Turvaton vuosi 2022

 Vuoden viimeinen päivä. Tässä tuntuu aina olevan saranan paikka, vaikka aika kuluu ihan samaa tahtia kuin ennenkin ja huominen koittaa samalla kellolyömällä.  Uudet kalenterit ripustetaan seinille ja hohtavat uutuuttaan, pitkä tauko harrastuksista tuntuu. Epämääräinen lössäys on lisääntynyt, nukutaan puoleen päivään, syödään aivan vääriä kalorimääriä, liikunnan puute näkyy vyötärössä. Ulkona on jo aamusta niin pimeää, että masentaa. 

Hyvä aika siis katsoa, mitä kaikkea tapahtui tänä vuonna. Se suurin, YLE uutisten käyttämän otsikon turvattomuus, tuli Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä. Tällä nimellä sotaa pitäisi jaksaa kutsuakin. Kuten pandemian iskiessä kaksi vuotta sitten, kaikki muuttui taas kertaheitolla. Isäni sukupolven painajaiset ja muistot kuoriutuivat jostain iholle. En voi sanoa, että panikoin, mutta avuttomuus ja turhautuminen ahdisti. 

Nyt tilanteeseen on turtunut, koska ihminen ei muuten kestä. Minua viisaammatkaan eivät osaa ennustaa, miten tässä käy, joten voi vain toivoa, että ihmishenkien älytön haaskaaminen loppuisi ja miesegot palaisivat normaaliin kokoonsa. Tätä ei tasa-arvon maassa yleensä sanota, mutta ei tarvitse kuin katsella aggressiivisimpien ja konservatiivisimpien maitten päättäjäkaartin kuvia, ja sukupuolijakauma on selvä. 

Helmikuun mielenosoituksia.

Se tilanteesta, johon en juuri voi vaikuttaa. 

Tänä vuonna saimme nähdä paljon ihanaa taidetta, kun taas sai matkustaa vapaasti. Sain aikaan parikin omaa näyttelyä, yhdessä ja yksinäni.

Minulla on kaksijakoinen luovuussyndrooma: voin keskittyä vain yhteen kerrallaan, joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen. Kun innostun kuvanteosta, kirjoituskyky  häviää aivoistani ja päinvastoin. Ne tuntuvat viiraavan eri osa-alueita jotka eivät leikkaa toisiaan. On myös mahdotonta hypätä lajista toiseen ilman aivojen  lepuutusaikaa. 

Molemmissa on kuitenkin yhteistä se, että palaute muilta todella parantaa tulosta. Yksinäisyydessä ahertava nero taitaa olla myytti! Enkä usko, että kukaan pelkästään pöytälaatikkoon tai kaappiin taidettaan tekee: on ihanaa saada teksti valmiiksi, editoiduksi, oikoluetuksi ja vihdoin printtiin. Samoin on hienoa saada omat työt seinälle, vaikka kirjaston tai museon, kunhan joku näkee ne. Kaikkein hienointa on, kun maalaus lähtee uuteen kotiin jonkun kainalossa, tai joku lukee tekstin ja antaa plautetta. 

Ensimmäistä kertaa myyjäisiin ja näyttelyyn osallistuneena yritän myös itse antaa palautetta ja kannustusta, kun käyn vastaavissa tapahtumissa. Ei ole kiva istua pöydän takana tai tyhjässä galleriassa, jos kukaan ei edes moikkaa käydessään. Ymmärrän, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, on kohteliaampaa ehkä olla hiljaa, mutta aina voi kiittää lähtiessään. Suomalaiset ovat aikamoisia tuppisuita verrattuna irlantilaisiin! On ihanaa saada jutella yleisön kanssa.

Kirjoittajaryhmäni Imuri on työstänyt kolmatta novelliantologiaamme ja sen pitäisi valmistua ensi kevään aikana. Novellien ankkurina on tällä kertaa Helsingin päärautatieasema.

Ajatuksenani oli tehdä tähän blogiin kattava kuvakavalkadi vuoden kulttuuririennoista, mutta kuvia kertyi satamäärin. Voi vain sanoa, että kyläluutana on suihkittu ja kulttuuria noukittu kunnon culture vulturen eli nimeni kulttuurikorppikotkan mukaan tänä vuonna, entistä enemmän nyt kun koronarajoitukset vihdoin sen sallivat. Kännykän kuvanauhaa katsellessani yllätti, että vielä tammi-helmikuussa käytimme yleisesti maskeja!

Päädyin valitsemaan yhden kuvan joka kuukaudelta, tapahtumasta tai näyttelystä joka jäi mieleen. Teatteriesitykset jäivät valitettavasti pois, kun niissä ei nykyään saa kuvata mitään. Yksityisemmistä tilaisuuksista, jotka ovat minulle tärkeitä kuten lukupiireistä ei taas voi kuvia julkaista.

Pahoitteluni, että en saa taiteilijan nimeä samaan kuvaan, mutta voin antaa lisätietoja jos joku kaipaa. 

Joten tässä pähkinänkuoressa helmiä vuodelta 2022. Toivotaan yhtä vilkasta ensi vuotta, taide antaa aina toivoa ja lieventää yksinäisyyttä. 

Skål, kippis ja slainte!

Tammikuu - Ateneum

Helmikuu - Kansallismuseo

Maaliskuu - Martat, Hml Kirjasto

Huhtikuu - Ryhmänäyttely, Iittalan Lasimäki

Toukokuu - Tampereen Taidemuseo

Kesäkuu - Voipaalan taidekeskus

Heinäkuu - Taiteen päivä, Iittala

Elokuu - Haiharan Taidekeskus Tre

Syyskuu - Finlayson Art Area Tre

Lokakuu - Oma näyttely, Hml kirjasto

Marraskuu - Päivälehden museo, Hki

Joulukuu - Naivistien talvinäyttely, Iittala

Kulttuurimatkoja

No, koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain, mikä on jäänyt väliin. En ole koskaan ollut pakettimatkalla. Sellaisella, jolla viedään kentältä bussilla hotelliin, aamulla bussilla kiertoajelulle ja taas takaisin katettuun buffet-pöytään. Oma aika on aikataulutettu nähtävyyksien väliin. 

