Pages

perjantai 31. toukokuuta 2024

Kuvakertomus

 Pitkän talven jälkeen tuli muutaman päivän kevätrysäys, ja nyt ollaan jo paistateltu toukokuuta jopa 28c asteen helteessä. Suomi yllätti jälleen! Kaikki on annettu anteeksi.

Ajattelin helteen piinaamilla aivoillani tehdä vaihteeksi kuvakertomuksen Suomesta, paikoista jotka olivat minulle merkittäviä ennen kuin lähdin maailmalle. 

Erinäisissä vanhojen kuvien ryhmissä aikaani viettäneenä voin sanoa, että jonkun paikan arkkitehtuurinen kauneus tai historiallinen merkittävyys ei merkitse yhtään mitään ihmisen tärkeimpien muistojen rinnalla. Jostain vanhasta lippakioskista tai rähmäisestä kaupasta voidaan väitellä viikkokaupalla, ja ikävän näköinen betonilähiö voi kirvoittaa kymmeniä hurjia, kipeitä tai romanttisia muistoja. Ulkosuomalaisena voin samastua hyvin Eeva Kilven tuntemuksiin, kun hän vihdoin pääsi käymään menetetyssä Karjalassa, omassa kotikylässään: Siis Hiitola oli olemassa! Minä en ollut kuvitellut sitä. 

Aloitetaanpa sitten alusta. Koska en voi julkistaa perheeni ja läheisten kuvia, pitää rönsyillä vähän. Synnyin Hätilään, joka silloin oli aivan Hämeenlinnan laitakaupunkia. Kotitien päässä oli Kutalanjoki, ja sen toisella puolen heinäpeltoja ja lehminiittyjä. Isäni aloitti puutarhanteon savimaasta.


Tällaisia rintamamiestaloja ja pikkutyttöjä oli Suomi silloin pullollaan. Kuusentaimi istutettiin nimikkopuukseni, ja se kesti kuutisenkymmentä vuotta ja kasvoi valtavaksi, ennen kuin nykyiset omistajat tulivat järkiinsä ja kaatoivat sen.


Äitini ikuisti maalauksessaan Idänpään mattojenpesupaikan.

Tässä se, mitä Kutalasta enää on paikoittain  jäljellä. Unissani uin ja kahlaan joessa vieläkin.




Tässä näkyy lapsuudenjärveni Katuma, otin kuvan vapisevin käsin kiivettyäni Kappolanvuoren maanmittaustorniin. Jos sellaisessa olette koskaan käyneet, tiedätte, että torniin vie vain kaiteettomat tikapuut ylös asti! Horisontissa taitaa näkyä itse Aulangon näkötorni. 


Maanmittaustorni näkyy Kappolan laella. Tämä oli lapsuuteni vuori! Kuva on otettu Kuusenalta, varjoinen ranta aivan Katistentien vierestä. Nämä maisemat on kuin tatuoitu minuun kiinni ja seurasivat mukanani ympäri maailmaa. Onnea on saada pulahtaa juuri tähän järveen ja maistaa juuri sen järven oma maku. Meillä oli soutuvenekin Katuman rannalla.


Lapsuuteni leikkipaikkaa, Leppäriä, joksi pientä lepikkoa kotini lähistöllä kutsuttiin, ei kukaan tietääkseni ole ikuistanut. Ikäväkseni jouduin olemaan mukana sen raivaamisessa kaupunkipuistoksi, kun olin kaupungilla kesätöissä. Entisestä luonnonmetsästä on jäljellä vain steriili leikkipaikka parturoituine nurmikoineen. En voi katsoa sitä nykyään.

Nuoruudessani harvoilla oli kameraa ja filmi oli kallista, joten kuvia on vähän. Koulustani, Hämeenlinnan Yhteiskoulusta nappasin tämän kuvan ennen kuin koko pulju vedettiin pari vuotta sitten maan tasalle. Sitä ennen pääsin hiippailemaan jopa koulun vintillä ja kaikissa luokkahuoneissa.


Juhlasali, jossa pidettiin aamuhartaudet, joulu- ja kevätjuhlat, oli aika ankeassa kunnossa. Minulle sali oli muistoissani se paikka, jolloin tajusin, että toinen ihminen on ihan yhtä lämmin kuin minäkin, kun joku poika tuli hakemaan koulukonvan 'hitaissa' ja kiedoin käsivarteni hänen selkäänsä!

