Oma koti liian kallis

Kävin katsomassa jälkikasvua pikaisella Dublinin-reissulla. Suomalaisen lintukodon jälkeen miljoonakaupungin keskusta näyttäytyi meluisana, kaoottisena, vähän pelottavanakin. Tuli mieleen Lontoo nuoruusvuosilta: kaikki ne juurettomat, muukalaisiksi itsensä tuntevat nuoret ihmiset, kaikki maailman kielet korvissa surisemassa. Pyöräilijät ja jalankulkijat kulkivat huoletta päin punaisia, autoliikenne velloi ja tööttäili mahdottomassa kaaoksessa liian ahtailla kaduilla. Joku tuli pummimaan rahaa heti, jos pysähtyi pitemmäksi aikaa. Brunssikahvilan metelissä oli huudettava keskustellakseen pöytäkaverin kanssa. Irlantilaista kulttuuria on enää vaikea löytää - tai ehkä se onkin juuri tätä?

Dublinin asuntotilanne muistuttaa myös nuoruuteni ahdistuksesta Lontoossa, kun näyteikkunat pursuivat kaikkea mahdollista mitä ihminen voi toivoa, mutta perustarpeet kuten asunnot olivat kiven alla. 

Olen unohtanut, millaista on, kun koti ei ole paikka, jossa viihtyä pitempään, jonne voisi kutsua vieraita, sukulaisia tai rakastettuja. Kun jokainen elämän ääni kuuluu, kun on jaettava kaikki. Kun ei ole paikkaa millekään, ja tavarat pursuavat laatikoista ja kasseista. Kun mieluummin kuljeskelee kaupungilla ja istuu kahviloissa kuin paikassa, joka on koti, kun ei ole tilaa, niin henkistä kuin fyysistäkään. 

Kun katsoin ulos ikkunasta Dublinissa, asuinalueen takapihat pursuavat väliaikaratkaisuja: pihamökkejä ja hirsitupia. Niissäkin asuu joku. Aikuiset lapset säästävät vanhempiensa luona käsirahaa asuntoon, jonka hinta etääntyy päivä päivältä saavuttamattomiin. Eräs perhe antaa vuokralle koko talonsa Air B&B -majoitukseen ajoittain ja muuttaa lapsineen tuttavan vintille siksi aikaa, muuten ei asuntovelka tule maksetuksi. Lastensa opintoja kustantavat perheet vuokraavat ylimääräisiä makuuhuoneita työssäkäyville aikuisille. Kodittomiksi päätyneet perheet asuvat vuosikausia halvoissa hotellihuoneissa ja hostelleissa ja yrittävät pitää lapsensa samassa koulussa, vaikka koti vaihtuu. Aina uusia porsaanreikiä löytää kitsas vuokraisäntä: takuurahaa eli vuokraennakkoa ei maksetakaan takaisin, kun vuokrasopimus sanotaan irti, vaan tekaistaan olemattomia laskuja remonteista ja loppusiivouksesta. Tämä sinällään voi johtaa kodittomuuteen: se vuokraennakko on tarkoitettu seuraavaa asuntoa varten, joka näin menee sivu suun. Harvalla on säästöjä, kun vuokrat ovat niin astronomisia ja asuntoa etsiessä se on otettava heti jos se löytyy, vuokraennakko valmiina kädessä. 

Kodittomuus näkyy räikeänä Suomen katukuvan jälkeen: makuupusseja ja nyyttejä näkyy kadulla vähän väliä. Kerjäläisiin melkein kompastuu keskustassa, jos ei katso eteensä väkijoukossa.  

Olen vaiheikkaan elämäni varrella asunut monenlaisissa olosuhteissa, ja tiedän, mitä on haaveilla omasta asunnosta, jossa olisi tilaa kaikille ja kaikelle. Luovuus keksii ratkaisuja asumisongelmiin. Hiljattain katselin dokkarin autossa asuvista opiskelijoista USA:ssa ja muistot tulivat mieleen. Hansikaslokerot ja pienet muovilaatikot sopivat säilyttämiseen, on vain konmarittava kaikki ylimääräinen. Juoksevaa vettä voi simuloida vesipulloilla, salaattikulho sopii peseytymiseen. Vesikattilalla voi valmistaa monia ruokia nuudeleista pussikeittoon, jos saa sähköä jostain. Mikro on jo luksusta. Yleisiä vessoja kannattaa hyödyntää. Niin kauan, kun jaksaa pitää ulkoasua kunnossa, ei kukaan arvaa missä asut. 

Koti ei ole koti, kun elää kuten niin monet nykyään Irlannissa: kimppakämpän yhdessä pienessä huoneessa, jossa et voi edes valita huoneeen lämpötilaa, vaan olet vuokraisännän anteliaisuuden armoilla. Yhtäkään vuokrasenttiä ei näy talon ylläpidossa: hometta on katonrajassa ja kylppärin kaakeleiden välissä, mäntypuuovet eivät ole nähneet lakkakerrosta sen jälkeen kun ne ylpeästi asennettiin. Kokolattiamatto kasvattaa pieneliöitä, muttei eristä hohkaavalta kylmyydeltä. Ohuista ikkunoista vetää. Asukkaat vaihtuvat, etkä koskaan tiedä, mitä talossa viikonloppuna tapahtuu. Korvatulpilla selviää pahimpien yli. Oma asunto yhden huoneen sijaan olisi vuokraltaan astronominen. Kimppakämpät olivat yleinen asuinmuoto opiskelijaelämässä: nyt siitä näyttää tulleen vakio, myös tavallisille työssäkäyville aikuisille, pariskunnillekin. Millä ilveellä he voivat ryhtyä asuntosäästäjiksi, kun vuokrat ovat näin korkeita? Jos Irlanti saisi edes tämän yhden ongelman aisoihin, veikkaan, että monet muut ongelmat häviäisivät sen mukana. 

Onnekseni omalla jälkikasvulla on kaikilla katto pään päällä ja suunta elämässä. Heillä on myös tukiverkko toisissaan, se mikä minulta aina puuttui. Ulkosuomalaiselle tukiverkon puuttuminen kostautuu monenlaisina ongelmina: onnekkaat löytävät hyviä ystäviä tai puolison sukulaisia paikkaamaan kotimaahan jääneitä. Joskus tuntuu, että minun sieluuni on jäänyt pysyvä muukalaisuus, yksinäisyys jota ilman en enää osaisi elää. Sen rinnalla jokainen syvällinen ja lämmin kohtaaminen on boonusta: elämällä oli tämäkin vielä minulle takataskussaan! 

Sitä ihteään, irkkupekonia ja raakamakkaroita.

Ja onhan minulla pala aitoa Irlantia vierelläni joka päivä, lähiomainen jonka kanssa siunailla Brexitiä ja kuunnella irkkuradiota. Onnistuin täydentämään hänen boonuselämyksiään tuliaisilla: matkalaukullinen irlantilaisia makkaroita, pekonia, mustaa makkaraa ja maailman äklömakeinta joulukakkua. Harvoin on pöydässäni istunut niin hartaana maiskutteleva mies.

Irlantilainen gluteeniton brunssi, 'Full Irish All day breakfast'. Sain jättiannoksen herkkusieniä ja rucolaa makkaroiden sijaan.

Hyvää alkanutta vuotta 2019!  Suomen pimeydessä on kauneutensakin. Oli se silti pienoinen shokki aurinkoisen +12c Irlannin kevätsään jälkeen.