Olen aina suunnitellut omat matkani, netin tultua lennoista ja yöpymisistä lähtien - muistaako kukaan enää matkatoimistoja ja tiskin takana lentoja etsivää virkailijaa? 

Ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajat Tukholman laivan kannella nukkuen, sitten liftaillen kaverini kanssa. Englantiin muutin välivuodeksi junalla reppu selässä. Kerran matkustin Magic Bus-nimisessä kidutusvälineessä Lontoosta Ateenaan. Kuski taisi poltella tai naukkailla jotain loppumatkasta, jotta pysyisi hereillä. Tuntui että luut tärisivät vielä tuntikausia jäkeenpäin.

Se, että joku muu suunnittelee lomamatkasi, oli siis uutta. Tarjous oli niin halpa, ettei siitä voinut kieltäytyä marraskuun pimeydessä. Oli erikoista tulla komennetuksi lähtöön aamukahdeksalta ja jonottaa rivissä bussiin ja taas ulos. Juuri kun löytyi joku tavattoman kiinnostava historiallinen kohde, kuten Pyhän Barnabasin kirkko ikoneineen tai roomalainen kylpylä, oli taas lähdettävä. Muutaman päivän kuluttua retket alkoivat jo tuntua työltä. Onneksi toinen viikko oli omaa aikaa.

Totta on, että emme ehkä olisi omin päin nähneet Kyproksesta niin paljon, mutta taatusti olisimme viihtyneet paremmin omin nokkinemme. Huomasin taas, että sekä minä että lähiomainen kuulumme johonkin vaikeasti määriteltävään vähemmistöön, joka innostuu tuhansia vuosia vanhoista manteleista ja käsintehdyistä keraamisista korvakoruista. Moni muu näköjään ei.

Meitä yritettiin kyllä  houkutella persialaisilla matoilla, kultakoruilla, jalokivillä ja nahkatakeilla, mutta budjetti ei ihan riittänyt näihin tuliaisiin. Ymmärsin, että tämä oli halvan matkan hinta. Tästä kaupanteosta jäi ikävä maku, enkä usko että se vaurastuttaa paikallisia sentin vertaa.

Toisaalta se, että yhtäkkiä lähtee tutuista ympyröistä johonkin toiseen kulttuuriin, vaikka vain Välimerelle, tuntuu ravisuttavan aivoja. Se tekee hyvää samalla tavalla kuin hikijumppa keholle. 

Se, kun jättää sumuisen marraskuisen Suomen ja näkee täysikuun lämpimässä illassa tai ui aamuseitsemältä meressä, joka on niin suolainen, että sitä kelluu itsestään. Oman puutarhan hedelmät Suomessa lilluvat purkeissa ja pakastimessa, kun taas Välimeren maissa voi vielä poimia hedelmiä suoraan puusta.

Toisessa ääripäässä katselee Facesta tuttujen pulskia lemmikkejä, kissoja ja koiria joilla on nimet ja lelut kuin lapsilla, ja sitten näkee laumoittain nälkäisiä kissoja norkoilemassa terasseilla ja hotellien pihoilla. Kukaan ei näistä elukoista välitä ja turistisesongin kuivuessa mietin, miten niiden käy. 

Suomessa valokuvataan pöyristyneenä jos näkee roskia kadulla. Lomamatkallamme emme voineet olla näkemättä bussista roskaa täynnä olevia ojia, muovipullojen vuoria ja kaatopaikkoja jokaisella tyhjällä tontilla. Luksushotellin miljoonakasinon aulassa haisi ihan se itse, kun viemärit eivät vedä. Kaikki oli erittäin siistiä hotellin alueella, jota koko ajan siivottiin, mutta heti vieressä oli jäteoja. Miten näitten käy, kun tulee talvi, rankkasateet ja tuuli?

Talousongelmien tultua monet valtavat rakennusprojektit oli  vaan jätetty kesken. 

Vaikka kuinka soisi turismin tuovan vaurautta alueelle, ei siitä hyvää seuraa, jos ympäristöstä ei välitetä yhtään. Epäilen myös, ettei vauraus muutenkaan leviä kovin paljon alipalkattujen palvelualojen lisäksi. 

Eräs matkaseuralaisemme sanoi, että maailmaa ei voi muuttaa, kun kritisoin jotain. Ehkä niin, mutta kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Olin hetkien ajan täydellisen onnellinen, kun kelluin vedessä tai kuivattelin auringossa. Ihmisjoukoissa tunsin itseni vieraaksi. Tuonkaltaisessa matkassa kurjinta on turistikuplassa eläminen, kun ei saa mitään kontaktia paikallisiin ihmisiin, ei opi kieltä, päätökset tehdään puolestasi. Koko elämys on keinotekoinen alusta loppuun. 

Lähiomainen puolestaan nautti lämmöstä ja auringosta täysin. Yöllä piti pitää ikkunaa auki, jotta hän kuulisi meren aaltojen rytmikkään kohinan. Sitähän ei Suomessa juuri kuule.

Paras ratkaisu, kun reppureissailu ei enää ole vaihtoehto ja julkisilla kulkeminen ei näissä maissa onnistu, voisi olla asuntoauton vuokraaminen, jotta pääsee matkustamaan omaehtoisesti. Sellaisessa voisi kenties asuakin.

Joku ajatteli samaa joskus. Olisi jännä tietää, mitä sitten kävi?

Elämänvirta

 Lost in translation - käännöksessä menetettyä. 