Tätä kuvaa ei varmaan kukaan ymmärrä, siis miksi se on merkittävä. Mennessämme asemalle lapsena kuljimme sillan alta ja raiteiden yli, ja se tuntui joka kerran hurjalta. Ikinä meille ei sattunut mitään. Isäni oli töissä asemalla, ja meillä oli 'rautatieläisten' identiteetti. 
Asemasta tuli muutenkin tärkeä ulkomaille muuttaessani, sillä se oli useimmiten ensimmäinen paikka johon astuin kotikaupungissani, ja siellä sanottiin lukuisat kipeät hyvästit vanhemmilleni, kun taas lähdin.
Aseman puistossa olin myös nuorena kesätöissä, siihen aikaan kun Suomella oli vielä varaa pitää ruusuistutuksia, amppeleita ja pensasaitoja asemien puistoissa. Nyt saa olla iloinen edes ruohonkorresta jossain.
 



Kauppatori oli myös merkittävä paikka. Siellä myimme puutarhan omenoita siskoni kanssa jokunen kesä, juuri noiden toripenkkien takana seisten. Asuimme niin kaukana keskustasta, ettei lapsena usein päässyt 'kaupungille', mutta teini-iässä ei tarvittu kuin fillari tai talvella pelkkä nuoruuden hinku ja matka taittui helposti. Olin sanomattoman ujo nuorena ja kaupunkielämä pelotti, silti oli pakko mennä Partasen baariin ja sittemmin Centrumiin, joissa kummassakin oli omat pöytäporukkansa. 


Kun kahvila meni kiinni, tai meidät heitettiin ulos kun ei ollut rahaa kuin yhteen kahviin, istuimme näillä portailla. Ostoskeskus, joka olisi ollut auki illallakin, ei kuulunut edes unelmiimme. 

Alaikäisenä ei ollut asiaa kaupungin kapakoihin ja paljon illasta kului korttelia ympäri kävellessä. Kuuluisa Kirkkis eli Kirkkopuisto ei enää minun nuoruudessani ollut oleskelupaikka, olikohan järjestyksenpidolla jotain syytä siihen?

Nuorille oli hyvin vähän mitään aktiviteetteja, ellei halunnut liittyä seurakuntanuoriin tai partioon. Onneksi oli sellaisia paikkoja kuin elokuvakerho, joka räjäytti tajuntani kansainvälisillä art house elokuvillaan. 


Kino Tarina on aikaa sitten hävinnyt, mutta nämä elokuvat muistan vieläkin. Aikana, kun televisiosta tuli vain pari kanavaa ja harvoin mitään katsomisen arvoista, nämä ulkomaiset elokuvat avasivat maailmani. 

Aika oli puoluepoliittista, ja kerhossa käytiin kiistaa, minkä maiden elokuvia haluttiin. Näköjään olen tarkkasilmäisenä pitänyt lyijykynällä lukua sosialististen ja ei-sosialististen maiden saldosta!
Ennen elokuvaa katsojille jaettiin jonkun ahkerasti koneella naputeltu selostus ja arvio nähtävästä kuvasta - minulla on vieläkin pino näitä kellastuneita monisteita. Kiitos, keitä olittekin!

Elokuvakerhon jäsenhinta oli koululaiselle sopivan alhainen, sitä saattoi köyhäkin harrastaa. Taas yksi todistus kansalaisopistojen sivistävästä vaikutuksesta. Siitä ei pitäisi missään nimessä leikata.

Apparalle eli Ahvenistonjärvelle oli sen verran matkaa, että sinne ei usein päässyt. Onnekseni sain sieltä kahvilasta kesäduunin ja poljin matkan fillarilla, joskus 10 tuntia tiskin takana seisottuani. Samaisessa kahvilassa minulle kävi kaamea työtapaturma, kun monta litraa juuri kiehunutta kahvia kaatui keittimestä jaloilleni. Paloarvista ei sentään tullut pysyviä, mutta sen verran palovamman muistaa, että vieläkin, 50 vuotta tapahtuman jälkeen huomaan vaistomaisesti vetäväni jalkoja sivuun, kun joku kaataa kuppiini kahvia. Muuten duuni oli upea: kun pulju meni kiinni ja lattia oli pesty, sai juosta suoraan järveen! Tämä on yksi harvoista paikoista, joka on aivan entisellään, kiitos sen olympialais-statuksen. 


Sitten on taloja, joita ei enää ole olemassa, mutta joista on syntynyt runoja ja novelleja. Paikan ohittaessaan näkee edelleen sen talon mielessään ja kaikki palaa mieleen. Näinköhän vanhukset pysähtelevät ja katselevat menneisyyttä, jota kukaan muu ei näe? 

Minulla on onnea, kun saan palata kotimaahani, eikä vanhoja paikkoja ole räjäytetty tai tulvat tuhonneet. Niin monelle on jäänyt vain haalistunut valokuva, tai ei sitäkään, vain muistot joissa kulkee niin unissaan kuin valveilla. Jos ei enää ole edes läheisiä, joiden kanssa voi muistella vanhoja paikkoja, onko niitä enää olemassakaan?




