa toivoa, ja tämä on unelma joka koristaa seiniäni kuvien muodossa, on päästä tapaamaan aikuisia lapsiani, joskus kun matkustaminen tulee taas turvalliseksi. Sen eteen ei voi tehdä yhtään mitään, vain toivoa. Tätä en osannut odottaa kun lähdin, vaan nimenomaan sanoin, että ainahan lentäen pääsee puolin ja toisin tapaamaan. Näin ei nyt ole, ehkä pitkään aikaan. Turvallisuus ja terveenä pysyminen on tämän hetken pääasia. Siinä unelmaa kerrakseen. 

Mitkä unelmat koristavat sinun seiniäsi?