Kaksikielisenä täytyy myöntää, että sanat eivät aina kohtaa täsmällisesti, ja kääntäjällä on suuri vastuu siirtäessään tekstiä tai puhetta kielestä toiseen. Mitä useamman käännöksen kielestä toiseen teksti käy läpi, sen kauemmaksi alkuperäisestä saatetaan mennä. Jokaisella kääntäjällä on vain rajoitettu aika miettiä, mitä tämä tai tuo käsite tarkoittaa. Mitähän lienee alkuperäisessä Raamatussakin sanottu, kun sitä on käännetty eri kielille, eri kulttuureissa ja eri ajanjaksoina? Voisimmeko edes ymmärtää sitä samalla tavalla kuin se oli aikoinaan tarkoitettu?

Jotkut sanat, sinne päin käännettynä tai jopa väärin tulkittuna voivat aiheuttaa käsitteen muuttumisen kokonaan. Hyvä esimerkki tästä oli eräässä tilaisuudessa kuulemani sana elämänkaari. Psykologian professori emeritus Lea Pulkkinen nosti sen esiin suurena väärinkäsityksenä englannin käsitteestä life span. Kaari tuo eittämättä mieleen viivan, joka lähtee ylöspäin ja - vanhuuden iskiessä - laskee sitten kuin lehmän häntä. Alkuperäisessä merkityksessä span tarkoittaa vain  jänneväliä kahden pisteen välillä, siis vaikkapa lineaarisesti. 

On muuten aika iso ero siinä, käsitämmekö ihmiselämän kehityksen hiipuvana vai pelkästään kasvavana. Professori Pulkkinen itse on elämänvoimasta ja viisaudesta paras esimerkki, sillä niin nuorta 83-vuotiasta en kyllä ole koskaan tavannut. Miten julmaa on lykätä kaikki yli 70-vuotiaat yhteen lokeroon, kuten tehtiin esim. koronan aikaan. Huvittavaa kyllä, maan istuva presidentti lukeutui myös tähän 'suojeltavien' vanhusten joukkoon! 

Ikä ei todellakaan ole mikään merkkipaalu ihmisen viisauden, järjen, tai ajatuskyvyn heikkenemisessä. Tiedän monia seitsemänkymppisiä taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat luovuutensa aallonharjalla, elämänmittaisen harjoittelun ja opiskelun ansiosta. Muistin heikkeneminen ei useinkaan koske jo opittuja taitoja. Muistisairaudet ovat juuri sitä, sairauksia, jotka eivät automaattisesti koske kaikkia vanhenevia ihmisiä. Se, että ulkokuori rapistuu, ei tarkoita, että aivoissa käy väistämättä samoin.

Kävin hiljattain vuotuisessa lääkärintarkastuksessa. Ensimmäinen kysymys nuorelta lääkäritä oli: miten on muisti toiminut? En voinut kuin nauraa. Täytin juuri 64 vuotta, eikä muistissani ole mitään vikaa. Itse asiassa tunnun muistavan ja hahmottavan maailmanmenoa paremmin kuin vaikka kolmikymppisenä, ruuhkavuosien nääntymyksessä ja univajeessa. Nyt tuntuu kaikki jäsentyvän, ymmärrän itseäni ja muita, katselen elämää pitkän jännevälin päästä enkä mistään kaaren loppumetreiltä. Näin onnellinen ja tasapainoinen en ole koskaan nuorempana ollut. 

Helsingin kirjamessuilla, noilla kirjojen ja kirjailijoiden palvontajuhlilla, kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli onnellisuudesta, mitä se on? Katekismuksessa tätä ei taidettu käsitellä. 

Mieleen jäivät avainsanat bumerangi, tiskikone ja pyhä henki. Onni voi löytyä siitä, että tekee jonkun muun onnelliseksi, ja se tulee bumerangina takaisin. Terapeutti paneelissa muistutti, että traumoja ja masennusta kokevat ihmiset eivät toivo mitään muuta niin kuin turvallista, tavallista arkea, vaikkapa tiskikoneen tyhjennystä. Pappi puolestaan sanoi, että hänen uskonsa saa hänet luottamaan pyhään henkeen ja se on hänelle onni ja turva.

Suomalaiset sananlaskut onnellisuudesta saivat paneelissa kyytiä. Suomessahan on totuttu olemaan oman onnensa seppiä ja kätkemään onni, jos sen sattuu löytämään. Molemmissa on minusta viisautta: seppä takoo raudasta, mitä osaa ja mikä on mahdollista. Onnesta huuteleminen taas on kestämätöntä niille, joilla juuri nyt on surua. 

Jos elämälle jotain vertauskuvaa välttämättä pitää hakea, on virta minusta parempi. Sehän syntyy sadepisaroista, muodostuu pieneksi puroksi, jolla on mutkansa, matalikkonsa ja koskensa, patoumansa ja yhtymisensä muihin, kunnes se laskee suureen, yhteiseen mereen ja katoaa. Näin on käynyt sukupolvesta toiseen. 

Kovin syviin mietteisiin sai lokakuu ja Samhain eli Halloween minut tällä kertaa. 

Suomalainen kekri ja esi-isien muistelu pyhäinmiestenpäivänä olisi minusta parempi juhla kuin kiinalaisen krääsän kulutus, mutta siinä taidan jäädä vähemmistöön. 

Aidompaa kelttiläistä tunnelmaa ja kaikista parasta irlantilaisuutta eli musiikkia voi kuunnella tästä, The Fairy Tunes from The Blasket Islands, County Kerry. 

Kalastaja kuuli sävelen tuulessa. Sanat kertovat naisesta, jonka haltiat veivät mennessään!

Hidastetaan ja nautitaan!

-- -- --

Valokuvat lähiomaisen ihania otoksia Irlannista.