Tässä talossa asuin heti koulun päättymisen jälkeen viiden nuoren kanssa. Talo ei ollut koskaan lukossa, takka ei vetänyt, vesi ei kulkenut sisään ja ulos kuin kantamalla ja puusee oli pihan perällä, mutta se oli elämäni hienoin kesä. Porukkaa lappasi sisään ovista, isot stereot pauhasivat, sauna lämpeni harva se ilta. Yksi elämänvaihe, lapsuus ja koulu oli ohi ja elämä apposen auki. Ehkä on hyvä, että paikka elää enää vain muistoissa. 

Joskus nuoruuteen liittyy maisema, jota on katsonut usein eri mielentiloissa ja elämänvaiheissa. Yksi mökkimaisema on pysynyt muuttumattomana, sinnikkään ystäväni ansiosta. Järvenlahti aukeaa aivan mökin edessä kuin valtaisa näyttöruutu: aina erilainen, säästä ja vuodenajoista riippuen. Niin harva näkymä on säilynyt muuttumattomana elämässäni. Lapsuuteni paikoista on enää vain rippeet jäljellä, mutta kaipuu järveen ja järvelle on aina sama. En koskaan kyllästy maalaamaan vettä!




















Merkittävistä paikoista minua innoitti kirjoittamaan eräs Facebook-ystävä sekä juuri lukemani Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi - Nämä juhlat jatkuvat vielä.

perjantai 26. huhtikuuta 2024

Liian pitkä talvi

 Kylmyyttä on jo kestetty kuusi kuukautta. Nyt riittää, sitä valkoista ainettakin, jonka vuoksi palasin Suomeen.

On parasta kirjoittaa tämä blogi nyt, sillä KUN lämpö ja aurinko palaavat, minua ei sisätiloissa tule näkymään. Nostan takamukseni aurinkoa päin ja alan tonkia kasvulavoja ja kukkaruukkuja. Syön aamiaisen, lounaan ja illallisen ulkona puutarhapöydän ääressä ja kuuntelen lintujen kevätkonserttia.

Linnut! Piti rynnätä kauppaan uudestaan etsimään ruokaa muuttolinnuille, jotka parveilivat ällistyneinä lumisella pihallamme. Ikinä ennen en ole nähnyt järripeippoja, västäräkkejä, vihervarpusia, hippiäisiä, ties mitä eksoottisia papukaijoja ahmimassa ruokaa keittiön ikkunan alla. 

Murphy's Law eli herra Murphyn todennäköisyyslain mukaan hankimme vihdoin auton ihania kevätretkiä varten. Lähiomainen onnistui vaihtamaan autoon jo kesärenkaatkin - ja sitten lumi ja jää palasikin. Pekka Pouta sanoi, ettei maanteille ole mitään asiaa kesärenkailla. Pekka Pouta on Suomen MTV:n sääennustajaukko, joka on kuuluisa siitä, että hän nauroi kesken säätiedotusta. Arvaamme miksi.

Siinäpä sitten oltiin, katseltiin autoa kinoksen alla ja muuttolintuja hangessa, kevätkukista puhumattakaan. 


Joka pilvellä on hopeareunuksensa, sanoo englantilainen sananlasku, mutta Suomessa ei sellaista tunneta. Niin makaa kuin petaa ja itku pitkästä ilosta. 

Vaivuimme takatalven tuhnuksi kutsuttuun apatiaan ja otimme käyttöön koronavuosilta tutut elämäntavat. Syödään paljon ja usein, juodaan kahvia ja keksitään sisähommia. Ai niin, herra Murphy lisäsi vielä polveeni tulehduksen, jotta en päässyt kävelemään viikkoon.

Mitä voi tehdä istuallaan, sisällä ja päiväkausia? No taidetta tietysti. Maalasin ja kokosin mosaiikkitöitä. Lähiomainen puuhaili tietokoneensa parissa. Hän vetää kansainvälistä valokuvaajien ryhmää etäyhteyksin, mikä pitää hänet lähestulkoon henkisesti koossa Suomen talvessa. Valokuvausta voi harrastaa tietokoneella nykyään, varsinkin kun tiedostoissa on kymmeniä tuhansia valokuvia. Kesänäyttelyyn on nyt töitä molemmilla.






Lankesin toisen ex-ulkkiksen yllytyksestä myös paheeseen, josta tuskin kehtaan kirjoittaa. En usein koukutu tv-sarjoihin, mutta nyt aloin katsella YLE Areenasta 1980-90-luvun Metsolat-sarjaa. Ei, älkää lopettako lukemista. Antakaa kun selitän.

