Pages

Monday, 8 March 2021

Lapsifeministi


Olen ollut feministi niin kauan kuin muistan. Jo lapsena, ennen kuin edes tiesin, mitä sana tarkoitti. Oivalsin jossain vaiheessa lapsuutta, että aikuisten maailmassa on kaksi aivan erilaista sukupuolta. Niillä on erilaiset odotukset ja roolit. Minä olin TYTTÖ.

 

Ensimmäinen leikkikaverini oli poika, pikkuveli. Kun se kasvoi kuolaavasta ja tytisevästä mytystä jänteväksi lapseksi, sain opettaa sille leikkejä. Olin sitä vanhempi - mukava uusi tilanne viidennelle lapselle, joka oli tottunut olemaan se pienin, aina. Sukupuoli ei tullut pääasiaksi. Ensimmäinen leikkikaverini naapurustossa, ainoa samanikäinen lapsi, oli myös poika. Olimme hyvät kaverukset, huutelimme toisiamme rappusilta takapihojen yli. Tykkäsimme toisistamme ehdoitta kuin vain lapset voivat.

 

Tajusin tilanteessa olevan jotain outoa vasta silloin, kun pojan äiti typeryyksissään kiusasi minua kysymällä, menenkö T:n kanssa naimisiin isona. En ollut ymmärtänyt, että olimme eri sukupuolta ja että ystävyydessämme oli jotain kummallista. Lopullisesti jouduin eroamaan parhaasta kaveristani, kun menin kouluun seitsenvuotiaana ja lapsia alettiin jakaa tyttöihin ja poikiin. Opin: tytöt eivät ole kavereita poikien kanssa. Saatettiin kyllä leikkiä yhdessä naattaa ja kymmenen tikkua laudalla, mutta paras kaveri oli aina samaa sukupuolta. Entinen leikkikaverini oli minua nuorempi ja ystävystyi sitten pikkuveljeni kanssa. Muistan, miten surullinen olin, kun tajusin menettäneeni hänet.

 

Siihen aikaan, 60-luvulla lapset puettiin joko tytöiksi tai pojiksi. Minulle annettiin hame ja sukkahousut, mahdottoman epäkäytännölliset asusteet leikkiessä. Minulle opetettiin, että hametta piti varoa, ettei housut näy. Vain talvella kylmimpään aikaan sai pitää mukavia pitkiksiä, joissa voi heittää vaikka kuperkeikkaa. 

 

Onneksi, onneksi tuli muoti ja Jamekset. Tytötkin saivat pitää housuja kesät talvet, kiipeillä puissa, ajaa huoletta polkupyörällä, roikkua tangossa alassuin. En tuntenut olevani sen kummempi kuin pojatkaan. Ne vain sattuivat olemaan vahvempia ja nopeampia joissain lajeissa kuin tytöt. Omat isosiskoni sitäpaitsi päihittivät pojat monessa, joten roolimalleja oli. Jostain tuli leima poikatyttö, mitä pidin kunniamerkkinä. En tykännyt rimssuista ja ruseteista, halusin olla vapaa. 

 

Rakastin koulua ensimmäisen luokan ajan pienessä puukoulussa. Sain kiitettäviä kaikissa aineissa ja olin open lemppari. Sitten koulu päätettiin sulkea ja oli siirryttävä valtavaan uuteen kansakouluun, jonne 8-vuotiaalle oli iankaikkinen koulumatka kävellen. Tulin heti koulukiusatuksi luokan rasavillipoikien toimesta. Olin uusi ja pinko, mistä syystä he vaanivat minua koulumatkalla. Minua kampitettiin, tönittiin, haukuttiin. Laukkuun ja kauluksesta alas tungettiin lunta. Laukusta revittiin kaikki ulos. Laukku heitettiin puuhun. Sain päähäni lumipalloja, joissa oli kiviä sisällä. En tiennyt mitään tapaa vastustaa näitä riiviöitä. Koulusta tuli painajainen, minusta kalpea ja häiriintynyt, numerot romahtivat. Aloin kiertää yhä kauempaa kotiin, välttääkseni kidutusta, kunnes vanhempani huolestuivat, missä vitkuttelin tunnin kotimatkalla. Oli pakko kertoa. Isä suuttui siitä niin, että meni seuraavana päivänä puhumaan opettajalle, ja pojat saivat muikkarin ja jälkkäriä. Kiusaaminen loppui. Seuraavana vuonna osa heistä päätyi senaikaiselle 'tarkkailuluokalle', minä taivaalliselle tyttöluokalle. Tunsin oloni turvalliseksi tyttöjen kanssa, poikia en kaivannut yhtään. Tyttöjä YMMÄRSIN. Heidän  kanssaan olin tasaveroinen.

 

Löysin vihdoin myös naapurustosta tytön kaveriksi, onneksi toisen poikatytön. Ajoimme fillarilla, kävimme uimassa, kiipesimme valtavan kuusen latvaan ja kokeilimme polttaa punaista norttia. Muistan sen vapauden tunteen, kun katselimme kauas järvelle puun keinuessa, ja näytimme niin aikuisilta tupakka huulessa. Olin kymmenvuotias. 

 

Menetin hänetkin, kun hän siirtyi oppikouluun ja toiseen maailmaan. Hänestä tuli kikattava teini, joka puhui pojista ja kokeili meikkejä. Minä laahasin edelleen poikatyttönä, elin kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa, yksinäisenä. Vasta oppikoulussa aloin todella nähdä roolierot poikien ja tyttöjen välillä. Tajusin, että minulta odotettiin erilaista käytöstä kuin pojilta - tai pojille sallittiin niin paljon enemmän. Siitä alkoi jatkuva identiteetin etsiskely. Olinko poikatyttö, lukutoukka, hyvä jätkä vai hyvännäköinen. Pojat antoivat tytöille eri lempi/haukkumanimiä. 


Ikinä en kuitenkaan muista tunteneeni huonommuutta tai alempiarvoisuutta poikiin nähden. Se on ehkä lahja, jonka Suomi saattoi silloin antaa nuorelle tytölle. Sain kouluttautua, harrastaa, pukeutua vapaasti ja kulkea turvallisesti. On järkyttävää, että nuokaan eivät ole itsestäänselvyyksiä tytöille monissa maissa. Ulkonäkö ei vielä silloin ollut sellainen ahdistava määre, jolla tyttöjä arvotetaan nykyään, he itsekin arvottavat. Ehkä juuri se itsetunto pelasti, kun aikuisena jouduin sorretuksi ja mollatuksi ensimmäisessä liitossani ulkomailla. Suomalaista naista voi taivuttaa, muttei murtaa?

 

Naisen tasa-arvoisuus on minulle sisäsyntyistä, ja sen loukkaukset kuohuttavat. Sen takia minusta oli tyrmistyttävää lukea erästä vaalilehtistä. Puolueiden naisehdokkailta kysyttiin, ovatko he feministejä, ja jos eivät, miksi ei. Naisilta oli jo kysytty erilaisia asioita tasa-arvosta, jota he kaikki puolustivat kiivaasti. Kaksi naista vastasi: 'En ole feministi. Kannatan kaikkien aitoa tasa-arvoa.' (Puolueet: Liike Nyt ja Perussuomalaiset.)

 

Tuntuu, ettei kaikille vieläkään ole kirkastunut, mikä feminismin ydin on. Edes naisille. 

 

P.S. Tämän blogin innoitti Anu Silfverbergin Sinut on nähty (Teos, 2020). Suosittelen!

Ja hyvää naistenpäivää 2021!