Lisää: https://joetullyphotography.kuvat.fi/kuvat/

Suloinen syyskuu

 Syyskuu, kuukausista ihanin! Kesä näkyy vielä ruskettuneissa jäsenissä, pyöräilykunnossa, kellarin hillopurkeissa ja pakastimen aarteissa. Ruska aloittaa ilotulituksensa, kyllä niin kyllästyttää jo kaikki tuo tasavihreä muutenkin. En kestäisi asua yhden vuodenajan maassa! Viileä ilma tuo energiaa ja tuntuu raikkaalta, kaikki alkaa taas. 

Sieniä ei ole tänä vuonna juuri löytynyt.
Hyvä syy silti käydä ahmimassa metsää.

Omenoita riitti mehuksi asti.

Kriikuna tuotti jättisadon tänä vuonna.

Lapsena ja nuorena syyskuu tarkoitti uutta koululuokkaa, työelämässä kouluun päätyneenä samoin, kun pitkät kesälomat oli vietetty. Teki mieli aloittaa joku uusi harrastus tai kurssi. Vietän joka syksy tuntikausia kurssi-ilmoituksia selaillen ja miettien, että ihan hyvin voisin aloittaa taas lattaritanssin. Ai niin, mutta oikea polvi antoi pahasti myöten pyörähdellessä ja oli se niin noloa kaatua kesken kaiken. Joogaa olen jo kokeillut ja olin nukahtaa, enkä kestä mitään epämääräisiä uskontoja joita siihen joskus liittyy. Pakanajoogaa ei ole vielä kursseilta löytynyt, mutta Pilates on tuonut paljon iloa ja virkeitä jäseniä. Se on myös ainoa aika viikosta, kun todella keskityn kehooni ja hengitän kunnolla. Pieniä edistysaskelia on myös löytynyt vatsalihasten yhteenkuroutumisessa. Ei, ei se näy päälle päin vielä. Hmph.

Syyskuu on myös syntymäkuukauteni. Lapsuuteni koulussa oli syntymäpäiväsankarin velvollisuutena kiertää karkkipussin kanssa luokassa. Koulu oli aina juuri alkanut, luokkakaverit outoja ja uusiakin kesän jälkeen, ja karkkipussi koululaukussa oli kuin painajainen, olin niin tuskallisen ujo. Kuinka monta kertaa mietin, uskaltaisinko vain syödä karkit itse, ettei tarvitsisi viitata ja kertoa opettajalle ja joutua huomion kohteeksi!

Ruska juuri alkamaisillaan.

Tässä syyskuussa tulee viisi vuotta siitä, kun paluumuutimme Irlannista Suomeen. Olen jo niin sopeutunut kotimaahani, etten enää kunnolla muista elämää Irlannissa. Uutisten avulla pysyy kärryillä, missä siellä mennään, ja budjetista luetaan uusimmista tuista ja korotuksista. Irlanti porskuttaa amerikkalaisten ja monikansallisten jättiyhtiöiden verotulojen turvin, saa nähdä miten kauan. Niin rikkaan maan ei pitäisi kärsiä asuntopulasta ja terveydenhoidon kriiseistä, mutta jotenkin se ei vaan ikinä korjaudu. Kotiväkivaltauutiset ja murhat näkyvät viikoittain uutisissa - en tiedä eikö niitä samaan tahtiin Suomessa tapahdu vai eikö niistä uutisoida. Pahalta tuntuu. 

Yksi lempipaikkojamme: Suomenlinna.

Oma luovuuteni on puhjennut kukkaan Suomessa ihan eri tavalla. Tietty varhaiseläke toi enemmän aikaa, mutta tuntuu, että Suomessa kynnys osallistumiseen ja mukaan pääsemiseen on alempi. Kurssit ovat kohtuuhintaisia tai puoli-ilmaisia, moni harrastus on ilmainen. Kirjastot ovat varsinaisia kulttuurikeskuksia musiikki-iltoineen, kirjallisuusmatineoineen ja taidenäyttelyineen. Itselläni aukeaa jo toinen näyttely Hämeenlinnan pääkirjastossa, tällä kertaa suppeampi aulanäyttely, tiedot alla. Sinnikäs kirjoittajaryhmämme suunnittelee jo kolmatta novellikokoelmaa, avainpaikkana tällä kertaa Helsingin päärautatieasema. Olen onnistunut käymään sekä konserteissa että tanssiesityksissä taidenäyttelyjen lisäksi. Soul food!

Oma vene, oma lupa.

Parasta, ihan parasta kuitenkin ovat vanhat ja uudet ystävät, joita olen löytänyt Suomesta. Itseään ei kunnolla näe, ellei tapaa muita ihmisiä, he ovat kuin peili. Vanhat tutut ja sisarukset näkevät minusta muutakin kuin ikääntyneen kuoren, kummasti vuodet häviävät ja puhe pulppuaa. Ystävät ovat rikkaus, vanhat ystävät ovat lottovoitto!

Kyhkysenniemen ranta, öljy, 50x70.

Valikoima viimeaikaisia töitäni Hämeenlinnan pääkirjaston aulaseinällä, 3.-16.10.2022, Lukiokatu 2, 13100 Hämeenlinna.

Kirjasto auki ma-pe 10-19, la 10-15, su 12-16. 

Poikkeus: pe 14.10. 10-17. Kirjastokortilla pääsee sisään omatoimiaikoina klo 06-22. 

Tervetuloa! Ja nimmari vieraskirjaan!

 

Kuusi asiaa minusta

Elokuun lopun uhatessa nappaan kiinni Nadinen heittämästä blogihaasteesta: Kuusi asiaa, joita lukijat eivät tiedä minusta. 

Nyt alkoikin arveluttaa: mistä en ole jo kirjoittanut, kun aloitin blogini jo vuonna 2013? Henkilökohtaista elämää ei myöskään pidä revitellä julkisuudessa. Siihen ei tarvita edes vihollisia, kun on epäluotettavia tuttavia ja typerä media, kuten eräs nimeltämainitsematon nuori poliitikko on viimeaikoina saanut tuskallisesti kokea. Mutta SIITÄ ei sen enempää.