Lähdin Suomesta jo v. -78, joten en ole koskaan nähnyt k.o. sarjaa. Pikakysely Ulkosuomalaiset Seniorit-ryhmässä paljasti, ettei siitä tiedä moni muukaan. (Samaan syssyyn voin paljastaa, etten tiedä kuka on Eppu Normaali, Kummeli, Apulanta tai Dingo.) Suomen tietämyksessäni on valtava musta aukko 1990-luvun lopulle asti, kun netti saapui.

Kuulin kyllä Suomen suuresta lamasta, mutten ymmärtänyt sitä silloin. Irlannissa ei muuta kuin lamaa silloin ollutkaan ja elintaso oli alhaisempi kuin Suomessa. Siitä oli pitkä matka 2000-luvun nousubuumiin, sen romahdukseen ja Irlannin nykyiseen Roope Ankka -statukseen.

Metsolat-sarjassa seurataan kainuulaista pienviljelijätilan arkea kahden sukupolven välillä - vanha ja nuori. Kun rahaa ei ole uudistuksiin, oli pakko ottaa suuria pankkilainoja, ja lopun arvaammekin.

En tiedä, mikä sarjassa koukutti, näyttelijöiden luonnollisuus, huumori ja arkisuus, vaiko se, ettei ollut pelkoa äkillisistä seksikohtauksista tai sarjamurhaajista. Tavallisen elämän ilot ja surut riittivät.  Tiedämme, että aikuiset harrastavat seksiä noin yleensä ja nuoremmat useinkin. Ei sitä tarvitse tallentaa kameroilla, hehku aamuisilla kasvoilla tai pilke silmässä riittää. 

Niin suuri oli sarjan loppumisesta seurannut tyhjiö takatalven tuhnussa, että aloin addiktin tapaan etsiä seuraavaa annosta. Löytyi Rintamäkeläiset. Tarkistin sarjan valmistusajan, ja olinhan minä vielä siihen aikaan Suomessa. En muista Rintamäkeläisiä ollenkaan. Metsolat muuten näkyikin olevan päivitetty formaatti tästä; mikä pettymys!

Rintamäkeläiset kertoo 1970-luvusta, mutta kun Rintamäen vanhaan pirttiin tupsahtaa pitkätukkainen ja leveälahkeinen nuorimies, hän näyttää aivan marsilaiselta. 

Tämän oivalsin sarjasta: kuilu maalaisten ja kaupunkilaisten välillä oli silloin valtava. Samoin kahden sukupolven välillä. Vanhempieni sukupolvi oli 'vanha' jo eläköityessään, sodan läpikäyneenä ja köyhyyden karaisemana. Sitä emme me nuoret silloin voineet tajuta.

Sosiologisena oppimateriaalina nämä sarjat ovat loistavaa ajanvietettä. Minulle, 1970-luvun nuorelle, Rintamäkeläiset olivat aikanaan varmaan puuduttavan tylsää. Meillä oli Interrail, Pink Floyd ja ehkäisypillerit. Maailma oli auki.

Joskus on vaan niin hyvä palata juurilleen, niin ajassa kuin paikassa. Sitten voikin rynnätä aurinkoon ja kesään.

Paistaa se aurinko risukasaankin! 

Löytyihän se optimistinen suomalainen sanalasku. 
Aiheeseen sopivia sananlaskuja kommentteihin, please!



















keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

5 virhettä, jotka voit tehdä lukiessasi tätä blogia

Nettimedia on täynnä koukkuja. Lukijalla ei ole paljon aikaa: ehkä jaksan lukea kolme virhettä, joita tekemällä tuhoan mikrouunini. Tai viisi tapaa pahentaa syyhyn oireita. Tai peräti seitsemän asiaa, joita en tiennyt hyvästä seksistä. 

Täytyy myöntää, että itsekin mielelläni luen numeroituja listoja. Artikkelin lukeminen netissä on tehty sietämättömäksi, kun sivupalkissa sätkii ja vilisee videoita, artikkeli keskeytyy tuon tuostakin liukuvien mainoskuvien alle, eikä yhdellä silmäyksellä enää näe, miten pitkästä jutusta on kyse. Puhelimella rullailu alkaa pitemmän päälle huimata. (Tiedättehän: juttu jatkuu mainoksen jälkeen.)


Viimeisimpiä töitäni. Öljy.


Olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuotta, aloitin v. 2013. Bloggaaminen oli nousuliidossa silloin, blogeja oli varmaan satoja tuhansia, myös useita niihin erikoistuneita hakemistoja. Minullakin oli suosikkiblogeja sivupalkissa, enää montaakaan niistä ei ole päivitetty. Facebook on tehnyt jakamisen helpommaksi ja kommentit tulevat näkymään heti - ja niihin tulee vastatuksi nopeammin. Instaa en ole vieläkään kokeillut. 

