Pages

tiistai 28. helmikuuta 2023

Parviälyn antologia

 Yksi parhaista asioista Suomeen paluumuutossa on yhteyden löytyminen omaan äidinkieleeni. Rakastan omaa kieltäni, sen puhumista, kirjoittamista ja sen lukemista. Itsestäänselvyys, kun asuu Suomessa, mutta harvinainen luksus, jos on ulkosuomalainen. 

Ulkomailla asuessani kannoin Suomesta laukkukaupalla suomenkielisiä kirjoja. Paransin ja hioin omaa suomen tasoani luovan kirjoittamisen kirjekursseilla (joiksi etäopintoja silloin sanottiin) ja Oriveden Opiston kesäkursseilla. Puhumista saatoin harjoittaa vain lomilla ja puhelimessa. Netin tultua kotimaa aukeni järisyttävällä tavalla, jota nuoremmat eivät voi ymmärtääkään.

Nyt, kun asun Suomessa, nautin oman kieleni soinnuista ja väreistä, murteista ja slangista. En silti tiedä, miten antiikkiselta itse kuulostan, kun neljänkymmenen vuoden poissaolo on vienyt yhteiset kokemukset muiden suomalaisten kanssa. Katson Areenasta dokumentteja Suomen lamavuosista ja politiikan kiemuroista, joista minulla ei ole aavistustakaan, saati populäärikulttuurista. 

Jollain tavalla olen väliinputoaja, sillä en koskaan sopeutunut irlantilaiseen kulttuuriin, eikä minulla tietenkään voinut olla lapsuuden tai edes teini-iän muistoja sieltä. Lähiomainen on ainoa jokapäiväinen kontaktini Irlantiin enää, meillä on palanen yhteistä historiaa mukanamme.




Onnekseni pääsin v. 2018 mahtavaan kirjoittajaryhmään, joka kokoontuu kuukausittain Helsingissä. Minulla on ollut uskomaton onni löytää niin upea kirjoittamisen opettaja! Meitä on vaihtelevasti alle 10 kirjoittajaa ryhmässä, kovin erilaisia tyylejä ja kiinnostuksia. Aloitamme session yleensä open antamalla kirjoitusharjoituksella. Merkillistä on, että kirjoitusblokista kärsivänäkin tekstiä syntyy, kun ope käskee! 

Viimeksi piti improvisoida tekstiä, jolle annettiin vain muutama avainsana: tänä aamuna, nenä, itku, pöydän pinta, kaihoisa, rakastan!, tärkeää on. Nämä tykitettiin yksitellen viiden minuutin välein ja tarinaa piti muokata sitä mukaa. Tarina siitäkin tuli.

Seuraavassa harjoituksessa piti keksiä parin sanan ideoita novelliin, ne sekoitettiin ryhmän kesken ja sitten piti kirjoittaa suunnitelma. Minulle osui: vene, oudot äänet, kesken jääneet lauseet. Aika merkillinen juonikehitys siitäkin tuli! Kummallisinta on, että kun tähän leikkiin ryhtyy, ei ole aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Kertaakaan en ole jäänyt tyhjän päälle. Harjoitukset toimivat kuten äänenavaus tai lihaslämmittely muissa lajeissa. Usko omaan osaamiseen palaa.

Viime kerran teoria-aihe oli romaanin tai tekstin rakenne.  Minulle tämän suunnittelu on aina tuottanut tuskaa, kun olen pikemminkin intuitiivinen kirjoittaja: istuessani kirjoittamaan minulla on vain sumuinen idea henkilöistä ja tapahtumista, parhaimmillaan vain ranskalaisten viivojen koristama luettelo. Pikemminkin minua ohjaa palo, kuin kutkutus, jano tai himo, jonka perään lähden. Joskus katson itsekin tekstiä ihmetellen, mistä se tuli. Rakennetta voin katsoa vasta jälkeen päin.

Ryhmässä palautteen saaminen on ollut tosi tärkeää, ja olemme opiskelleet sekä sen antamista että vastaanottamista. Tärkeää, ettei vain hymistellä 'ihan kiva' tai loukata toista sydänjuuria myöten. Tekstit lähetetään ryhmän sisäiseen Google driveen, joissa niitä voi kirjallisesti kommentoida pienryhmissä ja myös tunnin lopussa suullisesti.

Kirjoittamisen lisäksi ryhmä paneutuu erilaisiin kirjoihin aiheen mukaan ja meillä vierailee myös eturivin suomalaisia kirjailijoita kertomassa omasta työstään ja antamassa tehtäviä ja palautetta.

Jotkut ryhmässämme ovat jo julkaisseet omakustanteita ja toiset saaneet kustannussopimuksen. Toivo elää!

Olen työstänyt pitkää käsikirjoitustani alkuvuodet ja osallistunut ryhmän kolmeen novelliantologiaan, joista viimeisin on nyt valmiina netissä ja piakkoin paperikirjana, nimeltään Minuuttibaari ja muita välähdyksiä.

Kokoelmassa on 14 novellia kahdeksalta kirjoittajalta. Tarinat ovat tyyleiltään kovin erilaisia, eri vuosikymmeniltä, mutta niitä ankkuroi sama  tapahtumapaikka, Helsingin päärautatieasema. 

Huomasin projektin edetessä, että minulla oli kovin vähän tietoa siitä, mitä asemalla olisi voinut tapahtua viime vuosikymmeninä, niinpä valitsin 1960- ja 70-luvun. Minulle maalaisena Hesan asema on aina ollut eksoottinen paikka. Lisäsin fantasian joka syntyi kirjoitusharjoituksesta, 'mitä päähenkilö tekee asemalla 20 vuotta myöhemmin?' 

Kun saa tällaisen projektin valmiiksi, ei voi olla kuin kiitollinen kaikesta työstä, joka tekstien yhteiseen puurtamiseen on mennyt. Tunnit tekstejä lukien, kommentoiden, kirjoittaen, uusien versioiden lukeminen, sitten oikoluku - vähiten mieluisin osio minulle - otsikon etsiminen, järjestyksen löytäminen kovin erilaisille novelleille...!

Antologiassa esittäydymme itse ja kerromme, miten novellit syntyivät ja ope sanoo painavan sanansa. Mielestäni se on hieno fiktiivinen kokoelma ihmiselämiä (ja vähän muutakin) niinkin tutun paikan kuin Helsingin aseman maisemissa, 1960-luvulta nykypäivään - ja niin, tulevaisuuteenkin. 

Mikä muu helsinkiläinen rakennus on toiminut samassa tehtävässä yli sata vuotta, joka ikinen päivä? Miten monta miljoonaa kulkua on sen läpi tehty? Kuinka monet treffit, erot, hyvästit ja yksinäiset kohtalot on eletty sen suojissa?

Iso suositus antologialle, joka löytyy netistä eri verkkomyymälöissä, vaikkapa tästä.

Hyvä me!