Hypätään siis menneisyyteen. Läheisillä ystävilläni saattaa olla aavistus näistä, mutta osa on ennen julkaisematonta skandaalimateriaalia. Ehkä hiven autofiktiotakin mukana sopassa. 

1.    Olen elämässäni ollut vain yhden kerran potilaana sairaalassa, jos synnytyslaitoksia ei oteta lukuun. (Kop, kop puuta!) Sairastuin vakavaan munuaistulehdukseen 20-vuotiaana Beninissä, Länsi-Afrikassa, jonne eksyin lyhyeksi jääneen au pair-kesän jälkeen, satunnaisesti tapaamani miehen matkassa. Tulehdus aiheutui varmaan juomavedestä, jota join raakana suoraan hanasta. Sen piti karaista kehoani, mutta jouduinkin tiputukseen pääkaupungin sairaalaan. Toivuin, mutta kovien kipujen kautta. 

2.    Olen selvästi ollut aina enemmän riski- kuin turvallisuushakuinen. (Ks. edellistä.) Olen useimmiten toiminut sydämen, en järjen ääntä kuunnellen. Uraputken sijaan valitsin kiehtovamman koiranputken, monihaaraisen ja nopeasti kukkivan. Arjen turvallisuus tylsistyttää, en jaksa tasapaksuutta ja ennalta arvattavuutta. Aina välillä pitää tehdä jotain vähän villiä, vaikkei aina niin järkevää. Vanhemmiten villi on suhteellisuuskysymys. Pulkkamäki?

3.    Ammatinvalinta tuotti lukioiässä valtavaa ahdistusta, kun en halunnut seurata sitä, mitä muut tekivät. (Ks. edellistä.) Kävin uunituore ällän yo-todistus kädessä  Luovan toiminnan linjan Kymenlaakson Kansanopistossa aikaa voittaakseni ja sain elinikäisiä ystäviä, sitten karkasin edellämainitulle välivuodelle au pairiksi Brittein saarille. Sieltä sitten reissaamaan seuraavaksi pariksi vuodeksi erinäisiin maihin satunnaisen miehen matkaan. Olin jo esiteini-iässä innostunut piirtämään pohjapiirustuksia taloihin, niitä on vihot täynnä ja muutama voipaperirullakin, kun yritin matkia oikeita piirustuksia. Tästä harrastuksesta tuli sitten elinkeino Lontoossa, kun pääsin kopioijaksi insinööritoimistoihin. Viitisen vuotta kopioin musteella sähkö- ja LVI-asennuspiirustuksia ja elätin itseni opiskellessani Open Universityssä psykologian kandin paperit. Sekin ammatti on nyt muinaismuisto, kaikki teetetään tietokoneilla nykyään, napin painalluksella. Eikä minusta koskaan tullut ammattipsykologia, alaa seuraan silti edelleen.

4.     Ainoa palkinto, jonka koskaan olen saanut, on hopeoitu lautanen: Henkisten kilpailujen eka palkinto, runonlausunnassa. Kokemus oli seitsenvuotiaana niin traumaattinen, että olen kärsinyt julkisen esiintymisen fobiasta koko ikäni ja se on todella rajoittanut elämänvalintojani. Nykyään ilmoitan fobiasta jos joudun esiintymään, ensiaputaitoiset kuulijat pysyvät siten valppaampina, jos pyörryn  kesken kaiken. Kirjoittajakursseilla ääneen oman tekstin lukeminen oli niin kammottavaa, että opin nopeasti rajoittamaan tekstini vajaaseen A4 liuskaan, koska tiesin, että saan happea ainakin sen lukemisen ajan. Fobia on kuulemma yksi yleisimmistä, pahempi kuin kuolemanpelko - siitä siinä itse asiassa on kysekin. 

5.    Lakkasin silittämästä vaatteita jo 19-vuotiaana. Esimerkkinä eräs walesilainen nainen, joka tuhahti, että se on ajanhukkaa. Olen oppinut kaikki mahdolliset kepulikonstit vaatehuoltoon liittyen ja onnistunut säästämään kokonaisia vuosia elämästäni kehittäviin harrastuksiin, mm. lukemiseen ja nukkumiseen. Pahempaa elämän haaskausta en tiedä kuin tekstiilien silitys. Tropiikissa sitä suositellaan toukkien ja munien hävitykseen vaatteista, se lienee ollut ainoa syy, miksi ehkä olen silittänyt joskus. Hyönteiskammoni nimittäin vie voiton tästäkin, en kestä toukkia, lieroja, etanoita, torakoita, muurahaisia, mitään kiemurtelevaa ja ryömivää. 

6.    En ole mielestäni nuuka, mutta kierrätän kaiken mahdollisen. Ennen Roskalava-Facebookryhmiä kurkistin aina oikeisiin roskalavoihin. Okei, kurkistan vieläkin, vaikka tiedän, etten todellakaan jaksa kantaa hyväkuntoista toimistopöytää enää kotiin. Ostan suurimman osan käyttötavaroista ja vaatteista kirpputoreilta, enkä heitä mitään hukkaan. Kimmokkeen sain lukiessani tyttäreni esseetä kerskakulutuksen kapitalistisista tavoitteista, siitä miten kaikkeen emotionaaliseen on onnistuttu liittämään ostotapahtuma. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat, äitien- ja isienpäivät, hautajaiset, häät, nimiäiset, depressiot ja ilot. Kulutuskrääsä saa minut epätoivoiseksi: mihin tämä kaikki joutaa, minkä näkee ostoskeskuksen liukuportaissa seistessään? Miksi ostovoiman uupuminen järkyttää kansantalouden, vaikka pitäisi säästää ja kierrättää?  Itse tehty ja kierrätetty pitäisi olla oikea suunta, jos mielimme elää tällä planeetalla.