Bloggareille näkyy tuottavan eniten vaikeuksia jatkuva aiheen etsiminen, jos yrittää kirjoittaa vaikkapa pari kertaa viikossa. Oikeasti, kenen elämässä ehtii tapahtua jakamisen arvoista niin tiuhaan? En tietty seuraa sisustus-, meikki- tai ruokablogeja. Totesin, että itselleni sopiva tahti on kerran kuussa ja sitä olen noudattanut. Deadline häämöttää aina kuun lopussa, joskus enää tuntien päässä!

Aloitin bloggaamisen Irlannissa pitääkseni äidinkieltä yllä. Ajattelin ruveta kirjoittamaan Irlannin taide-elämästä ja asioista, jotka arjessa raivostuttivat. Siksi bloginimeni Kulttuurikorppikotka, englanniksi Culture vulture, ironinen nimike kissanristiäisissä hyörivästä kyldyyrifanista. Nykyään toivon hartaasti, että olisin valinnut jotain lyhyempää ja nasevampaa!

Blogin pitäminen auttoi minua henkisessä yksinäisyydessä, jossa elin Irlannissa. Sain jäsenneltyä sekavat ahdistukset ja turhautumiset päivänpolitiikan seurauksiin ja käsittämättömiin irlantilaisiin tapoihin. Jälkikasvu säästyi kuulemasta papatustani, kun purin sen blogiin. Uskon, ettei ole helppoa elää siirtolaisen lapsena! Aloin tarkkailla ympäristöäni herkemmin, ottaa valokuvia ja selvitellä taustoja. Olen kuluttanut tuntikausia googlaillessani faktoja jonkun blogin takeeksi. Kunnioitan suuresti ammattijournalisteja, joiden on pakko tehdä tämä työ, vaikkei se jutun pituudessa tai suosiossa näkyisi.

On eri asia kirjoittaa mutu-tuntumasta, minkä olen usein blogissani myöntänyt. Jos kirjoitan Irlannin asuntopulasta lasteni vaikeuksien näkökulmasta, on se eri kuin henkilön, jolla on asuntosijoituksia ja sivutuloja ympäri maata. Bloggarit harvemmin paljastavat korttinsa (eli kertovat henkilökohtaisesta asemastaan), mistä syystä näkökulman yleispätevyyttä on vaikea arvioida, varsinkin ulkosuomalaisten kohdalla. 

Huomasin kuitenkin, että tiedotusvälineenä blogi on hidas ja turha, kun lukijat asuvat ympäri maailmaa ja näyttelyt ja konsertit tulevat ja menevät. Nykyään postailen tällaisia Facebookissa ja mainostan hyviä kokemuksia.

Irlanti on viehättävä ja kiehtova maa, mutta sillä on myös synkät puolensa. Ymmärrän turistien kaipuuta vehreille niityille ja kalliorannoille - samanlainen kaipuu minulla on vaikka Venetsian kauneuteen. Olen silti aina halunnut valottaa Irlannin monia kasvoja, myös niitä tuskastuttavia. 

Jännittävintä, mitä omassa elämässäni on tapahtunut blogin aikana on paluumuutto Suomeen v. 2017. Sitä suunniteltiin, siitä haaveiltiin, sitä pelättiin. En uskonut, että pystyn siihen 40 vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Otin vuorotteluvapaata töistä ja asuin lukuvuoden Suomessa Oriveden kirjoittajakoulussa. Sen jälkeen en enää pelännyt, selviäisinkö. Palasin Irlantiin hoitamaan keskeneräiset asiat ja myymään talon. Kaikki kävi yllättävän nopeasti, vaikkei haavereitta. Jos elämää voi pidentää sillä, että kokeilee jotain uutta ja siirtyy epämukavuusalueelle, suosittelen maanvaihdosta!

Olen myös joutohetkinäni suunnitellut Kulttuurikorppikotkan kootut -teoksen julkaisemista, eli että valitsisin parhaat, ajattomat blogit ja pykäisin niistä kokoelman. Mitä mieltä?

Kuulisin mielelläni palautetta teiltä lukijoilta. Tiedän, että blogini ovat pitkiä, sanarikkauteeni on vaikea lyödä patoja. Kiitos teille molemmille, jotka olette jaksaneet tänne asti (tämä vitsi on jo aika kulunut, tiedän.)

Blogialustana minulla on aina ollut ilmainen blogger.com. Se ei ole joustavimmasta päästä, sillä esim. kuvia on vaikea sirotella mihin haluaa ja teksti vaihtaa välillä kokoa käsittämättömistä syistä ja päätyy joskus julkaisuun asti.  Tykkään mustasta taustasta, koska se korostaa valokuvia. Fontiksi valitsin dyslexia-ystävällisen Arielin ja fonttikokoa olen välillä suurentanut, kun epäilen lukijoideni olevan kuitenkin aika senioreita. Sivupalkissa on valtava määrä hakusanoja eli tunnisteita, joilla voi etsiä aiheita vuosien varrelta. 