Taiteilijana mietin tietenkin joskus, onko taide ongelmajätettä. Toisaalta, jos se on itse tehtyä ja tuottaa saajalleen iloa, ehkä sen voi myös kierrättää joskus. Kirjoittaminen ei enää käytä nippukaupalla paperia, kun kaikki on digitaalista, paperijulkaisuja lukuunottamatta. Pitkää käsikirjoitusta työstäessani mietin yhä useammin, onko tärkeämpää se, että sain tarinan kirjoitetuksi kuin se, että saisin sen julkaistuksi. Jos niin pitkälle joskus pääsen, ehkä julkaisenkin vain e- kirjana tai audiokirjana?

Loppuun yksi ongelmajätetuote, jota vähän kadun. Teetätin tauluistani kortteja lähinnä mainosmielessä, mutta myyntituotteina ne eivät menestyneet. Ihmiset eivät enää osta kortteja! Nyt minulla on sitten laatikollinen kortteja joka tilaisuuteen. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat... 

Miksi käydä taidenäyttelyissä

Miksi käydä taidenäyttelyissä ja museoissa?

En ole uskovainen, enkä harrasta meditaatiota, mutta kun törmään johonkin mielettömään taideteokseen, minut valtaa hartaus, kiihtymys, rauha tai tuska. Näin käy siis silloin, kun jokin työ saa haltioitumaan, pysähtymään, katsomaan tarkemmin. Kovin usein näin ei valitettavasti enää tapahdu. Sitä hienompaa sitten!

Lähiomainen ja allekirjoittanut tapasivat aikoinaan taiteen merkeissä. Valokuvanäyttelyssä, jos tarkkoja ollaan, jossa oli hänen mustavalkoisia kuviaan, joista pidin. Jatkoa ensimmäiselle kohtaamiselle toi intoni oppia maalaamaan. Siitä lähtien olemme rakastaneet näyttelyissä kiertelyä ja museoiden koluamista. Olen kiitollinen, että olen voinut jakaa nämä hetket lähiomaisen kanssa. Yleensä nimittäin haluan kokea kaiken yksin ja rauhassa, kuten elokuvat ja lukemisen. On suurenmoista introverttina jakaa heti tunnot ja mietteet jostain näyttelystä, väitellä, peilata omia reaktioita toiseen, intoutua.

Usein leikimme kolmen tai useamman teoksen ajatusleikkiä, eli toinen harhauttaa valvojat, sillä välin kun toinen saa ryöstää haluamamme teokset. Kiertelemme näyttelyä ja valitsemme halutut työt ja vertaamme, menikö valittu saalis yksiin. Usein olemme samaa mieltä joistakin töistä, harvoin kaikista. Usein täytyy sanoa, että vaikka en haluaisi herätä jonkun teoksen viereltä aamulla tai törmätä siihen olohuoneeni seinällä, työ on silti järisyttävä juuri siinä tilassa - näyttelyssä.

Viime Helsingin-matkalla kolusimme sekä Kiasman ARS22 -näyttelyn että Valokuvataiteen Museon (Mikonkatu), jossa oli Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvanäyttely Pohjoistuulen metsä. Muitakin näyttelyjä on haarukkaan osunut tänä kesänä, mutta näistä kannattaa kirjoittaa, molemmilla on näyttelyaikaa lokakuuhun asti.

En yleensä lämpene videoille, on myönnettävä. Ensimmäiseksi katson kuinka pitkä video on, ja jos se on yli 20 minuuttia, jätän sen väliin. Kenellä on aikaa ístua tunti katsomassa videota suuressa taidenäyttelyssä? Varsinkin jos se ei visuaalisesti ole antoisa ja teknisesti hyvin tehty. Kiasmassa Cyprien Gaillardin Ocean II Ocean kärsi teknisestä heikkoudesta, mutta aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäimme tuijottamaan. Isolta tankkerilta nostettiin vanhoja metrovaunuja ja pudotettiin ne mereen. Kamera seurasi kalojen uiskentelua tyhjissä vaunuissa meren pohjassa. Väliin oli lähikuvattu lattiapintaan jääneitä fossiileita Pietarin metroasemilta. Jokin tässä rinnastuksessa toimi, vaikken tiedä mikä. Se pitää muistaa nykytaiteesta: kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää kun katsoo ja ottaa vastaan. 

Toinen pysähdyttävä kokemus oli Tuan Andrew Nguyenin faabelivideo Vietnamista.  Jos joku olisi paasannut sukupuuttoon kuolevista eläimistä ja yleensäkin eläinten kohtelusta, olisin varmaankin skipannut aiheen. Videolla jäimme kuuntelemaan kahden sukupuuttoon kuolleen eläimen vuoropuhelua, jaavansarvikuono sekä kipikonnarouva. Mitä eläimet voisivat enää tehdä?

Oli Kiasmassa oikeita maalauksiakin, Lynette Yiodom-Boakyen erityisen hienoja potretteja tummaihoisista ihmisistä. Milloin viimeksi näitte sellaisia?

Kimmo Kaivannon Kun meri kuolee vei minut äkisti aikamatkalle 70-luvulle. ARS74 Helsingissä taisi olla ensimmäisiä isoja taidenäyttelyjä, joihin pääsin isosiskoni ja hänen uuden miehensä kanssa, molemmat idolejani esiteini-ikäisenä. Ajattelin tosissani, että seuraan heidän malliaan elämässä, näin itseni kiiruhtamassa venäläishuivissa johonkin taidekurssille tai hämmentämässä borsch-keittoa, sillä välin kun parrakas taiteilijamieheni avaa halvan punaviinipullon ja joukko älykkäitä ja kulturelleja ystäviä tupsahtaa kylään. Jossain vaiheessa idylliin kuului myös vanha puutalo, lampi, nahkatakkinen mies, räsymatot ja lapsi joka imee minusta voimaa, mutta toisin kävi. Tai: ehkä sain kaiken tuon, mutta siroteltuna aivan eri ajanjaksoihin elämässä.

Mutta nyt hairahduin aiheesta. Vuonna 1974 kuitenkin koko elämä oli vielä edessä, uskoimme, että aktivismi ja joukkoliike ympäristön puolesta pysäyttää saastumisen - ja niinhän osittain tapahtuikin. Optimismi oli vahvaa ja tunne vaikuttamisen mahdollisuudesta väkevä. Luokkahuoneemme seinällä yhteiskoulussa oli upea DDT-vastainen juliste koskettavine teksteineen. 

Sitä surullisempaa oli käydä katsomassa metsäkuvia, joissa liiankin selvästi näkyy, että nyt on jo myöhäistä monin tavoin. Uskomatonta, että kun puhumme metsällä kulkemisesta, tarkoitamme 99-prosenttisesti talousmetsää. Vain yksi prosentti Suomen metsistä on enää täysin luonnonvaraista.

Kovalainen ja Seppo, ikäisiäni naisia, ovat koonneet upean näyttelyn, jossa on sekä faktoja luonnon tilasta että suurenmoisia valokuvia. Sen verran tiedän valokuvauksesta, että tiedän näiden kuvien takana olevan huikean määrän työtä, samoamista, otoksia ja valintoja. Erityisesti arvostan sitä, että tavallisten ihmisten suru on kuvattu, kun tuttu sieni- ja marjametsä onkin yhtäkkiä jyrätty tyhjäksi, maa koneiden pirstoma. Metsäteollisuuden ahneudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Ehkä sitä jäin kaipaamaan, että näyttelyn tekijät olisivat antaneet jotain oljenkorsia. Mitä kulutusta voimme vähentää? Mihin puuta kulutetaan näin paljon, miten sen voisi korvata jollain muulla? Onko yksi syy nettimyynti, kun jokainen paketti pitää verhota taas uuteen pahviin ja paperiin? Voitaisiinko huonekalut kierrättää sen sijaan, että kaadetaan yhä uutta puuta?

Tällaisten taidekokemusten jälkeen on kylläinen ja nälkäinen yhtaikaa. On saanut visuaalista nautintoa, virikkeitä uusiin ajatuksiin ja haluaa tietää lisää. On jakanut jotain erikoista tuntemattomien ihmisten kanssa, samassa tilassa, kenties jutellut jonkun taiteen tekijän kanssa. Elämänmaku vahvistuu siitä, että saa yhteyden samoin ajatteleviin, tai no, edes ajatteleviin ihmisiin. 

Lähiomainen ja kulttuurikorppis istuvat lähijunaan särkevine jalkoineen ja toinen kysyy: mikä oli tänään parasta?

Irlantia ihmettelemässä

 Viime blogissa oli pelkkiä sanoja, ei kuvan kuvaa. Kesäkuun helteillä taas ei sanoja tunnu syntyvän; annan kuvien vietellä. 

Kerran ulkosuomalainen, aina ulkosuomalainen. Varsinkin, kun jälkikasvua on eri maassa kuin missä itse asuu. Videotervehdykset, whatsappit ja puhelut ovat ihan kivoja, mutta mikään niistä ei korvaa halausta, livenä näkemistä ja kuulemista. Ihminen on varmaan kehittynyt lajinakin kommunikoimaan kasvotusten, ei ruudulla, vaikka sekin voi olla vielä edessä - ainakin korona-aikaan alkoi tuntua siltä. 

Kulttuurikorppis nautti lentoon pääsemisestä!

Suomen kirkas ilma, metsät ja niityt, järvet ja meren saaristot vaihtuivat sumuisen nihkeäksi  Irlanniksi, peltojen tilkkutäkkimaaksi. 

Kun katsoo Irlantia ilmasta, tulee mieleen, että tilanpuute ei ainakaan ole asuntopulan syynä, tasaista peltoa riittää. Kaupungit levittäytyvät matalina, paritalojen ja rivitalojen nauhoina joita tiheät tieverkostot yhdistävät.

 Irlantilaiset eivät innostu kerrostalolähiöistä.

Hurmaannuin Irlannin vehreydestä Suomen hitaan kevään jälkeen. Parikymmentä vuotta sitten perustetusta puutarhakeskuksesta oli tullut viidakko, paikkaa tuskin tunnisti. Entinen lempipaikkani, jossa tuhlasin erinäisiä satasia uusiin kasveihin, pensaisiin ja puihin, on nyt kolminkertaiseksi paisunut taimimyymälä ja kahvilaravintola. Jos kasveista tykkää, Arboretumille vahva suositus, lähellä Greystonesin rantakaupunkia Wicklowissa.

Tätä peiliä himoitsin omaan puutarhaani, se oli aikanaan sijoitettu itämaiseen  teemapuutarhaan.  Puut ja kasvit olivat kasvaneet niin, että teemasta ei ollut paljon jäljellä. 

Hieno ajatus tuo pääskysten maalaaminen peiliin, eivät törmäile siihen!

Lapset ovat kasvaneet äitiään pidemmiksi. 

Irlanti on kaunis ja ihmiset ystävällisiä. Puhe soljuu helposti ja huumorilla kuitataan enimmät. Musiikillisesti irlantilaiset ovat mestareita, se on heidän taiteenlajinsa. 

Kuitenkin tunsin lyhyen visiittini aikana, että maa horjuu ja huojuu kriisistä toiseen. Asunnottomuus on kroonista, asuntopula on saanut absurdeja muotoja. Miten käy syksyllä opiskelijoiden tarvitessa majoitusta?