Sivun tunnuskuvana on Wicklowin naisluostarin An Tairseach puutarhassa oleva (ollut?) kivistä tehty spiraali, joka kuvaa ajanlaskumme kulkua. Käsittääkseni me olemme tuo kivijono ulkokaarteella. Mutta oliko alussa Big Bang vai Aatami ja Eeva? Ei sanottu. Spiraalikuva muuten kiehtoi joskus itänaapurini lukijoita sen verran, että sain huimia lukijapiikkejä siellä päin ja blogia myös jaettiin sikäläisille yliluonnollisten ilmiöiden seuraajille. Roboteilla saattaa olla osuutta tapahtumaan.

Blogini löytyy myös hakemistosta https://www.blogit.fi/tag/irlanti nimellä Irlantilaisvinkkejä Suomeen, jossa sitä voi seurataSieltä löytyy myös muitten ulkosuomalaisten hulvattomia blogeja Irlannista, valitettavasti osa jo vanhoja.


Dugort beach, Co. Mayo, Irlanti. Pastelli.



Luova työni on siirtynyt kokonaan kuvataiteen puolelle: maalaan öljyllä ja pastelleilla ja olen myös hurahtanut mosaiikkitöihin. Seuraava pieni näyttelyni on Hätilän hammashoitolassa Hämeenlinnassa nyt pääsiäisen jälkeen (ihan entisillä kotikulmilla!), Facessa varmaan ilmoittelen kun tiedän paremmin. Heinäkuussa jatkamme viimekesäistä Iittalan Lasimäen taidekahvilaa. 

Ne viisi virhettä? Äh. Meinasi unohtua.

1)    älä usko google-käännöstä, jos käännät blogin englanniksi. Really.

2)    älä kopioi kuvia ilman lupaa, ne ovat omiani tai lähiomaisen.

3)    älä ota juttuja ihan tosissasi.

4)    lue mieluummin läppäriltä/koneelta kuin puhelimelta, näkymä on parempi.

5)    älä pidä blogia omana tietonasi vaan jaa!


keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Sana vai kuva

Uskolliset lukijani, he molemmat, tietävät että olen vihdoin selättänyt kaksisuuntaisen luovuussyndroomani. Sen sijaan, että kiemurtelen kaksien impulssien kanssa ja käännän työtuoliani puolelta toiselle - läppäripöydältä maalauspöydälle - keskityn nyt vain ja yksinomaan kuvataiteen tekemiseen. Helpotus on mahtava. Ainakaan minun aivoni eivät selviä sekä sanojen pyörittelystä että visuaalisesta työskentelystä, ne tykittävät eri aivolohkoja tai sähköpiirejä. Blogikirjoittelua ei lasketa.

Olen siis eronnut kirjoittajaryhmästäni, haikeudella, myönnettäköön, pakannut käsikirjoitukset, kansiot ja kirjat piiloon ja käärinyt hihat kirjaimellisesti ylös. On ihanaa sotkea sormet pastellipölyyn ja öljymaaliin, hakata vasaralla lisää mosaiikinpaloja ja tehdä jotain käsinkosketeltavaa naputtelemisen sijaan. Aikuisten kuvataiteen peruskurssi, jonka juuri aloitin, pakottaa opiskelemaan perusteita, eli juuri sitä mitä olen aina tarvinnut ja halunnut. Elämä vain tuli väliin (lue: ex-mies, perhe ja työ, tässä järjestyksessä).



Kirjoittamista olen opiskellut vuosikymmeniä erinäisillä kursseilla ja saanut aikaan yhden romaanikässärin, omakustannerunokirjan sekä osallistunut kolmeen novelliantologiaan. Henkinen matka on tietty mittaamaton ja olen tavannut uskomattomia ihmisiä.

Yksi syy turhautumiseeni kirjoittamisen kanssa on tulosten 'vähäisyys'. Voit puurtaa romaanikässärin kanssa vuosikausia ja silti saada pelkkiä hylsyjä kustantamoilta. Näin voi kuulemma käydä ammattikirjailijoillekin. Juuri luin jostain, että vain 1-2% käsikirjoituksista tulee julkaistuksi. Kirjoittajaryhmästäni muutama on tässä onnistunutkin (vinkit lopussa). Omakustanteiden levittäminen olisi vaihtoehto, mitä voin vielä joskus harkita, e-kirjoina ainakin. 

Kuvataiteessa on paljon helpompi saada näkyvyyttä, fraasi jota inhoan, mutta sitähän se on. Töitä saa esille vaikka paikallisiin kirjastoihin, ryhmänäyttelyihin, kahviloihin, omille nettisivuille. Palaute on välitöntä ja usein positiivista. Joskus löytyy myös ostajia, mikä hyvittää kuluja. Ego saa päänsilitystä. Ymmärrän, että ammattitaiteilijoilla on yhtä vaikeaa kuin kirjailijoilla, mutta onneksi eläkkeeni pitää huolen laskuista ja saan vihdoinkin temmeltää rauhassa. Kansalaispalkka olisi hyvä idea taiteilijoillekin.

En tässä ole sanonut vielä sanaakaan kirjakustantamoiden ahdingosta, kirjailijoiden taistelusta elantoon, koko lukemisen ja lukutaidon kriisistä. Enkä sanokaan, aihe ahdistaa niin perusteellisesti. 

Minä opin lukemaan nelivuotiaana yläkerrassa asuneen Hilja-mummuni asiosta ja luin kaiken mikä eteen sattui. Ilman kirjastoa tämäkin harrastus olisi jäänyt toteutumatta. Eno kantoi meille röntgenkuvista jääneitä keltaisia papereita, joihin aloin riipustaa omia juttuja ja kuvittaa niitä. Joskus taiteentekokin voi olla sattumasta kiinni: siitä, että on ilmaisia kirjoja ja niin paljon paperia kuin tarvitsee, äiti joka ostaa värejä ja sakuroita. Koulu, jossa oppii kuvantekoa ja ainekirjoitusta. Kansanopisto, jossa pääaine oli Luova toiminta! Ystäviä, jotka pohtivat taidetta ja kirjallisuutta (tiedätte, keitä olette!). Kansalaisopistoja, joissa voi harrastaa taidetta.

Nykyinen hallitus, joka ymmärtää vain kaiken tämän hinnan, mutta ei sen arvoa, tappaa nämäkin sattumat ja tuhoaa monen polun luovuuteen. Taiteenteon - ja sen kulutuksen vaikutusta mielenterveyteen ei voi laskea rahassa. Kun kulttuuria sanotaan luksukseksi, ollaan jo näivettymisen tiellä.

Tärkeintä elämässäni on kuitenkin ollut lähiomainen, joka ensitapaamisessa kysyy kohtalokkaan kysymyksen: mikä on taidetta? 

Vastausta pohdimme edelleen, joka taidenäyttelyssä ja usein omien töittemme suhteen. Viime aikoina tekoälyn tuotokset ovat aloittaneet keskustelun uudestaan.


Kiitokset muuten Anneli Kannolle, joka inspiroi tätä blogia vimmaisella kirjoituksellaan: https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/menkaa-toihin/


Viime kesäisiä kuvia galleriasta (Raxu Helminen)




Tänä kesänä toteutunee taas heinäkuinen galleria-kahvila Iittalan Kylätalossa Lasimäellä. Mukana toisen kyläläisen Raxu Helmisen monoprinttejä ja akvarelleja ja kahvilassa suussasulavia herkkuja. Minulta pastelli- ja öljymaalauksia, lähiomaiselta ehkä myös valokuvia.

Kaikki on vielä suunnitteilla, mutta tiedotan kun aikataulu varmistuu. Watch this space! Facebookista löytyy Iittalan Kylätalo -niminen sivu. Instagrammiin tulee kuulemma myös tietoa. Jännittävää!



Tässä kirjoittajaryhmäni julkaistut kirjailijat ja joitakin teoksiaan (anteeksi jos olen unohtanut jonkun): 

Sanna Hirvonen: Margit

Johanna Förster: Unien sirkus

Erkki Böös: Nimi tappolistalla

Alpo Tiilikka: Sysimökki


Muutama vuosi sitten kokosin runojani omakustanteeseen Runoja arjensiivujen välistä. Jaan sen nyt täällä ihan ilmaiseksi online, olkka hyvä. 

Valokuvat copyright Joe Tully, runot minun. Runokirjaa löytynee pöytälaatikosta vielä muutama ihan painettunakin.

Tässä linkki, toivottavasti toimii: linkki omakustanteeseen

Laitan sen kommentteihin, jos ei näytä toimivan. 





sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Suomi on eri maata

Paluumuuttajalle on viimeistään tässä kuussa valjennut, että Suomi ON erilainen. En ole eläessäni ollut näin pitkään näin kylmissäni. Kenties satunnaisia kevätöitä kaverin mökillä nuoruudessa, tai viikonloppuretkellä jonkun asuntovaunussa, jossa ei ollut lämmitystä. 


Pitkään jatkuvalla kylmyydellä on jähmettävä vaikutus, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tammikuun tulipalopakkaset veivät selkävoiton talon lämmityksestä ja piti miettiä, millä selvitään. Suljin haikeana työhuoneen oven ja pelastin maalit ja liimat ja läppärin. Työhuoneen lämpötila laski lopulta +8C asteeseen. Muu huonetila pysyi 18C asteessa lisälämmittimin ja vasta viikon lopussa älysin, että puusaunaa lämmittämällä sekin osa talosta olisi pysynyt lämpimänä. Ymmärrän, miksi juuri suomalaiset keksivät saunan.