 

Aikuisista viidestä, työssäkäyvästä lapsestani vain yksi on onnistunut ostamaan oman asunnon. Muut asuvat kimppakämpissä, siis perheasunnoissa jotka on pilkottu makuuhuoneittain eri vuokralaisille. Keittiö ja kylpyhuone jaetaan, olohuonekin jos sitä ei vielä ole muutettu vuokralaishuoneeksi. Seurustelu on vaikeaa, kun pareille ei tahdo löytyä edes yksiötä, jossa olisi oma rauha. Tämä tilanne siis kolmekymppisillä, työssäkäyvillä, vakaan tulon aikuisilla. 

Syy? Asuntokeinottelu on johtanut sellaiseen hintojen nousuun sekä vuokra- että ostomarkkinoilla, ettei kellään enää tunnu olevan mahdollisuutta omaan asuntoon. Moni aikuinen lapsi asuu vanhempiensa luona ja yrittää säästää käsirahaan, vaikka hinnat lipuvat yhä korkeammiksi. Osa muuttaa ulkomaille joko sitä käsirahaa tienaamaan, tai lopullisesti. Vieraileva äitimuori, jolla ei ollut varaa astronomisiin hotellihuoneisiin, nukkui tyttärien sängyissä, tyttärien nukkuessa kuka missäkin. En käsitä, minne kymmenet tuhannet ukrainalaiset kyetään majoittamaan. 

Tilanne ei ole uusi, vain entistä pahempi. Sama terveydenhoidossa, josta en edes jaksa kirjoittaa. Tuntui kuin kaiken kauniin ja rempseän alla Irlanti oli kuin painekattila, valmis pihahtamaan. Mietin, mikä sana kuvaisi irlantilaista nykytilannetta, ja löysinkin: stressi. Asuntopula ja terveydenhoidon jonot eivät koske hyvin toimeentulevia, kaikki muut ovat kroonisesti stressaantuneita. Mikään ei kuitenkaan tunnu muuttuvan. On kuitenkin onni, että kansalla on veressä tapa kestää, huumorin ja ironian avulla. Kuten lempikirjailijani, Irish Timesin journalisti Fintan O'Toole toteaa eepoksessaan We Don't Know Ourselves:

Ireland is a permanent contradiction. Irlanti on pysyvä ristiriita. 

Irlantilaisiin ongelmiin on myös aina olemassa irlantilainen ratkaisu. Kun käväisin Länsi-Irlannin Galwayssa, sää oli kaamean kylmä, vuorotellen tuulinen, sateinen, pilkahdus aurinkoa ja taas sadetta. Ihmettelin ohikulkevan pyöräilijän ohjaustankoon ripustettuja möykkyjä. Sitten näin niitä useammallakin, eritoten ruokaläheteillä. Kuulemma pitävät pyöräillessä kädet lämpiminä, ja sormet saa äkkiä ulos jättihanskoista kännykkäsuunnistusta varten!

Noin isoissa hanskoissa kulkee jo pienempi tablettikin, jos ei läppäri.  

Irlanti on edelleen sivistysmaa, siellä on ihania, isoja kirjakauppoja, joissa ihmiset oikeasti lukevat ja hypistelevät kirjoja, tilaavat niitä, ostavat niitä. 

Galwayssä käydessä kannattaa pistäytyä Charlie Byrne Bookshopissa. 

Tänne voisin muuttaa pysyvästi. Tuokaa vain ruokaa ja juomaa silloin tällöin, älkääkä häiritkö!

Hyvää musiikkia kuulee kaikkialla Irlannissa, kaduilla ja pubeissa, konserteissa ja festareilla. Kannattaa kuitenkin suunnata pois Dublinista, jos aitoutta halajaa, ainakin pubeissa. 

Onnistuin pääsemään Ye Vagabondsin konserttiin Vicar Streetille, paikka oli tupaten täysi, ikähaitari teinistä eläkeläisiin. Mahtava tunnelma! Veljesten harmoninen laulu oli hypnoottista, musiikki sekoitusta traditionaalisesta folkiin, sanailu hauskaa, johon yleisö tietty heitti omiaan. Great craic, kuten Irlannissa sanotaan. 

Yöllisen Galwayn kauneutta.

Galway City Museumissa saattoi viettää sateisen iltapäivän, museofriikkinä tykkäsin. Kuvan unisex kaapu olisi edelleen käytännöllinen vaatekappale Irlannin ilmastossa. 

Vanha pysäyttää usein tuttuudellaan, emme ole niin paljon muuttuneet. Tämä Old Croghan Man kuulemma oli vauras, sen näki hyvinhoidetuista kynsistä!

Oikea muumio löytyy Dublinin kansallismuseosta. Kuvakin säväytti!

Summa summarum: Irlanti on kiehtova, ristiriitainen, stressaava, kaunis, väsyttävä, hauska, tuttu ja vieras minulle yhtaikaa. 

Rakastan jälkikasvuani ja niin kauan kuin asun Suomessa, meidän on matkustettava ees taas tapaamaan. 

Arvostan irlantilaista kulttuuria, varsinkin musiikkia ja kirjallisuutta. Irlantilainen huumori on elämäntapa, asenne, pelastus ja piristys. 

Mutta. Se iso mutta: en voisi enää asua siellä pysyvästi. Rakastan Suomea ja suomea, tätä hiljaisten ihmisten, suuren tilan ja puhtaan luonnon maata, jossa kaikki toimii, jossa on turvallista.  

Eräs paluumuuttaja kommentoi osuvasti: Suomi on niissä lapsuuden ja nuoruuden tunnemuistoissa niin tiukasti läsnä, että sitä osittain palaa siihen tilaan uudelleen, kun tulee takaisin. 

En edes muista, minkä ikäinen olen, kun hyppään fillarin selkään ja pyöräilen läheiselle järvelle uimaan. Koiranputket vaahtoavat tienvierillä, pääskyset naukuvat, järvivesi on lämmintä pinnalta ja kylmää pohjassa, kuten aina. 

Miten voi olla, että neljäkymmentä vuotta muualla oli vain episodi elämässäni, ja nyt jatkan siitä mihin jäin?