Onneksi olemme karaistuneet Irlannin kosteissa, nihkeissä talvissa, sillä 24/7 lämmitys on siellä harvinaista. Luulisi, että lähiomainenkin porskuttaisi tottuneena kerrospukeutumiseen, mutta hänelle olikin vaikeinta uskoa, miten paljon pitää miettiä kerroksia ulos mentäessä. Ulkona oli nimittäin mitä kaunein, aurinkoisin, kuulas pakkassää, ihanteellinen valokuvaukseen.















Kuuman veden heitto ilmaan pakkasella.


Yritin opettaa häntä pitkien kalsareiden ei-sukupuoliseen näppäryyteen, villasukkien autuuteen, toppahousuihin, kaulahuivin kiertämiseen kasvoille. Hansikkaat ja pipon hän jo ymmärtää pukea ennen uloslähtöä. Irlannissa ponkaistaan ulos takki auki, kaulahuivi liehuen, hanskat taskussa. Suomessa tuohon tyyliin menettäisi äärimmäisiä ruumiinjäseniään. En varmaan parantanut tilannetta kertoessani, miten kävi Suomen hiihtojoukkueen miehille kovalla pakkasella. Äärimmäisosien sulattelu se kuulemma vasta tuskallista onkin. 


Valokuvaaminen osoittautui hankalaksi, kun paljaat sormet eivät enää totelleet  eikä hän saanut kameran laukaisijaa alas. Jossain vaiheessa, olisiko ollut -20C asteen pakkasella jopa hengittäminen alkoi tuntua vaikealta, kuivuus yskitti. 

















Onneksi sentään lunta ei tullut, sillä kolaaminen  eli kola-ing on lähiomaisen inhokki. Hänelle myös värien ja valon katoaminen kuukausiksi Suomen talven aikana on raskasta. Irlannissa nimittäin on vihreää läpi vuoden, narsissit ja lumikellot alkavat jo kukkia tähän aikaan, valoa on enemmän. Ikivihreät muratit ja pensaat ja vuorilla kukkivat kanervat tuovat väriä. Keväämmällä keltaisena leimuavat piikkihernepusikot (europeus ulex) läikittävät vehreitä rinteitä. Monet kukat, vaikkapa lähiomaisen edesmenneen äidin ruusut kuulemma kukkivat läpi talven. 

Kevättä Irlannissa.











Glendalough, Wicklow tähän aikaan vuodesta.

Tiedän, että maalis-huhtikuun tienoilla minäkin alan ehkä olla kyllästynyt lumeen ja jäähän. En vielä. 

Minä nimittäin rakastan lunta, se muistuttaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Rakastan lunta sen kaikissa muodoissa: höyhenenkuivasta pakkaslumesta nuoskan narskuntaan jalan alla, pumpulipalloista, jotka tömpsähtelevät männyn oksilta, taivaan pimentävistä hiutaleparvista, mannerlaatoista jotka liukuvat jyristen katolta niin että lasit kilisevät hyllyllä, upottavasta nietoslumesta pakkasen sirottamaan tomusokeriin, joka tekee koivuista valkoisen pitsisiä kuin negatiivissa.  



Suomen talvi pakottaa ihmiset sisälle, ja sen takia kulttuuri kukoistaa talvella. Taidenäyttelyt, teatteri, taideharrastukset ja elokuvat kiehtovat juuri nyt. Tekee mieli tavata ihmisiä kupposen äärellä. Hyvään kirjaan uppoaa ihan eri tavalla kuin kesän hälinässä. 

Naivistien talvinäyttely Iittalassa.

















Eikä meiltä huumori lopu. Huumoria pitäisi jakaa ihmisille reseptivapaasti tai tiskin alta ja muistuttaa naurun tärkeydestä, paljon useammin kuin kolesterolia alentavasta margariinista tai kolmesta niksistä jolla vähentää ylipainoa - mehän sitäpaitsi  tarvitsemme rasvakerroksia kylmällä säällä! 

Suomessa on myös yksi ase kuivuuteen, joka vaivaa pakkasella. Se on rasva, jota kannattaa levittää huulille ennen pakkaseen menoa, etteivät nämä herkät ruumiinosat rohdu ja halkeile. Lähiomainen ei millään usko, että tämä toimii miehillekin. Viimeksi pysäytin hänet eteisessä, otin esiin salaisen aseeni ja komensin: Lipstick! Pout! Miesparka suipisti suutaan kuuliaisesti mutta sitten molemmat aloimme hihittää niin, ettei koko toimituksesta tullut mitään.

Kyllä Suomi on eri maata.